Maailma liekeissä

Suomessa on ollut perin miellyttäviä kesäpäiviä sekä sateisempina että aurinkoisempina jaksoina, mutta muualla raivoavat ennätyshelteet. Niiden ei pitäisi olla yllätys, onhan ilmastonmuutoksesta puhuttu. Ikävä kyllä puheiksi se aina tuntuu jäävån. Symbolisesta on tullut tekoja tärkeämpää. Kunhan räksyttää ja signaloi, sen jotenkin oletetaan riittävän. Varsinainen tekeminen on aina jonkun muun vastuulla.

Helteitä on seurannut toinen ilmestyskirjan ratsastaja, tulipalot. Ennätyssuuret ja tuhoisat maastopalot ovat raivonneet viime viikkoina ainakin Ranskassa, Espanjassa, Tunisiassa, Kreikassa ja Turkissa. Ranskassa ne näyttävät keskittyneen Girondeen, Espanjassa Ávilaan, Kreikassa Kreetalle, Lesbokselle ja Peloponnesokselle, Turkissa sekä läntiselle että eteläiselle rannikoille.

Tunisiassa maastopalot ja niiden lisäksi sähkönjakelun kaatuilu 50 asteen helteissä on tuonut kansan kaduille uutta vallankumousta vaatimaan. Samalla on noussut esille se tosiasia, että merkittävä osa tuhoisista maastopaloista on tahallaan sytytettyjä. Sama koskee Ranskan, Espanjan, Kreikan ja Turkin maastopaloja.

Osa maastopaloista sytytetään vakuutuspetosten ja maankäyttökeinottelun vuoksi. Osa taas yleisestä vastuuttomuudesta - palot alkavat yleensä ihmisten tupakantumpeista, roskienpoltosta ja grillauksista. Niitä ilmeisesti sytyttelevät lähinnä samat ihmisryhmät, jotka myös jättävät roskansa maastoon tai heittelevät ne teiden varsille autojensa ikkunoista.

Pahinta ei tietenkään ole savusumu eikä se, että muutama rikas julkkis on joutunut pakosalle Välimeren-huviloistaan. Pahinta on se, että maastopaloissa tuhoutuu joka vuosi yhä suurempia alueita korvaamatonta satoja vuosia vanhoista puista koostuvaa metsää sekä Välimerelle ominaista biologisesti rikasta pensasmaastoa, macchiaa ja gariguea.

Uutisissa on myös kerrottu, että keski- ja eteläeurooppalaiset pakenevat nyt lomillaan sankoin joukoin pohjoisen viileille alueille, minkä ansiosta turismi Norjaan, Ruotsiin, Tanskaan, Islantiin ja Skotlantiin on lisääntynyt tuntuvasti. Jostain syystä Suomi ei näytä saaneen osaansa - tai ainakaan mainintaa uutisoinnissa - vaikka Helsingissä kyllä näkee ja kuulee paljon turistiryhmiä heinä- ja elokuiden aikana.

Eikö Suomi ole edelleenkään oppinut, ettei keskittäminen ole aina siunaus? Turismin volyymin lisäämiseksi sitä pitäisi kyetä hajauttamaan alueellisesti, Helsingissä kun ei riitä sesonkien aikana majoituskapasiteettikaan. Ei vaikka suomalaiset pakenevatkin kuumilta kaduilta ja suljetuista palveluista heinäkuussa.

*   *   *

Ukrainan sota jatkuu ja rintamalinja Donbasista Hersonin lääniin pysyy varsin samanlaisena kuin on ollut jo vuosia. Sotaa käydään yhä enemmän kaukana rintamalta, drooni- ja ohjusiskuin. Tässä suhteessa Ukraina on parantanut kykyään hyökkäyksellisiin iskuihin, jotka yhä kohdistuvat varsinkin energiaan ja logistiikkaan. Valitettavasti Ukrainan kyky torjua Venäjän uusimpia ohjustyyppejä ei ole yhtä hyvä.

Eikä Venäjä ole romahtamassa, jos ei Ukrainakaan. Venäjä on sotavalta, kuten olen vuosia blogissani kansaa valistanut, ja sota on Venäjän mukavuusaluetta. Tämän totesi hiljattain Putin itsekin toteamalla ääneen, että Venäjä tarvitsee sotaa, koska mikä muukaan olisi elämän tarkoitus, ja mitä sitten tehtäisiin, jos ei ole sotaa?

Trumpin Amerikkakin haluaa olla sotavalta, vaikka merkittävä osa Trumpin vaalilupauksista keskittyi väittämään tasan päinvastaista. Niinpä Ukrainan lisäksi myös Iranin sota jatkuu, on ja off. Hormuzinsalmi on auki ja kiinni. Rahtilaivoihin tehdään iskuja ja ei tehdä. Tuskin yllättävästi Iran pyrkii sysäämään osan iskujen tekemisestä sijaissotijoilleen, joita riittää mm. Irakin šiialaisissa militioissa ja Jemenin hutheissa. Iranin aiemmin merkittävimmät sijaissotijat, libanonilainen Hizbullah ja palestiinalainen Hamas, ovat ottaneet viime aikoina niin paljon osumaa, että niiden kyky sotilaallisiin operaatioihin kaukana rajoistaan on heikentynyt. Irakilaisryhmistä ja hutheista on tullut keskeisempiä ruoskia kaukovaikuttamiseen.

Tämä huomioon ottaen ei ole yllättävää sekään, että huthit ryhtyivät iskemään saudiarabialaisiin aluksiin Punaisellamerellä, tarkoituksena tukkia Bab al-Mandib samoin tavoin kuin emo-Iran on tehnyt Persianlahden Hormuzinsalmella. Jos molemmat salmet pysyvät kiinni tai merkittävästi häirittyinä, maailman rahtiliikenteestä merkittävä osa - eli lähes kaikki Euroopan ja Aasian välinen meriliikenne, mukaan lukien energiakuljetukset - joutuu kiertämään Afrikan. Tästä kärsisi Euroopan lisäksi koko Aasia, myös Venäjää ja siten välillisesti Irania tukeva Kiina.

*   *   *

Tulipalojen yhteydessä mainitsin, että Tunisiassa orastaa uusi vallankumous, joka muiden meneillään olevien tapahtumasarjojen varjoon jääneenä ei ole herättänyt kovin suurta huomiota Euroopassa. Epäpoliittisena teknokraattina ja oikeustieteen professorina vuonna 2019 valtaan noussut presidentti Kaïs Saïed (Qays Sayed) nautti pitkään suurta kansansuosiota varsinkin sekulaarimman ja koulutetumman kaupunkiväestön keskuudessa. Hän sai suosiota käymällä näkyvästi korruptiota vastaan, mutta myös kurittamalla islamisteja ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Valitettavasti, kuten usein käy, valta meni hänelläkin varsin pian hattuun ja hän suoritti heinäkuussa 2021 eräänlaisen vallankaappauksen, jossa valta keskitettiin presidentille ja riisuttiin parlamentilta ja pääministeriltä, näennäisenä perusteena riitaisan pattitilanteen ratkaiseminen.

Tämän jälkeen ei kuitenkaan palattu normaaliin vallan kolmijakoon eikä palautettu demokraattisia instituutioita toimintakykyisiksi esimerkiksi henkilövaihdoksin, vaan Kaïs jatkoi hallitsemista presidentin asetuksella ja poikkeustilalla sekä kirjoitti vaalilain uusiksi ilman poliittista prosessia. Tässä hän seurasi juuri niitä arabimaiden perinteitä, joita oli alkujaan vastustanut. Kaïsin kannattajat, kuten puolisoni, joka oli aikoinaan hänen opiskelijansa ja piti miestä miljoonien muiden tavoin Mr Cleaninä, argumentoivat, että suurin osa Kaïsin erottamista poliitikoista ja tuomareista ansaitsi puhdistuksen, koska olivat korruptoituneita. Ja näin epäilemättä olikin. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Kaïs lakkasi olemasta demokraattinen hallitsija. Hänellä oli vaalit voittaessaan 70 % kansansuosio, mutta se ei anna ikuista mandaattia.

Kaïs saattaa nähdä itsensä välttämättömänä välineenä korruption puhdistamisessa järjestelmästä, mutta mitä kauemmin poikkeustila ja yksinvaltaoikeudet jatkuvat, sitä todennäköisemmin hänestä tulee valtaan juuttuva autoritääri, jollaisia poikkeuksetta seuraa myös korruptio, koska autoritaria ja korruptio korreloivat, eivätkä ilman kausaliteettia. Poliittinen kilpailu - mm. monipuoluejärjestelmä ja vapaa media - ovat riitaisuudesta ja polarisaatiosta huolimatta demokratian edellytyksiä. Myös hyvän hallinnon.

Helteistä ja maastopaloista käynnistynyt protestiaalto kohdistui alkuun korruptoituneita valtionyhtiöitä vastaan, mutta laajeni sitten Kaïsin eroa vaativiksi mellakoiksi, joissa näkyvät niin arabikevään vallankumousten iskulauseet kuin viime vuosien Z-sukupolven vallankumousten käyttämä animehahmo Monkey D. Luffy. Kaduilla on nuorison lisäksi ammattiyhdistysväkeä ja korruptiosta vangittujen oppositiopoliitikkojen kannattajia, mukaan lukien islamistit. Toistaiseksi mielenosoitusten osanottajapohja on siis erittäin heterogeeninen, ja ryhmillä on myös täysin toisilleen vastakkaisia tavoitteita.

Liroja lappaa

On paistanut. On satanut. Pihojemme puskemat koivut ovat kasvaneet sellaista vauhtia, että naapuri taas halusi niitä poistettavan. Jouduin siis raskain sydämin murhaamaan parisenkymmentä puuntainta, joista suurin osa koivuja, mutta joukossa muutama pihlaja ja paju. Jätin kuitenkin sekä etu- että takapihalle koivuista suurimmat, jotta ne saisivat olla rauhassa ja kasvaa puiksi saakka. En myöskään kajonnut tulipunaisia ruusuja kukkiviin ruusupensaisiin, joiden lajia en tunne - paitsi että kurtturuusuja ne eivät ole.

Olin vasta päässyt valittelemasta sitä syksyn ensituntua, joka tuntuu väräjävän ilmassa, ja sen myötä laululintujen vaikenemista, vaikka eivät ne toki kaikki ole vaienneet. Mustarastaat ovat äänessä entiseen malliin ja niistähän aika suuri osa helsinkiläisen lähiömetsän linnunlaulusta lähteekin. Tänään oli myös hämmästyttävä päivä Kivikon lätäköllä, sillä siellä oli vakiosinisorsien lisäksi peräti kolme epätavallista vierasta kerralla: siipiään levittelevä merimetso, mudassa kipittävä liro sekä vaivihkaa sorsien takana uiva tavinaaras. Viimeksi mainittu saattaa olla sama, jonka olen nähnyt joko lätäkössä tai sinne johtavan Mellunpuron varrella jo useaan otteeseen, jopa talvella. Merimetso ja liro sen sijaan olivat kokonaan uusia lajeja koiralenkkilistalle, joka käsittää jo 97 lintulajia. On aika hyvät mahdollisuudet päästä yli sadan syysmuuton aikana.

Viime viikot minut piti kiireisenä muuan korkean tason aasialainen kaupparetkikunta ja sen myötä Säätytalolla järjestetyt tilaisuudet. Ulkomaankauppamme kun ei pysähdy silloinkaan, kun suurin osa suomalaisista on kesälomillaan. Ja hyvä niin. Maamme talous on kaikkea muuta kuin parhaalla mahdollisella tolallaan.

Tuosta vierailusta kuitenkin seurasi myös yksi luontoretki lisää, kun kävi ilmi, että intialainen kollegani harrastaa luontovalokuvausta. Hän vaikuttui, kun pystyin tunnistamaan kaikki selkärankaiset ja suurimman osan selkärangattomistakin hänen Suomessa ottamistaan kuvista - ja kaikki linnut ja nisäkkäät myös Intiassa otetuista. Niinpä vein hänet viikonlopun koittaessa tutustumisretkelle Viikkiin, jossa kuljimme pitkän lenkin peltojen, metsien ja Vanhankaupunginlahden rantaruovikoiden halki. Lintuelämä ei heinäkuun puolivälin jälkeen ollut vilkkaimmillaan, mutta olipa siellä silti mm. näyttävä kurkipari ja melko paljon kahlaajamuuttoa - liroja, valkovikloja, suokukkoja, töyhtöhyyppiä... taas lisää liroja.

Kasvitieteellinen osaamiseni on kasvanut yhtä kohisten kuin pihan koivut. Olen tunnistanut koiralenkin varsilta jo miltei 200 kasvilajia. Tuntuu oudolta, että jotkin yleisimmistä lähiöluonnon kasveista ovat sellaisia, etten ollut koskaan moisia nimiä kuullutkaan. Esimerkiksi sarjakeltano, jota tuntuu kasvavan aivan joka paikassa. Koskaan kuullutkaan.

Sydänkesän hiljaiseloa

On jo tultu heinäkuun puoliväliin ja pitää pinnistellä muistia, mitä olemme tehneet viimeiset pari viikkoa edellisen kirjoituksen jälkeen. 

Arkipäivät ovat kuluneet töissä. Pidin pääkesälomani jo touko-kesäkuussa sitä ajatellen, että olen sitten töissä heinäkuun, kun suurin osa suomalaisista haluaa olla lomilla. Tämä järjestely on sopinut minulle vuodesta toiseen, koska lintuharrastajana minulle paras aika vuodesta ovat touko- ja kesäkuut. Kääntöpuolena on se, että aina kun heinäkuussa sitten tapahtuu työrintamalla jotain yllättävää - kuten aina käy - on sitten toimistolla miltei yksin sitä selvittämässä, tai järjestämässä vierailua tai tapahtumaa, tai sijaistamassa yhtä aikaa kaikkia kollegoja.

Kesä on ollut suomalainen. On satanut ja paistanut vuorotellen. Kesäkuun lopussa kävin Hyvinkään seudulla. Nopossa juhlittiin veljentyttäreni valmistumista Prometheus-leiriltä ja kälyni syntymäpäivää. Piipahdimme myös Ridasjärvellä, mutta päivä oli sateinen ja siellä oli näemmä vihamielinen kyläyhteisö halunnut estää lintuharrastajia käymästä tornilla. Naurulokkeja ja kalatiiroja oli paljon, jokunen pajusirkku lauloi. Hiekkakuopilla oli kivitasku ja rantasipi.

Heinäkuun puolella kävin puolisoineni ja koirinemme Fiskarsissa, jossa oli antiikkimessut ja kaikenlaista tilpehööriä kaupan. Ostimme vanhan tikarin ja voimaeläimelläni korpilla varustetun muistikirjan. Raaseporin, Karjalohjan ja Sammatin alueilla on paljon kauniita maisemia ja kyliä.

Jossain vaiheessa syvää heinäkuuta kävimme myös Tammistossa ja Malmilla.

Kurkimäen, Kivikon ja Kontulan koiranulkoilutusreiteillä ei enää näe ja kuule yhtä runsasta linnustoa kuin touko-kesäkuussa. Nyt ollaan maastopoikasten piipityksen ajassa. Kahlaajat ja osa hysyistä muuttavat jo vähitellen etelää kohti. Silti lähes joka päivä tulee vastaan ainakin jotain ei aivan jokapäiväistä, mikä ilahduttaa. Lätäköllä oli yhä pikkutylli, seljoissa liikkuu pensas- ja hernekerttuja. Kultarinta, leppälintu ja mustapääkerttu päästelevät yhä katkelmia lauluistaan. Kirjosiepot eivät enää laula, mutta niitä yhä näkyy. Pajulinnut sen sijaan laulavat yhä. Tervapääskyt kiirivät taivaalla. Rastaiden ja tiaisten maastopoikasia on kaikkialla.

Puolisoni on tuonut Välimeren arollemme. Hän on tehnyt maailman parasta tajinea, jonka veroista ei ole. On grillattu nautaa, sikaa, kanaa ja ribsejä. On juotu Trentinon, Chiantin ja Sisilian viinejä, oluina Velkopopovickýä, Krušoviceä ja Mežpilsiä, joita toimme kesäkuiselta automatkalta Eurooppaan. Eipä moisiin täällä olisikaan ollut varaa.

Julkaisin englanniksi jo toisen osan Sudenhuutelijan päiväkirjoja, nimittäin Ukrainaan keskittyvän tiiliskiven, jonka voi siis nyt lukea sekä suomeksi että englanniksi. Muistan jonkun tämän blogin lukijan joskus toivoneen, että saattaisin nuo kirjoitukset saataville myös maailmankielillä. Tämä on nyt täytetty. Myös Sudenhuutelijoiden ensimmäinen, islamilaiseen maailmaan keskittyvä kirja on keväästä saakka ollut saatavilla sekä suomeksi että englanniksi.

Englanninkielisten editioiden julkaiseminen onnistuu halvemmalla, joten jos suomenkieliset kirjani ovat jollekin niiden lukemista halajavalle liian kalliita, englanninkieliset saa edullisemmin. Ilmaiseksikin voi suomenkielisiä kirjoja lukea kirjastoista kysymällä tai sitten tästä blogista. Toki kirjailijana toivon, että ne lukijat, jotka pitävät kirjoituksistani, harkitsevat myös kirjojen ostamista hyllyynsä, sillä tässä perin epävarmassa maailmassa luotan vanhanaikaisen painetun kirjan säilyvyyteen enemmän kuin eetterissä leijuvaan. Kun minusta aika jättää, kirjojani ei ole kovin paljon liikenteessä, joten niillä saattaa sitten olla arvoa. Kunkin ostetun kirjan tuotolla saamme melkein kokonaisen Hau-Hau-koiranruoan, joka riittää ruokkimaan kyltymättömän koiramme yhdeksi vuorokaudeksi.

Myös puolisoni ryhtyi kirjailijaksi. Ei siksi, että sillä tahkoaisi rahaa, vaan koska voi. Niinpä hän tekaisi eräänä koodauksen parissa valvottuna yönä suomenkielisen kirjan maailman parhaista salaateista sekä oma-arvontuntoa opettavan lastenkirjan mitä pienimmän Tuike-tähden seikkailuista yötaivaalla, valaisten tietä parvestaan eksyneelle yömuuttajalle. Minä tietysti tein niille suomen kielen kielentarkistukset, mutta kun puolisoni osaa koodata omia keinoälyagentteja tekemään askareensa, eihän niistä enää kovin monta kirjoitusvirhettä löytynyt. Kirjat ovat tietysti myös esteettisesti hyvin kauniita, kuten myös minun englanninkieliset Sudenhuutelija-kirjani, koska puolisoni vastasi niiden kansista ja graafisesta toteutuksesta.

Puolisoni ei ole vielä julkaissut kirjojaan. Toivottavasti julkaisee, ne ansaitsisivat tulla painettuun muotoonsa. Mutta perfektionistin työ ei tunnu koskaan olevan valmis; aina jotain detaljeja pitää vielä muokata, tai odottaa otollisinta tähtien asentoa.