Sairasviikoilta ei kertynyt muita lintuhavaintoja kuin se, mitä kotiterassillani näin. Joku on lahdannut antaumuksella turkinkyyhkyn, jonka sulkia ja höyheniä oli tänä aamuna koko terassi täynnä. Surmatyö lienee tapahtunut eilen ollessani töissä. Pääepäiltyjä ovat naapurin kissa ja silloin tällöin pihassa näyttäytynyt šikra (arovarpushaukka). Höyhenten huolellinen kyniminen viittaisi ennemmin haukkaan kuin kissaan, vaikka kissan olen säännöllisesti häätänyt terassiltani, kun olen huomannut sen siellä kytiksellä. Nyt toivon, ettei uhri ollut kaksi ja puoli vuotta jokapäiväisenä kumppaninani terassilla hengaillut Riippusiipi. Täytyy alkaa tarkkailla ruokinnalla käyviä turkinkyyhkyjä, josko Riippusiipi olisi yhä tallella. Se on ainoa turkinkyyhkyistä, jonka tunnistan yksilötasolla, koska se kulkee siipi maassa.
* * *
Edellisessä blogimerkinnässäni mainitsin Virpi Hämeen-Anttilan romaanin Sokkopeli (Otava 2007), jonka lukaisin varsin nopeasti. Kiinnostuin siitä, kun entisen koulukaverini kirjablogi käsitteli teosta - mutta toisestakin syystä, joka sekin liittyi kouluaikoihin. Nimittäin toinen entinen koulukaverimme joutui takavuosina mielenvikaisen vainoajan uhriksi. Vainoaja lähetteli hänelle nimettömiä herjakirjeitä, kuolleita kaloja ja paskaa, vaani öiseen aikaan talon liepeillä ja tarkkaili akateemiselle uralle siirtyneen ystäväni elämää. Erinäisistä asioista saattoi päätellä, että vainoajakin liittyi entisiin kouluaikoihin.
Jostain kummallisesta syystä Sokkopelissä oli yllättävän monia yksityiskohtien ja nimien tasolla ilmeneviä yhtymäkohtia ystävämme vainoamistapaukseen. Ikävä kyllä myös Sokkopelin poliisien suhtautuminen oli alkuun hyvin samanlaista, vähättelevää ja halutonta kuin tosielämän vainoamistapauksessa. Ehkä Hämeen-Anttilalla on ollut omassa lähipiirissään jokin samantapainen kokemus.
Sokkopelin juoni kietoutuu lukiolaisten salaseuran ympärille - ja tässä on yhtymäkohtia myös aiemmin arvostelemaani, samoihin aikoihin ja sukupolvikokemuksiin viittaavaan Donna Tarttin menestysromaaniin Jumalat juhlivat öisin.
Nimeltä mainitsemattomassa uusmaalaisessa lukiossa joskus 70-luvun viimeisinä ja 80-luvun ensimmäisinä vuosina neljä poikaa ja kolme tyttöä pyörittävät harrastuksenaan Comus-nimistä salaseuraa, joka toteuttaa mysteerinäytelmiä - nykykielellä larppausta - sekä tutkii esoteriaa ja mytologioita. Muinaiset mytologiat ja uskontojen pimeät osastot sekoittuvat Sokkopelissä populaarikulttuuriin, rock-lyriikkoihin ja tarot-kortteihin. Comus-nimen takana kerrotaan olevan erään antiikin pikkujumalan, orgioille ja hillittömyyksille omistautuneen Komoksen, joka oli tarun mukaan Dionysoksen ja Kirken vanhempiaankin kaoottisempi ja arvaamattomampi poika. Viimeksi mainittu tieto Komoksesta taisi tosin olla John Miltonin sepitettä, ja Hämeen-Anttilakin jäljittää hahmon nimenomaan Miltonin samannimiseen naamionäytelmään, josta brittiläinen progebändi oli vuorostaan saanut nimensä. Comuslaisten istunnoissaan pitämät eläinnaamiot toivat hauskasti mieleeni Fusangin rosvot omassa romaanissani Sangrialassa.
Sokkopelin nykyhetkessä, 2000-luvun puolivälissä, seitsemän entistä comuslaista ovat nyt keski-ikäisiä keskiluokkaisia suomalaisia - mainostoimiston osakas, menestynyt lääkäri, tietoturvayrittäjä, kirjakauppias, virkavapaalla oleva pappi, terveystoimittaja ja vaihtoehtohoitojen terapeutti. Nuoruudenaikainen salaseura on jo kauan sitten unohtunut ja porukka hajaantunut, lukuun ottamatta energiahoitajaa, joka oli taannoin ystävysryhmän keskushenkilö ja kaikkien poikien ihastus, ja joka tuntui vielä keski-ikäisenäkin pitäneen yhteyttä ainakin pariin ryhmän jäsenistä. Myös esoterian harrastus näyttää hävinneen porukasta salaseuran unhon myötä - vain energiahoitaja ja pappi ovat myöhemmässä elämässään operoineet hengellisten asioiden parissa.
Energiahoitajaksi päätynyt Pauliina on kirjan alkusivuilla juuri kuollut epäilyttävissä olosuhteissa. Vähän ennen kuolemaansa hän on saanut tarot-kortteja ja uhkaavia viestejä Puusepäksi itseään kutsuvalta henkilöltä, joka viestien perusteella on okkultismiin hurahtanut psykopaatti - ja joku, joka tietää jotakuinkin kaiken lukioaikaisesta salaseurasta. Pian selviää, että kaikki kuusi eloon jäänyttä comuslaista ovat saaneet samanlaisia viestejä ja arvoituksia Puusepältä. He alkavat miettiä kuumeisesti, kuka Puuseppä voisi olla - yksi heistäkö vai joku heidän lähipiireistään? Samoin he alkavat ymmärrettävästi miettiä, oliko Pauliinan kuolema onnettomuus vai murha, ja kenen kimppuun uhkaileva vainoaja seuraavaksi iskisi.
Kirjan alkuasetelma ja keskuskuvio vaikuttaisivat siis hyvinkin lupaavilta dekkariin, jännäriin tai mysteeriromaaniin, jossa kirjailija voisi hyödyntää laajaa lukeneisuuttaan ja tietojaan maailman myyteistä. Valitettavasti keskusjuoneensa nähden kirja oli hämmentävä kokemus - sanoisin jopa pettymys. Se ei lopulta panostanut paljoakaan hedelmällisiin ja jännittäviin lähtökohtiinsa eikä toisaalta lähtenyt seuraamaan dekkariproseduraalin eikä psykologisen trillerinkään polkuja, mihin psykopaattinen vainoaja olisi tarjonnut hyvät lähtökohdat. Näiden juonielementtien sijaan valtaosa kirjasta kuluu seitsemän salaseuralaisen vanhojen ja uusien ihmissuhteiden märehtimiseen.
Kirjassa jaaritellaan aivan liian paljon 20 vuoden takaisia hauraita teinituntoja - sitä kuka tykkäsi kenestäkin, ja ketkä kaikki ovat ehtineet olla keiden kaa sillai. Tämä on toki sinänsä realistista kuvausta nelikymppisten entisten nuorten mielenmaisemista tilanteessa, jossa nuoruuden jo unohtuneet arvet äkkiä aukeavat. Samoin myös henkilöiden nykyisten perhe- ja parisuhdeasioiden vatvominen on sinänsä realistista ja vieläpä tavallisuutta korostavaa. Mutta miksi kaikki tämä on pitänyt ympätä kirjaan, jonka kehystarina pulppuaa aivan toisenlaisia elementtejä: salatieteitä, symboleja, antiikin ja keskiajan jumalmyyttejä, etruskilaisia demoneja, latinalaisia loitsuja, Arthur Rimbaud'n runoja ja gnostilaisia heresioita?
Maaginen realismi on varsinkin Välimeren-maissa ja latinalaisessa Amerikassa suosittu kirjallisuuden tyylilaji, jossa arkisista asioista tehdään sadunomaisia ja jännittäviä lisäämällä maagisia, fantastisia tai muuten erikoisia elementtejä. Hämeen-Anttilan Sokkopeli on jollain tapaa maagisen realismin vastakohta: siinä on heitetty keitokseen kasapäin maagisia aineksia - mutta sitten arkistettu kaikki tuo keski-ikäisten tavisten banaaliin tunteiluun. Mystiikka jää huutelemaan epätoivoisesti psykopaatin viesteistä, kun taas päähenkilöt vatvovat tunteita toisiaan kohtaan sekä omia kertyneitä elämänkokemuksiaan, joihin lukeutuu jälkikasvua, eksiä, nyksiä, eroja, leskeyttä, omaishoitajuutta ja keski-ikään kuuluvaa kipuilua omien unelmien katoamisesta harmaan tavallisuuden alle. Ironista kyllä, psykopaattinen vainoaja antaa hetkeksi merkitystä arkeensa turtuneiden ihmisten elämään. Ja nostaa teiniajan ihastuksia uudelleen pintaan, joskaan ei erityisen mystisesti.
Kun siis maagista realismia lähenevissä teiniromaaneissa nuorten arkiset ihastumiset ja mustasukkaisuudet mystifioidaan jännittäviksi ja pelottaviksikin seikkailuiksi, joissa vilahtelee taikavoimia, vampyyreja, noitia ja skifielementtejä, Sokkopelissä suoritetaan päinvastainen manööveri: mystiset ja jännittävät elementit muuttuvat keski-ikäistyneiden päähenkilöiden arkituntemuksissa ristisanatehtäviksi, joita ratkotaan hieman kiusaantuneissa tunnelmissa lähiöasunnossa alkoholittoman boolin (tai villeimmillään valkoviinipullon) äärellä.
Voi olla, että Hämeen-Anttila on tehnyt kaiken tämän tarkoituksella, halunnutkin alun perin demystifioida maagisia elementtejä ja alleviivata sen sijaan keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten tunnereflektioita omaan nuoruuteensa. Näin voi olla. Kirjan luettuani minulle jäi kuitenkin toisenlainen mielikuva: sellainen tunne, että kirjailija on aikonut alun perin kirjoittaa toisenlaisen kirjan, mutta on jäänyt niin pitkäksi aikaa kiinni henkilöidensä nuoruudenmuisteloihin ja elämäntilanteiden kuvaukseen, että koko kirja on muuttunut joksikin muuksi kuin miksi kirjailija sen ensirivejä kirjoittaessaan tarkoitti.
Aluksi näyttää, että keskiöön nousisi kaksi tai kolme porukan mieshenkilöä, mutta pian fokus siirtyy Mariin ja Peteen ja säilyy näissä kirjan loppuun saakka. Kaksi seitsemästä jää suurimmaksi osaksi taustalle.
Jossain kohtaa tarinaa - valitettavasti liian myöhään - kirjailija tuntuu havahtuvan, että ai niin, tästähän piti tulla jännittävä psykotrilleri tai mysteeriromaani. Niinpä seuraa lennossa tapahtuva vaihdetangon vääntäminen Dan Brown -vaihteelle. Mari ja Pete myös kirjaimellisesti siirtyvät auton rattiin ja alkaa tässä vaiheessa kirjaa redundantti juoksutus halki Helsingin esoteeristen kohteiden. Nopeassa tempossa juostaan läpi mystisiä rakennuksia, monumentteja ja niihin kätkeytyviä symboleja, mutta mihinkään ei ehditä perehtyä yhtään tarkemmin, koska juostaan trillerimäisesti aikaa vastaan - ja psykopaattia, joka uhkaa erään henkilön perheenjäsenen henkeä.
Paljon paremmin olisi toiminut sellainen ratkaisu, jossa nuo Helsingin esoteeriset kohteet olisi ripoteltu yksi kerrallaan kirjan varrelle, vaikkapa siten, että Puusepän viestit olisivat viitanneet niihin ja paikkoihin liittyvä esoteerinen historia olisi avannut tarot-kortteihin riipusteltuja arvoituksia. Henkilöt olisivat voineet käydä ihmissuhdekeskustelujaan näissä jännittävissä kohteissa sen sijaan, että luku luvun perään vatvoivat vanhoja juttujaan korsolaisessa lähiöasunnossa. Sillä tavoin kirjailija olisi päässyt loistamaan mielenkiintoisilla tiedoillaan ja lukija oppinut uusia asioita Helsingin sakraalimaantieteestä.
Pentagrammin arvoitus - ja siten murhayrityksen ja kesämökin tuhopolton motiivi - jää lopulta kirjan henkilöiltä ratkaisematta, vaikka olisi yllättävää, ellei kirjailijalla olisi ollut mielessään ratkaisu tuohon arvoitukseen. Tuossakin kohtauksessa kirjailijalta tuntuivat loppuvan aika ja käytettävissä olevat sivut. Tilaa olisi saanut raivaamalla pois kymmeniä sivuja henkilöiden päänsisäisiä pohdintoja kauan sitten päättyneistä mies- ja naissuhteistaan, joilla ei lopulta ollut juonen kannalta merkitystä.
Paljon paremmin olisi toiminut sellainen ratkaisu, jossa nuo Helsingin esoteeriset kohteet olisi ripoteltu yksi kerrallaan kirjan varrelle, vaikkapa siten, että Puusepän viestit olisivat viitanneet niihin ja paikkoihin liittyvä esoteerinen historia olisi avannut tarot-kortteihin riipusteltuja arvoituksia. Henkilöt olisivat voineet käydä ihmissuhdekeskustelujaan näissä jännittävissä kohteissa sen sijaan, että luku luvun perään vatvoivat vanhoja juttujaan korsolaisessa lähiöasunnossa. Sillä tavoin kirjailija olisi päässyt loistamaan mielenkiintoisilla tiedoillaan ja lukija oppinut uusia asioita Helsingin sakraalimaantieteestä.
Pentagrammin arvoitus - ja siten murhayrityksen ja kesämökin tuhopolton motiivi - jää lopulta kirjan henkilöiltä ratkaisematta, vaikka olisi yllättävää, ellei kirjailijalla olisi ollut mielessään ratkaisu tuohon arvoitukseen. Tuossakin kohtauksessa kirjailijalta tuntuivat loppuvan aika ja käytettävissä olevat sivut. Tilaa olisi saanut raivaamalla pois kymmeniä sivuja henkilöiden päänsisäisiä pohdintoja kauan sitten päättyneistä mies- ja naissuhteistaan, joilla ei lopulta ollut juonen kannalta merkitystä.
Keski-ikäiset antisankarit onnistuvat lopulta amatöörimäisyyttään sössimään psykopaatin jäljityksensä ja saamaan vain itsensä pulaan. Poliisikaan ei tunnu heistä piittaavan - saati seulovan potentiaalisten Comus-tietäjien varsin rajallista joukkoa poissulkemalla epäiltyjä, kunnes jäljelle jäisi vain yksi. Onneksi pelastava ratsuväki lopulta saapuu kuin Deus ex machina asiansa osaavien parkour-poikien hahmossa. Ehkä se on kirjailijalta jonkinlainen nyökkäys nykynuorison kunnollisuuden suuntaan.
Itse arvasin Puusepän henkilöllisyyden kirjan puolivälin tietämillä, vaikka arvoitus onkin ihan näppärästi kätketty ihmissuhdeverkoston, psykologisten vihjeiden ja parin väärän johtolangan sekaan. Arvasin syyllisen lähinnä kahdesta asiasta: kyseisen henkilön ensiesittelystä sekä jossain kirjan puolivälin tienoolla ilmaantuvasta tiedosta, joka yhdistettynä Puusepän samoihin aikoihin lähettämiin viesteihin paljasti motiivin. Näiden kahden vihjeen perusteella jäljelle jäi vain yksi todennäköinen epäilty. Mutta kirjan kunniaksi sanottakoon, että puoliväliin saakka vaihtoehtoisia epäiltyjä oli useita ja pystyin kuvittelemaan mielekkään taustatarinan kuhunkin skenaarioon.
Jos Hämeen-Anttila on ladannut Sokkopeliin omia lukioajan muistojaan, se selittäisi kuvailemaani epätasapainoa jännittävän kehystarinan ja siihen ahdetun vähemmän jännittävän ihmissuhdejaarittelun välillä, koska silloin olisi ymmärrettävää, miksi kirjailija on katsonut arkisten tunteilujen ansaitsevan pikkutarkempaa proosallista kuvailua kuin okkultistinen psykopaatti, joka pommittaa entisiä salaseuralaisia kryptisillä arvoituksilla ja uhkaa tappaa heidät yksi toisensa jälkeen.