tiistai 29. kesäkuuta 2010

Juhannus Virossa

En muistellut viime kesän juhannusta niin innokkaasti. Olin silloin Helsingissä, satoi, oli kylmää ja harmaata, ja koko kaupungissa oli läsnä vain ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia. Yksikin turisti tilitti lehdessä tulleensa vartavasten kuuluisaa juhannusta varten juhannusmaa Suomen pääkaupunkiin vain löytääkseen sen tyhjänä. Kaikki suomalaiset olivat mökeillään. Ehkä siellä paistoi aurinko. Nyt minulla ei ole enää mökkiä, mihin mennä, ei ainakaan lyhyellä etäisyydellä Helsingistä, joten siis juhannukseksi lahden yli Viroon.

Virolaisetkin viihtyvät juhannuksena mieluummin maalla, mutta Viro pitää juhannuksen yhä oikeaan aikaan kesäpäiväntasauksen kohdalla, joten virolaiset olivat viikonloppuna jo juhlineet ja nauttineet vapaapäivistä keskellä viikkoa. Suomessa juhannus on siirretty viikonlopun yhteyteen vapaapäivien minimoimiseksi. Eihän se nyt sovi, että kansa juhlisi keskellä viikkoa. Hukkuisivatkin varmaan sankoin joukoin Suomen järviin, mikä jostain syystä näyttää aina olevan hirveä ongelma, vaikka ainakaan vielä kukaan ei ole ehdottanut kuivattaa kaikkia järviä, tehdä niihin betonikaiteita tai yksinkertaisesti parhaaseen suomalaiseen tapaan kieltää järvien läheisyyteen meneminen ilman jonkinlaista valtiollisesti järjestettyä kontrollia, josta kansalaisten täytyy maksaa kesämökkiveroa, järviveroa tai jotain muuta.

Jo menomatkalla lahden yli Lindan katamaraanilla huomasin, että ainakin nopeilla aluksilla oli tapahtunut selvä muutos matkustajakunnassa. Aiemmin suurin osa matkustajista oli aina suomalaisia, jotka olivat menossa Tallinnaan juomaan tai tulossa sieltä olut- ja viinalastin kera. Nyt ylivoimainen enemmistö matkustajista oli nuorehkoja virolaisia miehiä, jotka lienevät Suomessa töissä. Ei Suomessa varmaan enää nousisi yksikään rakennustyömaa tomusta ilman lähialueilta tulevaa työvoimaa, koska Suomessahan pienipalkkainen pätkätyö ei kannata. Joukossa muutamia kaupan kassoja, varmaankin myös väsyneitä siivoojia menossa kotimaahansa hyvin ansaittuun viikonlopun viettoon.

Suurimmaksi osaksi suomalaiset ja virolaiset ovat kulttuurisesti lähimpiä sukukansoja, ainakin jos liiviläisiä ei enää lasketa, ja tiedän oikein hyvin, että virolaisetkin osaavat örveltää ja häiriköidä siinä missä suomalaiset. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että vaikka laivat olivat täynnä vapaalle päästettyjä isokokoisia nuormiehiä, kukaan ei ollut kaatokännissä. Muutamat toki pääsivät oluiden naukkailun vauhtiin laivalla, mutta yksikään ei häiriköinyt, oksentanut eikä kaatuillut. Jos laiva olisi ollut täynnä suomalaisia työmiehiä edessään pidennetty juhannusviikonloppu, tilanne ei takuulla olisi ollut sama.

Toinen pieni asia: vastaanotto. Sekä Tallinnan että Helsingin päässä virolaisilla oli vastassa perhe, sukulaisia, kavereita tai tyttö- tai poikaystävä. Ihmiset tervehtivät toisiaan iloisina. Toisten noutaminen omalla autolla satamasta tai lentokentältä on mitä luonnollisin asia suurimmassa osassa maailmaa, mutta ei Suomessa, jossa se on jostain syystä iso vaiva. Happamat ja alakuloiset suomalaiset marssivat vain tyhjin katsein lähimpään metroon tai bussiin varoen kohtaamasta toistensa katseita. Jos jostain kuuluu ääniä, se ärsyttää. Kaikki ärsyttää. Joku intialainen tutkimus totesi vastikään, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Millähän ihmeen perusteella? Itsemurhatilastojenko? Ostovoiman - hyvä vitsi!

Tallinnassa hinnat ovat nousseet. Ei se toki vielä kallis kaupunki ole, paljon halvempi kuin Helsinki, Tukholma, Lontoo, Wien tai Pariisi, mutta alkaa olla samaa hintatasoa kuin Bryssel. Onneksi virolaisten ostovoima on sekin noussut. Vaikka virallisesti lama (masu) on yhä vallalla, asiat näyttävät jo päässeet nousuun. Viro toipuu. Euroopan talouden suurimmat ongelmat ovat rakenteellisina Välimeren maissa, Ranskassa ja Saksassa.

Euroopan unioni käyttää noin 40 % budjetistaan, 55 miljardia euroa, vuosittain maataloustukiaisiin, joiden suurimmat vastaanottajat ovat Ranska, Saksa, Espanja, Italia ja Britannia. Eivät siis suinkaan EU:n köyhät itäiset jäsenmaat, kuten meille usein valehdellaan. Ranska yksinään saa sekä absoluuttisesti että suhteellisesti mitattuna suurimman siivun maataloustukiaisista, 15 miljardia euroa. Se on samalla kokoonsa nähden Euroopan pienin kehitysavun antaja. Itsekkyys palkitaan. Mainitut viisi EU:n suurinta jäsenmaata saavat yhteensä noin 50 miljardia euroa maataloustukia, eli kaikki muut jäsenmaat yhteensä jakavat jäljelle jäävät viisi miljardia. Olisiko tässä ehkä miettimistä Suomelle, joka on intohimoisesti tukenut EU:n maataloustukiaispolitiikkaa samassa rintamassa Ranskan kanssa? Kannattaisiko sittenkin mieluummin kuulua vapaakaupparintamaan Baltian maiden ja Tanskan kanssa?

Jos rikkaat maat oikeasti haluaisivat auttaa köyhiä maita, ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin vapauttaa kauppa ja poistaa maataloustukiaiset, joiden suurimpia pyörittäjiä maailmassa ovat Länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat, samat voimakeskittymät, joiden kuvitellaan olevan vapaakaupan ja kapitalismin asialla. Mutta ei, on paljon helpompi heitellä pitkin poikin irrallisia miljoonia tuottamattomaan hyväntekeväisyyteen, joka ei pitkällä tähtäimellä auta ketään, ja valittaa muiden tekemisistä.

No mutta palataanpa Viroon. Tallinnassa käytiin syömässä, kahvilla, oluella, kaupoissa. Onnistuin löytämään kolme eri filmatisointia Akuninin kirjoista, mutta ikävä kyllä ilman viroksi tekstityksiä, joten taas on hyvä tilaisuus yrittää opetella paremmin ymmärtämään venäjää. Aiemmin kehumani Statski sovjetnikin ja Turetski gambitin jouduin hankkimaan uudelleen, koska aiemmat (viroksi ja englanniksi tekstitetyt) kappaleet osoittautuivat niin suosituiksi Syyriassa, että lainattiin aina uudelleen lainaajalta toiselle eivätkä koskaan palautuneet minulle. Olkoon, toivottavasti tulevat hyvään tarpeeseen; ainakin Statski sovjetnik on erinomaisen oivaltava myös syyrialaisessa kontekstissä tulkittuna. Löysin lisäksi myös filmatisoinnin Valkeasta bulldogista. Odotan innolla katselemista; olen kuullut, että se on (toisin kuin juonellisesti raiskattu Turkkilainen gambiitti) hyvin uskollinen kirjalle, joten en tekstityksiä ehkä tarvitsekaan.

Sitten Tallinnasta junalla vanhaan kotikaupunkiini Tarttoon, joka henkisesti on tietysti aina oleva kotikaupunkini. Yksi niistä. Tallinnassa ajoittain viileäkin tuuli kävi yli terassien, kun sen sijaan Tartossa nautittiin tavanomaisesti Etelä-Viron kesäkuisesta helteestä. Emajoen rannat ja Toomemäki kukoistivat ihmeellisen rehevää ja syvää vihreyttään. Rüütlillä oli yllättävän hiljaista, perjantain ja lauantain iltoinakin. Opiskelijaelämä on hiljentynyt kesäkaudeksi, suuri osa kansasta varmaankin vietti viikonlopun Pärnussa, jossa oli samaan aikaan Hansapäivät.

Niin kuin aina, osa vanhoista kantapaikoista oli aivan ennallaan, ja ne, jotka ennenkin olivat vaihtuvia muutaman vuoden välein, olivat taas vaihtuneet. Joten tarjolla oli sopiva sekoitus vanhaa ja uutta. Taas joku uusi lasipalatsi on rakennettu uudelle puolelle. Viimeisetkin vanhankaupungin historiallisista rakennuksista alkavat olla komeasti restauroidut. Vallikraavilla on tosin vieläkin muutama puutalo, joista saisi varmaan melko edullisesti itselleen kunnostamisprojektin.

Vehreyden lisäksi linnustokin tervehti ilahduttaen. Tavanomaiset pähkinänakkelit, nokkavarpuset ja viitatiaiset. Emajoen vanhassa poppelirivistössä Vapaudensillan ja Lotjapajan välissä tammitikka ahkeroi kaarnojen kimpussa. Suomessa kaikki vanhat lehtipuut olisivat jo kaadetut ajat sitten, kun joku olisi saanut päähänsä, että maisemointi edellyttää kaiken panemista sileäksi. Niittyjen tilalle pitää saada millimetrinurmikoita. Vallikraavin mutkassa Wilden takana lauloi idänuunilintu. Niihin olen jostain syystä tänä kevätkesällä törmännyt joka puolella.

Divareista tuli taas mukaan iso pahvikassillinen kirjoja. Turkestanin kuuluisimman runoilijan Navoin elämäkerta. Teos Port Arthurin historiasta vanhojen karttojen kera. Venäläisen historioitsijan kirja siitä, miten KGB yritti löytää tukea maailmanvalloitukselleen okkultismista, pimeyden voimista ja parapsykologiasta ja perusti tätä varten oman yksikön. Pronssikiistasta oli julkaistu ainakin kolme kirjaa, joista valikoin yhden, samoin yhden Herman Simmin tapauksesta. Aivan Viron itsenäistymisen jälkeen julkaistu mustavalkokuvitettu kirja Bysantin ja Arabian valtakuntien historiasta. Enn Tarton muistelmat.

Jalkapalloon ei voinut tietysti olla Tartossakaan törmäämättä. Päädyimme todistamaan Ghanan voittoon päätynyttä ottelua Yhdysvaltoja vastaan Illegardissa, jossa näytti siltä, että kaikki olivat yksituumaisesti Ghanan tukena, raivokkaimmin espanjalaiset, ja kaksi amerikkalaisturistia jäi kovin yksin. Kun Amerikka teki yhden maalin, toinen heistä sai sentään sanotuksi: "Näittekö? Jeesus teki tuon maalin. Hän on aina viime kädessä valkoisten puolella."

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Nuuksio

Sunnuntaina olin Nuuksion kansallispuistossa. On hyvä, että niinkin lähellä pääkaupunkia sijaitsee kohtuullisen erämainen alue, jossa kuusten varjostamia notkelmia ja käppyrämäntyjen kasvamia kalliomaastoja täplittävät erikokoiset lammet.

Lintuja ei näkynyt kovin paljon, vaikka päivä oli varsin suotuisa. Mitä nyt lammilla kalalokkeja, telkkiä ja rantasipejä, kallioilla laululentoaan suorittavia metsäkirvisiä. Kuului onneksi sitäkin enemmän, mukaan lukien kaukaa kantautuvat kaakkurin aavemaiset huudot ja parkkipaikalla laulava idänuunilintu. Kuulemma Nuuksiosta löytyy karhukin.

Sitten alkoi taas työviikko, henkinen loppuunpalaminen maanantaista lähtien. Tavanomaista turhautumista, paljon turhaa työtä, jolla on ensin hirveä kiire, kunnes yhtäkkiä sillä ei olekaan enää väliä. Jos maailman kilpailukykyisimpien talouksien joukkoon kuuluvassa Suomessa on varaa järjestelmällisesti tuhlata vähintään 90 prosenttia työvoimasta, osaamisesta, työajasta - rahasta puhumattakaan - niin kuinka huonosti mahtavat asiat olla ihmiskunnassa yleensä? Mikä oikein aasialaisten ongelmana on ollut, etteivät ole vielä saaneet maailmanvaltaa?

On kuin yhteiskunta olisi valtava parkkipaikka, jossa tuhannet autot pörisevät paikoillaan tyhjäkäyntiä, tupruttaen ilmaan pakokaasuja ja polttaen bensaa, samalla kun autojen kuskit keskustelevat kännyköiden välityksellä ilmastonmuutoksesta ja tarpeesta tehdä asialle jotain. Toiset puolestaan tuottavat bensaa autoihin, lakaisevat parkkipaikkaa ja kerros kerrokselta pitävät yllä tyhjäkäyntijärjestelmää, joka perustelee itse itsensä. Toiminnan tarkoituksena ei ole pakokaasun tuottaminen, mutta siihen toiminta tosiasiallisesti redusoituu.

Iltaisin vääntäydyn kotiin enkä jaksa enää oikein tehdä mitään; ainakaan mitään kovin hyödyllistä. Tänään sammuin kuin saunalyhty, vaikka olin juuri juonut pannullisen kahvia. Kun tästä tulee kroonista, mikään energiajuoma ei enää auta. Olen varmaan tullut immuuniksi kofeiinille, tauriinille ja muille myrkyille, jotka yhdessä kirotun herätyskellon kanssa ylläpitävät keinotekoista elinrytmiämme.

Miksi oikein teemme tämän itsellemme? Ei kyse voi rahastakaan olla, koska tällä systeemillä rahaa ei ehdi kuluttaa mihinkään, ellei sitten ryhdy sitä tuhlaamaan pelkän tuhlaamisen vuoksi, kuten tietysti useimmat ympärillä tekevät, koska eivät muutakaan korviketta tyhjälle elämälleen löydä.

Tyytyisin mieluusti puoleen palkkaan ja puolta enempään vapaa-aikaan. Jostain syystä sellaisesta vain on tehty täysin mahdotonta. On otettava kaikki tai ei mitään, niin että toisten raataessa itsensä hengiltä toiset lojuvat työttöminä ja hyödyttöminä.

Kapitalismista ei ole kysymys, koska tällä menolla ei ole mitään tekemistä kysynnän ja tarjonnan kanssa. Pikemminkin olemme jostain takaportin kautta ajautuneet orwellilaiseen sosialistiseen termiittikekoon, jossa niin kutsuttu työ - vaikka hyödytön ja mitään tuottamaton - muodostuu itseisarvoksi, eikä sen ulkopuolella ole oikein kuin pakollinen ydinperhe ja sitten tyhjyys.

"Kuinka sinulla on aikaa käydä sunnuntaina Nuuksiossa?" ihmettelevät ihmiset, jotka heti keksisivät mielellään kymmenen tapaa täyttää senkin kohdan kalenteristani. No, joku sellainen paikka kuin Nuuksio, Suomenlinna tai Laajalahti on välttämätön. Kuulin jonkun uuden määräaikaisen orjattaren toimiston käytävällä tänään kertovan toiselle, että jos tekisi ruumiillista työtä, siitä pääsisi sentään eroon työajan ulkopuolella, mutta ns. henkisen työn tekijät eivät pääse työstä eroon kotonakaan.

Pahimmassa tapauksessa joutuvat vielä kotona jakamaan puolisoidensa, tyttö- ja poikaystäviensä ynnä muiden läheisten työhuolet. Ihmissuhteista on tullut vertaisterapeutteja ja edustuksellisia kumppaneita, joiden kanssa elämistä analysoidaan ja normitetaan naistenlehtien lisäksi jo metrolehdissä. Jos on vielä aikaa niin kutsutuille ystäville tai kaljakavereille, niin nekin saattavat nykyaikaisessa elämänrytmissä olla "kontakteja" tai pahimmassa tapauksessa asiakkaita. Tai ainakin ihmisiä, jotka ehkä tuntevat kollegoitasi tai asiakkaitasi, joten paras vahtia sanomisia ja pitää selkäpanssari päällä.

Missä on Laatu? Tänä viikonloppuna, oliko se nyt Nuuksiossa, mieleeni palasi yllättäen vuosikausia sitten lukemani Robert Pirsigin klassikkokirja Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Missähän se kirja nykyisin on? Pitäisi lukea uudestaan. Typerät ihmiset ovat tehneet "laatuajastakin" jonkinlaisen pinnallisen käsitteen, ja mikä pahinta, normitetun pakon. Tietyillä ihmisillä on oikeus vaatia meiltä "laatuaikaa", mikä tarkoittaa sitä, että meillä on velvollisuus sitä heille järjestää, eli toisin sanoen stressata silläkin asialla.

Mitä Laatu on? Jos muistikuvani Zen-kirjasta pitävät yhtään paikkansa, muistelen, että Pirsig hahmotti sitä tiedostavasta olemassaolosta, kulkemisesta silmät auki, mieli avoinna. Laatu yhdistyy voimakkaasti vapauteen. Sitä ei voi olla, kun vapaus on kavennettu minimiinsä, ja kun kaikki yrittävät sitä eri tavoin rajoittaa. Pirsigin kirjassa matkustettiin moottoripyörällä jostain Keskilännestä Coloradoon, Kalliovuorille. Vai oliko se Montanaan? Ehkä minulle on siitä(kin) jäänyt mielikuva, että Amerikassa on tilaa. Kertoja muistelee omaelämäkerrallisesti ajautumistaan skitsofreniaan ja kivuliasta toipumista siitä, ja yrittää keskittyä joihinkin hyviin asioihin elämässä.

Mitä Laatu on? Ihmiset ovat etsineet onnea niin kauan kuin heillä on ollut aikaa ajatella muutakin kuin ruokaa, hengissäpysymistä ja suvunjatkamista. Perikles lausui hautajaispuheessaan vuonna 431 eKr, että "onni on vapauden ja vapaus rohkeuden hedelmä". Sekin on juuttunut mieleeni.

Parituhatta vuotta Periklestä myöhemmin Jeremy Bentham oli kirjoittanut jotain, minkä mieleni rekisteröi Benthamille omistetun lontoolaisen pubin seinältä. Se meni siihen tapaan, että yhteiskunnan ylimpänä pyrkimyksenä tulisi olla mahdollisimman paljon onnellisuutta mahdollisimman monille, ja koska ihmisten onnellisuus ei ole yhdenmukaista, ja koska jokainen tietää parhaiten itse, mikä hänet tekee onnelliseksi, on yhteiskunnan taattava mahdollisimman suuri vapaus mahdollisimman monille. Benthamin utilitarismissa vapauden rajoittaminen oli hyväksyttävää vain "yleisen onnellisuuden" nimissä, kuten esimerkiksi rajoitettaessa rikollisten mahdollisuuksia tuottaa onnettomuutta muille.

Jossain vaiheessa sitten mentiin taas metsään, kun sekä Perikleen aikainen ateenalainen demokratia että Benthamin järkevä liberalismi perversoituivat normittajien retorisiksi välineiksi, joilla kateelliset voivat rajoittaa muiden ihmisten onnellisuutta sen sijaan että emansipoisivat itseään onnellisuutta tavoittelemaan, kuten Perikleen ajatuksessa.

Ateenassa oli alun perin tarkoitus, että demokratia merkitsisi kaikkien vapaiden kansalaisten mahdollisuutta määrätä valtion asioista - ei valtion mahdollisuutta määrätä kansalaistensa asioista. Ehkä se Ateenassakin jäi Perikleen kaltaisten suurten ajattelijoiden visioinniksi, mutta ainakin ajatukset jäivät elämään.

Benthamillakin lähtökohta oli emansipaatio - sana, joka itsessään tuntuu perversoituneen nykymaailmassa tarkoittamaan jotain militanttia ja rivissä marssivaa femakkoa. Bentham oli muuten monen muun ohessa myös naisten emansipaation varhaisia kannattajia aikana, jolloin valtavirta piti itsestäänselvänä totuutena, että nainen on jonkinlainen miehen omistama esine tai vähintään holhouksenalainen subjekti. Lukekaapa huviksenne Suomen naisasialiikkeen pioneerin Tekla Hultinin elämästä; hän oli myös merkittävä liberaali ja Suomen kansallisen asian aktivisti 1800-1900-lukujen vaihteen molemmin puolin. Emansipaatio merkitsee vapautusta, ja vapautus sitä, että ihmiset, joita aiemmin on estetty tavoittelemasta onnea, laatua, tai miksi sitä halutaankin kutsua, pystyvät elämään merkittävää elämää.

Laatu on ehkä todellakin nerokas sana tähän yhteyteen, koska "merkittävän elämän eläminen" ei useinkaan tuo onnea. Hultinin ja Pirsigin kaltaiset ajattelijat päinvastoin usein ajautuvat syvään masennukseen, heitä vainotaan ja eristetään, ja heille on varmaan usein eri aikoina tarjottu sekä henkistä että fyysistä lobotomiaa ratkaisuksi "ongelmaan", jonka he olemassaolollaan muodostavat ympärillä oleville normittajille. Eikö olisi itsellekin helpompaa lakata ajattelemasta? Tehdä, mitä nyt päivittäin "täytyy", ja elää sen normin mukaan, jonka joku muu kuvittelee helpoimmaksi toteuttaa?

Mitä Laatu on? Onko se sitä, että tiedostaa? Onko se "merkityksellisen elämän elämistä"? No, jokaisen elävän olennon on tietysti Maslowin tarvehierarkian pohjalla ajateltava elossa pysymistä ja sitten jonkin verran vaistojensa tyydyttämistä. Mutta entä sen jälkeen? Onko korkeammilla tasoilla tiettyjä avaimia onneen, vai onko onnessa tai Laadussa kysymys enemmän minimitasojen täyttymisestä kaikilla pilareilla, eli johtuuko onnettomuus puutteista? Voiko olla niin, että liialliset kasaumat kaikkea aiheuttavat suurta ahdistusta? Ahdistaako silloin asioiden paino, vai ajan ja tilan hupeneminen liian vähiin, vai se, että asioista tulee savijalkaisia jättiläisiä, joiden perusta, mielekkyys, katoaa?

Perikleen ja Benthamin lauseissa kaunista on niiden kausaalisuus. Asiat johtuvat toisistaan, ne ovat loogisia. Nykypäivän ahdistuksessa ei ole enää kausaalisuutta. Asiat "ovat", eivät "johdu". Tämä nyt vain on näin. Niin se täytyy tehdä. Asioita ei pidä kyseenalaistaa - esimerkiksi miettimällä niiden syitä tai seurauksia, saati sitä, johtavatko ne laatuun tai onneen. Ne vain tehdään, koska ne täytyy tehdä; koska ne ovat niin. Päätä särkee.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Purjehduksesta

Perjantaina olin kahden kaverin kanssa purjehtimassa, Tervasaaresta Suomenlinnaan ja takaisin. On mielenkiintoista nähdä tuttu kaupunki täysin uudesta näkökulmasta, vedestä käsin. Merimerkit muodostavat teitä ja väyliä Helsingin edustan saaristoon kuten liikennemerkit autoilijoille sisämaassa. Veneilijät tuntevat vierassatamat ja baarit, ja usein toisensakin. Niin kuin monien harrastusryhmien parissa, veneilijöiden keskuudessa vallitsee oma veljeskunta slangeineen ja kirjoittamattomine etikettisääntöineen.

Yksi meistä oli alan asiantuntija ja kapteeni, kun taas me kaksi muuta täysin diletantteja alalla, mutta kumman helposti köysien kiskominen, purjeiden ohjailu ja muu sujuivat, kun siihen sai yksityiskohtaiset ohjeet.

Suomenlinnan kirkko on kuulemma ainoa pohjoisen pallonpuoliskon kirkko, joka toimii samalla majakkana, morsettaen H niin kuin Helsinki. Ylisillä otimme tietysti Suomenlinnan panimon omia tuotteita. Viimeinen jäljellä ollut Ksaran Château 2002 oli tietysti korkattava ja nautittava veneen kannella.

Niin, piti puhumani siitä, kuinka näkökulman muutos antaa aivan uusia elämyksiä tutuistakin paikoista, kuten Katajanokka, Korkeasaari, Suomenlinna ja Klippan. Merellä vallitsee oma yksityisyytensä ja itsenäisyytensä, vapaus, varsinkin jos reiteillä ei ole kovin paljon muita veneitä, tai isoja laivoja, joita pitää väistellä.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Kaukasian terveisiä 4: Kazbek

Ei voi sanoa matkustaneensa Kaukasiassa ellei ole käynyt myös Kaukasusvuorilla. Niinpä matkustimme ylös ja pohjoiseen, aina viiden kilometrin yli kohoavan Kazbekin rinteille. Kazbek, samoin kuin sieltä jylhään Darialin rotkolaaksoon, Tšetšeniaan ja lopulta Dagestanin kautta Kaspianmereen virtaava joki Terek, ovat saaneet nimensä turkkilaisista kielistä; georgialaiset lisäävät tällaisiin sanoihin loppuvokaalin, joten vuoresta on tullut Kazbegi ja joesta Tergi.

Kazbekia ympäröivä alue on nimeltään Khevi ja sijaitsee vaarallisessa ja alati uhanalaisessa asemassa, koska Venäjän imperiumi veti tätä kautta Kartlin sydämeen osoittavan tikarinsa, Georgian sotilasvaltatien, ja siirsi pohjoisesta persiansukuista kieltä puhuvia osseettiheimoja etelään edistämään Venäjän valloitusintressejä Georgiaa vastaan. Siten syntyi nykyinen Etelä-Ossetia. Miehitetty alue ulottuu nyt aivan Khevin tuntumaan ja osseettimilitiat ovat käyneet tunkeutumassa Kazbekin ja sen keskuksena toimivan pikkukaupungin Stepantsmindan eteläpuolella sijaitsevaan Truson laaksoon. Käydessämme alueella siellä oli kuitenkin ollut ainakin puoli vuotta rauhallista - jopa siinä määrin, että Georgian ja Venäjän maaraja oli jälleen auki.

Georgia päästää venäläisrekat kulkemaan alueensa läpi Armeniaan ja Iraniin, vaikkei itse hyödykään järjestelystä. Venäjä ei päästä georgialaisrekkoja ajamaan Venäjälle. Venäjä näyttää myös tunkeutuneen Georgian puolelle pohjoisrajalla, sillä soturiprinsessa Tamaran linnan raunioille ei vierailumme aikana päässyt. Linnan pitäisi sijaita Georgian puolella, mutta venäläiset ovat kuulemma laittaneet polut poikki.

Automatkan Tbilisistä Stepantsmindaan voi taittaa kolmessa ja puolessa tunnissa, missä ei tosin ole kovin paljon järkeä, kun maisemat ovat henkeäsalpaavia ja muitakin hyviä syitä pysähdellä matkan varrella on riittämiin. Tie kääntyy ensin Mtskhetan paikkeilta pohjoiseen ja alettaessa kohota kohti vuoriston alarinteitä tulee ensimmäiseksi vastaan Ananuri. Ananurin luostari ja kirkko ovat erinomaisen kauniita ja kukkulalta avautuu näkymä tekojärvelle.

Puolimatkassa noustaan talvisin laskettelukeskuksena toimivaan Gudauriin, josta alkaa matkan korkeimmalla sijaitseva osuus, Ristisola (Džvarisola). Tällä osuudella kannattaa tehdä pysähdyksiä, jos mielii nähdä Kaukasuksen alpiinisten vyöhykkeiden endeemisiä lintulajeja: kaukasiantiltaltti ja rakkapunavarpunen ovat yleisiä, samoin vuorihemppo, lumivarpunen ja vuorikirvinen. Harvinaisempana näistä maisemista paljakkavyöhykkeeltä, jossa kasvaa ryhminä rhododendronia, tunturikoivua ja paikoin tyrniä, löytyy vuorileppälintua. Toukokuussa täällä näkee tiettävästi myös kaukasianteeriä ja kaukasianlumikanoja, mutta matkamme aikana kesä oli edennyt niin pitkälle, että kanalintujen soidin oli ilmeisesti loppunut ja linnut vetäytyneet luoksepääsemättömille huippujyrkänteille.

Hanhikorppikotka on alueella yleinen ja niitä lenteli yli jatkuvasti pienissä ryhmissä, usein varsin läheltä. Myös pikkukorppikotkia ja yksi partakorppikotka nähtiin, munkkikorppikotkaa ei tällä kertaa.

Stepantsmindan pikkukaupunki tai oikeastaan kylä sijaitsee Terekin rotkossa ja toimii vuoristoretkeilijöiden tukikohtana. Siellä on vain yksi hotelli ja sekin oli vierailumme aikaan täynnä georgialaisia teinejä, mutta onneksi kylästä löytyy lukuisia yksityismajoitusta tarjoavia majataloja, jotka mielellään laittavat myös ruoan. Stepantsmindasta voi kävellä Terekin toiselle puolelle Gergetin kylään, josta lähtee useita vaihtoehtoisia polkuja ylös vuorelle, kaikki johtaen 400 metriä korkeammalla kylän yläpuolella, vuorenhuipulla sijaitsevaan Sameban eli Kolminaisuuden kirkkoon, joka on rakennettu 1300-luvulla.

Polkujen varrella noustaan ensin Gergetin peltojen ja laidunten halki. Sepelrastaat huutelivat ja viheltelivät aidantolppien päällä ja ruisrääkkä raakkui pellossa. Seuraavaksi vastaan tulee mäntymetsää, sitten koivumetsää, poppelia, tyrnipensaikkoa, pienempää koivua ja lopulta vehreää paljakkaa. Kaikilla vyöhykkeillä on ominaislajejaan, kuten alimmissa metsissä tyypillisiä eurooppalaisia havumetsälintuja, koivu- ja poppelilehdoissa määrättömiin kaukasianuunilintua, ja tyrnipensaikoissa kultahemppoja sekä punavarpusia. Alppivarikset ja alppinaakat lentelivät liverrellen alppiniittyjen yllä.

Sameban kirkolla vallitsi taivaan katon tunnelma, ja sitä vastaavat näkymät. Ainoana haittapuolena kaikki vuorille viikonlopuksi tulleet georgialaisteinit olivat myös päättäneet kiivetä kirkolle - tietysti. Muuten ei mitään valittamista, koska georgialaiset ovat kohteliaita ja ystävällisiä, mutta ääntä heistä kyllä lähti. Neitoset kuvauttivat itseään kirkko ja rotko taustalla liehuttaen Georgian lippuja, jotka olivat varta vasten kantaneet mukanaan ylös vuorelle tätä ilmeistä tarkoitusta varten.

Kirkossa oli pappi, joka valvoi nuorten moraalia ja kierteli tässä tarkoituksessa aika ajoin myös kirkon ympärillä, huomautellen pukeutumisesta ja äänenkäytöstä. Ilman paitaa ei saanut tulla kirkon luo ja naisten oli laitettava sisällä huivi päähän.

Kirkolta voi jatkaa vaellusta edelleen alpiinisten maisemien halki Gergetin jäätikön laitaan, mihin paluumatkoineen saa koko päivän uppoamaan helposti. Matkalla näkee monia edellä mainittuja lintulajeja, paikallisten lumimyyrien reikiä, tunturikoivua ja Kaukasuksen endeemistä keltaista alppiruusua, mutta lähinnä paljakkaa, jossa laulavat vuorikirviset ja tunturikiurut.

Stepantsmindasta kahdeksan kilometriä pohjoiseen sijaitsee pikkuruinen Gveletin kylä, josta lähtee pari muuta reittiä, yksi vesiputouksille ja toinen Devdorakin rotkon jäätikön reunaan. Lermontov, Puškin, Tolstoi ja paikallinen runoilija Aleksandre Kazbegi kirjoittelivat näistä jylhistä maisemista. Paljon kauemmin aikaa sitten jo muinaiset kreikkalaiset sijoittivat tänne Prometheuksen tarun.

Kun viimeisenä matkapäivänä palasimme vuorilta alas, pysähdyimme Pasanaurin seudulla tienvarsikahvilaan, jossa sai syödäkseen vuoripuron taimenta ja sen kanssa tietysti georgialaista olutta tai viiniä. Koskikaroja, virtavästäräkkejä ja erikoisen näköisiä pyrstötiaisia pyöri ympärillä. Kaukasiaa tulee ikävä. Toivottavasti Georgia on olemassa vielä seuraavallakin matkalla. Kun vain löytyisi jokin keino, jolla Venäjä pysyisi aisoissa ja lakkaisi piinaamasta naapurimaitaan.

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Kaukasian terveisiä 3: Mtskheta

Historiallinen Mtskhetan pikkukaupunki sijaitsee puolen tunnin ajomatkan eli 20 kilometrin päässä Tbilisistä Kura-joen vartta länteen, paikassa, jossa Kura (Mtkvari) yhtyy sivujokeensa Aragviin. Tbilisin tavoin Mtskheta sijaitsee Kartlissa, joka on Georgian valtakuntien historiallinen sydänmaa Keski-Georgiassa. Georgian omakielinen nimihän on Sakartvelo eli karttien tai kartvelien (kartlilaisten) maa. Länsi-Georgian Mingreliassa eli Megreliassa puhutaan mingreliä, joka on kartulista vähintään yhtä kaukana kuin katalaani on espanjasta.

Mtskheta oli Georgian eli silloisen Iberian kuningaskunnan pääkaupunki 200-400-luvuilla, jolloin Georgiasta tuli maailman toinen kristitty valtakunta Armenian jälkeen. Tämä Unescon maailmanperintölistalla oleva kaupunki toimii edelleen georgialaisortodoksisen kirkon pääpaikkana, mitä hyvin kuvastaa Mtskhetan keskustassa kohoava Svetitskhovelin katedraali, erityisen massiivinen ja upea 1000-luvulta peräisin oleva kirkko jopa maassa, joka on kaikkialla historiallisten kirkkojen täplittämä. Mtskhetan ulkopuolella vuoren huipulla kohoaa lisäksi 500-luvulta periytyvä Džvarin luostari ja kirkko, josta paikasta saa parhaan näköalan alas Kuran ja Aragvin yhtymäkohtaan ja Mtskhetan kaupunkiin.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että joka kerran, kun olen käynyt Džvarin kirkolla, olen myös nähnyt siellä joitain mielenkiintoisia lintuja. Ensi kertani oli talvella 2000, jolloin ilmeisesti talviolosuhteet olivat ajaneet alppilajeja alemmas laaksoon, jossa ne olivat hakeutuneet Džvarin osin raunioituneille muureille ja torneihin, koska tämä ympäristö kai parhaiten muistutti luontaista elinympäristöään Kaukasuksella. Niinpä näin Džvarin luostarilla samalla kertaa alppirautiaisen ja kallionakkelin. Tällä kertaa näin siellä rusotaskuja, vuorisirkun sekä ylilentävinä kolme pikkukiljukotkaa ja neljä arohiirihaukkaa.

Georgian alkuaikojen suurena kuninkaana pidetty Vahtang I Gorgasali (Sudenpää) hallitsi vielä Mtskhetassa, mutta hänen seuraajansa Datši Udžarmalainen siirsi pääkaupungin helpommin puolustettavissa olevaan Tbilisiin (Tiflisiin) idempänä Kuran rotkossa.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Kaukasian terveisiä 2: Jerevan

Matkustin matkatoverini kanssa Armeniaan taksilla. Kuljettajana oli hilpeä keski-ikäinen mingrelialainen, joka soitti meille matkan aikana georgialaista kansanmusiikkia maan eri alueilta sekä 80-lukulaista maanalaista neuvostorokkia. Palasimme vähän eri tietä armenialaisella taksilla, jonka kuljettaja, armenialainen nuorimies, rekrytoitiin kesken matkan puhelinsoitolla viemään rajan yli jotain, minkä oletimme olevan salatankillinen iranilaista maakaasua. Lastin vastaanottajat olivat etelägeorgialaisessa Marneulin kaupungissa, joka näytti muutenkin olevan Armeniasta ja Azerbaidžanista tulevan ja todennäköisesti Turkkiin suuntautuvan salakuljetuksen ja rahanpesun solmukohta.

Molemmilla reiteillä Tbilisistä Jerevaniin matka taittui Pohjois-Armenian halki. Maisema oli pohjoisimmilla osilla kauniita metsäisiä vuoristolaaksoja ja rinteitä, kunnes tultiin harjanteen yli Keski-Armeniaan ja maasto muuttui Anatolian ylänköjen aroja ja laitumia muistuttavaksi avomaaksi. Menomatkalla reittimme kulki Sevanjärven kautta. Järvellä lenteli tietysti parvittain armenianlokkeja, muttei juuri muita lintuja. Järvi on pahoin saastunut, mutta myös erittäin syvä.

Armenia on ainakin viisi ellei kymmenen vuotta kehityksessään jäljessä Georgiasta. Tämä näkyy erityisesti pienemmillä paikkakunnilla, mutta aika selvästi myös pääkaupungeissa. Jerevanin ydinkeskusta on kunnostettu ja siellä on paljon kahviloita ja jonkin verran vilkasta yöelämää, muttei sitä kuitenkaan voi verrata Tbilisin tarjontaan. Toisin kuin nykyisin Georgiassa, Armeniassa korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus ovat yhä näkyvä osa maisemaa. Samoin Armenian viranomaisten asenteet ovat yhä jossain määrin lähempänä venäläistä mentaliteettia kuin eurooppalaistunutta georgialaista. Lahjuksia ei sentään enää avoimesti tivata, mutta proseduurit ovat hankalia ja virkailijat kielitaidottomia. Ero on suuri Georgian nuoriin ja ammattitaitoisiin, selvästi hyvin koulutettuihin virkailijoihin.

Jerevan on kaupunkina jäljessä esimerkiksi Tiranasta, oikeastaan myös Chişinǎusta. Heti ydinkeskustan ulkopuolella puistot ovat hoitamattomia, katujen varsilla on epämääräisiä vodkakojuja ja neuvostolaisen harmaita betonikolosseja. On yllättävää, ettei Armenia ole saanut enempää aikaan, kun otetaan huomioon kaikki se vaino, jota Venäjä on kohdistanut Georgiaan, kun taas Armeniaa on suosittu, ja kun huomioidaan miljoonien armenialaisten diaspora, jonka jäsenissä on suuri määrä miljonäärejä niin Amerikassa, Ranskassa, Lähi-idässä kuin Venäjälläkin.

Sen, ettei Armenia ole onnistunut houkuttelemaan enempää investoijia, täytyy johtua huonosta hallinnosta, turhasta byrokratiasta ja korruptiosta. Juuri nämä asiat Saakašvilin hallinto Georgiassa laittoi teho-ohjelmalla kuntoon vuodesta 2004 alkaen, eivätkä edes Venäjän kiusanteko, kauppasaarto ja sotilaallinen hyökkäys näytä kehitystä pysäyttäneen. Armenian suurimpana rasitteena taitaakin olla liiallinen riippuvuus Venäjästä. Matkakumppanini totesikin, että jos Armenialla olisi ollut oma Saakašvili, hän olisi saanut ihmeitä aikaan marssittamalla diasporan valtiota kehittämään.

Turkin ja Azerbaidžanin kauppasaarto Armeniaa vastaan Karabahin miehityksen vuoksi ei kovin paljon haittaa, koska Turkki tuskin oli aikaisemmin Armenian päämarkkina-alue siihen tapaan kuin Venäjä Georgialle. Sitä paitsi Armenian rajat Iraniin ja Georgiaan ovat avoimia ja kauppa käy näiden yli vapaasti. Kaukasian maista Armenialla on kaikkein läheisimmät suhteet Iraniin, Azerbaidžanilla Turkkiin, kun taas Georgia yrittää tasapainotella kaikkiin suuntiin.

En ole käynyt Armeniassa kymmenen vuotta sitten, joten on vaikea saada perspektiiviä siihen, kuinka paljon Armenia on kehittynyt samassa ajassa kuin Georgia. Näyttää kuitenkin siltä, että Georgian ruusuvallankumouksen mukanaan tuoma uusi alku ja into ovat jääneet tapahtumatta Armeniassa. Totta kai kehitystä on tapahtunut ja selvästi Jerevanissa on kehkeytynyt väkeä, joilla sitä rahaa on. Jos Armenia pääsisi irti poliittisista rasitteistaan ja ikuisista riidoistaan naapurimaiden kanssa, se voisi kehittyä hyvin nopeasti. Pienenä maana sitä ja sen hallintoa myös voitaisiin uudistaa paljon nopeammin kuin monta muuta, ja armenialainen diaspora tarjoaisi reservin sekä pääomille että länsimaiselle tietotaidolle.

Vaikka armenialaiset pitävät hirveää meteliä sadan vuoden takaisesta kansanmurhastaan ja kiukuttelevat asialla Turkkia vastaan kaikilla mahdollisilla foorumeilla, suuri osa armenialaisista käy itse asiassa vierastyöläisinä töissä Turkissa, johon on muodostunut vanhan Istanbulin armenialaisväestön lisäksi uusi armenialaisväestö köyhän Armenian maahanmuuttajista. Näitä ei näytä maiden diplomaattinen sanasota haittaavan, koska matkustaminen hoituu Georgian kautta.

Kävimme Jerevanissa sekä kansanmurhamuseossa että Armenian valtion historiallisessa museossa. Kansanmurhamuseo on tehty huomattavasti ammattimaisemmalla otteella ja kansainvälisellä rahalla kuin historiallinen museo. Kansanmurhamuseo keskittyy esittelemään 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Itä-Anatolian armenialaisiin kohdistuneiden vainojen kauhuja. Tyyli on emotionaalinen ja koko museo on selvästi suunnattu ulkomaalaisille vieraille kansanmurhan esittelemiseksi. Objektiivisuudesta ei tietenkään voi puhua, koska näkökulma on puhtaasti puolueellinen ja vain yhden osapuolen näkemys kerrotaan, mutta tästä huolimatta kansanmurhamuseo pysyy varsin hyväksyttävästi historiallisissa tosiasioissa, lukuun ottamatta ehkä ihmismääriä, jotka tällaisissa tapahtumasarjoissa ovat aina kiistanalaisia.

Sen sijaan historiallisen museon esitystapa 1800- ja 1900-lukujen osalta on suorastaan tragikoomisen propagandistinen. Vanhempien aikojen historian kokoelmat ovat hyviä, vaikkakin englanninkieliset selosteet loppuvat ensimmäisen osaston jälkeen alkaakseen uudelleen vasta uuden ajan kokoelmissa. Kun tullaan Venäjän ja Turkin välisiin sotiin, objektiivisuus katoaa kokonaan. Propaganda on sitä luokkaa, ettei se edes auta armenialaisten asiaa. Vai mitä mieltä olette sellaisista ”kansallisen historian professorin” allekirjoittamista julistuksista kuin esimerkiksi: ”Jokainen tervejärkinen ihminen, jolla on tieteelliset standardit ja objektiivisuus, tunnustaa, että armenialaisten kansanmurha oli maailman ensimmäinen kansanmurha, ja se oli myös kaikista kansanmurhista kansanmurhaisin (the most genocidal of all genocides).” Tai tästä: ”On eittämätön tosiasia, että tietyt valtiot ja jopa tietyt yhteiskunnat ovat kansanmurhaajayhteiskuntia (genocidal societies), kuten esimerkiksi Ruanda, ja täysin selvästi Osmanivaltakunta oli juuri tällainen.”

Armenialaisten valikoivassa historiankuvassa pistää silmään myös se, että ainoa muu kansanmurha, jonka armenialaiset hyväksyvät omansa lisäksi olemassa olevaksi, on juutalaisten holokausti, ja siihenkin suhtaudutaan pitkin hampain. Itä-Anatolian tapahtumia kuvatessaan armenialaiset näyttävät unohtavan tyystin pontoksenkreikkalaiset ja assyrialaiset, puhumattakaan samojen sotien muslimiuhreista, jotka kuvataan yksinomaan verenhimoisina kurkunleikkaajina. Kansanmurhien uhreiksi joutuneiden tšerkessien ja muiden pohjoiskaukasialaisten katsotaan ansainneen kohtalonsa ja olleen vain barbaarisia musulmaaneja.

Venäjän imperiumi oli kristittyjen suuri auttaja, kunnes sekin petti armenialaiset jättämällä valloittamatta Itä-Turkin, Iranin ja Irakin ja kansanmurhaamatta Azerbaidžanin. Jälkimmäisessä moderni Armenia sitten kunnostautui Karabahin osalta 80-luvun lopulla ja 90-luvulla. Armenialaisia ei näytä hetkauttavan, että he ovat tehneet naapurikansoilleen kaikkea sitä, mistä he itkien syyttävät turkkilaisia. Turkin rikokset ovat sadan vuoden takaisia, kun taas Armenia miehitti Karabahin ja ajoi sadattuhannet azerit maanpakoon vain parikymmentä vuotta sitten.

Ostin museosta yhden monista saatavilla olleista Suur-Armenian kartoista, joissa Armeniaan on hilpeästi liitetty paitsi puolet Turkista ja Azerbaidžanista, myös laajoja alueita Irakista, Iranista ja Georgiasta. Ei kuitenkaan vahingossakaan osia Venäjästä. Tietenkään. Sehän olisi toki kohtuutonta. Pontos ja Assyria on esitetty vanhoina ”armenialaisina” valtakuntina. Minulle tuli uutena, että myös ristiretkien aikaan Jerusalemia ja Kyprosta hallinneet Lusignanit olisivat olleet armenialaisia. Yleisemmän käsityksen mukaan he tosin saivat alkunsa Lusignanista Ranskasta, vaikkakin seikkailivat myöhemmin myös Armenian rintamalla ja hallitsivat armenialaisena pidettyä Kilikian kuningaskuntaa (ks. linkki).

Odotimme innolla armenialaisen keittiön antimia, jotka olivat tulleet tutuiksi jo Libanonissa, ja saimmekin hyvät ateriat, joskin Jerevanissa oli ilmassa selvää ylihinnoittelua. Armenialainen viini ei ollut georgialaisen veroista, mutta sen sijaan maa tuottaa erinomaisia konjakkeja. Niin ikään armenialainen musiikki on erinomaista, yhdistellen kaukasialaista kansanmusiikkia, turkkilaisia, kreikkalaisia, arabialaisia pop-vaikutteita ja omia instrumentteja. Armenialaisilla nuorilla naisilla on paljon luonnetta ja ovat sangen hurmaavia.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Riian porotokkaa

Enää ei riitä, että suomalaisia saa hävetä Tallinnassa, vaan porot ovat vallanneet Riiankin, varmaankin kiitos edullisten lentojen ja viikonloppupakettien. On hyvä asia, että suomalainen rahvas tutustuu lähiympäristönsä maihin ja oppii uutta, koska harva asia avartaa niin kuin matkailu. Omalta kannalta on kuitenkin erittäin ärsyttävää kuulla äidinkielellään lauottavan mitä typerimpiä hölmöläisyyksiä.

Tällä kertaa asialla eivät olleet keski-ikäiset humalaiset miehet, vaan suuret joukot keski-ikäisiä ja varsin selvin päin matkustavia rouvia. Ensin bussissa matkalla lentokentältä keskustaan pari tätiä kommentoi näkemiensä rakennusten huonoa kuntoa pilkallisesti ja valisti matkatovereitaan, että kyllä tulee kalliiksi, jos Latvia joskus päästetään EU:hun, mitä ei tätien mielestä kyllä varmaan tapahdu pitkään aikaan. Toisen tädin mielestä Latvian EU-jäsenyys johtaisi automaattisesti siihen, että kaikkihan täältä muuttaisivat maahanmuuttajiksi Suomeen, koska eihän nyt kukaan "tänne itään" jäisi jos nämä päästetään EU:hun.

Seuraavaksi jouduin ravintolassa kuuntelemaan viereisen pöydän tätiporukkaa, joka lausui pitävänsä täällä erityisesti "tästä neuvostoliittolaisesta eli slaavilaisesta tyylistä" - sillä perusteella, "ettei ihan kaikki ole sentään samanlaista eikä pilattu länsimaisuudella". On se merkillistä millaisia asioita suomalaisturistien päissä liikkuu, kun heillä on ympärillään upeasti restauroitu Riian keskiaikainen saksalaistyylinen vanhakaupunki tai uuden kaupungin jugendtyyliset romantiikkaa edustavat talorivistöt.

Mahdollisesti oppimattomien lukijoiden tiedoksi mainittakoon, että Latvia on ollut EU:n jäsenmaa vuodesta 2004 ja se on myös Naton jäsenmaa, joten Latvia on itse asiassa edennyt länsi-integraatiossaan pidemmälle kuin Suomi. Niin ikään mainittakoon, että lätit eivät ole slaaveja vaan baltteja ja lätin kieli on balttilainen kieli, ei slaavilainen. Riian kaupunki perustettiin vuonna 1201 ja se on ehtinyt toimia merkittävänä Itämeren itärannikon keskuksena useiden valtakuntien tullessa ja mennessä.

Paljon mieluummin katselin Tbilisissä amerikkalaisturisteja - siellä nimenomaan amerikkalaiset tuntuivat olevan turistien enemmistö. Amerikkalaiset pällistelevät kyllä kaikkea autuaan tietämättöminä, mutta eivät he myöskään väitä tietävänsä, vaan pikemminkin avoimina ja uteliaina kyselevät ja ihmettelevät, kun on vaikea hahmottaa sellaisen valtakunnan historiaa, joka ulottuu kauas antiikin aikaan. Georgiassahan lähes joka maankolkkaan liittyy antiikin Kreikkaan ja kauemmaskin ulottuvia legendoja - mm. Prometeuksen taru ja argonauttien seikkailut Kolkhiin kuningaskunnassa, josta kultainen talja haettiin, sijoittuvat Georgiaan. Georgian kansalliseepos, Shota Rustavelin 1200-luvun alussa kirjoittama Pantterintaljainen (Vepkhistqaosani), edustaa ritariromantiikkaa ja antaa jonkinmoisen kuvan siitä, kuinka kansainvälinen ja eri suuntiin integroitunut paikka Georgia oli; aikana, jolloin Marco Polon tarinoita silkkitien maista ja idän rikkauksista kieltäydyttiin Euroopassa uskomasta, georgialaiselle runoilijalle Persia, Arabia ja jopa Intia olivat tuttuja maailmankolkkia.

Toisin kuin asioita aidosti ihmettelevät amerikkalaiset, suomalaiset osaavat aina ja kaikkialla esiintyä ylimielisesti neniään nyrpistellen ja kuvitellen tietävänsä kaiken, vaikka ovat oikeasti pihalla kuin lumiukot. Suomalaisilla ei näytä olevan muita vaihteita kuin joko rypeä huonossa itsetunnossa ja rähmällään ulkomaanelävien edessä tai vaihtoehtoisesti katsella nenänvartta pitkin ja ynseillä "idän" alemmille kansoille ja naureskella sille, että jotkut gruusialaiset ja latvialaiset haluavat olla sitä mitä oikeasti ovatkin, vapaita eurooppalaisia kansakuntia.

No, kohtuuden nimissä on mainittava, että Georgiaan asti eivät varmaankaan uskaltaudu keskivertojenkit, joiden elämän eksoottisimmat kokemukset liittyvät Las Vegasiin tai parhaassa tapauksessa Meksikoon. Kaikilla kansakunnillahan on omat rahvaan sikailupaikkansa. Suomalaiset ovat perinteisesti örveltäneet Tallinnassa ja Kanarialla, ruotsalaiset Tanskassa ja Välimerellä, venäläiset Turkissa ja Egyptissä, jenkit Meksikossa ja britit kaikkialla, mihin vain halpalennot yltävät. Öykkäröivien maanmiesten läsnäollessa on parempi pitää suu kiinni ja toivoa, että luulevat ulkomaalaiseksi.

Kaukasian terveisiä 1: Tbilisi

Olen Riiassa, paluumatkalla viikon reissulta Kaukasiasta, lähinnä Georgiasta, mutta tuli siinä sivussa käytyä myös Armeniassa. Olisin käynyt myös Azerbaidžanissa, mutta viisumin saaminen etukäteen Tukholmasta oli liian hankalaa ja olisi kestänyt liian kauan, ja kuuleman mukaan sitä ei välttämättä olisi saanut Azerbaidžanin maarajalta. Lentokentältä sen olisi kuulemma saanut suoraan, mutta halusimme ehdottomasti matkustaa maateitse, joko junalla tai autolla. Vuokra-autojen suhteen meitä neuvottiin, että autolla ei voisi ainakaan ilman erilaisia maksuja ja paperisotaa ajaa Georgian rajojen yli Armeniaan tai Azerbaidžaniin. No, myöhemmin meille selvisi, että pienellä passinvaihdoksella sain Armenian rajalta suoraan viisumin kymmenisen euron maksulla, ja sama olisi ehkä onnistunut Azerbaidžaninkin rajalla, mutta viikko ei riittänyt molemmissa Georgian eteläisissä naapurimaissa käymiseen.

Siitä lähtien kun Air Baltic alkoi lentää Riian kautta moneen suuntaan, ovat esimerkiksi Georgia ja Libanon tulleet paljon helpommiksi ja halvemmiksi saavuttaa Suomesta käsin. Toivottavasti reitit jatkuvat, jotta mahdollisuutta voi käyttää vastedeskin. Ja päivän viettäminen Riiassa samaan hintaan on aina tervetullut lisä näihin matkoihin.

Aloitetaanpa kuitenkin Georgian pääkaupungista Tbilisistä, antiikin Tifliksestä, jonka nimi merkitsee kuumaa paikkaa, ja sen oletetaan viitanneen alun perin kuumiin lähteisiin, joiden ympärille syntyi antiikin ja vielä Osmanivaltakunnan aikana kukoistaneita kylpylöitä. Toisaalta nimi pitää paikkansa myös toisessa mielessä, sillä alhaalla laaksossa Mtkvari-joen (Kuran) rotkossa sijaitseva Tbilisi on kuin kattilassa vuorten keskellä ja niinpä siellä on kesällä hiostavan kuuma. Minulle tämä ilmasto oli mitä tervetullein, kun Suomessa oli viimeiset viikot lähinnä satanut ja ollut koleaa.

Tämä oli neljäs matkani Georgiaan ja olen voinut kerta toisensa jälkeen hämmästellä sitä, kuinka nopeasti Georgia ja etenkin sen pääkaupunki Tbilisi ovat kehittyneet ja länsimaistuneet. Vielä vuonna 2000 Tbilisi oli harmaa ja korruptoitunut kaupunki, jossa salainen poliisi kyttäsi varjoissa ja harva osasi englantia. Sitten tuli ruusuvallankumous vuoden 2003 lopulla ja käydessäni maassa uudelleen vuoden 2004 alussa oli melkein kaikki muuttunut dramaattisesti parempaan suuntaan. Maa oli juuri karistamassa niskastaan Shevardnadzen korruptoituneen hallinnon ja Venäjän ahdistavan vallan rippeitä. Tbilisissä vallitsi suoranainen euroeuforia. Muistan kuinka vaalien alla nuoriso kulki pitkin öistä Tbilisiä Georgian punaristilippujen ja EU:n tähtilippujen kanssa ja lauloi Beethovenin oodia ilolle, Euroopan yhtenäisyyden jonkinmoista kansallislaulua.

Nyt vuonna 2010 oli jälleen moni asia muuttunut sitten vuoden 2004. Suurin osa muutoksista on ollut parempaan suuntaan: infrastruktuuri on kehittynyt valtavasti, samoin kansalaisten kielitaito, avoin länsimaisuus ja palvelujen tarjonta. Turismisektorin kehitys on ollut erityisen vahvaa. Korruption kitkeminen ainakin alatasolta on onnistunut huomattavan hienosti: yksikään poliisi ei enää ollut käytökseltään "venäläinen", tympeä ja korruptoitunut, vaan uusi nuori virkasukupolvi on saatu palveluhenkiseksi. Rajavartijat olivat erittäin ammattitaitoisia, ystävällisiä ja kielitaitoisia. Georgia on selvästi edellä Venäjää, Armeniaa ja monta muuta verrokkimaata lähes kaikessa mitä tulee jokapäiväiseen elämään.

Muutama asia on valitettavasti muuttunut myös huonompaan suuntaan, ja syynä tähän on Venäjä. Venäjähän on harjoittanut aggressiivista politiikkaa kaikkia naapurimaitaan vastaan, mutta Georgia on valikoitunut uhriksi aivan erityisesti aina ruusuvallankumouksesta lähtien. Jo useita vuosia Venäjä on jatkanut törkeitä toimia Georgiaa vastaan ja sen horjuttamiseksi, alkaen kauppasaarrosta ja propagandasodasta aina kapinamasinaatioihin, salamurhiin, terrorismin tukemiseen ja lopulta Venäjän aloittamaan sotaan Georgiaa vastaan kesällä 2008.

Venäjän toimien mittakaavan huomioiden on suoranainen ihme, että Georgia on onnistunut niin hyvin jatkamaan uudistuksiaan ja säilyttämään integriteettinsä jatkuvien vakavien salahankkeiden varjossa. Ulkomaiset investoinnit ovat jatkuneet, Venäjän miehittämiltä alueilta paenneet sadattuhannet evakot on onnistuttu asuttamaan ja heidän elinolonsa huomattavasti parantamaan. Esimerkiksi vielä vuonna 2004 tupaten täynnä ahtaissa ja kurjissa oloissa eläneitä pakolaisia ollut Iveria-hotelli on nyt pakolaisista tyhjä ja tilalle on tullut Radisson-ketjun lasipalatsi. Pakolaiset saivat rahaa ja UNHCR:n avustuksen, joiden turvin ovat voineet hankkia esikaupungeista pieniä asuntoja tai vuokrata. Kaikki ei tosin kuulemma ole sujunut täysin evakkoja tyydyttävällä tavalla, raha on ollut liian pientä jne.

Vuoden 2007 mellakat, joilla ulkoparlamentaarinen oppositio pyrki syöksemään ruusuvallankumouksen voittajan Saakašvilin ja hänen hallituksensa vallasta, muodostivat jonkinlaisen käännekohdan. Yhtenä mellakoitsijoiden inhokkina oli Georgian dramaattisten liberaalien talousuudistusten arkkitehti Bendukidze, joka joutui eroamaan. Euroopan valtiot huusivat kuorossa jarrua Georgian uudistuksille, ja niinpä uudistukset hidastuivatkin selvästi sen jälkeen, kun Bendukidze oli pakotettu eroamaan ja hallitus oli joutunut kukistamaan vallanvaihtoa yrittäneet opposition mellakoitsijat lievin voimatoimin.

Kun sitten uudistusten tahti hidastui, Eurooppa alkoi kuorossa kritisoida Georgiaa uudistusten hidastamisesta, vaikka eurooppalaiset olivat aiemmin vaatineet juuri jarrua. Venäjä jatkoi provokaatioitaan ja pyrkimyksiä epävakauttaa Georgiaa. Se toimeenpani Georgiaa vastaan kauppasaarron, joka aiheutti mittaamatonta vahinkoa erityisesti maan köyhemmälle väestölle. Tästä huolimatta tyytymättömyys ei kohdistunut Venäjän toivomalla tavalla Saakašvilin hallitukseen, vaan Georgian opposition kannatus keskittyi edelleen melkein yksinomaan Tbilisiin.

Yksi kielteinen muutos Tbilisin mielialoissa näkyy selvästi: kun vuonna 2004 georgialaisten asenteita hallitsivat optimismi ja suoranainen euforia, vuonna 2010 näiden tilalle ovat tulleet disilluusio, pessimismi ja syvä pelko. Syitä ei tarvitse kaukaa etsiä: Venäjän hyökkäys ja pommitukset kesällä 2008 tekivät kaikille selväksi, ettei Georgia ole minkäänlaisessa turvassa. Venäjää kohtaan tunnettua syvenevää vihaa täydentää omaan hallitukseen kohdistuva pettymys: Saakašvilin ei katsota lunastaneen kunnianhimoisia lupauksiaan, talouslama on iskenyt Georgiaan pahasti ja politiikka näyttäytyy populistisena. Kaikkialla vallitsee käsitys, että Venäjä jatkaa edelleen kaikin mahdollisin keinoin yrityksiä syöstä Georgia sisäiseen epävakauteen, ja uuden sodan uhka roikkuu raskaina ukkospilvinä Tbilisin taivaalla samalla kun Venäjä massoittaa yhä lisää sotilastukikohtia miehittämilleen alueille Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan ja jatkaa ajoittain aseellisia rajaprovokaatioita.

Lisäksi georgialaiset ovat syvästi pettyneitä Eurooppaan. Vaikka tähtilippuja yhä näkeekin kaikissa julkisissa rakennuksissa - kyseessä on EU:n lipun kanssa identtinen Euroopan neuvoston lippu, ja Georgiahan on Euroopan neuvoston jäsenmaa - niin enää georgialaiset eivät rakasta Euroopan unionia. Saksan ja Ranskan katsotaan pettäneen Georgian ja antaneen Venäjälle suoranaisen vihreän valon hyökätä Georgiaan. Suomikaan ei enää ole samalla lailla suosiossa kuin ennen, jolloin Suomen mainitseminen toi mieleen talvisodan ja kunniakkaita muistoja. Nyt Suomi on leimautunut monen muun EU-maan joukossa "Venäjän ystävien" joukkoon, kun taas Ruotsi, Tanska ja Norja nähdään vielä "Georgian ystävinä". EU:n nähdään kokonaisuutena suosivan kaiken aikaa Venäjää ja syrjivän Venäjän pienempiä naapurimaita, peräti sysäävän näitä pakolla takaisin Venäjän vallan alle. Catherine Ashton saa aikaan antabusreaktioita.

Venäjän talouspakotteilla oli epäsuorasti myönteisiä vaikutuksia Georgian taloudelle, sillä Georgia menetti markkinat huonolaatuisille tuotteille, kuten bulkkiviinille, ja niinpä georgialaiset yrittäjät joutuivat panostamaan merkittävästi aiempaa enemmän laatuun ja eurooppalaisten standardien täyttämiseen saadakseen tuotteensa Turkin ja länsimaiden markkinoille. Varsinkin viinien suhteen tämä on tuottanut huipputuloksia, sillä Tbilisin ravintoloista saa nyt erittäin korkealaatuisia paikallisia viinejä, esimerkiksi syvän tummasta Saperavi-rypäleestä tehtyjä.

Myös turismi näyttää suuntautuneen yhä enemmän palvelemaan länsituristeja, mikä on edellyttänyt neuvostotyylin alasajoa ja uuden palveluhenkisen turismisektorin rakentamista. Tässä Georgia on onnistunut viimeisten kuuden vuoden aikana erinomaisesti. Kaikkialta löytyy nyt mukavia ja järkevästi hinnoiteltuja hotelleja ja majataloja, palvelualan ihmiset osaavat englantia - ainakin kaikki alle kolmekymppiset - eikä russakoista ja haisevista lakanoista ole enää tietoakaan. Kylttejä ja ruokalistoja löytyy jo useilla kielillä ja kaiken huipuksi Georgia on yksipuolisesti, eurooppalaisten eristystoimista huolimatta, antanut viisumivapauden kaikille länsimaiden ja länsihenkisten maiden kansalaisille.

Tbilisin kaupunkikuva on ehostunut silminnähtävästi. Rakennuskannan peruskorjaaminen ja historiallisten kaupunginosien restaurointi ovat edenneet merkittävästi sitten kuuden vuoden takaisen. Esikaupunkien aiemmin harmaat neuvostobetonikolossit on maalattu pastellivärein ja uudet asuntoalueet on rakennettu viihtyisiksi. Asialla ovat varmaan olleet turkkilaiset urakoitsijat, koska kerrostalokanta esikaupungeissa muistuttaa esim. Istanbulin uusia alueita.

Tbilisin vanhankaupungin alueelle on syntynyt jo kymmenisen pikkukatua kattava trendikkäiden ravintoloiden, välimerellisten kahviloiden ja baarien keskittymä, joka tuo elävästi mieleen Beirutin Gemmayzén tai Hamran, varsinkin kun georgialaiset myös ulkoisesti muistuttavat aika paljon libanonilaisia tai kreikkalaisia. Tbilisin vanhassakaupungissa ja myös Metekhin ja Mardžanišvilin puolella olisi tosin yhä edelleen runsaasti katuja, joista investoimalla saisi erittäin trendikkäitä ja prahamaisia alueita. Lisäksi Georgian kannattaisi länsituristien ohella houkutella paljon nykyistä enemmän varakkaita ja keskiluokkaisia matkailijoita lähempää: Turkista ja vauraammista arabimaista.

Tbilisissä on matala hintataso mutta varsinkin ruoan ja viinin suhteen erinomainen laatutaso. Georgialainen keittiö on erinomainen, joskin myös raskas, varsinkin kun georgialaiset mielellään lisäävät joka ruokalajiin juustoa ja pähkinämurskaa. Kehuinkin jo Saperavi-viinejä, mutta monet muutkin georgialaiset punaviinit ovat erinomaisia, ja tarjolla on perinteisten makeiden viinien lisäksi eurooppalaisia enemmän miellyttäviä kuivia punaviinejä. Suurin osa viineistä näyttää edelleen tulevan Kahetiasta, mutta muutkin Georgian alueet tuottavat korkealaatuisia viinejä. Joka georgialaisperheellä on lisäksi oma kotiviinituotantonsa, sillä joka talon puutarhassa kasvaa omia rypäleitä.

Georgiassa on voimakas kristitty enemmistö, joka kuuluu Georgian ortodoksikirkkoon. Georgia on Armenian jälkeen maailman vanhin kristitty valtio. Kirkoissa käydään ja ihmiset näyttävät ottavan uskonnon vakavasti. Georgialaiset ovat perhekeskeisiä ja jossain määrin konservatiivisia, mutteivät millään muotoa ahdasmielisiä. Tämän näkee helposti jo naisten asemasta ja nuorten käyttäytymisestä, ei vain pääkaupungissa vaan pienemmilläkin paikoilla. Kristittyjen lisäksi Georgiassa on noin 15 prosentin muslimivähemmistö, joka jakautuu georgialaismuslimeihin, pohjoiskaukasialaisia kansoja edustaviin ja turkinkielisiin (šiialaisiin azereihin ja sunnalaisiin muihin turkkilaisiin). Suurin osa muslimiväestöstä asuu pienissä kylissä etelässä ja koillisessa sekä Mustanmeren rannikon Adžariassa ja miehitetyssä Abhasiassa.

Georgialaiset ovat luonteeltaan ystävällisiä ja erinomaisen vieraanvaraisia - joskus liiallisuuksiin - mutta myös tietyllä tavalla pidättyväisiä, mikä ei suinkaan ole huono ilmiö turistin näkökulmasta, sillä ihmiset eivät yleisesti ottaen puutu toisten asioihin, eivät myöskään matkailijan, ellei tämä pyydä apua. Apua pyytävä sitä aina saa, koska kaukasialaisen kunniakäsityksen mukaan vieraan auttamatta jättäminen on erittäin paha rikos.

Vanhastakaupungista Mtkvarin rotkon partaalta ylös kukkulalle kiivettäessä löytyy lisää historiallista nähtävää, mm. osmanikylpylä, jota Puškin aikoinaan ylisti, armenialainen katedraali sekä Narikalan linna. Narikalan linnan takana on kasvitieteelliset puutarhat, jotka näyttävät olevan tbilisiläisten nuortenparien suosima romanttinen tapaamispaikka.

Edit: Lue myös uudempi kirjoitus kesän 2012 matkasta Georgiaan.