Shakkia ja mattea

Syksy on langennut pohjoisen maamme päälle. Sade, harmaus, pois lähtevien rastaiden ja punarintojen kutsuäänet hämärässä. Varisseiden keltaisten ja ruskeiden lehtien kirjo märillä asfalteilla ja pihoilla. Töissä eletään vuoden kiivaimpia kuukausia, kun kaikkea valmistellaan ja kaikki tapahtuu yhtä aikaa.

Romaanini valmistuttua kävi niin kuin pelkäsinkin: menetin yhteyteni sen kuvaamaan maailmaan ja siten myös polttavan tarpeen kirjoittaa tuota tarinaa. Tämä ei tarkoita, että jättäisin kirjoittamisen - sitä tuskin pystyn tekemään niin kauan kuin elän - mutta intoni ei ole riittänyt enää editoimaan tai kirjoittamaan uusiksi samaa tarinaa. Mitään varsinaista kannustinta kun ei ole. Ne ystäväni ovat tarinan lukeneet, jotka sen halusivat lukea. Ehkä sitä ei ollutkaan tarkoitettu muun maailman luettavaksi.

Tilalle löysin jotain uutta, nimittäin šakin. Tunsin toki pelin ja sen säännöt jo lapsena, mutta aikuisiällä en pelannut sitä kuin satunnaisesti tiettyjen ystävien kanssa. Kaikki muuttui kuitenkin keväällä matkustaessani Tunisiassa, jossa ystäväni pikkuveli halusi pelata sitä kanssani lähes tauotta. Jatkoimme matkan jälkeen etänä sovelluksen kautta, mistä olenkin kirjoittanut jo aiemmin. Kävi niin, että harrastuksemme alkoi levitä kummankin kaveripiiriin, ja pian pelasin samanaikaisesti useiden eri tunisialaisten kanssa, sitten myös muiden sellaisten kavereiden, jotka osoittautuivat olevan pelaajina samassa sovelluksessa.

Tilanne eskaloitui. Kunnianhimo kasvoi voittojen myötä - ja revanssihalu tappioiden. Minulla on muutama kaveri, jotka ovat pelanneet lapsesta asti šakkia kilpailijatasolla saakka - kuten esimerkiksi Jordaniasta Saksaan muuttanut ystäväni Kettu. Näiltä mestareilta olen saanut yksityiskohtaista opastusta pelin saloihin, ja yhden heistä onnistuin lopulta jopa voittamaan ensimmäisen kerran.

Peli on avannut uusia näköaloja ihmisiin, sekä ystäviin että tuntemattomiin. Ensin tuntemattomista. Silloin kun avaan sovelluksen - esimerkiksi metromatkalla tai ravintolassa tilausta odotellessa - ja näen, ettei kukaan ystävistäni ole tehnyt seuraavaa siirtoaan, pelaan usein pikapelin, jolloin sovellus arpoo vastustajan jostain päin maailmaa. Suurin osa pelaajista näyttää olevan siellä, missä suurin osa maailman väestöstäkin - Aasiassa. Intialaiset ovat ylivoimaisesti yleisin kansa, mutta heitähän nyt on miljardi. Pelikin on sieltä kotoisin, vaikka me olemme saaneet sen Persian, Turkin ja arabien välityksellä, niin että suurimmassa osassa Eurooppaa šakkisanasto tulee persiasta (esimerkiksi šakkimatti tarkoittaa šaahin kuolemaa) - paitsi Espanjassa, jossa se tulee maureilta.

Intialaisten jälkeen eniten tuntuu olevan indonesialaisia, filippiiniläisiä, vietnamilaisia, pakistanilaisia ja joidenkin muidenkin Aasian suurten maiden kansalaisia, mutta kumma kyllä ei juurikaan kiinalaisia. Jälkimmäinen voi selittyä sillä, että kiinalainen šakki on eri peli kuin intialais-persialais-eurooppalainen, ja voi myös olla, ettei käyttämäni sovellus ole Kiinassa käytettävissä. Aasialaisten lisäksi on erityisen paljon latinalaisamerikkalaisia ja arabeja, myös melko paljon turkkilaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, georgialaisia, unkarilaisia ja romanialaisia, mutta hyvin harvoin länsieurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia.

Suurin osa pelaajista on miespuolisia, mutta silloin kun vastapelaaja on nainen, on hän melkein aina joko itäeurooppalainen tai intialainen. Kertonee jotain harrastuksen kulttuurista eri puolilla maailmaa.

Helpoimpia vastustajia ovat yleensä 20-40-vuotiaat, jotka ovat oletettavasti yliopistossa tai työelämässä ja pelaavat vain huvikseen. Noiden ikäryhmien huippupelaajat eivät hengaile sovelluksessa amatöörien kanssa. Sen sijaan aina kun huomaan vastustajan olevan joko teini tai eläkeläinen, täytyy terästäytyä. He ovat kaikkein vaarallisimpia, koska keskivertoteinit eivät pelaa netissä šakkia vaan Fortnitea, eivätkä keskivertoeläkeläiset ylipäätään hengaile pelisovelluksissa. Molemmilla ikäryhmillä on paljon aikaa - verrattuna työssä käyviin. Teineillä on kova näyttämisen ja voittamisen halu. Eläkeläiset taas tuskin ovat löytäneet šakkia vasta vanhalla iällä, vaan ovat todennäköisesti sellaisia, jotka ovat pelanneet sitä varsin kauan ja paljon.

Mutta mielenkiintoisempaa on oikeastaan pelata ystäviä vastaan. Varsinkin nuorisoa, josta pystyy jo viikkojen sisällä näkemään nopean kehittymisen, innostuksen ja sen, kuinka he odottelevat peliemme jatkumista yli maailman ulottuvien aikavyöhykkeiden.

Kaikki hyvät šakinpelaajat ovat älykkäitä, mutta kaikki älykkäät ihmiset eivät suinkaan ole hyviä šakinpelaajia. Tämä tarkoittaa myös käytännössä sitä, että šakkiottelut paljastavat korkean älykkyyden joistain sellaisistakin ystävistäni, jotka yhteiskunnallisista tai taloudellisista syistä eivät koskaan ole saaneet mahdollisuutta älyllistä kapasiteettiaan vastaavaan koulutukseen ja uraan.

Esimerkiksi kolumbialainen ystäväni työskentelee maalarina, vaikka yrittääkin itsensä ja yksinhuoltajaäitinsä elättämisen ohella myös tehdä opintoja, jotka veisivät hänet eteenpäin. En olisi tarvinnut šakkia nähdäkseni, että hänen potentiaalinsa oikeuttaisi paljon pidemmälle, mutta šakki on tehnyt tämän minulle aivan ilmeiseksi. Olen tosin hyvin iloinen hänen maalarinhommistaan, koska mikään ei vapauta elämässä niin kuin taloudellinen itsenäisyys, jonka voi saada vain omien tulojen kautta.

Ja etelätunisialainen ystäväni taas toimii pickup-kuskina, roudaten tavaraa yli autiomaan, ja suuri osa siitä luultavasti salakuljetuskamaa. Hän kehuu voittavansa lähes kaikki ottelunsa ja unelmoi toki yliopistosta, muttei näe siihen horisontissa taloudellisia mahdollisuuksia. Valitettavasti hänen nettiyhteytensä on useimmiten niin heikko, että bugit ehtivät hävittää ottelumme ennen kuin saisin tietää, päteekö hänen kehunsa myös minuun.

Ylivoimaisesti suurin osa šakkia kanssani huvikseen pelaavista on kuitenkin yliopisto-opiskelijoita tai jo työelämässä, joukossa muutama vielä lukiolainen. Pelaamisen ohessa meillä on aina chattiruutu auki, jossa kommentoimme sekä peliä että kaikkea muuta maailmassa, joten pelit ovat myös sosiaalisia istuntoja. Olen huomannut, että ne toimivat eskapismina siten kuin romaanin kirjoittaminen aiemmin: ne siirtävät mieleni pois työasioista, kotoisista ongelmista ja suomalaisesta syksystä, milloin Pohjois-Afrikkaan, milloin Etelä-Amerikkaan ja milloin Kaakkois-Aasiaan. Peli on yhtä aikaa rauhoittavaa ja jännittävää, riippuen tosin vastapelaajasta ja siitä, kuka on voittanut viimeksi. Samalla karttuvat kuin itsestään monet passiivisina riutuneet kielitaitoni.

Syyskuun aikana on tapahtunut varsin paljon muutakin, ja šakkipeliä on pelattu myös suurvaltapanoksin, mm. useassa Itämeren rantavaltiossa, Suomen saaristoa unohtamatta, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin.

Kotimaista fantasiaa

Puran taas paria kesällä luetuksi tullutta kirjaa. Tällä kertaa molemmat edustavat omilla tavoillaan kotimaista fantasiaa. Molemmat ovat myös naisten kirjoittamia: Irmelin Sandman-Liliuksen Kaukasialainen matto ja Silja Suden Routamieli.

Irmelin Sandman-Liliuksen teoksen Kaukasialainen matto (ruots. alkuteos Mattan från Kars) olisin lukenut alkukielellä, ellei suomenkielinen versio olisi sattumalta sattunut eteeni erään divarin alennuslaatikossa 50 sentillä. Tartuin siihen kahdesta syystä. Ensinnäkin, vaikken ollut vielä koskaan lukenut mitään Sandman-Liliuksen teosta, olin törmännyt hänen nimeensä pari kertaa aikaisemmin. Häntä verrattiin Tove Janssoniin, joten hän ei voinut olla huono. Toiseksi, kirjan kannessa oli Kaukasuksen vuoria ja ylätasankoja, ja se näytti sijoittuvan Dagestanin maisemiin.

Oli mielestäni erittäin merkittävää, että Suomessa on julkaistu Pohjois-Kaukasiaan sijoittuva kirja vuonna 1989, jolloin Neuvostoliitto, vaikka natisikin, oli vielä olemassa. Muistan hyvin sen vuoden yläasteella, kun me teinit kiivailimme Itä-Euroopan vapauttamisen puolesta, mutta pelonsekaiset opettajamme vakuuttivat Neuvostoliiton pysyvän. Väyrynen julkaisi väitöskirjan, jonka tutkimustuloksena oli, että Neuvostoliitto on ikuinen. Berliinin muurin murtuessa saksan opettajamme itki koko päivän - ei surusta, vaan tunnekuohusta, joka ei uskaltanut ottaa selkeitä suuntia. Me oppilaat yksiselitteisesti riemuitsimme, ja opettajamme reaktio vaikutti jotenkin pelottavalta. Kuinka ihminen, jonka salaiset, tukahdutetut toiveet ovat äkkiä tulleet tosiksi, purskahti niiden voimasta hallitsemattomaan itkuun?

Jo samoina vuosina alkoi itsenäisyysmielinen kuohunta myös Kaukasiassa. Uutisten taa kurkistamalla ja vapautuneesta Virosta ammentamalla saattoi koululainenkin saada tietoa siitä, kuinka luhistuvan Neuvostoliiton turvallisuuspalvelut ja sotilastiedustelu pyrkivät luhistuttamaan muut mukanaan lietsomalla väkivaltaisuuksia armenialaisten ja azerbaidžanilaisten välille Karabahissa ja muualla alueella. Kuinka katedraalin eteen kerääntyneitä georgialaisia mielenosoittajia vastaan avattiin tuli. Kuinka Janajevin juntan määräämät ilmaiskut balttilaisia mielenosoittajia vastaan pysäyttänyt ja Tartosta kotimaahansa palannut Džohar Dudajev julisti Tšetšenian itsenäiseksi.

Kaukasia oli kuitenkin yhä pitkälle 2000-luvulle saakka alue, josta Suomessa ei saanut puhua eikä kirjoittaa vapaasti, vaikka Keski-Euroopasta ja Baltiasta jo sai. Jos Kaukasiasta puhuttiin, siitä puhuteltiin uhkia ja epävakautta korostavassa, hivenen hysteerisessä sävyssä, toistellen venäläisen propagandan luomia myyttejä ja pelotellen musulmaanien vyöryllä jos Venäjän ote yhtään hellittäisi. Nyt Tšetšenia on islamistisempi kuin vuosisataan, Venäjän gangsterivasallin hallinnassa.

Tarkemmin katsoen myös Sandman-Liliuksen kirja on julkaistu alun perin Tukholmassa, Bonnierin toimesta, vuonna 1989. Suomenkielisen version on julkaissut Tammi ja painanut Gummerus vasta vuonna 1991, silti yhä riskialttiiseen aikaan. Ei ihme, ettemme siitä niin paljon ole kuulleet.

*   *   *

Kaukasialainen matto ei ole poliittinen romaani, mutta se ei toisaalta välttele poliittisia aiheita. Ne tulevat mukaan viattoman päähenkilön, suomalaisen Anna-Liinan, havaintoina. Käydään 1800-luvun Kaukasian sotia. Yhä etelämmäs tunkeutuvat venäläismiehittäjät ovat julmia, hävittävät kyliä ja viljelyksiä, tappavat miehet. Vuorotellen miehittäjäänsä vaihtavan Karsin turkkilaisetkaan eivät ole pyhimyksiä, kuten eivät myöskään kaukasialaiset kansat, joiden keskinäinen, usein kylätasolle asti ulottuva riitaisuus toisiaan vastaan raivaa tilaa venäläisten ja näiden vasalleina toimivien sotaherrojen ylivallalle.

On hämmästyttävää, että tähän sotaiseen ja julmaan maailmantilanteeseen Sandman-Lilius maalaa kauniin ja romanttisen maiseman. Jylhät vuoret, avarat ylätasangot, vanhat rauniolinnoitukset ja vuorenrinteiden vartiotornit, jalot hevoset ja koirat, uljaat nuorukaiset ja viisaat vanhukset heräävät kaikki eloon, samoin kukkakedot, vesiputoukset, vanhat tarut ja yliluonnolliset elementit, jotka siirtävät kirjan fantasian genreen.

Fantasiakirjailijoilla on pysyväinen ongelma siinä, kuinka viedä lukija täysin vieraaseen maailmaan, mutta tulkita ja havainnoida sitä kuitenkin lukijalle tutuin käsittein ja vertauskohdin. Helppo tapa ratkaista tämä ongelma on antaa lukijalle opas: päähenkilö tuleekin lukijalle tutusta (tai ainakin tutummasta) maailmasta, josta hän siirtyy jonkin keinon kautta fantasiamaailmaan.

Minä ratkaisin tämän ongelman toukokuussa valmistuneessa käsikirjoituksessani vaivuttamalla päähenkilön koomaan ja herättämällä hänet uuteen maailmaan miljoona vuotta myöhemmin. Narniaan pääsi vaatekaapin läpi, Liisa taas saapui ihmemaahan kaninkolon kautta. Lukijan kotimaailmasta ja -ajasta kotoisin oleva päähenkilö auttaa merkittävästi kirjoittamaan auki ja uskottavasti mielikuvituksen luomaa maailmaa.

Sandman-Liliuksen ratkaisu on mitä klassisin: taikamatto. Anna-Liina ei kuitenkaan lennä sillä Kaukasiaan vaan uneksii itsensä Kaukasiaan, ja samalla ajassa taaksepäin, maton aiemman omistajan, Venäjän armeijassa ja myöhemmin kaukasialaisten puolella taistelleen kapteeni Grunnstedt-vainaan, nuoruudenvuosiin. On mielenkiintoista, miksi Sandman-Lilius on tarvinnut tällaisen mystisen siirtymän kahden tarinakerrostuman välillä, koska ne ovat kohtalaisen lähellä toisiaan: Anna-Liinan varsinainen elämä tapahtuu kuvitteellisessa suomenruotsalaisessa Tulavallin pikkukaupungissa vuonna 1885, kun taas hänen seikkailunsa Kaukasiassa tapahtuu vuonna 1854.

Luulisi, että kirjailija olisi päässyt tavallaan helpommalla jos Anna-Liina olisi yksinkertaisesti matkustanut Suomen suuriruhtinaskunnasta Venäjän imperiumin etelälaitaan Kaukasiaan. Sellainen ei olisi ollut kovinkaan tavatonta 1800-luvulla ja taikamaton sijaan matkaväline olisi voinut olla vaikka isän työtehtävä. Suomalaisia oli tuolloin keisarikunnan palveluksessa Kaukasiassa sekä sotilaina että virkamiehinä. Heitä oli siellä myös yksityisten yritysten palveluksessa, esimerkiksi kohtalainen suomalaisyhteisö Bakussa, Nobel-yhtymän palveluksessa.

Sandman-Lilius ei kuitenkaan ole halunnut menetellä näin, ja siihen täytyy olla syynsä. Ajan kiertäminen jonkinlaiseksi spiraaliksi tuntuu muutenkin olevan kirjan tarinan muotoa ohjaava rakenne. Kahden maailman väliin jää 31 vuotta, minkä täytyy olla jollain tavoin merkityksellistä. Se antaa kirjailijalle mahdollisuuden kirjoittaa kahta tarinaa rinnakkain.

Yhdessä tarinassa esiteini-ikäinen Anna-Liina kamppailee arkielämän ongelmien parissa: isän sairauden, äidin työtaakan, hankalan vuokraemännän, öykkäröivän naapurin - sadan vuoden takaista Suomea on kuvailtu hyvin uskottavasti, ja olen ilahtunut siitä, että myös suomentaja on säilyttänyt vanhahtavan kielen, joka tuo kirjaan kotoisen tunnelman. Käytetään sellaisia sanoja kuin rehtorska, hyyryläinen ja kastrulli.

Toisessa tarinassa Anna-Liina vaeltaa Kaukasuksen vuorilla etsimässä vastauksia arvoituksiin sekä kadonnutta prinssiä, joka myöhemmin osoittautuu kuolleeksi. Janssonin kirjojen tavoin tämä kirja ei sadunomaisuudestaan huolimatta ole lastenkirja: siinä on väkivaltaa ja vääryyttä. Anna-Liina, joka on selkeästi vielä lapsi, ihastuu kirjan mittaan matkakumppaniinsa, mystiseen runonlaulaja Demjuniin, joka on parrakas mies, romanttinen ja jalo yksinäinen kulkija.

Kirjan monitasoisuus paljastaa Irmelin Sandman-Liliuksen suomalaiseksi poikkeuksellisen laajan yleissivistyksen. Hän heittelee sinne tänne miltei huomaamattomia viittauksia persialaiseen runouteen - esimerkiksi mystinen lintu Simorgh esiintyy kirjassa (jossa se asuu Elbrusin huipulla), samoin useampi Georgiassa vastaan tullut kansantaru. Kirjailija ei mitenkään alleviivaa näitä, mikä on vielä parempi: se lukija löytää, jolla on siihen eväät. Muut jatkavat tarinaa kuin se olisi mikä tahansa tarina.

Kaukasialaisen maton luettuani hankin nettidivareista kaikki muut saman kirjailijan kirjat, jotka pystyin saamaan edullisella hinnalla. Nyt niitä on kirjapinossa ainakin kolme lisää; molemmilla kotimaisilla.

*   *   *

Tämän kirjan perään luin aivan toisenlaisen kirjan, turkulaisen tytön tai nuoren naisen Silja Suden kirjoittaman Routamielen, joka edustaa tyypillisempää ja suoraviivaisempaa soturifantasiaa kuin edellinen kirja. Kirjan on julkaissut minulle aiemmin tuntematon Torni-kustantamo - voi olla, että se on kirjailijan oma tai hänen kaverinsa, mutta graafinen jälki on kaunista.

Toimitustyö ei ole ollut aivan yhtä ammattimaista: kirjaan on jäänyt melko paljon pieniä editointivirheitä, ja toisaalta koko tarina olisi kannattanut kirjoittaa vielä kerran tai pari kokonaan uudelleen, sillä nyt vaikuttaa siltä kuin kirjailija olisi ensin kirjoittanut tarinansa keksimällä sitä matkan varrella, ja sitten lisännyt jälkijättöisesti selityksiä, jotka olisi ollut parempi sijoittaa lukijaa valmistaen taipaleen varhaisemmille vaiheille. Joissain kohdin näkyy työnjälki - on kuin joku olisi huomauttanut kysymyksen muodossa käsikirjoituksessa olleesta ristiriidasta tai selittämättä jääneestä asiasta, ja kirjailija on ratkaissut sen lisäämällä lauseen tai pari selitystä.

Kaikesta huolimatta kirja on sympaattinen. Se sijoittuu Pohjolaan, joka on eräänlainen kuvitteellinen muinais-Suomi, paitsi ettei se ole kokonaan suomalainen, vaan henkilöiden ja jumalten nimissä on otettu vaikutteita myös esimerkiksi skandinaavisista ja slaavilaisista kielistä. Paikannimet on keksitty varsin mielikuvituksettomasti: Eteläinen kaupunki, Pohjoinen kaupunki jne. Yleensä fantasiakirjallisuudessa kannattaa panostaa enemmän maailman luomiseen, sillä juuri yksityiskohdat ja asioiden nimeäminen tuottavat sitä todellisuuden tuntua, joka saa lukijan siirtymään lukemaansa maailmaan - tuntemaan sen tutuksi.

Routamielen minämuotoinen kertoja, päähenkilö ja samalla nimikkohahmo on Rassa Kuura alias Routamieli, joka on tarinan alussa pikkupoika, muuttuu hätkähdyttävän huomaamattomasti nuorukaiseksi ja on kirjan lopussa jo jonkin verran kovettunut sotasankari ja hallitsija.

Suuri osa kirjan Pohjolasta tuntuu elävän yhä metsästäjä-keräilijä-kulttuurissa, mutta kaupungit ympäristöineen ovat selvästi siirtyneet maatalouskulttuuriin, jonka ilmentyminä ovat esimerkiksi leipä, olut, tavernat, pysyvät linnoitukset ja varhaiset kaupunkilais- eli porvariammatit. Maata hallitsee kuitenkin soturiklaani, joka on monopolisoinut itselleen muiden klaanien suojelemisen ja hallinnoinnin, ja kerää tästä hyvästä oman elantonsa suojelurahoina.

Kirjan kantava teema on vallan korruptoiva vaikutus, jota Routamieli lähtee ennustuksen ohjaamana oikaisemaan. Lähtökohdat suurelle tarinalle ovat siis varsin suoraviivaiset ja hyvät. Toteutus on hieman hapuilevampi - suoraviivainen kyllä, mutta turhan köykäinen. Problematiikka liittyy enemmän ihmissuhteisiin kuin yhteiskuntaan, ja näitä kuvataankin - kuten kirjallisuudessa kovin usein - menneisyyteen projisoidun modernin ihmissuhdedraaman keinoin.

Lukiessani mietin usein, miksi Susi on tehnyt päähenkilöstään pojan tai miehen. Tämä nimittäin ajattelee ja toimii useammin kuin nainen. Sitä ei voi kiistää, etteikö päähenkilö olisi ristiriitainen, mutta tähän nähden hän kerta toisensa jälkeen tekee lopulta sen, mitä tekee, noin vain ja helposti. Etsii hakuammuntana pohjoisiin metsiin hajaantunutta klaania ja löytää. Päätyy vahingossa jumalten kuulemiseen pyhitetylle mökille. Kokoaa tuosta vain pystymetsästä armeijan, marssii pääkaupunkiin, kukistaa mahtavan soturiklaanin ja ottaa sen paikan. Noin vain. Ja siitä kirja edelleen jatkuu, seuraten lukukaupalla paljon arkisempaa ongelmaa, kuinka järjestää suhde kolmeen eri rakastajattareen.

Useimmat kirjan henkilöistä jäävät melko pinnallisiksi, vaikka heissä olisi ollut aineksia parempaan. Tämä johtuu osittain siitä, että heitä kohdellaan silkkihansikkain. Kirjailija ei ole raaskinut antaa mitään todella pahaa tapahtua kellekään keskeisistä henkilöistä - eikä useimmille sivuhenkilöistäkään. Kaikki kääntyy aina parhain päin. Muutama sana kääntää vihamiesten päät. Routamieli itse muuttelee mieltään tuon tuosta.

Oma suosikkihenkilöni oli tietäjätär Taithin, kulmikas ja hieman nokkava, mutta epäitsekkään uskollinen tosinainen, jota Routamieli koko ajan sorsii mielessään ja sanoissaan, jatkaen haaveilua satuprinsessastaan. Onneksi Taithinille käy lopulta hyvin.