Luontopolkuja ja hampurilaisia

Viimeksi kuluneita keväisiä viikkoja ovat hallinneet retkemme kaupungin lähiseuduille. Kumpikaan ei ole ollut kovin ihmisläheisellä tuulella, joten olemme etsiytyneet monta kertaa kaukaisemmille rannoille ja metsäpoluille. Niitä olemme löytäneet sekä Kirkkonummen että Sipoon suunnista. Kirkkonummen Eestinkylästä löysimme uuden suosikkipaikan, maatilaravintola Firefishin, joka tekee seutukunnan parhaita hampurilaisia ja kaikenlaista muutakin, kuten muikkuja muusilla ja makkaraperunoita. Siellä on myös kahvila ja paikallistuotteita myyvä kauppa.

Porkkalanniemen rantakallioiden ulkopuolella lahdissa ja salmissa huhuili satoja haahkoja, ja melkein yhtä sankoin joukoin oli isokoskeloita. Merikotka liiteli ylitsemme. Puolisoni näki näyn kynttilän sytyttämisestä kirkkoon, jonka tunnistimme kuvista Espoon tuomiokirkoksi. Niinpä kävimme palatessamme siellä ja löysimme oikean portin, joen, näkymän ja kirkon, mutta kirkko oli kokonaan kiinni ja on sitä remontin vuoksi koko vuoden ja seuraavankin. Herra ties mistä syystä.

Niinpä suuntasimme pettyneinä kynttilöinemme seuraavaan potentiaaliseen kohteeseen, Vanhankaupungin eli Helsingen kirkolle, mutta siellä saimme havaita, ettei koko kirkkoa ollut enää olemassa. Oli vain paikka, jossa se oli muinoin seisonut. Monta päivää myöhemmin kävi ilmi, että nähty kakkoskirkko ei ollutkaan se, vaan Ruttopuiston vanha kirkko, mutta siitä joskus toiste. Kynttilän sytytimme seuraavana päivänä Myllypuron kirkossa, vaikka se olikin moderni. Mutta sisältä löytyi sentään elämänpuu.

Kävimme Firefishissä myöhemminkin. Ja Café Porkkalan takana sijaitsevan lammen laiturissa, jossa puolisoni kastoi jalkansa veteen ja Sukkar-koiramme lojui seesteisessä auringossa.

Lännen suunnassa kävimme Porvoon Ruskiksella, Stensbölen kartanon mailla, Ekuddenin polulla ja Sammalvikenin tornilla. Oli kurkia, joutsenia, hanhia ja hyyppiä. Siellä oli myös mukava Matin kioski ja pinseria, joka teki maukkaita hampurilaisia. Ruskiksella näin kevään ensimmäiset kalatiirat. Heti seuraavana päivänä niitä löytyi Laajalahdeltakin, vaikka olivatkin yhä vähemmistönä räyskiin nähden.

Aina ei tarvitse ajaa niin kauas, vaan kävimme pitkillä kävelyillä koirinemme myös läheisemmissä paikoissa, kuten Viikissä, jossa silloin näyttävimpänä luonnontapahtumana oli isokuovien suurmuutto. Ja Finnoossa, josta löytyivät mustakurkku-uikku ja kasapäin nokikanoja. Laajalahdella kävin puolisotta ja koiratta pariinkin otteeseen. Siellä oli näyttäviä parvia uiveloita ja lisäksi kaikkia huhtikuun tavanomaisempia sorsalintuja. Silkkiuikkuja oli jo kymmenittäin. Ruovikossa mylvi kiimainen luhtakana. Kahlaajiakin oli saapunut jo enemmän; runsaiden punajalkaviklojen, taivaanvuohten, meriharakoiden, tyllien ja töyhtöhyyppien lisäksi tulivat kevään ensimmäiset valkoviklo ja punakuiri.

Lammassaaressa kävimme jälleen auringonlaskua katsomassa. Iki-ihanien valkoposkihanhien satapäisiä parvia lensi yöpymispaikoilleen. Kurjet töräyttelivät. Vanhankaupunginlahden merimetsoyhdyskunta sluibaili viileinä ja siipiään fleksaten valkeiksi paskotuissa puissaan. Ja tälläkin polulla otimme hampurilaiset, tällä kertaa Damaskos-kioskilta.

Torneilla ja pitkospuilla olen havainnut muutosta sukupuolijakaumassa. Naisia on nykyään paljon enemmän kiikarit kaulassa ja putkiakin kannossa kuin takavuosina. Nuoriakin tuntuisi olevan suhteessa enemmän kuin ennen. Tämä on toki ilahduttavaa, kertoo lintu- ja luontoharrastuksen laajenemisesta, jolloin myös harrastuksen tyyli muuttuu, kun asialla eivät ole vain luontaista metsästäjä-keräilijä-viettiään seuraavat miehet, vaan myös elämyspainotteisemmat naiset.

Enkelten salahankkeista

Lukaisin pääsiäisenä loppuun Anatole Francen Enkelien kapinan, joka on alun perin julkaistu ranskaksi vuonna 1914 (La Révolte des anges). Kirja tuli minulle divarista ns. veitsellä luettavassa muodossa eli sivuja ei ollut vielä koskaan avattu, ja olin niin ollen ensimmäinen, joka luki tämän suomennosniteen. Anatole France on ollut vielä 20- ja 30-luvuilla Suomessa suosittu ja paljon suomennettu kirjailija, joka sittemmin syystä tai toisesta vaipui unholaan, vaikka olisi voinut kuvitella, että myöhempinä vuosikymmeninä Suomen kulttuuripiireissä olisi ollut enemmän tilausta vasemmistolaisen älykön satiiriselle valta- ja yhteiskuntakritiikille. Ehkä hän oli liian älykkö kelvatakseen uuden ajan vasemmistolle.

Enkelien kapina osoittautui nyt 2020-luvulla hyvinkin ajankohtaiseksi teokseksi ja oli lisäksi Francen tuotannolle ominaisesti sangen hauska. Sen perusidea pohjaa gnostilaisiin vaihtoehtoteorioihin, jotka sittemmin harhaoppeina poistettiin kristinuskon valtavirrasta. Niiden mukaan se kiivas ja mustasukkainen Jahve, jota Lähi-idässä alettiin palvoa, ei ollutkaan alkuperäinen Luojajumala, vaan erästä universumin kolkkaa hallitsemaan ryhtynyt ja siellä ainoaksi jumalaksi julistautunut vähäisempi jumaluus, demiurgi, oikealta nimeltään Jaldabaoth. Ja että Lucifer ja hänen mukanaan langenneet enkelit eivät ehkä olleetkaan niin kovin erilaisia kuin tuo Jaldabaoth omine enkeleineen.

Gnostilaisten teorioiden lisäksi France on ilmeisesti ammentanut paljon John Miltonin kuuluisasta runoteoksesta Kadotettu paratiisi, joka sekin kertoo uudelleen tarinan Luciferin kapinasta ja ihmisen syntiinlankeemuksesta.

Tosin Anatole France tuskin on tarkoittanut romaaniaan teologiseksi argumentiksi, vaan enkelten edesottamukset kuvaavat enemmän ihmisten vallankumouksellisia aatteita, jotka kerta toisensa jälkeen nousevat sinänsä oikeutetusti uhmaamaan "pelolla ja tietämättömyydellä" hallitsevia tyranneja, mutta onnistuessaankin perustavat vain uuden tyrannian kumotun tilalle. Kirjan opettavainen loppuratkaisu ja Luciferin uni valaisevat vallan kirousta ja korruptoivaa vaikutusta sekä toisaalta taantumusta vastaan asettuvan kapinan samanaikaista ylevyyttä ja toivottomuutta. France irvailee vuoron perään kirkkoa ja valtiovaltaa pönkittäville konservatiiveille, itsetyytyväisille aatelisille ja porvareille, ja toisaalta boheemeissa haihatuksissaan viihtyville ja jäsentenvälisiin kärinöihin keskittyville vallankumouksellisille.

France ei ole ironiassaan myrkyllinen eikä mässäile vastenmielisyyksillä, kuten niin monet myöhemmät yhteiskuntakriitikot, vaan hän on hyvinkin sympaattinen kaikenlaisille kuvaamilleen ihmisille, hymähdellen heidän tavoilleen ja logiikalleen suopean ymmärtäväisesti ja sielutieteellisellä tarkkaavaisuudella.

Kirja tapahtuu Pariisissa, mutta kuljettaa rinnakkain toisiinsa linkittyviä ihmisten ja enkelten tarinoita. Tapahtumat alkavat ihmisten maailmasta, kun d'Esparvieun vauraan suvun kirjastossa tapahtuu kummia: kirjastonhoitaja Sariette huolestuu, kun yöaikaan kirjoja on käyty lukemassa, jätetty pöydille ja kadonnut jäljettömiin. Syylliseksi osoittautuu astraalihahmossaan operoinut suojelusenkeli Arcade, taivaalliselta nimeltään Abdiel, joka on ikävystynyt ihmissuojattinsa, nuoren Maurice d'Esparvieun suojelemiseen ja ryhtynyt lukemaan läpi kirjaston tuotantoa, varsinkin teologiaa ja filosofiaa, gnostilaisia ja apokryfisiä kirjoja.

Kirjoja ahmiessaan Arcade tulee vakuuttuneeksi, että hänen tähän saakka palvomansa Jumala onkin vain ilkeä ja tietämätön demiurgi, ja että Taivaasta syöstyt langenneet enkelit olivatkin oikeassa yrittäessään nousta tätä usurpaattoria vastaan kapinaan. Lopulta Arcade aineellistuu ihmishahmoon Mauricen silmien edessä ja lähtee Pariisin yöhön etsimään kaltaisiaan - sinne aiemmin kertyneitä langenneita enkeleitä, joita on "putoillut kuin varpusia". Ja löytyyhän heitä - varsinkin näköjään Montmartresta, taiteilijapiireistä ja viinituvista.

Maurice, joka aiemmin on ollut kiinnostunut lähinnä naisten valloittamisesta ja velkojen kasaamisesta rikkaan isänsä riesoiksi, masentuu enkelinsä lähdöstä ja tämän pahalta kuulostavista aikeista, ja lähtee tätä jäljittämään, yrittäen puolestaan ryhtyä suojelusenkelinsä suojelusihmiseksi palauttaakseen tälle uskon hyvään Jumalaan.

Enkelit oleilevat näköjään varsin mielellään ihmisten maailmassa, koska se tarjoaa huvituksia ja mielenkiintoa kuolemattomuudessaan ikävystyneille. Taivaanpojat vetelehtivät vallankumousta puuhaten Pariisissa vähän kuin Kännön aasajumalat ihmishahmoissaan. Monet heistä muistuttavat kovasti Pariisiin aikoinaan kertyneitä taiteilijoita ja emigrantteja.

Epäilevä muusikkoenkeli Théophile, raivoisan kaunis ja kaksineuvoinen arkkienkelitär Zita, pommeja kyhäävä ruhtinas Istar sekä mystinen panhuilun soittaja Nectaire, joka muinoin on seurannut Dionysosta ja opettanut ihmisille viinin ja musiikin ihmeitä, lukeutuvat Arcaden löytämiin kanssakapinallisiin, joiden kanssa ryhdytään puuhaamaan salahankkeita vallan kumoamiseksi Taivaassa. Mesenaatiksi ryhtyy tietysti juutalaispankkiiri, joka tosin hänkin on ihmishahmossa kulkeva langennut enkeli.

Tällä välin sattuu ja tapahtuu ihmistenkin kesken. Sariette tulee kirja-aarteidensa omistushalusta hulluksi. Ukko Guinardon jättää uskollisen muusansa Zéphyrinen ja ottaa nuoren heilan. Bouchotte ja Gilberte des Aubels lankeavat milloin Mauriceen, milloin Arcadeen ja toki he myös ailahtelevat alituiseen. Saadaan aikaan syrjähyppyjä, perhedraamaa, mustasukkaisuutta ja kaksintaistelukin.

Lopulta sekoilu Pariisin öisillä kaduilla päättyy siihen, että enkelvallankumoukselliset lähtevät tapaamaan Saatanaa, joka tuohon aikaan oleilee Gangesin partaalla sijaitsevassa puutarhapalatsissa Intiassa, haluten tehdä tästä sotaretkensä ylipäällikön. Mutta mitä sitten tapahtuukaan, lukijan on selvitettävä omasta niteestään - tai kirjastosta.

Francen nerokas kriittinen huomio vallan ja vallassa pysymisen olemuksesta ansaitsee kuitenkin mainintansa: Lucifer tuskastuu tajutessaan, että mikään ei lopulta muuttuisi: joka kerran kun valta taivaassa kumotaan, saatanasta tulee uusi jumala ja jumalasta uusi saatana, ja positiot muuttavat heidät näköisikseen eikä päinvastoin.

Pääsiäinen Öröllä

Maaliskuu vaihtui huhtikuuksi. Kevät käväisi, katosi taas, mutta lienee pian tuloillaan toden teolla. Rastaita satoi jo Kurkimäen metsään. Tavanomaisten mustarastaiden lisäksi myös räkätti-, punakylki- ja laulurastaita. Räkätit olivatkin olleet kateissa joulukuun jälkeen, mutta ovat nyt viimein palanneet elähdyttävine äänineen. Peippojen laulu on lisääntynyt.

Keskiviikkona oli täysikuu, tuomiokuu. Kevätmasennus ja köyhyys vallitsevat, mutta Suomessa, jossa on Euroopan suurin työttömyys mutta heikoin ostovoima, ollaan maailman onnellisimpia tai sitten itketään ja ollaan maailman onnellisimpia. Kiirastorstaina kävimme Otaniemessä lounastamassa riskinhallintamiehen kanssa.

Ei ollut varaa matkustaa mihinkään kauemmas, joten menimme pääsiäiseksi Örön saarelle. Puolisoni on käynyt siellä ennenkin, mutta Sukkar-koiramme oli vielä öröneitsyt. Eipä se sitä haitannut. Kanssamme se samosi saarta toistakymmentä kilometriä päivässä, haistellen kaikkea.

Pitkänperjantain aamuvarhaisella ajoimme länteen ja aina Kemiön ostarille varustetäydennyksille. Lihaa oli saaressa odottamassa, mutta viini ja ruokaöljy olivat päässeet vähiin. Kemiön ostarilla nähtiin kevään ensimmäiset västäräkit. Sitten Kasnäsiin, jossa havaitsimme yllätykseksemme, että Örö oli tänä pääsiäisenä niin suosittu lomailupaikka, että Kasnäsin parkkipaikat olivat tupaten täynnä, ja niin oli myös yhteysalus Idun, joka vei meidät saareen. Suomessa raivoava lama ja lentohintojen nousu lienevät saaneet yhä useammat suomalaiset valitsemaan lomakohteet maantieteellisesti mahdollisimman läheltä.

Sääolosuhteet olivat ankarat koko pääsiäisen. Saaressa oli sateista, koleaa, sumuista ja lauantaina tuli räntääkin. Kaikesta tästä huolimatta muuttolintuja oli silti tullut saareen varsin kohtalaisesti. Pitkän viikonlopun aikana saaresta löytyi 66 lintulajia; Kasnäsistä ja Kemiön pelloilta vielä muutama lisää.

Heikon näkyvyyden vuoksi merilintujen staijaus oli varsinkin lauantaina mahdotonta. Yhteysalukselta saattoi kuitenkin havaita valtavien haahkalauttojen muuttaneen ulkosaaristosta sisäsaaristoon ja Kasnäsin vesille. Uroksia oli moninkertaisesti naaraisiin verrattuna; epäsuhta on vuosi vuodelta kasvanut. Merikotkan yleistyminen on yksi haahkanaaraiden kuolleisuutta lisänneistä tekijöistä, mutta selittääkö se yksin näin suuren epätasapainon, sillä saalistavathan merikotkat uroksiakin.

Haahkojen lisäksi näkyi paljon isokoskeloita ja telkkiä, pienempiä määriä tukkakoskeloita. Ilahduttavimpia vesilintuja olivat ristisorsa, joita löytyi yksi Storvikeniltä ja pariskunta Balgetilta, sekä pariskunta lapasotkia. Merihanhia ja kyhmyjoutsenia oli paljon paikallisina, kuten aina. Laulujoutsenia sekä muuttavia muita hanhia meni jonkin verran. Kurkia muutti aamuisin pikkuparvissa yli, harmaahaikaroita oli saaren rannoilla siellä täällä, kuten Öröllä aina.

Metsät olivat sumussa ja tihkussa täyttyneet peipoista, järreistä, rastaista, punarinnoista ja peukaloisista. Varaston kulmalla oli syöty kevään ensimmäinen tuulihaukka - liekö kanahaukan tekosia vai samassa metsässä elelevän lehtopöllön. Pikkutikkoja huuteli eripuolilla saarta useita, joka päivä mekastanut palokärki sen sijaan saattoi olla aina sama reviiritietoinen yksilö.

Örön keskusnummen tyyppilintu, kangaskiuru, oli saapunut ainakin kahden yksilön voimin. Niittykirvisiä oli paljon ja luotokirvinenkin löytyi sekä pohjois- että eteläkärjestä. Se ei ole aivan tavallinen Öröllä. Hippiäisiä ja keltasirkkuja oli äänessä joka puolella. Puukiipijät lauloivat.

Kahlaajista meriharakat ja lehtokurpat olivat jo rynnänneet sankoin joukoin. Myös ensimmäiset punajalkaviklot, taivaanvuohet ja tyllit olivat saavuttaneet saaren. Perjantaina ja lauantaina oli liian huono sää merikotkille lennellä, mutta sunnuntaina seljetessä niitä näkyi peräti kuusi.

Tänään kävimme Lammassaaressa. Sukkar oli taas mukana. Sielläkin oli runsain mitoin lintuja, vaikka työpäivän jälkeen ehdimmekin sinne, kun oli jo hämärtämässä, ja koimme hyvin kauniin auringonlaskun piilokojulla. Oli kurkia, hanhia ja joutsenia. Kevään uutena lajina pajusirkut olivat saapuneet ja sirkuttivat ruovikoissa puolen tusinan laulavan koiraan voimin.