keskiviikko 22. tammikuuta 2025

Vanha suola janottaa Korsossa

Olin yli viikon hengityselinten virustaudissa, joka oli joko covid tai joku niistä kolmesta muusta kaupungilla riehuvasta viruksesta, jotka lääkärini mainitsi. Ainakin oireet olivat samankaltaisia kuin covidissa alkuvuonna 2020, ja samaan tapaan kuin silloin, parin päivän intensiivistä kuume-, lihas- ja luusärkyjaksoa seurasi pitkä ja laahaava toipuminen. Eniten minua ärsytti, että tautiin tärväytyi kaksi viikonloppua, joina olin aikonut käydä Angurissa, Uchali- ja Khabekijärvillä.

Sairasviikoilta ei kertynyt muita lintuhavaintoja kuin se, mitä kotiterassillani näin. Joku on lahdannut antaumuksella turkinkyyhkyn, jonka sulkia ja höyheniä oli tänä aamuna koko terassi täynnä. Surmatyö lienee tapahtunut eilen ollessani töissä. Pääepäiltyjä ovat naapurin kissa ja silloin tällöin pihassa näyttäytynyt šikra (arovarpushaukka). Höyhenten huolellinen kyniminen viittaisi ennemmin haukkaan kuin kissaan, vaikka kissan olen säännöllisesti häätänyt terassiltani, kun olen huomannut sen siellä kytiksellä. Nyt toivon, ettei uhri ollut kaksi ja puoli vuotta jokapäiväisenä kumppaninani terassilla hengaillut Riippusiipi. Täytyy alkaa tarkkailla ruokinnalla käyviä turkinkyyhkyjä, josko Riippusiipi olisi yhä tallella. Se on ainoa turkinkyyhkyistä, jonka tunnistan yksilötasolla, koska se kulkee siipi maassa.

*   *   *

Edellisessä blogimerkinnässäni mainitsin Virpi Hämeen-Anttilan romaanin Sokkopeli (Otava 2007), jonka lukaisin varsin nopeasti. Kiinnostuin siitä, kun entisen koulukaverini kirjablogi käsitteli teosta - mutta toisestakin syystä, joka sekin liittyi kouluaikoihin. Nimittäin toinen entinen koulukaverimme joutui takavuosina mielenvikaisen vainoajan uhriksi. Vainoaja lähetteli hänelle nimettömiä herjakirjeitä, kuolleita kaloja ja paskaa, vaani öiseen aikaan talon liepeillä ja tarkkaili akateemiselle uralle siirtyneen ystäväni elämää. Erinäisistä asioista saattoi päätellä, että vainoajakin liittyi entisiin kouluaikoihin.

Jostain kummallisesta syystä Sokkopelissä oli yllättävän monia yksityiskohtien ja nimien tasolla ilmeneviä yhtymäkohtia ystävämme vainoamistapaukseen. Ikävä kyllä myös Sokkopelin poliisien suhtautuminen oli alkuun hyvin samanlaista, vähättelevää ja halutonta kuin tosielämän vainoamistapauksessa. Ehkä Hämeen-Anttilalla on ollut omassa lähipiirissään jokin samantapainen kokemus.

Sokkopelin juoni kietoutuu lukiolaisten salaseuran ympärille - ja tässä on yhtymäkohtia myös aiemmin arvostelemaani, samoihin aikoihin ja sukupolvikokemuksiin viittaavaan Donna Tarttin menestysromaaniin Jumalat juhlivat öisin. 

Nimeltä mainitsemattomassa uusmaalaisessa lukiossa joskus 70-luvun viimeisinä ja 80-luvun ensimmäisinä vuosina neljä poikaa ja kolme tyttöä pyörittävät harrastuksenaan Comus-nimistä salaseuraa, joka toteuttaa mysteerinäytelmiä - nykykielellä larppausta - sekä tutkii esoteriaa ja mytologioita. Muinaiset mytologiat ja uskontojen pimeät osastot sekoittuvat Sokkopelissä populaarikulttuuriin, rock-lyriikkoihin ja tarot-kortteihin. Comus-nimen takana kerrotaan olevan erään antiikin pikkujumalan, orgioille ja hillittömyyksille omistautuneen Komoksen, joka oli tarun mukaan Dionysoksen ja Kirken vanhempiaankin kaoottisempi ja arvaamattomampi poika. Viimeksi mainittu tieto Komoksesta taisi tosin olla John Miltonin sepitettä, ja Hämeen-Anttilakin jäljittää hahmon nimenomaan Miltonin samannimiseen naamionäytelmään, josta brittiläinen progebändi oli vuorostaan saanut nimensä. Comuslaisten istunnoissaan pitämät eläinnaamiot toivat hauskasti mieleeni Fusangin rosvot omassa romaanissani Sangrialassa.

Sokkopelin nykyhetkessä, 2000-luvun puolivälissä, seitsemän entistä comuslaista ovat nyt keski-ikäisiä keskiluokkaisia suomalaisia - mainostoimiston osakas, menestynyt lääkäri, tietoturvayrittäjä, kirjakauppias, virkavapaalla oleva pappi, terveystoimittaja ja vaihtoehtohoitojen terapeutti. Nuoruudenaikainen salaseura on jo kauan sitten unohtunut ja porukka hajaantunut, lukuun ottamatta energiahoitajaa, joka oli taannoin ystävysryhmän keskushenkilö ja kaikkien poikien ihastus, ja joka tuntui vielä keski-ikäisenäkin pitäneen yhteyttä ainakin pariin ryhmän jäsenistä. Myös esoterian harrastus näyttää hävinneen porukasta salaseuran unhon myötä - vain energiahoitaja ja pappi ovat myöhemmässä elämässään operoineet hengellisten asioiden parissa.

Energiahoitajaksi päätynyt Pauliina on kirjan alkusivuilla juuri kuollut epäilyttävissä olosuhteissa. Vähän ennen kuolemaansa hän on saanut tarot-kortteja ja uhkaavia viestejä Puusepäksi itseään kutsuvalta henkilöltä, joka viestien perusteella on okkultismiin hurahtanut psykopaatti - ja joku, joka tietää jotakuinkin kaiken lukioaikaisesta salaseurasta. Pian selviää, että kaikki kuusi eloon jäänyttä comuslaista ovat saaneet samanlaisia viestejä ja arvoituksia Puusepältä. He alkavat miettiä kuumeisesti, kuka Puuseppä voisi olla - yksi heistäkö vai joku heidän lähipiireistään? Samoin he alkavat ymmärrettävästi miettiä, oliko Pauliinan kuolema onnettomuus vai murha, ja kenen kimppuun uhkaileva vainoaja seuraavaksi iskisi.

Kirjan alkuasetelma ja keskuskuvio vaikuttaisivat siis hyvinkin lupaavilta dekkariin, jännäriin tai mysteeriromaaniin, jossa kirjailija voisi hyödyntää laajaa lukeneisuuttaan ja tietojaan maailman myyteistä. Valitettavasti keskusjuoneensa nähden kirja oli hämmentävä kokemus - sanoisin jopa pettymys. Se ei lopulta panostanut paljoakaan hedelmällisiin ja jännittäviin lähtökohtiinsa eikä toisaalta lähtenyt seuraamaan dekkariproseduraalin eikä psykologisen trillerinkään polkuja, mihin psykopaattinen vainoaja olisi tarjonnut hyvät lähtökohdat. Näiden juonielementtien sijaan valtaosa kirjasta kuluu seitsemän salaseuralaisen vanhojen ja uusien ihmissuhteiden märehtimiseen. 

Kirjassa jaaritellaan aivan liian paljon 20 vuoden takaisia hauraita teinituntoja - sitä kuka tykkäsi kenestäkin, ja ketkä kaikki ovat ehtineet olla keiden kaa sillai. Tämä on toki sinänsä realistista kuvausta nelikymppisten entisten nuorten mielenmaisemista tilanteessa, jossa nuoruuden jo unohtuneet arvet äkkiä aukeavat. Samoin myös henkilöiden nykyisten perhe- ja parisuhdeasioiden vatvominen on sinänsä realistista ja vieläpä tavallisuutta korostavaa. Mutta miksi kaikki tämä on pitänyt ympätä kirjaan, jonka kehystarina pulppuaa aivan toisenlaisia elementtejä: salatieteitä, symboleja, antiikin ja keskiajan jumalmyyttejä, etruskilaisia demoneja, latinalaisia loitsuja, Arthur Rimbaud'n runoja ja gnostilaisia heresioita?

Maaginen realismi on varsinkin Välimeren-maissa ja latinalaisessa Amerikassa suosittu kirjallisuuden tyylilaji, jossa arkisista asioista tehdään sadunomaisia ja jännittäviä lisäämällä maagisia, fantastisia tai muuten erikoisia elementtejä. Hämeen-Anttilan Sokkopeli on jollain tapaa maagisen realismin vastakohta: siinä on heitetty keitokseen kasapäin maagisia aineksia - mutta sitten arkistettu kaikki tuo keski-ikäisten tavisten banaaliin tunteiluun. Mystiikka jää huutelemaan epätoivoisesti psykopaatin viesteistä, kun taas päähenkilöt vatvovat tunteita toisiaan kohtaan sekä omia kertyneitä elämänkokemuksiaan, joihin lukeutuu jälkikasvua, eksiä, nyksiä, eroja, leskeyttä, omaishoitajuutta ja keski-ikään kuuluvaa kipuilua omien unelmien katoamisesta harmaan tavallisuuden alle. Ironista kyllä, psykopaattinen vainoaja antaa hetkeksi merkitystä arkeensa turtuneiden ihmisten elämään. Ja nostaa teiniajan ihastuksia uudelleen pintaan, joskaan ei erityisen mystisesti. 

Kun siis maagista realismia lähenevissä teiniromaaneissa nuorten arkiset ihastumiset ja mustasukkaisuudet mystifioidaan jännittäviksi ja pelottaviksikin seikkailuiksi, joissa vilahtelee taikavoimia, vampyyreja, noitia ja skifielementtejä, Sokkopelissä suoritetaan päinvastainen manööveri: mystiset ja jännittävät elementit muuttuvat keski-ikäistyneiden päähenkilöiden arkituntemuksissa ristisanatehtäviksi, joita ratkotaan hieman kiusaantuneissa tunnelmissa lähiöasunnossa alkoholittoman boolin (tai villeimmillään valkoviinipullon) äärellä.

Voi olla, että Hämeen-Anttila on tehnyt kaiken tämän tarkoituksella, halunnutkin alun perin demystifioida maagisia elementtejä ja alleviivata sen sijaan keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten tunnereflektioita omaan nuoruuteensa. Näin voi olla. Kirjan luettuani minulle jäi kuitenkin toisenlainen mielikuva: sellainen tunne, että kirjailija on aikonut alun perin kirjoittaa toisenlaisen kirjan, mutta on jäänyt niin pitkäksi aikaa kiinni henkilöidensä nuoruudenmuisteloihin ja elämäntilanteiden kuvaukseen, että koko kirja on muuttunut joksikin muuksi kuin miksi kirjailija sen ensirivejä kirjoittaessaan tarkoitti.

Aluksi näyttää, että keskiöön nousisi kaksi tai kolme porukan mieshenkilöä, mutta pian fokus siirtyy Mariin ja Peteen ja säilyy näissä kirjan loppuun saakka. Kaksi seitsemästä jää suurimmaksi osaksi taustalle.

Jossain kohtaa tarinaa - valitettavasti liian myöhään - kirjailija tuntuu havahtuvan, että ai niin, tästähän piti tulla jännittävä psykotrilleri tai mysteeriromaani. Niinpä seuraa lennossa tapahtuva vaihdetangon vääntäminen Dan Brown -vaihteelle. Mari ja Pete myös kirjaimellisesti siirtyvät auton rattiin ja alkaa tässä vaiheessa kirjaa redundantti juoksutus halki Helsingin esoteeristen kohteiden. Nopeassa tempossa juostaan läpi mystisiä rakennuksia, monumentteja ja niihin kätkeytyviä symboleja, mutta mihinkään ei ehditä perehtyä yhtään tarkemmin, koska juostaan trillerimäisesti aikaa vastaan - ja psykopaattia, joka uhkaa erään henkilön perheenjäsenen henkeä.

Paljon paremmin olisi toiminut sellainen ratkaisu, jossa nuo Helsingin esoteeriset kohteet olisi ripoteltu yksi kerrallaan kirjan varrelle, vaikkapa siten, että Puusepän viestit olisivat viitanneet niihin ja paikkoihin liittyvä esoteerinen historia olisi avannut tarot-kortteihin riipusteltuja arvoituksia. Henkilöt olisivat voineet käydä ihmissuhdekeskustelujaan näissä jännittävissä kohteissa sen sijaan, että luku luvun perään vatvoivat vanhoja juttujaan korsolaisessa lähiöasunnossa. Sillä tavoin kirjailija olisi päässyt loistamaan mielenkiintoisilla tiedoillaan ja lukija oppinut uusia asioita Helsingin sakraalimaantieteestä.

Pentagrammin arvoitus - ja siten murhayrityksen ja kesämökin tuhopolton motiivi - jää lopulta kirjan henkilöiltä ratkaisematta, vaikka olisi yllättävää, ellei kirjailijalla olisi ollut mielessään ratkaisu tuohon arvoitukseen. Tuossakin kohtauksessa kirjailijalta tuntuivat loppuvan aika ja käytettävissä olevat sivut. Tilaa olisi saanut raivaamalla pois kymmeniä sivuja henkilöiden päänsisäisiä pohdintoja kauan sitten päättyneistä mies- ja naissuhteistaan, joilla ei lopulta ollut juonen kannalta merkitystä.

Keski-ikäiset antisankarit onnistuvat lopulta amatöörimäisyyttään sössimään psykopaatin jäljityksensä ja saamaan vain itsensä pulaan. Poliisikaan ei tunnu heistä piittaavan - saati seulovan potentiaalisten Comus-tietäjien varsin rajallista joukkoa poissulkemalla epäiltyjä, kunnes jäljelle jäisi vain yksi. Onneksi pelastava ratsuväki lopulta saapuu kuin Deus ex machina asiansa osaavien parkour-poikien hahmossa. Ehkä se on kirjailijalta jonkinlainen nyökkäys nykynuorison kunnollisuuden suuntaan.

Itse arvasin Puusepän henkilöllisyyden kirjan puolivälin tietämillä, vaikka arvoitus onkin ihan näppärästi kätketty ihmissuhdeverkoston, psykologisten vihjeiden ja parin väärän johtolangan sekaan. Arvasin syyllisen lähinnä kahdesta asiasta: kyseisen henkilön ensiesittelystä sekä jossain kirjan puolivälin tienoolla ilmaantuvasta tiedosta, joka yhdistettynä Puusepän samoihin aikoihin lähettämiin viesteihin paljasti motiivin. Näiden kahden vihjeen perusteella jäljelle jäi vain yksi todennäköinen epäilty. Mutta kirjan kunniaksi sanottakoon, että puoliväliin saakka vaihtoehtoisia epäiltyjä oli useita ja pystyin kuvittelemaan mielekkään taustatarinan kuhunkin skenaarioon.

Jos Hämeen-Anttila on ladannut Sokkopeliin omia lukioajan muistojaan, se selittäisi kuvailemaani epätasapainoa jännittävän kehystarinan ja siihen ahdetun vähemmän jännittävän ihmissuhdejaarittelun välillä, koska silloin olisi ymmärrettävää, miksi kirjailija on katsonut arkisten tunteilujen ansaitsevan pikkutarkempaa proosallista kuvailua kuin okkultistinen psykopaatti, joka pommittaa entisiä salaseuralaisia kryptisillä arvoituksilla ja uhkaa tappaa heidät yksi toisensa jälkeen.

tiistai 7. tammikuuta 2025

Itämaan tietäjistä ja Syyriasta

Tänä vuonna vietin Islamabadissa koko joulun ajan ja uudenvuodenkin, johtuen siitä, että päällikköni, jonka sijainen olen, joutuu itsestään riippumattomista syistä viipymään Suomessa pari kuukautta putkeen. Tulin omalta Suomen-matkaltani marraskuun puolivälissä ja matkustan seuraavan kerran Eurooppaan vasta helmikuussa. Islamabadin jouluhan on tullut tutuksi jo edellisvuosina. Kakkuja ja kutsuja piisasi. Ulkomaalaisyhteisön keskinäisten kemujen lisäksi kävin mm. paikallisten kristittyjen kakunleikkajaisissa, paikallisen suurmaanomistajan, poliittisesta historiasta kiinnostuneiden opiskelijoiden ja suufilaisen veljeskunnan suurmestarin illallisilla.

Pyhien ja viikonloppujen aikana ehdin myös mainiosti retkeilemään tavanomaisissa kohteissani Margallakukkuloilla ja Rawaljärven rannoilla. Tuntuu, että varsinkin järvellä on paljon vähemmän lintuja kuin edellisinä talvina. Viime vierailulla sentään löysin joitain kymmeniä sini- ja harmaasorsia ja nokikanoja sekä muutamia lapasorsia ja haapanoita, mutta yleisesti ottaen vesilinnut ovat vähissä. Mistään massoista ei voi edes puhua. Vielä huonompi tilanne tuntuu olevan kahlaajien kohdalla, mutta niiden kohdalla tilanteen sentään ymmärtää, koska järven vesi on niin korkealla, ettei lietteitä ole paljaana. Lokkien kohdalla tilanne on niin ikään paljon vaatimattomampi kuin edellistalvina: vain naurulokkeja, eikä niitäkään sadoissa vaan vain kymmenissä.

Margallakukkuloiden metsiin on tullut tavanomaisia talvilintuja, kuten sinipyrstöjä ja tulirintatimaleita, mutta siellä puolestaan perinteiset lintujen juomapaikat ovat hyvin vähävetisiä eikä isoja kerääntymiä siksi oikein pääse syntymään. Viehko keltaviuhko on sentään ollut ilona täsmälleen samassa paikassa kuin edellistalvenakin. Epäilemättä sama yksilö. Uljas hopealakkisieppo on löytynyt viime retkillä pariin kertaan. Sen sijaan rastasparvet (runsain laji mustakaularastas), jotka yleensä ovat tähän aikaan vuodesta jo vahvasti läsnä Margallakukkuloilla, puuttuvat kokonaan.

Petolintujen suhteen on yhtä vaisua. Ensimmäisiä arokotkia ilmaantui lopulta harjujen ylle, mutta hyvin pieninä määrinä. Ja kerran joulukuussa näin Dhok Jeevanin polulta käsin taivaalla kuusi himalajankorppikotkaa. Siinä kuitenkin kaikki. Taivaalla on täällä tietenkin aina satoja haarahaukkoja, mutta kaikki ne paremmat lajit ovat erittäin vähissä. Hyvä kun näkee enää varpushaukkaakaan. Järvellä on vain pari pakollista ruskosuohaukkaa. Hyvinä talvina niitäkin on paljon.

Tänään loppiaisena kävin pindiläisen valokuvaajattaren ja ranskalaisen lintuharrastajan kanssa Volvon maasturillani Margallakukkuloiden tuollapuolen Khyber-Pakhtunkhwan puolella. Kävimme Kharianin pyhässä tammimetsässä ja Neelan Bhoton pyhäköllä kirkkaan ja mahseer-kalaa kuhisevan virran ääressä. Löysimme toki joitain niistä kivoista lajeista, joita laskeutuu talvisin Murreevuorilta ja Himalajalta Margallakukkuloiden laaksoihin - esimerkiksi pikkunauruleita, himalajanpunavarpusia, vuorisirkkuja, louhikkorautiaisia, kivikkoleppälintuja, harmaataskuja ja harlekiinipyrstötiaisia. Virran varsilta löytyi tavanomaisia joki- ja virtaleppälintuja, virtavästäräkkejä ja Neelan Bhoton pyhäköltä siellä yleensä oleileva keisarikalastaja. Monia lajeja, joita yleensä talvisin löydämme näiltä paikoilta, puuttui kuitenkin kokonaan: rastaita ei ollut (lukuun ottamatta sinijokirastasta) eikä liioin kirjonauruleita.

Jouluna luin ennen seuraavaan Kännöön siirtymistä kevyemmäksi lukemiseksi muutaman italialaisen dekkarin - Marco Vichin Firenzeen ja Donna Leonin Venetsiaan sijoittuvia. Tämän lukuhankkeen käynnistin lähinnä siksi, että noita kirjoja oli jäänyt käteen viime kesien matkoilta kyseisistä kaupungeista ja minua huvitti kirjojen firenzeläinen ja venetsialainen miljöö. Seuraavaksi siirryin Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, alkaen Sokkopelistä, koska Ninan kirjava tupa suositteli sitä.

*   *   *

Loppiaisen nimi viittaa Suomessa joulupyhien päättäjäisiin, mutta varsinaisesti loppiaista vietetään sen kunniaksi, että kolme itämaan tietäjää toivat hieman aiemmin Betlehemissä syntyneelle Jeesukselle lahjoiksi kultaa, suitsukkeita ja mirhaa. Se, että ikuisen viisauden etsijöitä kutsutaan suomeksi itämaan tietäjiksi, on hyvä asia - monessa muussa kielessä näitä hahmoja on erheellisesti alettu kutsua "kolmeksi kuninkaaksi" tai "maagikuninkaiksi". Kyseessä eivät kuitenkaan liene olleet kuninkaat vaan nimenomaan tietäjät - tässä tapauksessa tähtien ja salatieteen tulkitsijat, joilla oli sekä salainen tieto - Zarathustran profetia - että tähtien johdatus - Betlehemin tähti eli planeettojen kirkas yhteenosuma - odotetun ja syntyneen Pojan luo.

Itämaan tietäjät olivat kristinuskoa vanhemman monoteistisen uskonnon, Persiasta lähtöisin olleen zarathustralaisuuden edustajia eli maageja. Myöhemmin juutalaisuus, kristinusko ja islam pyrkivät pyyhkimään vanhan uskonnon näkymättömiin, vaikka sen tietäjät kelpasivatkin Jeesuksen kunniaa tervehtimään. Siksi nykyaikana termit magia ja maagi liitetään enemmän temppujen tekemiseen ja silmänkääntöön kuin vanhaan uskontoon, joka monessa suhteessa oli kristinuskon edeltäjä ja vaikutti siihen syvällisesti - samaan tapaan kuin kristinusko oli vastaavanlainen edeltäjä islamille ja vaikutti siihen syvällisesti. 

Zarathustralaisuuden profeetta oli Zarathustra (joissain kielissä kreikan kautta kääntynyt muotoon Zoroaster), sen pyhä kirjoituskokoelma ja kieli olivat kumpikin nimeltään avesta, ja sen Jumalasta käyttämä nimi oli Ahura Mazda (eli sananmukaisesti Korkein viisaus). Vaikka zarathustralaisuus yhdistetäänkin vahvasti Persiaan, jossa se sai tunnetun muotonsa, se ammensi puolestaan paljon vielä muinaisemmista aineksista, mistäpä muualta kuin länsimaisen sivilisaation alkulähteiltä Intiasta. Vanhojen eurooppalaisten uskontojen maailmanpuuta - saarnea, tammea, marjakuusta - vastasi zarathustralaisilla Kashmarin sypressi, joka tarujen mukaan kasvoi Khorasanissa ja yhdisti ylistä maailmaa ihmisten maailmaan.

Itämaan tietäjien nimiksi mainitaan usein Kaspar, Melkior ja Baltasar (Gaspar, Melchior ja Balthazar), mutta nämä nimet eivät välttämättä pohjaa kovinkaan oikeellisesti alkuperäisten tietäjien nimiin, vaikka niitä onkin koetettu persialaisiin nimiin jäljittää. Nimet on todennäköisesti annettu vasta myöhäisantiikin aikana tai jopa keskiaikana armenialaisessa kulttuuripiirissä. Samoin tietäjien luku (kolme) ja heille myöhemmin sepitetyt alkuperät tietyissä antiikin ajan valtakunnissa ovat myöhempää perimätietoa. Heidän väitettiin esimerkiksi tulleen Persiasta, Intiasta ja Arabiasta, mikä vastasi useissa muissakin keskiaikaisissa teoksissa esiintyneitä kolmea merkittävää "itämaan" valtakuntaa. (Esim. Georgian kansalliseepoksessa, 1200-luvulla kirjoitetussa Pantterintaljaisessa, toistuvat samat kolme valtakuntaa prinssien alkuperämaina.) Osa myöhemmistä kristityistä vaihtoi yhden maageista alkuperämaaksi Etiopian, todennäköisesti koska olivat tulleet tietoisiksi siellä sijaitsevasta vahvasta kristitystä valtakunnasta. Samalla tuli tavaksi tehdä yhdestä maagista musta - mihin mm. Tiernapoikien "murjaanien kuningas" viittaa. Niin ikään myöhemmin syntynyt on käsitys, että tietäjät olisivat olleet eri-ikäisiä - yksi vanhus, yksi keski-ikäinen ja yksi nuorukainen.

Todennäköisempää on, että kaikki kolme tietäjää tulivat Persiasta ja olivat kypsään ikään ehtineitä. Tähän viittaa sekin, että heidän tittelinsä oli nimenomaan maagi jo alkuperälähteessä eli nykyisin Matteuksen evankeliumina tunnetussa tekstissä. Maageista leivottiin "kuninkaita" vasta paljon myöhemmin - poliittisista syistä. Haluttiinhan korostaa Jeesuksen kuninkuutta ja puolestaan häivyttää pois vääräuskoisena pidetyn zarathustralaisuuden vaikutus myöhemmin kehkeytyvään kristinuskoon. Jälkimmäinen motiivi voimistui entisestään, kun kristinusko myöhaisantiikissa ja keskiajalla lähti ristiretkeilemään magiaa vastaan sekä kristinuskon ulkopuolella että sen sisäpuolella, jossa gnostilaisiin kohdistuivat kerettiläisvainot samalla tavoin kuin Euroopan vanhaan uskomusjärjestelmään uskoviin noitavainot.

Maagit eivät olleet kuninkaita vaan pikemminkin zarathustralaisuuden pappiskasti, jonka toimenkuvaan kuului hengellinen tietäminen. Juuri tässä ominaisuudessa he tulivat Jeesusta tervehtimään - eivät niinkään maallista kuninkuutta ajatellen, vaikka jälkimmäinen ulottuvuus saikin Herodeksen panikoimaan ja surmauttamaan vuosikymmen myöhemmin suuren määrän poikalapsia.

Vaikka tietäjien nimiä, alkuperämaita ja lukumäärää koskevat tiedot ovatkin myöhemmin kristilliseen perinteeseen syntyneitä ja siten perin epävarmoja, yksi asia on kuitenkin kerrottu alusta asti erittäin tarkasti: nimittäin näiden tuomien lahjojen laatu. Kulta, suitsukkeet ja mirha olivat siis tarinan alkuperäisillekin kertojille, kuten apostoli Matteukselle erityisen tärkeä asia - tärkeämpi kuin se, minkä nimisiä viisaat olivat, minkä ikäisiä tai mistä kaupungeista kotoisin. Lahjoja oli tarkasti kolme - ja itse asiassa käsitys tietäjien luvusta perustuu nimenomaan lahjojen lukuun, vaikka lähteiden valossa lähetystö olisi voinut koostua vaikka kymmenestä miehestä. Lisäksi kullalla, suitsukkeilla ja mirhalla oli ilmeisen tärkeä symboliarvo apostolille ja varhaiskristityille. 

Ne olivat arvokkaita ja ylhäisiä tuotteita, joita yhä vieläkin annetaan ja halutaan lahjoiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueella, kultaa toki myös eurooppalaisessa kulttuuripiirissä. Kullan on tulkittu viittaavan kuninkuuteen ja miehuuteen, suitsukkeiden jumaluuteen ja kuolemattomuuteen, koska antiikin aikana jumalille sytytettiin suitsukkeita, ja mirhan kuolemaan tai kuolevaisuuteen, koska tuolla tuotteella korkea-arvoiset vainajat Raamatun aikaan voideltiin. Kolmiyhteys on tuskin sattumaa, olipa se sitten ollut maagien alkuperäinen tarkoitus tai kristittyjen myöhempi tulkinta sitten, kun monimutkainen kolminaisuusoppi oli naulattu viralliseksi dogmiksi.

Jeesuksen äidinkieltä arameaa yhä puhuvilla syyrialaiskristityillä on kolmelle tietäjälle omat nimet: Larvandad, Gushnasaph ja Hormisdas. Nämä nimet eivät ole seemiläisiä (johon kieliryhmään aramea kuuluu) vaan selkeästi persialaisia. Niihin sisältyvät myös omat vihjeensä tietäjien mahdollisista alkuperistä: ensimmäinen nimi viittaa Larestaniin, kolmas puolestaan Hormuziin. Keskimmäinen nimi merkitsee sankarillista ratsumiestä, mutta nimi oli tiettävästi yleinen tuon ajan Persiassa. Mitään varmuutta ei toki ole, että nämäkään nimet olisivat olleet sen oikeampia kuin Kaspar, Melkior ja Baltasar.

Etsijöille ja uteliaille lukemiseksi helmikuussa 2012 kirjoittamani kirjoitus Zarathustran uni.

*   *   *

Itämaan tietäjäin syriakkilaisista nimistä saamme aasinsillan Syyriaan, josta minun piti kirjoittaa oma kirjoituksensa, mutta en ole saanut sitä aikaan. Jotain on kuitenkin syytä sanoa siitä, että joulukuussa Syyrian oppositio vapautti pikavauhtia Aleppon, Homsin, Haman ja lopulta Damaskoksen, ajaen Assadin maanpakoon suojelijansa Venäjän nurkkiin ja romahduttaen baathistien diktatuurin maassa.

Minulla on vahva henkilökohtainen side Syyriaan, sillä asuin siellä vuosina 2005-2008. Jos tarkkoja ollaan niin jaoin noina vuosina aikani ja residenssini Damaskoksen ja Beirutin välillä suunnilleen sillä suhdeluvulla, että vietin Damaskoksessa neljä työpäivää viikosta ja Beirutissa viidennen työpäivän sekä viikonlopun. Joskus asuin pidempiä aikoja yhteen menoon Damaskoksessa ja joskus Beirutissa. Nuorena miehenä minun oli silloin kovin helppo hankkia lukemattomia hyviä ja sittemmin koko elämän kestäneitä ystävyyssuhteita. Niinpä en voi mitenkään suhtautua välinpitämättömästi niihin tragedioihin, jotka ovat silloisista ajoista alkaen kohdanneet Syyrian ja Libanonin kansoja. En myöskään voi suhtautua välinpitämättömästi noiden maiden tapahtumia vääristeleviin länsimaisiin propagandisteihin, joita tämänkin blogin kommenttipalstalle on riittänyt. Suomessakin riitti Assadin diktatuurin tukijoita ja kansanmurhan kannattajia korkeimmille tasoille saakka.

Hyvin monet ystävistäni lukeutuivat Syyrian ja Libanonin uskonnollisiin vähemmistöihin, varsinkin kristittyihin. Kaikki he juhlivat joulukuussa Damaskoksen vapautusta ja iloitsivat Assadin julman diktatuurin sekä Venäjän ja Iranin miehityksen päättymistä Syyriassa. Monet ovat jo ehtineet matkustaa kotimaahansa ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen. Syyrialaiset eivät toki ole täysin huolettomia sen suhteen, mitä tuleman pitää seuraavaksi. He eivät luota sokeasti kaupunkinsa vapauttaneeseen islamistitaustaiseen joukkoon. Heillä on monia aiheellisia huolia sen suhteen, noudattavatko Damaskoksen uudet vallanpitäjät lupauksiaan demokraattisista vaaleista, kansalaisoikeuksista ja vähemmistöjen suojelusta.

Syyrialaisten asennetta Assadin lähdön jälkeen kuvasi kuitenkin syyrialainen sanonta: "Tänään on viinin aika, huomenna asioiden." Kääntäjätuttavani mukaili osuvasti Tuntematonta sotilasta kääntämällä sen muotoon: "Tänään ollaan kuin ellun kanat, huomenna hoidetaan asialliset asiat."

Minun suhtautumiseni Syyrian vapautukseen on samanlainen. Minulla on epäluuloni golanilaiseksi itseään kutsunutta vastarintakomentajaa ja hänen menestykselliseksi osoittautunutta armeijaansa kohtaan, mutta kuten syyrialaisetkin, annan hänelle mahdollisuuden osoittaa teoin mikä hän on todella miehiään. Assad sen sijaan oli sen jo osoittanut, ja siksi olen iloinen, että hän sai lähtöpassit. Vielä iloisempi olisin, jos hänet olisi teloitettu pikaoikeudessa rikoksistaan Syyrian kansaa ja ihmiskuntaa vastaan, kuten aatetovereilleen Saddamille ja Qaddafille tapahtui. Toivottavasti kostava käsi tai karma vielä tavoittaa hänet ja ympäri maailmaa hajautuneet kätyrinsä, niin syyrialaiset kuin muutkin, missä hyvänsä sitten ovatkaan, Moskovassa, Teheranissa, Vantaalla tai (Putinia mukaillen) ulkohuusseissaan.

Tahrir ash-Sham onnistui siinä, missä moni voimakkaampi ja paremmin resursoitu epäonnistui tai ei halunnut onnistua. Niinpä se ansaitsee kunnioituksen oltuaan toistaiseksi nimensä enteen mukainen. Samoin ansaitsevat kunnioituksen ne oikein laskeneet ulkovallat, jotka antoivat sille ratkaisevan taustatuen - ilmeisesti ainakin Turkki ja pari länsisuuntautunutta arabimaata.

Ratkaiseva muutos valtasuhteissa tapahtui tosin muiden toimijoiden ansiosta: Ukrainan urhea vastarinta Venäjän hyökkäyssotaa vastaan ja länsimaiden Ukrainalle antama aseapu söivät ja sitoivat Venäjän voimia Lähi-idästä Euroopan rintamalle. Venäjän eteläinen liittolainen Iran puolestaan kärsi mittavat tappiot, kun Gazan sota johti Israelin tuhoamaan Iranin sijaissotijat Hamasista Hizbullahiin. Varsinkin libanonilainen Hizbullah oli ollut erittäin keskeisessä roolissa Assadin vallan pönkittämisessä Syyriassa. Se, että Hizbullahin johdon tuhoaminen ja Venäjän sotavoiman ehtyminen johtivat Assadin nopeaan romahdukseen, ei ole yllättävä asia niille, jotka Syyriaa vähänkään tunsivat. Assad olisi kaatunut jo yli vuosikymmen sitten, elleivät Venäjä ja Iran olisi pitäneet häntä väkisin vallassa ja harhateillä olleet länsimaalaiset siinä peesanneet. Ilman näiden kaikkien Assadille antamaa mittavaa tukea ei mitään islamistiarmeijoita olisi Syyriaan edes syntynyt, joten Assadin tukijat ovat vastuussa myös sellaisista ilmiöistä kuin Da'ish (ISIS).

Syyriasta kiinnostuneita lukijoitani suosittelen lukemaan vaikkapa nämä vanhat kirjoitukseni Syyriasta ja siitä, mitä siitä ajattelen: Syyrian tilanteesta helmikuulta 2012 ja Syyrian isku ja paatunut paha elokuulta 2013.