Joulukuu merkitsee työrintamalla yleensä kiivasta juoksemista tapahtumissa ja seminaareissa. Kaikilla on kiire järjestää tapahtumiaan ja niputtaa yhteen vuoden aikana tekemänsä hankkeet ennen vuodenvaihteen tilinpäätöksiä ja seuraavan vuoden budjetteja. Nukkuminen on jäänyt vähälle ja joskus syöminenkin. Jälkimmäinen ei ole ongelma, sillä joulun lähestyessä toimistolle alkaa tulla kakkulähetyksiä milloin miltäkin yritykseltä tai yhdistykseltä, joka haluaa muistaa meitä hyvällä - tai ehkä pikemminkin toivoo, että me muistaisimme heitä hyvällä. Kakkuja jaellaan sitten eteenpäin palkollisille ja palveluskunnille. Näin toteutuu kunnon kristillinen antamisen ilo muslimienemmistöisessä maassa.
Viikonloppuina on onneksi aikaa palautua luonnon helmassa ja iltaisin kirjoja lukien, kirjoittaen ja šakkia pelaten. Punjabilainen valokuvaajatar, jonka kanssa suunnittelen uutta kirjaa Islamabadin linnuista, halusi valokuvata pari viikkoa sitten Kharianin pyhässä lehdossa ja puronvarressa kovin aktiivisena olleen viitasiepon, joten lähdimme aamuseitsemältä sitä etsimään. Yöt ovat nyt niin kylmiä, että Kharianissa oli maa vielä aivan kuurassa. Hytisten ja kädet jäässä lähdimme kulkemaan pitkin lintujen valtaväylinä toimivia puronvarsia. Paikalle ominainen taianomainen valo kipusi harjun yli vasta kymmenen maissa ja silloin alkoi tuntua miellyttävän lämpimältä.
Viitasieppoa ei valitettavasti koko aamupäivänä löytynyt. Liekö se sittenkin muuttanut talveksi johonkin lämpimämpään. Linnuitta emme toki jääneet. Puronvarsilla kävi koko ajan levoton vilske, kun lintujen sekaparvia saapui juomaan tai muuten vain hillumaan. Runsaimpana lajina oli kaunis kullan ja oranssin väreissä hehkuva tulirintatimali, joita laskettiin viitisenkymmentä. Hyvinä seuraavina tulivat töyhtö- ja mustabulbulit, pikku- ja kirjonaurulit sekä himalajannärhet. Siellä täällä oli sinijokirastaita, himalajansinipyrstöjä, huppu- ja naamioviidakkoharakoita, himalajanloistoharakoita, tamariskipyrstötiaisia, kivikkoleppälintuja, viirupriinioita, pakistanintimaleita ja pensassilkkikerttusia.
Pyhien tammien alla oli kummallisen hiljaista. Siellä tosin tonkivat kariketta villinä kulkevat kanat, mutta niitä ei lasketa, koska kuuluvat vähän matkan päässä olevien talojen kotieläimistöön. Vähän matkan päässä oli kuitenkin käynnissä varsinainen hyörinä, sillä yhytimme puista suuren, pääosin tiaisista koostuvan lintuaallon. Iloksemme siinä oli tavanomaisten harmaatalitiaisten lisäksi mukana runsaasti pakistanintiaisia ja mustatöyhtötiaisia sekä kirsikaksi kakun päälle harlekiinipyrstötiaisia, joiden nimestä voi päätellä, kuinka koreasta otuksesta on kyse. Tiaisparvien mukana kulkee usein nakkeleita ja kiipijöitä, mutta tällä kertaa niitä ei ollut. Sen sijaan mukana kulki kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä himalajansieppokerttuja.
Retkikumppanini on itsenäinen ja modernisti pukeutuva nainen, joten aina, kun retkeilemme jossain konservatiivisten kylien alueella kaksistaan, paikalliset olettavat meidän olevan naimisissa - ja vieläpä, että valokuvaajatar on ulkomaalainen. Heille tulee aina järkytyksenä, että tämä onkin paikallinen, naimisissa muttei minun kanssani. Mutta tuleepahan retkistämme aina puhuttavaa tuppukylien pikkumoskeijoihin, partapärinöihin, polttopuunkerääjämummoille ja ikäihmisten penkki-istuntoihin. Kummallista kyllä, vihamielisyyteen emme silti ole vielä koskaan törmänneet, vaikka usein käymmä samoissa paikoissa kerta toisensa jälkeen, joten oletettavasti moni kyläläinen esimerkiksi pyhän lehdon liepeillä on jo meidät nähnyt. Jos paheksuvat, paheksuvat kaiketi salassa. Viimeksihän tuotiin teetäkin tarjottimella, joski silloin retkikumppanini oli miespuolinen.
* * *
Kävin myös Margallakukkuloiden viitospolulla erään 19-vuotiaan koodarin kanssa, jonka olen tavannut joskus monta kuukautta sitten samalla polulla, ja joka viestitteli minulle yllättäen, joten lupasin hänelle, että sunnuntaina menisimme jälleen kukkuloille. Melkein heti metsänvartijain majan kupeessa karjahteli pöpelikössä haukkupeura eli muntjakki. Lintuja ei valitettavasti vesipaikoilla ollut, koska sunnuntaina ihmisretkeilijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Yleisiä lajeja, kuten metsätimaleita ja töyhtöbulbuleita oli toki joka paikassa. Oli tavanomaiset tiaiset, rillit ja uunilinnut, sinijokirastas puronvarressa, viidakkoharakoita siellä täällä. Paras laji oli kashmirinsieppokerttu, joita oli tällä kertaa kaksin kappalein. Punakylkitimali kajahteli ja rinteiden yläpuolella kierteli runsaasti kalliopääskyjä.
Retkikumppanini kuunteli kännykästä länsimaista musiikkia, jota en hennonnut vaientaa, vaikka olisinkin mieluummin kuullut lintuja ilman taustamusiikkia. Hän kertoili elämänsä ongelmista, kuten sukulaisten jatkuvasta nalkutuksesta: Vaikka ystäväni on onnekas, sillä hänellä on hyvä työpaikka - tekee IT-töitä amerikkalaiselle firmalle - perhe arvostaa enemmän serkkuaan, jolla on tyhjänpäiväinen suojatyöpaikka valtiolla. Tämä ei johdu rahasta, sillä ystäväni tienaa enemmän kuin serkkunsa, vaan siitä, että ystäväni työ on yötyötä (amerikkalaisen kellonajan mukaan) eikä siksi nauti sosiaalista arvostusta täällä. Perheeltä ei tule ymmärrystä sille, että ystäväni lähtee töihin silloin kun nämä valmistautuvat nukkumaan, ja haluaisi nukkua silloin kun nämä elämöivät jalkeilla. Ymmärrystä ei tule siitä huolimatta, että ystäväni - paikallisen tavan mukaisesti - joutuu luovuttamaan palkkansa perheen päämiehelle eli isälleen, joka antaa siitä takaisin vain rippeitä. Vanhemmat ovat lisäksi alkaneet ankarasti nalkuttaa naimisiin menosta, johon tarvitaan paljon rahaa sekä auto. Pelkästään nalkutuksen takia ystäväni on alkanut miettiä työnsä jättämistä ja yrittämistä johonkin länsimaahan, mutta sekin vaatisi tolkuttomasti rahaa, sillä viisumeja saa vain korruptiolla.
Ystäväni halusi tietää länsimaalaisen mielipiteeni siitä, olisiko parempi ottaa tyttö, joka on kaunis, vai tyttö, joka on uskollinen. Nämä kun ilmeisesti ovat toisensa poissulkevia ominaisuuksia. Neuvoin häntä sulkemaan korvat sukulaisten nalkutukselta, tekemään omia juttujaan ja naimaan sen tytön, jota oikeasti rakastaa, sitten ja silloin kun kumpikin on siihen valmis. Yritin myös selittää, että hänen taidoillaan ja erinomaisella englannin kielellään on kyllä kysyntää, ei kannata heittää olemassaolevaa työpaikkaa hukkaan eikä varsinkaan lähteä turvapaikkaturistiksi pimeitä hanttihommia tekemään vain siksi, että vanhemmat eivät arvosta koodarin työaikoja. Ei kovin monella 19-vuotiaalla Suomessakaan ole yhtä hyvää työpaikkaa - eikä autoa saati vaimoa.
Mutta no, minä olen keski-ikäinen viisastelija ja nuoriso joutuu aikakaudesta ja paikasta toiseen raivaamaan itse oman tiensä ymmärtääkseen, millä loppujen lopuksi on väliä ja millä ei. Kaikkien hänen kaltaistensa nuorten ihanteena olevan vapauden saavuttaminen ei ole loppupeleissä kiinni kielitaidosta tai rahasta (vaikka niillä toki on merkitystä, ts. niitä kannattaa olla), ei merkkivaatteista eikä länsimaisen musiikin kuuntelusta, vaan siitä, pystyykö korvienväli riittävästi uhmaamaan vääjäämätöntä konfliktia nalkutuskulttuurin kanssa. Siitä kun ei kukaan pääse yli eikä ympäri ilman että kasvattaa paksumman nahan ja oppii jättämään muiden mielipiteet huomiotta. Perikles lausui jo 431 eKr, että "onni on vapauden ja vapaus rohkeuden hedelmä". Useimmille tuo viisaus ei avaudu keski-ikäisenäkään, joten onnekas se, joka jo nuorna vitsansa vääntävi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti