maanantai 23. tammikuuta 2023

Simlin patojärvellä

Edellisen postauksen päätin näihin sanoihin: 

Termoskahvi arolla keisarikotkan lipuessa yli, valtavien kiuruparvien tirskahdellessa taustalla, on kunnollista elämää.

Tänä viikonloppuna mainitunlainen elämystila saavutettiin termoskahvilla pensaikkoisessa rinteessä arokotkan lipuessa yli ja bulbulien pulistessa taustalla. Kunnollisessa elämässä on hyvä olla hyväksi havaittujen teemojen variaatioita, sillä varioitaessa kunnioitetaan samanaikaisesti sitä, mikä oli ja mikä oli hyvää, ja sitä, mikä on uutta ja yhä löydettävä. Kuten apostoli Paavalikin totesi kirjeessään thessalonikilaisille, on koeteltava kaikki - pidettävä se, mikä on hyvää, ja kartettava kaikenlaista pahaa.

Mutta myös, ettei henkeä pidä sammuttaman. Siksi etsijä ei jämähdä paikalleen löydettyään jonkin, mitä saattaa hetkellisesti pitää lopullisena vastauksena - uudelleen saavuttamattomana hyvänä. On tarkoitettu, että sittenkin etsimme lakkaamatta. Voimme löytää kerran kokemamme hyvän yhä uudelleen, mutta varioiden, yhä uusista maisemista ja tilanteista.

Kun patojärven tienoon pensaikoissa saimme kuuluviimme kultasinipyrstön ja se vieläpä vastasi nauhoitukseen ja tuli sen myötä aivan lähelle, kuitenkaan näyttäytymättä, ranskalainen toverini turhautui eikä halunnut ottaa sitä listoilleen, sillä hänelle laji oli uusi, ja hän olisi halunnut myös nähdä sen kunnolla, eikä siksi voinut hyväksyä epätäydellisenä pitämäänsä havaintoa kauan kaipaamansa lajin ottamiseksi listoilleen. Totesin kuitenkin hänelle, että ehkä oli tarkoitettu, ettei hän näkisi kultasinipyrstöä, vaan kuulisi vain sen luonteenomaisen tiksutuksen, jotta hän joutuisi jatkamaan etsimistä, ja etsiessään löytäisi etsijän tieltä kaikenlaista muutakin.

Muut meistä hyväksyimme toki kultasinipyrstön listoillemme tyhjentävästä äänitunnistuksesta, mutta eipä se ollutkaan kokonaan uusi laji muille meistä. Kyseessä on notoriöösin hankalasti näyttäytyvä Himalajan rinteiden tiheiköiden pieni laululintu, punarintojen ja satakielten sukulainen. Nimi on hieman harhaanjohtava, sillä tällä lajilla ei ole sinistä pyrstöä, mutta se on suomeksi niin nimetty siitä syystä, että kuuluu samaan Tarsiger-sukuun sinipyrstön kanssa. Sinipyrstö on siis tiettävästi sen lähin sukulainen. Se voisi olla nimeltään myös kultapunarinta, mutta kun ei sillä ole punaista rintaakaan. Kullansävyä sen sijaan on kosolti: koko alapuoli ja lisäksi väläyteltävä pyrstö. Linnun englanninkielinen nimi on Golden Bush-robin.

Palatakseni lopusta takaisin matkan alkuun, lähdimme tavan mukaan liikkeelle aamuseitsemältä. Simlin patojärvi sijaitsee Islamabadin liittovaltiopiirikunnan äärimmäisellä laidalla, Punjabin osavaltion rajalla, ja suurin osa järvestä kuuluukin Punjabiin. Tie sinne kulkee Malotin, Pind Begwalin ja Moharan kylien kautta. Malotissa oli sitruunavästäräkkejä ja himalajankirvisiä märällä laitumella ja naaraspuolinen variskäki pihapuussa. Melkein kaikki käkilajit ovat Islamabadissakin vain kesävieraita, mutta variskäkiä talvehtii pieni määrä. Keväällä niiden äänekkäitä kuueu-huutoja ei enää voi olla kuulematta. Variskäen isäntälaji on kaikkialla läsnä oleva intianvaris, muttu toisin kuin pikkulintujen pesissä loisiva suomalainen käki, variskäki ei tuhoa isäntäperheensä pesuetta vaan sen poikanen matkii varista ulkonäöllään ja kasvaa variksenpoikasten joukossa lentokykyiseksi saakka.

Joenvarressa olevan Allahwalin moskeijan luona näimme joenpenkan muuria kiipeilemässä kalliokiipijän. Tämä ikoninen rotkojen ja kanjonien asukki laskeutuu talvisin laaksoihin, jolloin sen voi nähdä usein kiipeilemässä muureja ja raunioita pitkin, mutta pesimäkaudeksi se vetäytyy vuoristojen kaikkein jylhimmille jyrkänteille, yleensä puurajan yläpuolelle. Kalliokiipijä on yksikseen omassa heimossaan, nakkelien etäinen sukulainen - mutta tuo yksi laji on hämmästyttävän laajalle levinnyt Euraasian korkeimmissa vuoristoissa Pyreneiltä kauas Kiinan ja Mongolian vuoristoihin. Onpa se kerran harhautunut Suomeenkin, kiipeillen lennonjohtotornin seiniä pitkin. Havainto kuitenkin hylättiin ja linnun uskoteltiin matkustaneen Suomeen vahingossa rahtikoneella, koska suomalaiset kuvittelevat sen olevan pesimäseuduillaan paikkalintu. Sitä se ei tietenkään ole, niin kuin ei mikään korkeimpien vuoristojen alpiinisten vyöhykkeiden laji, sillä jos ne olisivat tiukkoja paikkalintuja, vuoriston sääolosuhteet tappaisivat ne pahimpina vuosina sukupuuttoon. Jotain pitäisi päätellä siitä, että tämä laji - kuten myös esimerkiksi alppinaakka ja alppivaris - elää lajiutumatta ja edes alalajiutumatta tuhansien kilometrien päässä toisistaan olevissa vuoristoissa pitkin Euraasiaa.

Kalliokiipijän puron ympäristön appelsiinipuutarhoissa ja viljelyksillä oli kaikenlaista muutakin kivaa: näimme pikkuminivettien ja idänhopeanokkien parvia, musta- ja naamiovästäräkkejä, kenttähyyppiä, metsävikloja, tavanomaisia timaleita ja bulbuleita, tien yli viilettävän šikran ja tietysti tuhansia mainoja. Nisäkkäitäkin näkyi: kultašakaali ja mungo näyttäytyivät päivänvalossa.

Jonkin matkaa edemmäs sijaitseva pieni lampi osoittautui oikeaksi lintukeitaaksi. Silkkihaikaran, metsäviklon ja smyrnankalastajan lisäksi lammelta löytyi pariskunta kultakurppoja. Ympäröivissä puissa oli aasianrillejä, kashmirinuunilintuja, turkoosiseppä... Kultakurppo on merkillinen kahlaajalaji, läheisempää sukua jassanoille kuin varsinaisille kurpille, vaikka jälkimmäisiä ulkonäöltään muistuttaakin. Tällä lajilla on nimittäin käänteiset sukupuoliroolit: naaraat ovat uroksia suurempia ja koreampia ja parisuhteessa dominoivassa asemassa. Ensimmäisen kultakurpponi näin joskus nuorena Niilillä Egyptissä, jossa se lähimpänä Eurooppaa elää. Sittemmin olen niitä harvakseltaan poiminut Etelä- ja Kaakkois-Aasiasta, mutta nämä olivat ensimmäiset pakistaninpinnani lajista.

Viimeinen osuus Simlin patojärvelle johtavasta tiestä on linnustollisesti parasta, koska se yhdistyy Punjabin suolaharjanteiden kautta Himalajan alarinteisiin ja niinpä sieltä löytää samanlaisen rikkaan linnuston kuin Margallakukkuloilta, mutta hieman eri kokoonpanolla, sillä ollaan maantieteellisesti idempänä. Aloimmekin heti nähdä ja kuulla ympärillämme lintuaaltoja, joissa oli satojen töyhtöbulbulien ja aasianrillien lisäksi kaikenlaista muuta: tulirintatimaleita, punakylkitimaleita, uunilintuja ja sieppokerttuja. Raitavarpuspöllö tuli näkyville istumaan, bulbulien hälyttäessä kaikkialla ympärillä. Kahdeksan kuningasseppää oli kokoontunut hedelmöivään puuhun. Kuivemmilla pensaikkoisilla rinteillä oli paljon vuorisirkkuja, harmaataskuja, pihataskuja ja intiantaskuja.

Itse patojärvellä ei näkynyt vesilintuja eikä kahlaajia - yhtä silkkihaikaraa lukuun ottamatta - mutta tämä on kuulemma tässä paikassa normitilanne. Simlin patojärvi ei ilmeisesti ole olosuhteiltaan yhtä suotuisa kuin paljon talvehtijoita keräävä Rawaljärvi, vaikka olisi paljon rauhallisempi linnuille. Kalaa siellä on, koska rannassa oli ryhmä kalastajia nuotion äärellä. Kaksi tunnistamatonta kotkaa - luultavasti arokotkia - lipui kaukana Punjabin puolella harjun yllä ja ohi suhahti varpushaukka.

Simlin kohokohdat löytyivät tiheiköistä järven ympäriltä, niistä tärkeimpänä epäilemättä alussa mainittu kultasinipyrstö. Mutta löytyi sieltä muutakin - esimerkiksi himalajanpunavarpunen ja lisää aiemmin mainittuja lajeja. Piknikille menimme toiselle puolen harjua kuivalle pensaikkoiselle rinteelle, jossa alussa mainittu arokotka lipui ylitsemme. Löysimme sieltä toisenkin raitavarpuspöllön.

Se oli hyvä päivä.

maanantai 16. tammikuuta 2023

Rannoilla, puroilla ja aroilla

Aloitin lauantaiaamun seitsemältä Rawaljärven itäpuolen rannoilta, jonne pääsee muutamasta paikasta Bani Galan kylän puolelta. Parhaat lintupaikat ovat alueella, jossa Korangjoki laskee Rawaljärveen. Siellä järveen muodostuu särkkiä, joilla talvehtivat lokki- ja kahlaajamassat tykkäävät kökkiä. Kun jokisuun edustaa lähestyy Bani Galan puolelta, näkee jostain syystä yleensä erilaisia lintuja kuin Lake View Parkista kaupungin puolelta katsellessa. 

Puiston puolelta putkella näkyvät sorsat ovat lähinnä harmaasorsia ja haapanoita, kahlaajat puolestaan lähinnä valkovikloja. Bani Galan puolelta rantaan tullessa on sen sijaan matalampia liejulaguuneja, joilla viihtyy liroja, metsävikloja ja lapinsirrejä. Sieltä näkyvät sorsat olivat suurimmaksi osaksi sinisorsia, taveja ja punasotkia. Korangin jokisuun lokkimassasta valtaosa oli naurulokkeja, kuten puiston puolelta katsellessakin, ja toiseksi runsaimpana oli määriltään kymmenissä esiintynyt mustapäälokki. Joukossa oli lauantaiaamuna jonkin verran aroharmaalokkeja, mutta tällä kertaa tiibetinlokkeja ei näkynyt ainuttakaan.

Varhain aamulla maa oli vielä kuurassa, mutta heti kun aurinko vähänkin lämmitti, alkoivat sadat haarapääskyt heräillä särkkien pensaista ja parveilla viistäen järven pintaa. Runsaina esiintyvien kiekuvien kenttähyyppien joukosta löytyi töyhtöhyyppä, joka on yleinen talvilintu pohjoisimmassa Pakistanissa, mutta Islamabadin tasalla jo epäsäännöllinen ja harvinainen.

Västäräkkejä ja kirvisiä kipitteli rannoilla satamäärin. Ensin mainituista yleisin puiston puolella vieraillessani oli joka kerran keltavästäräkki, etenkin alalaji beema. Oli niitä myös itäpuolella, mutta siellä runsaammaksi nousi sitruunavästäräkki, joka on aina mukavan kirkas ilmestys, talvipuvuissaankin. Tavallista västäräkkiä oli kahta alalajia - siperialaista dukhunensista, joka on varsin samannäköinen kuin suomalainen västäräkki, ja eksoottisemman näköistä naamiovästäräkkiä eli keskiaasialaista personataa. Näiden kolmen lisäksi rantalietteillä liikkui siellä täällä kookkaampaa paikallista pesimälajia, mustavästäräkkiä. Kirvisistä runsain oli tällä kertaa himalajankirvinen, joka talvipuvussaan on voimakkaan viiruinen. Pienempinä määrinä oli nummi-, vuori- ja riisikirvisiä.

*   *   *

Margallakukkuloiden luontopoluilla tuli vastaan suurmaanomistaja ja entinen senaattori, joka hänkin on lintuharrastaja ja intohimoinen valokuvaaja. Vietimme sitten tunteja maastoutuneina erään otollisen puron varteen. Avoimempi ja sammaleisempi paikka kuin aiemmissa blogikirjoituksissani mainittu kylpeväin sinipyrstöjen puro. Täälläkin juomapaikalle tuli himalajansinipyrstö, mutta valtalajeina olivat suuret lintuaallot töyhtöbulbuleita ja aasianrillejä. Nuo kaksi lajia muodostavat Margallan lintuaaltojen selkärangan, ja niiden parvikäyttäytyminen säätelee paljolti myös muiden lajien liikkumista ja juomapaikoille tuloa. Kun bulbulit uskaltautuvat, tulevat myös muut keskikokoiset varpuslinnut. Kun taas rillit uskaltautuvat, silloin tulevat myös muut saman kokoluokan lajit, kuten uunilinnut ja sieppokertut.

Tällä purolla emme tällä kertaa saaneet kameroiden tähtäimiin harvinaisuuksia, mutta sen sijaan yleisiä lajeja näyttäytyi suurina määrinä ja hienosti: bulbulien ja rillien lisäksi tulirintatimaleita, harmaavatsaviuhkoja, kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, himalajansieppokerttuja, pakistanintimaleita, harmaatalitiaisia, punanokkabulbuleita, turkoosiseppiä ja liekkiniskatikkoja.

*   *   *

Sunnuntaina olin hollannittaren, ranskalaisen ja pakistanittaren kanssa lintuja tiirailemassa NARC:in eli kansallisen maataloustutkimuskeskuksen laajoilla koeviljelmäalueilla, joilla viljelmien väleihin jää runsaasti arokasvillisuusvyöhykkeitä - ja koska alueelle pääsy on luvanvaraista, siellä ei lintuihin kohdistu metsästyspainetta. Niinpä kyseinen alue on Islamabadin seudun parhaita paikkoja nähdä keskiaasialaisten arolajien valtavia talviparvia.

Monet kyseisistä euraasialaisista arolinnuista ovat eurooppalaisittain varsin tuttuja: kiuruja, kottaraisia, mustavariksia, turkinkyyhkyjä... Tyypillisinä arolajeina ne eivät ole puhtaita muuttolintuja mutteivät myöskään paikkalintuja, vaan ne tyypillisesti matkustavat tarvittaessa pitkiäkin matkoja olosuhteiltaan sopivia aroalueita löytääkseen ja kerääntyvät sitten niille valtaviksi talviparviksi. Myös töyhtöhyyppä ja isokuovi ovat tällaisia arolintuja, vaikka toki selväpiirteisemmin muuttolintuja. Arojen vaihtuviin ja toisinaan äärimmäisiin luonnonolosuhteisiin sopeutuminen on tehnyt arolajeista sopivia myös eurooppalaisten maatalousmaisemien linnustoon ja siksi ne ovatkin useimmille ihmisille tutumpia sellaisina.

Toinen hyvä syy vierailla NARC:in aukeilla on se, että kyseessä on yksi Islamabadin lähiseudun parhaista petolintualueista. Jyrsijöitä riittää, joten myös niiden metsästäjät ovat tykästyneitä näihin avomaihin. Satojen haarahaukkojen lisäksi näimme useita arohiirihaukkoja ja liitohaukkoja sekä kohokohtana vanhan keisarikotkan. Erästä poikkeuksellisen tummaa arohiirihaukkaa jäljitimme pitkään potentiaalisena himalajanhiirihaukkana ennen kuin lopulta päädyimme määrittämään senkin arohiirihaukaksi. Liitohaukat toimivat parina ja pyydystivät ainakin kaksi hiirtä sinä aikana, jona niitä katselimme. Intianvarikset yrittivät kovasti ryöstää niiltä saaliitaan.

Myös molemmat paikalliset aromaiden kanalinnut, mustafrankoliini ja harmaafrankoliini, näyttivät olevan alueella yleisiä. Kanalinnut tapaavatkin yleensä ensimmäisinä lajeina kadota kaikkialta, missä niitä saa vapaasti metsästää, mutta nopeina lisääntyjinä niiden kannat palautuvat kyllä ennalleen siellä, missä metsästys on kielletty tai muulla tavoin estynyt.

Aro- ja pensaikkomailta löytyi myös paljon mielenkiintoisia paikallislajeja - esimerkiksi pensas- ja kultasilmätimaleita, ruso- ja savupriinioita, heinäherttuja, sepeltaskuja, riisikirvisiä ja intiansininärhiä. Talvehtivissa pikkulinnuissa oli tavanomaisia kashmirinuunilintuja ja idäntiltaltteja, mutta löysimme myös naaraspuolisen pikkusiepon. Se on yleensä Pakistanissa ennen kaikkea läpimuuttaja, mutta pieninä määrinä niitä myös talvehtii täällä.

Myös pääskyjä oli runsaasti ilmeisellä muutolla: pikkutörmäpääskyjen ja haarapääskyjen lisäksi joukossa meni yllättävän paljon ruostepääskyjä - jonka pitäisi olla täällä kesälaji. Lisäksi taivaalla meni pikkukiitäjiä, joka on Islamabadissa ympärivuotinen.

Termoskahvi arolla keisarikotkan lipuessa yli, valtavien kiuruparvien tirskahdellessa taustalla, on kunnollista elämää.

perjantai 13. tammikuuta 2023

Vuosi vaihtui

Tänä vuonna näkyy perinteinen uudenvuodenpostaus jääneen väliin.

Eihän tuo vuosi aivan tapahtumaton ollut. Se alkoi Quindíon läänin Calarcán pikkukaupungista Kolumbiasta ja päättyi Islamabadiin, Pakistaniin. Siinä välissä oli paljon asumista ja matkailua pitkin Eurooppaa. Tukikohta oli suurimman osan vuotta Brysselissä, kun taas paikka, jossa kävin lomilla, oli suurimman osan aikaa Helsingin-kotini. Välissä ehti tapahtua paljon.

Tammikuun ensimmäisenä vaelsin Apollon kanssa Calarcásta ylös läheisille kukkuloille, joilla olisimme kävelleet kahdelle tornille saakka, ellei rankkasade olisi tehnyt viimeisestä osuudesta siinä määrin epämiellyttävää, että käännyimme mieluummin suosiolla takaisin ja palasimme kaupunkiin. Tuossa vuodenavauksessa oli kuitenkin jotain suurta ja symbolista; olihan ilonaihe yksistään se, että ystäväni Apollo oli elossa ja voi hyvin. On sitä edelleen tänä päivänä.

Kolumbian-matkani jälkeen kävin pikavisiitillä Suomessa, huolehtimassa toisesta ystävästäni, josta oli edellisenä vuonna tullut Suomen-tukikohtani haltija, myös vakituinen elämänkumppani. Kuin huomaamatta, yhteisten opettavaisten matkojen seuratessa toistaan. Tulin tuolla samalla Suomen-matkalla puolivahingossa hakeneeksi kahta uutta työpaikkaa, koska tiesin Brysselin-sopimukseni umpeutuvan tulevan kesän lopussa. En odottanut niistä menestystä, vaan olin valmistaunut hakemaan tosissani seuraavaa tehtävää vasta keväällä ilmestyviltä vapautuvien paikkojen listoilta. Yllätyksekseni sainkin jo parissa viikossa vastauksen ja tiedon siitä, että syksyllä olisi edessä muutto Pakistaniin.

Helmikuussa Mordor hyökkäsi Ukrainaan ja vietin Brysselissä viikkokausia pelkästään tämän asian parissa. Vaikka kyseessä oli suuri tragedia myös minulle henkilökohtaisesti - olinhan pitänyt Kiovaa kotinani neljän vuoden ajan ja minulla on kymmeniä hyviä ystäviä Ukrainassa - niin tästä räikeästä sodasta tuli viimeinkin riittävä kylmä suihku myös Suomelle, että Venäjän rooli maailmassa alettiin nähdä realistisesti. Niinpä kevään ja kesän aikana toteutui lopulta se, mistä olen blogissani vuosikaudet yrittänyt saarnata: Suomen päättäjien päät kääntyivät lopulta Nato-jäsenyyden hakemiseen. Viimeisten hetkien ollessa käsillä Suomi halusi viimeinkin varmistaa kuulumisensa länsimaiden joukkoon - ja samalla reaalitulevaisuutensa itsenäisenä kansakuntana.

Maaliskuussa matkustin ystäväni kanssa Santiago de Compostelaan ja kihlauduimme siellä, tai tarkemmin sanoen läheisessä pikkukaupungissa Vigossa. Asia, josta Apollo oli nähnyt näyn jo yli vuotta aiemmin. Ehdimme kiertää Portugalin ja Espanjan, käydä myös jälleen Pariisissa sekä Poitiers'ssa ja Lyonissa. Huhti- ja toukokuiden aikana panostin viikonloppuisin Belgian lintupaikkoihin, koska tiesin sen olevan viimeinen kevät Belgiassa. Kuka tietää, koska seuraavan kerran koluaisin tutuiksi käyneitä polunvarsia ja ruovikoita Blankaartissa, Harchiesissa ja Zwinissä tai ihmettelisin pyökkimetsien heleänvihreää valoa ja sinikellomattoja keväisin.

Toukokuun lopulla matkasin tapani mukaan Euroopan halki Suomeen. Olen vaihdellut reittejä paljon vuosien mittaan ja käynyt niiden varrella lukuisissa mielenkiintoisissa paikoissa, mikä tekee automatkailusta niin antoisaa. Yksin ollessani panostan varsinkin luontopaikkoihin, kun taas silloin, kun mukana on joku muu, tulee käytyä enemmän kaupungeissa. Saksa ja Puola ovat niin isoja, että joka matkareitille löytyy jotain uutta - mutta myös jotain tuttua, jossa haluaa käydä uudelleen. Tasapaino uuden ja nostalgisen välillä on tärkeää. Ei kannata jämähtää aina vain samoille vakiopysähdyksille, muttei toisaalta myöskään olla palaamatta paikoille, jotka merkitsivät jotain.

Touko-kesäkuun vaihteen Suomen-matkallekin mahtui monta suomalaista lintu- ja luontopaikkaa sekä alkukesän idyllistä pikkukaupunkia. Ennen paluutani Brysseliin menimme naimisiin. Sillä kertaa palasin Tallinnan, Varsovan ja Tegelin kautta. Brysselissä kesä oli kuuma. Pandemia väistyi ihmisten mielistä ja sota Euroopassa täytti ne. Ukrainalle oltiin solidaarisia, mutta samalla ei kulunut päivääkään, etteivätkö viidennet kolonnat länsimaiden eliittien keskuudessa olisi yrittäneet vääntää mielialoja takaisin sille mallille, josta tuloksena olemme saaneet suursodan ja kansanmurhan Euroopan sydämeen. Vaikka sellaisia ei "koskaan enää" pitänyt sallia.

Elokuun lopussa oli aika jättää Brysselille jäähyväiset ja matkustaa kerran vielä Euroopan halki Suomeen. Sieltä sitten vain muutaman päivän valmistautumisen jälkeen lentoteitse Pakistaniin, paikkaan, jossa asuin kuusi kuukautta kaksikymmentä vuotta sitten (vuonna 2002). Nykyisin kuusi kuukautta olisi lyhyt vilahdus ajan juoksussa, mutta nuorena miehenä se oli pitkä ja formatiivinen jakso, joka jätti jälkensä.

Syksy ja joulu kuluivat täällä. Yksi Suomen-matka sentään mahtui vielä marras-joulukuun vaihteeseen. Suomessa talvi oli tullut varhain ja noina viikkoina Helsingissäkin oli paksu lumipeite. Joulun vietin kuitenkin Islamabadissa. Uutenavuotena olin pari päivää sairaana. Toivuin kuitenkin nopeasti ja sain sitten taas tilaisuuksia käydä kaupungin ympäristön lintupaikoissa.

*   *   *

Loppiaisena Rawaljärvellä oli sumuista, mutta talvehtivien sorsien, kahlaajien ja lokkien parvet erottuivat silti kaukoputkella Korangin jokisuun hiekkasärkiltä. Kookkaita mustapäälokkeja oli tullut joulukuuhun nähden lisää. Lisäksi jostain oli ilmaantunut myös joitakin aroharmaalokkeja. Sunnuntaina taas kävin yhden ranskalaisen ja kahden pakistanilaisen lintuharrastajan kanssa Margallakukkuloilla, aiemmin nähdyllä kylpevien sinipyrstöjen purolla. Siellä oli tällä kertaa sinipyrstöjen lisäksi hopealakkisieppo ja harmaasiipirastas. Uunilintuja kävi myös juomassa taajaan - etupäässä kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, mutta myös yksi idänuunilintu. 

Nuori ruostevarpushaukka (besra) kävi koettamassa pikkulintujen pyytämistä, vaikkakin senkertainen hyökkäyksensä epäonnistui. Tämä laji on täkäläisistä kolmesta varpushaukasta harvinaisin. Ympärivuotinen arovarpushaukka (šikra) ja talvella täällä yleisesti esiintyvä tavallinen varpushaukka ovat selvästi yleisempiä. Teräsfasaaneja kävi niin ikään juomapurolla, yksi suorittaen erikoisen kiljuvan ylilennon.

Kotiterassini linturuokinnalla kävi vakituisten turkin- ja palmukyyhkyjen sekä pulujen lisäksi myös intianturturikyyhky (splitattu aasianturturikyyhkystä), ja kun lisäsin tarjontaan vähän banaania, alkoi paikalla hillua päivittäin bramiinikottaraisia.