On jo tultu heinäkuun puoliväliin ja pitää pinnistellä muistia, mitä olemme tehneet viimeiset pari viikkoa edellisen kirjoituksen jälkeen.
Arkipäivät ovat kuluneet töissä. Pidin pääkesälomani jo touko-kesäkuussa sitä ajatellen, että olen sitten töissä heinäkuun, kun suurin osa suomalaisista haluaa olla lomilla. Tämä järjestely on sopinut minulle vuodesta toiseen, koska lintuharrastajana minulle paras aika vuodesta ovat touko- ja kesäkuut. Kääntöpuolena on se, että aina kun heinäkuussa sitten tapahtuu työrintamalla jotain yllättävää - kuten aina käy - on sitten toimistolla miltei yksin sitä selvittämässä, tai järjestämässä vierailua tai tapahtumaa, tai sijaistamassa yhtä aikaa kaikkia kollegoja.
Kesä on ollut suomalainen. On satanut ja paistanut vuorotellen. Kesäkuun lopussa kävin Hyvinkään seudulla. Nopossa juhlittiin veljentyttäreni valmistumista Prometheus-leiriltä ja kälyni syntymäpäivää. Piipahdimme myös Ridasjärvellä, mutta päivä oli sateinen ja siellä oli näemmä vihamielinen kyläyhteisö halunnut estää lintuharrastajia käymästä tornilla. Naurulokkeja ja kalatiiroja oli paljon, jokunen pajusirkku lauloi. Hiekkakuopilla oli kivitasku ja rantasipi.
Heinäkuun puolella kävin puolisoineni ja koirinemme Fiskarsissa, jossa oli antiikkimessut ja kaikenlaista tilpehööriä kaupan. Ostimme vanhan tikarin ja voimaeläimelläni korpilla varustetun muistikirjan. Raaseporin, Karjalohjan ja Sammatin alueilla on paljon kauniita maisemia ja kyliä.
Jossain vaiheessa syvää heinäkuuta kävimme myös Tammistossa ja Malmilla.
Kurkimäen, Kivikon ja Kontulan koiranulkoilutusreiteillä ei enää näe ja kuule yhtä runsasta linnustoa kuin touko-kesäkuussa. Nyt ollaan maastopoikasten piipityksen ajassa. Kahlaajat ja osa hysyistä muuttavat jo vähitellen etelää kohti. Silti lähes joka päivä tulee vastaan ainakin jotain ei aivan jokapäiväistä, mikä ilahduttaa. Lätäköllä oli yhä pikkutylli, seljoissa liikkuu pensas- ja hernekerttuja. Kultarinta, leppälintu ja mustapääkerttu päästelevät yhä katkelmia lauluistaan. Kirjosiepot eivät enää laula, mutta niitä yhä näkyy. Pajulinnut sen sijaan laulavat yhä. Tervapääskyt kiirivät taivaalla. Rastaiden ja tiaisten maastopoikasia on kaikkialla.
Puolisoni on tuonut Välimeren arollemme. Hän on tehnyt maailman parasta tajinea, jonka veroista ei ole. On grillattu nautaa, sikaa, kanaa ja ribsejä. On juotu Trentinon, Chiantin ja Sisilian viinejä, oluina Velkopopovickýä, Krušoviceä ja Mežpilsiä, joita toimme kesäkuiselta automatkalta Eurooppaan. Eipä moisiin täällä olisikaan ollut varaa.
Julkaisin englanniksi jo toisen osan Sudenhuutelijan päiväkirjoja, nimittäin Ukrainaan keskittyvän tiiliskiven, jonka voi siis nyt lukea sekä suomeksi että englanniksi. Muistan jonkun tämän blogin lukijan joskus toivoneen, että saattaisin nuo kirjoitukset saataville myös maailmankielillä. Tämä on nyt täytetty. Myös Sudenhuutelijoiden ensimmäinen, islamilaiseen maailmaan keskittyvä kirja on keväästä saakka ollut saatavilla sekä suomeksi että englanniksi.
Englanninkielisten editioiden julkaiseminen onnistuu halvemmalla, joten jos suomenkieliset kirjani ovat jollekin niiden lukemista halajavalle liian kalliita, englanninkieliset saa edullisemmin. Ilmaiseksikin voi suomenkielisiä kirjoja lukea kirjastoista kysymällä tai sitten tästä blogista. Toki kirjailijana toivon, että ne lukijat, jotka pitävät kirjoituksistani, harkitsevat myös kirjojen ostamista hyllyynsä, sillä tässä perin epävarmassa maailmassa luotan vanhanaikaisen painetun kirjan säilyvyyteen enemmän kuin eetterissä leijuvaan. Kun minusta aika jättää, kirjojani ei ole kovin paljon liikenteessä, joten niillä saattaa sitten olla arvoa. Kunkin ostetun kirjan tuotolla saamme melkein kokonaisen Hau-Hau-koiranruoan, joka riittää ruokkimaan kyltymättömän koiramme yhdeksi vuorokaudeksi.
Myös puolisoni ryhtyi kirjailijaksi. Ei siksi, että sillä tahkoaisi rahaa, vaan koska voi. Niinpä hän tekaisi eräänä koodauksen parissa valvottuna yönä suomenkielisen kirjan maailman parhaista salaateista sekä oma-arvontuntoa opettavan lastenkirjan mitä pienimmän Tuike-tähden seikkailuista yötaivaalla, valaisten tietä parvestaan eksyneelle yömuuttajalle. Minä tietysti tein niille suomen kielen kielentarkistukset, mutta kun puolisoni osaa koodata omia keinoälyagentteja tekemään askareensa, eihän niistä enää kovin monta kirjoitusvirhettä löytynyt. Kirjat ovat tietysti myös esteettisesti hyvin kauniita, kuten myös minun englanninkieliset Sudenhuutelija-kirjani, koska puolisoni vastasi niiden kansista ja graafisesta toteutuksesta.
Puolisoni ei ole vielä julkaissut kirjojaan. Toivottavasti julkaisee, ne ansaitsisivat tulla painettuun muotoonsa. Mutta perfektionistin työ ei tunnu koskaan olevan valmis; aina jotain detaljeja pitää vielä muokata, tai odottaa otollisinta tähtien asentoa.
