Joulukuun alussa tein kolmen päivän matkan Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion suurimpiin kaupunkeihin Peshawariin ja Mardaniin, jotka sijaitsevat Islamabadista luoteeseen. Peshawar on paštujen nimikko-osavaltion pääkaupunki ja siitä itään sijaitseva Mardan saman osavaltion toiseksi suurin kaupunki.
Varsinainen syyni mennä Mardaniin oli se, että muuan ystäväni Ukrainan vuosilta saakka oli käymässä vanhassa kotimaassaan sukunsa luona. Hän on Mardanista alun perin kotoisin oleva mutta opiskelumaansa Ukrainan kansalaisuuden saanut lääkäri ja nyttemmin menestyvän lääketieteen alan yrityksen omistaja ja johtaja Skotlannissa. Hänellä on alaisuudessaan lääkäreitä ja sairaanhoitajia ainakin viidellä mantereella. Tulin tuntemaan hänet Kiovassa puolivahingossa, koska hänet ja monia muita ulkomaisia lääketieteen opiskelijoita evakuoitiin Venäjän hyökkäyksen alta Donetskin, Luhanskin ja tilapäisesti Harkovankin yliopistoista - ja hän sattui tuohon aikaan olemaan läheinen suomalaisen mutta kurditaustaisen lääketieteen opiskelijattaren kanssa, josta sittemmin tuli menestyvä lääkäri Suomessa.
Veljessarjan isä on jo kuollut, joten suvun päämies on nyt ystäväni vanhin veli, joka harjoittaa perheen perinteistä liikemiehen tointa Mardanissa. Keskimmäinen veli on Peshawarin korkeimman oikeuden asianajaja ja kolmikon serkku puolestaan Khyber-Pakhtunkhwan vesilaitoksen insinööri. Veljessarjaan kuuluu vielä yksi lisää, jota en ole tavannut, koska asuu Lontoossa ja sijoittelee asuntobisnekseen Dubaissa.
Olen ollut vieraana heidän kauniissa ja perinteistä pataanityyliä edustavassa Mardanin-talossaan jo seitsemän vuotta sitten, keväällä 2016, kun kävin Ukrainasta käsin saman ystävän seurana kiertämässä Khyber-Pakhtunkhwaa. Nykyisin ulkomaalaisten liikkuminen Khyber-Pakhtunkhwassa on valitettavasti paljon rajoitetumpaa kuin vielä vuonna 2016, puhumattakaan kahdenkymmenen vuoden takaisesta tilanteesta - silloisessa Musharrafin ajan Pakistanissa oli sotilashallinnosta huolimatta monin tavoin vapaampaa kuin myöhemmin, kun Taliban-ongelma oli vyörytetty Afganistanista Pakistanin puolelle ja olivat vaaran vuodet sisällissotineen ja Punaisine moskeijoineen (Lal Masjid), joista ei oikein koskaan ole kokonaan toivuttu.
Seitsemän vuotta sitten tapaamani iäkäs historian professori, joka aina halusi keskustella kanssani maailmanpolitiikasta ja kaikesta mahdollisesta, menehtyi valitettavasti vajaa vuosi sitten. Muut tuolloin tapaamani olivat sen sijaan ennallaan - lapset tosin kasvaneet hämmästyttävää vauhtia, kuten tuon ikäisillä on seitsemässä vuodessa tapana tehdä.
Pataanikeskiluokan pääasiallisena huvituksena tuossa perin konservatiivisessa provinssissa on lähinnä syödä ja turista joko teehuoneissa tai ravintoloissa - sukupuolet erotettuina toisistaan. Suurilla joukoilla haahuillaan ensin autoilla ajellen ja vaihtaen suunnitelmia koko ajan lennossa, tavaten niitä ja näitä sukulaisia (niitähän suurperheisissä kulttuureissa riittää) ja lopulta ajautuen johonkin suosituista ravintoloista. Ajanvieteravintolat jakautuvat karkeasti kahdenlaisiin - perinteistä tyyliä edustaviin ulkoilmaravintoloihin, usein joen partaalla, joissa istutaan tyynyillä pitkissä pöydissä ja mätetään loputtomasti riisiä ja rasvaista lihaa, sekä moderneihin länsityyppisiin, lähinnä pikaruokapaikkoja muistuttaviin paikkoihin, joissa käydään enemmänkin näyttäytymässä, koska niihin voi pukea päälle länsityyppisiä merkkivaatteita. Toinen paikka, jossa Khyber-Pakhtunkhwassa pukeudutaan länsimaisiin farkkuihin ja lenkkareihin, ovat valtavat tienvarsimainokset. Jostain syystä paštut tykkäävät katsella länsimaisittain pukeutuneita kauniita nuoria ihmisiä mainoksissa ja tv-sarjoissa, mutta pukeutuvat silti 99 %:issa arkielämänsä paikoista ja tilanteista salwar-kamiziin, jonka päälle talvella puetaan joko perinteisempi kashmirvillaviitta tai modernimpi nahkarotsi.
Kävimme ensimmäisenä iltana perinteistä tyyliä edustavassa ravintolassa Kabuljoen varressa Nowsherassa. Siellä mätettiin pilahvia, lammasta, mahseer-kalaa ja monnia. Sunnuntaina taas teimme pitkän ekskursion Tarbelan patojärven rannoille Swabin piirikunnan Topiin, jossa seisoi järven rannalla yhä se sama idyllinen kalaravintola, jossa kävimme seitsemän vuotta sitten. Silloin muistan, että järvellä kellui paljon lapa- ja jouhisorsia, haapanoita ja punasotkia. Nyt sorsalauttoja ei ollut. Järvi näytti muutenkin alkuun tyhjältä, joten retkeilimme kallioilla ja yläpuolisen kylän viljelyksillä. Oli intiantaskua, mustaleppälintua, hernekerttua sekä tavanomaisia bulbuleita ja uunilintuja. Palattuamme ja ryhdyttyämme syömään oli kuitenkin paikallinen myöhäinen lounasaika jo alkanut, ravintola täyttynyt, ja jostain oli aineellistunut parvittain lokkeja - lähinnä naurulokkeja, yksi tiibetinlokki. Myös merimetsoja ja kaksi tiibetinhanhea pyyhki ohi Industa pitkin tekojärvelle päin.
Toisin kuin Mardanissa ja Swabissa, Peshawarissa aikani kului työasioiden merkeissä. Niinpä ravintoloiden ja järvien sijaan ohjelmassa oli miljööltään vähemmän eksoottisia Canttin kaupunginosan toimistoja ja Hayatabadin teollisuusalueen laitoksia ja yrityksiä. Näin sentään ulkopuolelta käsin Peshawarin yliopiston kuuluisan mogulityylisen vaikkakin brittisiirtomaa-aikaan rakennetun päärakennuksen samoin kuin suljetun poliisialueen moskeijan, joka vajaa vuosi sitten joutui tuhoisan Talibanin terrori-iskun kohteeksi. Jotenkin mieleeni oli piirtynyt parinkymmenen vuoden takaa Peshawarista nostalgisia muistoja kiehtovan itämaisesta paikasta basaareineen ja koloniaaliajan upseerikerhoineen. No, se oli sitä länsituristin näkökulmasta nähtyä Peshawaria. Nyt tutustuin aivan toisenlaiseen Peshawariin - autojen, kiireisinä kiiruhtavien työmatkalaisten, toimistojen ja loputtomien ostoskeskusten kuhisevaan mutta persoonattoman betoniseen kaupunkiin. Kaiken tuon pakokaasun, savusumun, torventoitotuksen ja sinne tänne kiirehtimisen jälkeen Islamabad tuntuikin jälleen perin rauhalliselta ja väljältä paikalta.
* * *
Itsenäisyyspäivänä vietin päiväsajan Rawaljärven itäpohjukassa, jossa muuan paikallinen lintuharrastaja oli nähnyt kaksi tiibetinhanhea samana päivänä, jona minä näin niitä Tarbelan patojärvellä. Saattoivat jopa olla samat kaksi hanhea, sillä etäisyys olisi ollut tuossa ajassa hanhien lennettävissä. No, itse en tiibetinhanhia Rawaljärveltä löytänyt, mutta kylläkin yllätyksekseni kahdeksan merihanhen parven. Jaavanmerimetsoja oli satoja, mutta myös talvehtivat isommat merimetsot olivat saapuneet. Sorsia oli, mutta ne ovat näemmä yhä päivästä toiseen vaihtuvia, sillä muutamaa päivää aiemmin pakistanilainen lintumies oli nähnyt puna- ja ruskosotkia, muttei esimerkiksi lapasorsia ja pikku-uikkuja, joita minä näin. Kahlaajia oli vain vähän, mutta vedenpinnan laskun myötä niitä on alkanut tulla: kymmenittäin kenttähyyppiä, jotka välillä olivat kovin vähissä, ja näemmä myös ensimmäisiä pikkuparvia metsä- ja valkovikloja oli saapunut. Kirjokalastajat kirskahtelivat kaikkialla.
Pitkät heinikot oli niitetty karjanrehuksi ja sänget kulotettu. Jäljellä olevissa ruovikoissa liikehti kuitenkin runsaasti kultasilmätimaleja ja keltapriinioita. Intianmainojen laajat parvet kulkivat laitumien ja rantojen väliä, joukossaan jonkin verran kyläkottaraisia. Ruskosuohaukkoja oli ilmestynyt järven rannoille saalistelemaan. Yöhaikarat olivat kadonneet, jalohaikarat sen sijaan saapuneet.
Kinarapuiston suufilaisella pyhimyshaudalla oli henkevän näköisiä nuorukaisia lukemassa runoja. Bani Galan kalastajain suosimalla tähystyspaikalla sen sijaan tapasin jotain ennenkuulumatonta - luontoon romanttiselle kävelylle lähteneitä nuoria naisia poikaystävineen. Margallakukkuloiden luontopoluilla nuoria pareja tulee vastaan yhtenään, sillä se on suosittu pakopaikka Islamabadin vauraampien alueiden kaupunkilaisnuorille. Bani Galan pikkukaupungin alueella järven toisella puolen en ole kuitenkaan aiemmin moiseen törmäillyt. Niin vain maailmallisen moderni elämäntapa valtaa alaa perinteisemmilläkin alueilla. En toki päristellyt heille paheksuvasti partaani vaan tervehdin kohteliaasti ja he olivat iloisia. Eivät edes kinunneet selfieitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti