Viisi väärinymmärrystä Venäjästä

Länsimaalaiset ymmärtävät Venäjää väärin sekä tahtomattaan - tietämättömyydestä, ymmärtämättömyydestä - että tieten tahtoen - koska eivät halua, uskalla tai suostu ymmärtämään. Molempien valitettavana seurauksena on kuitenkin se, että tilanne pahenee pahenemistaan, jokainen Venäjän uusi siirto tulee "yllätyksenä", tai ainakaan sille ei muka voitu mitään. Prosessin myötä Venäjän aggressiivisuus lisääntyy, koska se kannattaa.

Länsi puolestaan murenee hiljalleen paitsi laidoiltaan, myös sisältä päin, sillä se ei puolustaudu, ei näe puolustautumista edes sen arvoiseksi, sekä menettää siten moraalisen vaikutusvaltansa paitsi ulkopuolisiin myös omiin kansalaisiinsa. Länsi menettää itseluottamuksensa, joka vielä hiljan lepäsi itsestäänselvyyksien olettamisessa - sellaiset murenevatkin paljon nopeammin kuin muut. Kuten koulunpihoilta tiedämme, ilman itseluottamusta katoavat pian kaveritkin, jotka uskoivat. Yhä harvempi haluaa sitoutua häviäjiin, kun vihollinen näyttää pysäyttämättömältä ja voittamattomalta - mitä se ei tietenkään ole, kaukana siitä.

Kyllähän yksikin viiden katupojan jengi voi pitää kokonaista koulua tai kokonaista kaupunginosaa henkisessä vallassaan niin kauan kuin heitä ei pysäytetä. Vahvat kieltäytyvät puolustautumasta, sulkevat vain ikkunaluukkunsa; heikot jäävät yksin ja on helppo nujertaa. Pian muodollinen auktoriteetti on fiktio ja todelliset pelisäännöt sanelee rankaisematta toimiva jengi. Ne, jotka eivät moista sulata, turvautuvat kilpaileviin jengeihin ja päätyvät pahentamaan ongelmaa. Juuri tällä tavoin tapahtuu sisällissotaan vajoavassa valtiossa kuten Syyriassa samoin kuin slummeissa ja lähiöissä, joissa nuorisojengien vastapainoksi ja tilalle ilmaantuu katu- ja kuolemanpartioita.

Mainitsen tässä viisi asiaa, joita länsimaalaiset itsepintaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä Venäjästä:

1) Venäjä on sodassa. On selvää, että länsimaat eivät tätä sotaa halunneet eivätkä edelleenkään halua. Ne tekevät jotakuinkin mitä tahansa saadakseen rauhan ja vakauden. Sillä, että länsimaalaiset eivät halua kyseessä olevan sodan, ei kuitenkaan ole merkitystä niin kauan kuin Venäjä omasta mielestään on sodassa.

Venäjän sota on kaikenkattava olemassaolon muoto. Siihen on mobilisoitu koko Venäjän valtiokoneisto - armeijasta ja tiedustelupalveluista suuryrityksiin, hakkereihin ja aivan erityisesti propagandakoneistoon. Myös venäläinen yhteiskunta on propagandan avulla mobilisoitu sotaan. Sodassa ollessaan yhteiskunta on valmis uhrauksiin, joita se ei normaaliaikoina olisi valmis tekemään. Länsimainen yhteiskunta ei ole sodassa, joten länsimaiden kansalaiset eivät myöskään ole valmiita uhrauksiin. Venäjällä tilanne on aivan toinen.

2) Venäjän sota suuntautuu Länttä vastaan; naapurikansat ovat siinä vain pelinappuloita ja pelikenttiä. Venäjä määrittelee Lännen päävihollisekseen niin julkisesti kuin julkisuudesta piilossa. Tätä viholliskuvaa reflektoivat niin Venäjän propaganda kuin myös sen tekojen propaganda, eli jokainen strateginen ratkaisu, jonka Venäjä sodassaan tekee.

Niin ikävältä kuin se länsimaalaisista tuntuukin, Venäjä on leppymätön ja pyrkii toiminnallaan vahingoittamaan ja satuttamaan länsimaita niin paljon kuin se voi rankaisematta tehdä. Epäsymmetrinen asetelma - Länsi on valmis maksamaan kalliisti, koska ei halua tätä sotaa - on laskenut Venäjän kynnystä toimia suoraan jopa läntisiä suurvaltoja vastaan koko ajan matalammaksi. Venäjä ei kunnioita Länttä. Niinpä tilanne muuttuu koko ajan vaarallisemmaksi.

3) Venäjä pyrkii sodassaan voittoon, ei rauhaan eikä vakauteen. Venäjä elää pysyvän sotatilan ideologiassa, jota määrittää yhä paisuva usko omaan voittamattomuuteen. Tämä taas johtuu pitkälle haastamattomuudesta. Venäjän johtajat pystyvät esittämään jokaisen uuden tapahtumasarjan voittona, ja Lännen puolestaan nöyristelemässä ja perääntymässä Venäjän mahdin edessä. Tämä on sitä voittoa, joka kelpaa oopiumiksi myös uhrauksia tekevälle kansalle.

Länsimaille kelpaavat huonot tilapäiset ratkaisut, kunhan ne hieman rauhoittavat jotain monista sotakentistä. Sellaisten eteen ollaan valmiita julkisiin nöyryytyksiin ja miljardien veroeurojen tai -dollarien haaskaukseen. Länsi ei paukuttele henkseleitään kylmän sodan voitolla sen enempää kuin millään sitä seuranneella. Pikemminkin se rypee itsevihassa ja tekee kaikkensa kääntääkseen Jugoslavian hajoamissotien ja kansanmurhien pysäyttämisen, Talibanin vallasta syöksemisen, Saddamin ja Qaddafin kaatamisen sekä jonkin kaupungin valtaamisen Da'ishilta vääryyksiksi ja tappioiksi. Länsi ei pyri voittoon, vaan omien intressiensä relativoimiseen. Venäjä ottaa tästä syntyvän tyhjiön haltuunsa.

4) Venäjälle voitto merkitsee vertikaalista vallankäyttöä ja territoriaalista ekspansiota. Esimerkiksi kauppa on täysin toissijainen asia, sillä kaupan pelisäännöt sanellaan vertikaalisella vallalla ja tuon vallan kattavuus territoriaalisella ekspansiolla. Venäjän voittaessa seurauksena ei ole velvollisuus rakentaa miehitettyä aluetta ja syytää sinne miljardien edestä rahaa. Venäjä tuhoaa paljon mieluummin kuin rakentaa - ja jos rakentaa, se pyrkii ennen kaikkea kirjoittamaan niin historian kuin nykyisyydenkin uudelleen.

Venäjä pyrkii vallan vertikaaliin. Se tarkoittaa saneluvaltaa, jossa Kreml on hierarkiassa korkeimmalla ja muut ovat sille alisteisia. Alisteisia ei tarvitse kunnioittaa. Sopimukset sitovat vain alisteisia.

Venäjä pyrkii niin ikään imperiaaliseen ekspansioon, joka näyttäytyy eritoten territoriaalisena: Venäjä pyrkii jatkuviin aluelaajennuksiin. Se, missä muodossa yhä uusia alueita liitetään Venäjän vertikaalisen vallan alle, ei ole olennaista. Joitain alueita liitetään suoraan Venäjään, toisista luodaan limbotilassa olevia rosvovaltioita tai sotilastukikohtia, jotka jäävät kansainvälisen oikeuden ulkopuolelle (kuten Donbas, Etelä-Ossetia ja Transnistria). Paikoin luodaan Venäjän tosiasiallisesti hallitsemia kvasivaltioita (kuten Abhasia) tai ylläpidetään kansainvälisesti tunnustettuja valtioita täysin alisteisessa vasalliasemassa (kuten Valko-Venäjä ja Armenia). Ulommilla kehillä pyritään rajoittamaan valtioiden suvereenisuutta, nostamaan niissä valtaan autoritäärisiä vasalleja tai pönkittämään suomettuneisuutta. Kaukaisemmassa Lännessä haetaan vasallisuhteessa olevia poliittisia voimia yhteiskuntien sisältä ja yritetään lisätä niiden vaikutusvaltaa.

Sekä vertikaalinen vallankäyttö että horisontaalinen ekspansio antavat Venäjälle kyvyn sanella pelisäännöt itselleen edullisiksi, mitä taas käytetään edelleen vallan vertikaalin lujittamiseen ja imperiaalisen ekspansion laajentamiseen.

5) Sodan ainoa sääntö Venäjälle on voittaa. Muita sääntöjä tai sopimuksia ei tarvitse noudattaa. Säännöt ja sopimukset ovat Venäjän näkökulmasta välineitä vastustajien sitomiseen ja pakottamiseen. Venäjän ei tarvitse niitä noudattaa, sillä eihän sitä pakoteta.

Venäjän pakkomielteinen asennoituminen voittoon on kuitenkin sen suurin heikkous. Tämä heikkous tarjoaa myös keinot padota Venäjää, jottei tarvittaisi avointa sotaa. Venäjä ei kestä tappioita. Se pelkää niitä kuollakseen. Jos Venäjän eteen asetetaan uskottava tappion uhka, Venäjä jättää hyökkäämättä. Se toki huutaa, räyhää, puukottaa selkään ja käyttää kaikki epäsuorat keinonsa, mutta selvää tappion riskiä se ei ole valmis ottamaan.

Patoaminen on kuitenkin hidasta ja pitkäjänteistä puuhaa ja olisi pitänyt aloittaa kauan sitten. Lisäksi sen on oltava järjestelmällistä ja aktiivista politiikkaa, mikäli halutaan välttää tilanteen eskaloituminen siihen, että Venäjä sanelee jatkossa Euroopan etupiirirajoja suoraan ydinaseella uhkaamalla.

Lisäksi Venäjä on erinomainen pokerinpelaaja, joka ottaa tiedustelutoimin tarkasti etukäteen selvää siitä, tuleeko vastustaja vetäytymään pelipöydästä Venäjän nokituksen edessä vai ei. Niinpä Venäjää ei voi padota fiktiivisillä punalinjoilla, kuten Obama ilmeisesti kuvitteli tekevänsä (ellei hän päinvastoin halunnut tahallisesti hävitä), vaan punalinjojen on oltava todellisia, Venäjän tiedustelijoiden raporttien on kerrottava Kremliin, että seuraavaa hyökkäysaskelta ei kannata ottaa, koska tappion riski on suuri.

Aktiivinen patoamispolitiikka olisi rauhantyötä. Vastaavalla politiikalla kylmäkin sota voitettiin. Valitettavasti tällainen patoaminen edellyttää juuri alussa mainittua Venäjän ymmärtämistä. Ei siis Venäjän "ymmärtämistä" merkityksessä Venäjän myötäily, vaan sitä, että Venäjän tavoitteiden ja toimintatapojen suhteen suostutaan olemaan realistisia ja lopettamaan kaunistelu ja "yllättyminen" jokaisen Venäjän siirron jälkeen, niissä kun ei ole ollut mitään yllättävää.

Elämää syksyn edellä

Blogini lukijat jakautuvat kahteen pääryhmään: niihin, jotka tuntevat minut ja joita kiinnostaa, mitä omassa yksityisessä elämässäni tapahtuu jossain täällä kaukana; ja niihin, jotka eivät minua välttämättä tunne, ja jotka haluaisivat ennen kaikkea lukea ajatuksiani maailmanpolitiikasta ja ajankohtaisista tapahtumista.

Alkuperäinen ajatukseni blogin perustamisessa oli kuitenkin laittaa talteen joitain merkintöjä niistä paikoista, jossa elin ja matkustin, koska elämäni on jopa nykymittapuulla kohtuullisen liikkuvainen, ja näen sekä todistan siksi monia asioita, joista voisivat olla kiinnostuneita ne, jotka vasta suunnittelevat matkaansa tai jotka ovat joskus olleet, mutteivät ole juuri nyt samoissa paikoissa kuin minä. Samalla tulisin jakaneeksi tuttaville (ja ei-tuttavillekin siinä sivussa) joitain sellaisia ajatuksia, jotka ovat liian pitkiä sosiaalisen median päivityksiin, tai jotka eivät välity valokuva-albumeista.

Tässä blogipäivityksessä on vaihteeksi kyse taas matkan ja matkustamisen syvemmistä esoteerisista tasoista, vaikka liikutaan periaatteessa tämänhetkisellä kotiseudullani Ukrainassa, tosin yksi pitkä ajomatka läntiseen Lviviin ja takaisin.

Vaikka rajoilta kantautuu pahaenteisten pasuunain pauhu Mordorin soittaessa tuhon torvia, muu elämä Euroopassa jatkuu. Neljännesvuosisataisen välirauhan viimeinen kesä on ollut kuumankostea ja aurinkoinen. Siihen ovat kuuluneet terassit, pitkät automatkat sekä valokuvien ottaminen lukuisissa itäisen Euroopan kaupungeissa, jotta muistaisimme joskus tulevaisuudessa, mitä hukkasimme. Mitä Euroopassa kerran oli, ja mitä emme osanneet arvostaa.

Örkkien aika on tehnyt tuloaan jo vuosikymmenen. Ennen sen puhkeamista kunnolla verenkarvaiseen kukkaansa ihmisillä on vielä hetki aikaa nauttia illuusiostaan. Elämästä, jota he erehtyivät pitämään itsestäänselvyytenä, syntymäoikeutena, jota ei tarvitsisi puolustaa. Örkin aika Tarun sormusten herrasta filmatisoinnista tuli eläväisenä mieleeni seuratessani Venäjän järjestämää 'Viidennen valtakunnan' (Pjataja Imperija) perustamisen juhlaa laittomasti miehitetyn Krimin pääkaupungissa Simferopolissa. Pääpuhujana oli motorisoidun rikollisliigan johtaja 'Kirurgi', joka raivon vallassa paasasi hurmoksellisille putinoideille venäläisfasistista paatosta ja sodan evankeliumia. Symboliikka oli väkevää: kaksipäinen kotka oli yhdistetty sirppiin ja vasaraan, Luciferin punatähti häälyi kaiken yllä ja pioneerilapset marssivat militanteissa riveissä neuvostohymnin raikuessa.

Mutta kesään kuuluvat myös kesävieraat, joita ilman kesänvietto jäisi vaille paljoa luovaa hulluutta. Liekö se sitten tämä Euroopan viimeisen kesän tuntu, joka on vetänyt minulle vieraita aiempia kesiä enemmän. Ehkä ihmiset haluavat nähdä vapaan Ukrainan kun se vielä on täällä. Sitä paitsi tänne kannattaa tulla, koska Ukraina on Moldovan ohella Euroopan selvästi edullisin maa. Nato-maa Albaniankin hintataso on tainnut nousta. Ukraina on myös hyvin helppo ja turvallinen maa matkailla, kunhan ei mene rintamalinjalle, mutta eipä sinne kannata muutenkaan mennä, ellei kyseessä ole vakava osallisuus Ukrainan ja koko Euroopan maanpuolustukseen joko aseellisella tai inforintamalla.

Nimenomaan edullisuus tekee matkailusta helppoa, sillä se tarkoittaa, että minkä tahansa pikku ongelman ratkaisemiseen on aina varaa. Tämä ei ole asianlaita kehittyneessä Lännessä, jossa pienikin haaveri tulee helposti niin kohtuuttoman kalliiksi, että matkaillessa pitää aina olla jonkinlainen paniikki päällä. Ukrainassa tieverkosto on hyvä, majoittautuminen ja ruoka naurettavan halpoja ja maa on tiheään asuttu, joten kaikkialla on kaikkea, mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Ainoan haasteen länsimatkailijalle asettaa se, että yli 25-vuotiaat ukrainalaiset yhä varsin harvoin osaavat mitään muuta kieltä kuin ukrainaa ja venäjää. Se tuottaa haasteita, jos tarvitsee autokorjaamoa tai muita palveluita jossain kaupunkien ulkopuolella. Jos noita kieliä ei osaa, nuorisolta voi pyytää apua, he kun ovat yleensä jo koulussa oppineet englantia.

Niistä kesävieraista. Suomalaisia on käynyt jo useampi tänä kesänä. Viime viikkoina on ollut oikea virta länsieurooppalaisia, johtuneeko siitä, että elokuu on lomakuu suuressa osassa Eurooppaa. Suomalaisten jälkeen oli ensin kaksi puolalaistyttöä ja sveitsiläinen poika, joka toi ranskalaisen kaverinsakin. Puolalaiset viipyivät pidempään, sekoillen ankarasti ja kadottaen siinä sivussa yhden luottokortin. Sveitsiläinen taas halusi väen vängällä Transnistriaan, vaikka varoittelin. Nyt hän on kai jo saanut itsensä turvallisesti Moldovaan.

Puolalaisten jälkeen tuli italialainen robotiikan ekspertti, jota en aluksi ehtinyt työkiireiden vuoksi nähdä, joten sitten kun näin ja selvisi, että oli hänen viimeinen perjantai-iltansa Kiovassa, vietimme sen pitkän kaavan mukaan aloittaen syömingeillä, jatkaen juomingeilla erään tšekin läksiäisissä ja sitten useissa muissa kohteissa. Hänen piti päästä maanantaiaamuksi Krakovaan, mutta kaikki junat länteen olivat täynnä ja hänen käyttämänsä saksalainen halpabussifirma oli tehnyt oharit, joten päätin viedä hänet autolla Lviviin ja viettää siellä viikonlopun. Lvivistä hän jatkaisi eri bussilla Krakovaan sunnuntaina.

Lviv on viiden ja puolensadan kilometrin päässä Kiovasta lounaaseen, mutta valtatie on hyvä ja ajettavissa 120-140 km keskivauhtia, usein tavanomaista 160 km/h vauhtiani. Lauantai-ilta siellä oli mitä parhain, kesä kuuma ja kaupunki täynnä nuorta väkeä. On syytä mainita, että Lviv on yksi Ukrainan kauneimmista kaupungeista ja hinnat puolet kiovalaisista tai alle. Leijonien kaupunki Lviv on myös yksi Ukrainan eurooppalaisimmista kaupungeista. Siellä henkivät pitkät vuosisadat osina Puolaa (Lwów) ja Itävalta-Unkaria (Lemberg).

Jätin italialaisen sunnuntaina myöhäisiltapäivällä Lviviin, täytin muutaman kanisterin Stepanikalla sijaitsevan viinipuodin hanoista (cabernet'ta ja saperavia) ja suuntasin sitten takaisin kohti Kiovaa. Vähän matkaa Lvivin ulkopuolella, keskellä ei mitään, poimin kyytiin nuoren liftarin, joka oli menossa Kiovaan, joten mikä ettei. Pian osoittautui, että hän oli 19-vuotias Tšernihivin polyteknisen yliopiston opiskelija, mutta myös runoilija, kirjailija ja räppäri. Hän oli matkustellut liftaamalla, ilman rahaa, kaikkialla siellä, mihin nuori varaton ukrainalainen pääsi ilman viisumia, eli Ukrainassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä, Georgiassa ja Turkissa. Hän kirjoitti matkoistaan kirjaa, josta totesi, että 'totta kai siitä tulee menestys'. Hänen vanha slaavilainen nimensä merkitsi 'kaikkien hallitsijaa'.

Kävi niin ikään ilmi, että hän oli suuresti kiinnostunut Balkanista, Kurdistanista ja Syyriasta. Hän tunsi lukuisia merkittäviä persialaisia ja suufilaisia runoilijoita ja viittaili tuon tuosta Orwelliin tai Goetheen. Hän oli ollut 16-vuotias Maidaniin osallistuessaan ja se oli antanut hänelle kansallisen arvokkuuden ja vakaumuksen omasta ukrainalaisuudestaan, vaikka puolet hänen suvustaan oli venäläisiä Siperiasta, jostain Krasnojarskin läänin perukoilta. Hän löysi aarteita ukrainalaisten levyjen kokoelmastani, soitti niitä ja lauloi mukana. Hän kertoi kaikenlaista 80-luvun azerbaidžanilaisesta järjestelmänvastaisesta rokista, vaikkei ollut silloin edes syntynyt, ja esitti minulle täysin omasta aloitteestaan perusteita käsitykselleen, että Da'ish (jonka nimen hän lausui oikein) oli itse asiassa Irakin KGB-koulutettujen tiedustelu-upseerien ja siis Venäjän luomus. Hän oli kävellyt läpi Istanbulin, ollut töissä Hannoverissa ja osallisena kulttuuritapahtumaan Münchenissä. Hän oli lähtenyt vapaaehtoisena Donbasin rintamalle auttamaan siviiliväestöä, hänen kaverinsa oli organisoinut siellä ruumiiden evakuointia ja hän oli kirjoittanut sekä lukenut runojaan rintamalinjan siviileille.

Tähän mennessä olimme tulleet historiallisen Dubnon pikkukaupungin kohdalle ja ehdotin taukoa sekä pientä ekskursiota sinne, mikä hänelle sopi mainiosti. Hän esitteli minulle Lubomirskien ruhtinassuvun linnaa, Dubnon halki virtaavaa jokea, etnisten ukrainalaisten historiaa Puolan imperiumissa, ja kävimme kahvilla. Maksoin hänelle yhden mustan kahvin opastuksestaan, muusta hän kieltäytyi. Huomasin vasta paljon myöhemmin, että hänellä oli nälkä eikä hän ollut syönyt ilmeisesti sinä päivänä mitään.

Žytomyrin paikkeilla hän nukahti ja nukkui loppumatkan. Kun tulimme Kiovaan, oli jo yö, ja kysyin, mitä hän meinasi tehdä. Ei vaikuttanut järkevältä lähteä talsimaan kohti Tšernihivin maantietä keskellä yötä, joten tarjosin hänelle vierashuoneeni, joka oli nyt vapaa puolalaisten ja italialaisen lähdettyä. Hän asettui taloksi kuin olisi aina asunut luonani, auttoi itseään ja haki jääkaapistani olutta (toki luvallani) sekä söi suurella ruokahalulla kaiken mitä minulla oli tarjota. Hän otti haltuunsa yhden vanhoista läppäreistäni ja soitti minulle itselleen tärkeää musiikkia. Vetäydyin itse nukkumaan, koska seuraava päivä olisi normipäivä, mutta hän halusi suuren inspiraationsa vallassa kirjoittaa runoja ja jätin hänet siihen työhönsä.

Löysin hänet aamulla samasta puuhasta, vaikka oli kuulemma yöllä nukkunut. Hän halusi kahvia ja ilmoitti, että seuraavan kerran kun lähtisin Lähi-itään tai Amerikkaan, hän tulisi mukaan. Yön aikana hän oli lukenut romaanikäsikirjoitustani ja tarjoutui kääntämään sen ukrainaksi ja venäjäksi. Minun pitäisi vastaavasti kääntää hänen kirjansa suomeksi. Mikäs siinä. Sanoin, että jos olisi vielä illalla Kiovassa, voisin viedä hänet Tšernihiviin saakka, mutta hän lähti jo aamusta liftaamaan sinne, luottavaisena, että perille pääsisi. Rahaa ei ollut, mutta eipä sitä näemmä maailmanmatkailuun tarvittu. Pääsihän hän perille, sillä jo samana iltana häneltä alkoi tulla viestejä. Luulen, että kuulen hänestä vielä.

Mitä romaaniini tulee, olin luvannut jordanialaiselle ystävälleni, josta luultavasti tulee jonain päivänä yksi aikamme suurimmista ajattelijoista, että saisin sen loppuun kesän loppuun mennessä. Siis vuodessa, sillä aloitin viime vuonna näihin aikoihin. Olen nyt saamassa loppuun kirjan kaksi ensimmäistä osaa ja jäljellä on enää kolmas ja viimeinen, jonka pitäisi olla ensimmäistä osaa pidempi mutta toista lyhyempi. Onneksi kesä Ukrainassa jatkuu vielä jonkin aikaa elokuun päätyttyäkin. Ja Jordaniassa vielä kauemmin. Selityksiä minulla siis tarpeen vaatiessa on.

Elokuun aseiden savu

Elokuun aseita lämmitellään taas Venäjän puolella seuraavia hyökkäyksiä varten ja propagandamylly jauhaa tavalliseen tahtiinsa. Venäjä on jo jonkin aikaa eskaloinut Donbasin kontaktilinjan hyökkäyksiä Ukrainan asemia vastaan koko rintaman laajuudelta, Stanytsja Luhanskasta aina Mariupolin esikaupunkeihin. Venäjä on niin ikään massoittanut suuria määriä sotilaskalustoa Ukrainan rajoille sekä idässä että laittomasti miehittämänsä Krimin pohjoisosissa. Nyt Venäjä kiinnittää maailman huomiota Krimin valvontalinjaan ilmeisellä provokaatiollaan, joka tuo mieleen Mainilan laukaukset.

Venäjä saattaa valmistella narratiivia laajempaan maahyökkäykseen Ukrainaa vastaan, pyrkien tätä varten hajottamaan Ukrainan maanpuolustuksen mahdollisimman laajalle alueelle. Toisaalta, Venäjä voi myös vanhaan tapaansa pyrkiä kiinnittämään maailman huomion Krimille, kun hyökkäys tehdäänkin jossain muualla - vaikkapa Itä-Ukrainassa, Odessassa tai Georgiassa. Kun Venäjä valmisteli kesällä 2008 hyökkäystään Georgiaan, se eskaloi pitkin heinäkuuta Abhasiaa, kunnes lopulta aloitti hyökkäyksensä Ossetiasta.

Ottamalla haltuunsa Mustanmeren ja itäisen Välimeren, eristämällä Lännen toimintakyvyn pois koko Euroopan kaakkoispuoliselta vyöhykkeeltä sekä neutralisoimalla Naton toiseksi suurimman armeijan, Venäjä on hankkinut sekä sotilaallisen herruuden että rankaisemattomuuden toimia kuinka haluaa. Turkki oli viimeinen maa, joka sen tarvitsi enää ottaa huomioon Syyriasta Suomeen ulottuvalla sotarintamallaan, ja tämä asia on nyt siirretty pois päiväjärjestyksestä. Israel ja Saudi-Arabia lienee vakuuteltu siitä, että Syyriaa etelämmäs Venäjä ei ole vielä tässä vaiheessa etenemässä (näiden kahden verivihollisen välillä käytiin Turkin tapahtumien auetessa muuten hätäneuvottelu, joten ne eivät välttämättä Venäjään luota).

On myös mahdollista, että Venäjä käyttää Krimin eskalointia uusien myönnytysten kiristämiseen Länneltä, tavoitellen Ukrainan pään yli tehtävää uutta sopimusta G20-huippukokouksen yhteydessä, mihin Normandian länsivallat ovat olleet haluttomia. Yhdysvaltain kanssa on kuitenkin nähtävästi käyty salaisia kahdenvälisiä neuvotteluja asiasta. Venäjä tietää, että varmin tapa saada myönnytyksiä Länneltä on olla törkeä. Kun Venäjä omaan provokaatioonsa viitaten kieltäytyy puhumasta Ukrainasta, se tietää länsivaltojen rientävän oitis nöyristelemään ja suostuvan Venäjän ehtoihin. Näille kun on itsetarkoituksellista ylläpitää fiktiivisiä rauhanprosesseja, ja siinä ei tunnu muutaman itsenäisen valtion suvereenisuus paljoa painavan.

Julkaisen seuraavan kommentin eräältä tuntemaltani asiantuntijalta. Nämä ajatukset antakoot lukijoille ajattelemisen aihetta sillä välin, kun en itse ehdi muistaa blogia vuodatuksillani.

"Sanna Ukkolan harvinaisen ennakkoluuloton kirjoitus Trumpista kannustaa eurooppalaisia miettimään nopeasti, kuinka suhtautua tämän mahdolliseen valintaan - jottei yllätyttäisi kuin Brexit-äänestyksestä konsanaan.

Vaikka inhoan Trumpia itsekin niin syvästi, että epäilen joutuneeni demokraattimedian aivopesemäksi (...), eurooppalaisilla on ollut yli 200 vuoden aikana useitakin kohtalokkaita vaikeuksia pitää ystävänsä - muutkin kuin amerikkalaiset, joita olisi kaivattu 1930-luvulla ja viime vuosina sittenkin jälleen kerran sekaantumaan Euroopan asioihin.

Lähes sadan vuoden ajan Eurooppaa riivasi Britannian ja Ranskan välinen juopa, joka umpeutui vasta Fashodan selkkauksen jälkeen. Sen korvasi kuitenkin heti länsimaiden ja saksankielisten maiden välinen välirikko, joka kärjistyi kahteen maailmansotaan. Liian paljon on saarnattu Saksan ja Itävalta-Unkarin syyllisyyttä, mutta unohdettu miettiä mitä olisi voitu tehdä toisin Balkanin 'ruutitynnyrin' ja muiden konfliktinaiheiden deaktivoimiseksi.

Kun sitten vihdoin saatiin kaikki eurooppalaiset suurvallat yhteisen EU:n piiriin, holtittomalla vallan keskittämisellä Brysseliin vieroitettiin muitakin kuin englantilaisia. Samanaikaisesti onnistuttiin laajentamaan Eurooppaa idässä Istanbulin porteille ja Narvajoelle asti, mutta jäätiin jumiin entisen Jugoslavian ja IVY-alueen raunioille.

Käsittämättömintä oli kyvyttömyys ratkaista 1950-luvun EOKA-terrorismista ja joulukuun 1963 joukkomurhista alkanut Kyproksen kahtiajako. Kyproksen kohtalontovereita olivat Bosnia ja Kosovo, jotka eivät vieläkään ole päässeet EU-hakijoiksi koska Kreikan ja Espanjan kaltaisilla mailla on vastakkaisia intressejä - tai ne kuvittelevat niin, johtuen historiantuntemuksensa puutteista ja kyvyttömyydestä ymmärtää todelliset pitkän aikavälin tarpeensa.

Kun jo Unkarin ja Puolan kaltaisissa maissa, jotka viimeistään 1800-luvulta alkaen ovat kiihkeästi halunneet kuulua läntiseen arvoyhteisöön, EU nähdään hyödyttömänä tai jopa haitallisena harminaiheena, ei ehkä pidäkään enää yllättyä siitä, jos myös puolet turkkilaisista ja pian ukrainalaisetkin alkavat halveksia EU:n hurskastelua. Eikä silloin ole järkevää sortua venäläistyyppiseen kaikkien muiden syyttelyyn, ikään kuin olisimme maailmanlaajuisen salaliiton uhreja.

Pikemminkin olisi kiire miettiä, miksi Eurooppa ei kykenekään tarjoamaan mitään houkuttelevaa - ja miksi se yhä uudelleen vieraannuttaa itsestään vanhatkin ystävänsä. Oliko lopulta kovinkaan viisasta keikaroida bushbashingillä ja obamanialla? Onko viisasta pyörtyä kauhusta, jos Trump valitaan presidentiksi? Mikä meni pieleen kun republikaanit eivät enää piittaakaan eurooppalaisista eivätkä koe 'manifest destinyn' vaativan sotilaallisia ja taloudellisia uhrauksia, Euroopan vapauden puolustamista maihinnousuilla ja Marshall-avulla?

Jos Euroopassa on kuviteltu, että Venäjää voidaan ovelasti peluuttaa milloin Ranskaa, Britanniaa, Turkkia, Saksaa tai Yhdysvaltoja vastaan, sellaiset metternichiläiset haaveet olisi jo syytä unohtaa. Venäjä on aina kyennyt vaihtamaan ystäviään, mutta ei milloinkaan ole tarkoittanut Euroopan parasta. Tähän 200-vuotiseen hajoituspolitiikkaan olisi vihdoin vastattava lujittamalla länsimaiden yhtenäisyyttä.

Sitä ennen olisi kuitenkin opittava sietämään ranskalaista bonapartismia ja gaullismia, brittien itsepäisyyttä, islamia, preussilaista kurinalaisuutta ja itävaltalaista romantiikkaa, amerikkalaisia republikaaneja, puolalaisten ja unkarilaisten omanarvontuntoa, balttien varovaisuutta sekä kaikkea muutakin historiallisten kokemuksien ja perinteiden tuomaa eurooppalaista moninaisuutta. Ei EU voi olla kuin suuri Belgia, eikä sillä ole varaa hyljeksiä ystäviään vain koska Belgian ei tarvitse pelätä Venäjää."

Valitettavasti suurin ongelma ei enää ole siinä, että Venäjä on Venäjä, ja toimii ennalta-arvattavasti tavoitellen jo kauan sitten selviksi tekemiään päämääriä - vallan vertikaalia ja imperiaalista ekspansiota. Suurin ongelma on siinä, ettei Lännestä löydy minkäänlaista päättäväisyyttä, ei minkäänlaista selkärankaa.

Länsi ei ole heikko, vaan se on itseaiheutetussa autismin ja halvaannuksen tilassa. Ei kykenemätön näkemään, vaan haluton.

Nyt, kun Venäjä valmistautuu seuraaviin voimapoliittisiin siirtoihinsa, tiedämme jo miten länsimaat tulevat reagoimaan - ja niin tietää Venäjäkin, senpä takia hyökkäävä ja häikäilemätön politiikka kannattaa. Ensimmäisten hyökkäyspäivien ajan Venäjän propaganda sanelee sen, mistä puhutaan ja miten puhutaan. Muiden aika menee selittelyyn ja itsestäänselvien asioiden "todistamiseen", kun taas Venäjän ystävineen ei koskaan tarvitse todistaa mitään, riittää kun väittää.

Kun Lännessä alkaa hitaasti ja vastahakoisesti käynnistyä vastareaktioita Venäjän offensiiviin, se on jo muuttanut tosiasioita kentällä ja siirtänyt pelin muihin kysymyksiin. Tässä vaiheessa länsimaiset johtajat esittävät tavanomaisia pehmyitä vetoomuksiaan "kaikille osapuolille" malttiin.

Seuraavaksi Venäjä tarjoutuu puhumaan, mutta vain omilla ehdoillaan ja täydellisen rankaisemattomuuden asetelmasta. Se vetäytyy pari kertaa, kunnes länsimaalaiset anovat ja rukoilevat Venäjän paluuta neuvottelupöytiin, luvaten ummet ja lammet sekä tehden Venäjän uhreiksi joutuneiden selkäin takana monenmoisia diilejä Kremlin kanssa. Tämän jälkeen Kreml vaatii, että länsimaat sen lakeijoina osallistuvat Ukrainan, Georgian, Baltian maiden ja kuka milloinkin on uhrina painostamiseen johonkin "sopimukseen", jonka Venäjä on toisille sanellut, mutta jota Venäjä itse ei aio noudattaa. Aiemmista Venäjän yksipuolisesti rikkomista sopimuksista ei puhuta. Rauhan venehän voisi keikkua jos sodanlietsojaa vienostikaan vaaditaan vetäytymään.

Elokuusta tullee verinen, syksystä synkkä, ja Trumpin noustessa Valkoisen talon valtaistuimelle on Venäjä jo etupainotteisesti realisoinut etupiirejään kauas länteen ja etelään. Putin taas voi uusista asemistaan käsin keskittyä Itä-Euroopan ja Lähi-idän remilitarisointiin sekä Saksan ja Ranskan poliittisten järjestelmien vaihtamiseen vuoden 2017 vaaleissa. Tämä on helppoa, sillä länsimaat kieltäytyvät edelleenkin puolustautumasta.

Ainoa asia, josta länsimaiden poliittinen eliitti näyttää välittävän, on se, ettei mistään oltaisi vastuussa. Kunhan joku vie, populistit vikisevät kyllä. Eletään vahvasti kolmekymmenlukulaisissa tunnelmissa.

Holodnyi Jar

Tšerkasyn läänissä Dneprin länsipuolella, Tšerkasyn, Smilan ja Tšyhyrynin muodostaman kolmion keskellä sijaitsee Holodnyi Jarina eli Kylmälaaksona (rotkoksi sitä ei oikein voi kutsua) tunnettu luonnonkaunis alue. Alueesta tekee merkittävän sen ukrainalainen kansalliskulttuurinen historia useine tunnettuine kansannousuineen puolalaisia, venäläisiä ja saksalaisia miehittäjiä vastaan. Olipa alueella jopa lyhytikäiseksi jäänyt tasavaltakin.

Holodnyi Jarissa virtaa yhä kasakoiden veri ja kasakkakulttuuria elvytetään kansanperinteen, laulujen ja tapahtumien muodossa. Alueen kylät ovat kutistuneet sotia edeltäneistä ajoista murto-osaan, mutta viime aikoina Tšerkasysta on muuttanut muutamia yrittäjiä ja taiteilijoita alueelle, jota pidetään yhtenä Ukrainan henkisistä sydänmaista.

Vietin pari päivää maastossa ja metsissä ukrainalaisen nuorisojärjestön kanssa, joka tukee paikallisia vapaaehtoistöin sekä auttaa näitä kehittämään majataloja, nähtävyyksiä ja reittejä niin, että ne vetäisivät alueelle paremmin kotimaisia ja kenties ulkomaisiakin matkailijoita.

Medvedivkassa ja Ivkitsissä kävimme vanhalla tuulimyllyllä ja kurganilla eli hautakummulla, jonka alla paikallinen, omaa kansallisperinteen museota pyörittävä ja Tšerkasyn yliopistossa opettava historioitsija uskoo hetmanni Bohdan Hmelnitskin lopullisen hautapaikan olevan. Mehiläissyöjät pyörivät kirkkaalla kesätaivaalla.

Budan kylässä on jäljellä suuri alue metsää ja sen keskellä tuhatvuotinen tammi, jota sanovat yhdeksi Euroopan kymmenestä vanhimmasta puusta. Se kohoaa kolmenkymmenen metrin korkeuteen ja sen paksu haarautunut runko on tamminkaisten toukkien näyttävästi jäytämä. Salama on iskenyt siihen viimeisten sadan vuoden aikana yhdeksästi, mutta aina vain tammi kestää. Tästä sai myöhemmin illalla hyvän metaforan välttämättömiin maljapuheisiin, joissa myös muistelimme jokia purjehtineiden viikinkien ja aroja ratsastaneiden kasakoiden yhteisiä edesottamuksia.

Muut jäivät vielä viikonlopuksi niihin maisemiin. Minun taas oli palattava Kiovaan. Kävi kuitenkin ilmi, että kahdella nuorista olisi ollut junat vasta puoleltaöin, ja vielä eri kaupungeista, yhdellä Tšerkasystä ja toisella Smilasta. Olimme jo ehtineet Tšerkasyyn tämän käydessä ilmi. Joten katselimme Tšerkasyn suurta patokannasta yli aavan Dneprin, ja sitten ajoin pieniä teitä Kanivin, Bila Tserkvan ja Kozjatynin kautta heidän kotikaupunkiinsa Vinnytsjaan parin sadan kilometrin päähän, jotta pääsivät myöhäisiltapäiväksi koteihinsa. Sieltä sitten vasta Kiovaan. Päivä oli mitä seesteisin, seura ja keskustelut hyviä ja musiikki legendaarista.

Kiovaa koettelee yhä trooppinen kuumuus. Sisäpihani aprikoosipuu pudottelee hedelmiään parkkipaikalle, johon ne liiskautuvat ja niiden käynyt aromi täyttää kuuman ilman. Muuan tuttavani oli joskus yrittänyt kerätä heitteille jääviä aprikooseja talteen, mutta ovenvartijamummo oli siitä kiivastunut ja huutanut, että tulee ja varastaa meidän aprikoosimme. Nyt ne sitten pilaantuvat pitkin maata, kun pulutkaan eivät tunnu saavan niitä syötyä.