Papukaijain Bryssel

Kuukausi on kulunut Brysselissä, jonka ilmanala on vähitellen muuttunut kuumankosteasta viileämmäksi ja sateisemmaksi. Ilmankosteus ja lämpimät yöt tosin vieläkin aiheuttavat tunteen kuin olisi tropiikissa.

Iltaisin vihreät parvet eksoottisia papukaijoja (tarkemmin sanoen kauluskaijoja ja munkkiaratteja) lentävät kovaa vauhtia ja matalalla kujia pitkin kuin näköharhat. Ehkä välttääkseen varpushaukkojen tai muiden petolintujen saalistusta, vaikka eipä kaupungissa juuri petolintuja näy, ja niinpä varsinkin kauluskaijan kantakin on paisunut melkoiseksi. Ne tuntuvat pärjäävän Brysselissä erinomaisesti. Ja mikäpä tuossa ollessa. Runsaat ja suuret puistot ovat täynnä hyvin vanhoja lehtipuita, joiden rungoista löytynee paljon sopivia pesäpaikkoja kolopesijöille.

Alkuperäisillä asuinalueillaan kauluskaija elää Himalajalla sen verran korkealle saakka, että se kestää Keski-Euroopan talvia. Argentiinasta kotoisin oleva munkkiaratti taas rakentaa suuria yhteispesiä, joissa linnut talvisin lämmittelevät toisiaan joukkovoimalla. Sekin pärjää hyvin, koska alkuperäisellä kotiseudullaan on ihan oikea talvi.

Suomessa papukaijoista saataisiin varmaan valtaviin mittasuhteisiin paisuva ongelma, jolle pitäisi heti tehdä jotain. Kansaa kiihotettaisiin lintuja vastaan päivittäisellä propagandalla, kuten Suomessa tapahtuu luonnonvaraisten hyötylintujen, valkoposkihanhien, kohdalla. Brysselin puistolampia ja nurmia laiduntavat suuret parvet niilinhanhia, jotka ovat papukaijojen tavoin ihmisen tänne levittämä vieraslaji - toisin kuin Suomen valkoposkihanhet, joista suurin osa ilmaantuu kohtapuoliin näille main. Pääosa lajin maailmankannasta nimittäin talvehtii pohjoisnaapurissa Alankomaissa, vaikka onhan niitä suurin parvin Flanderissakin.

Asuinpaikkani lähellä on Brysselin vapaan yliopiston suuri kampusalue. Kyseisen opinahjon dekaani on perinteisesti aina myös vapaamuurarien suurmestari ja kommentoi siinä ominaisuudessa kaikenlaista, mitä maailmalla tapahtuu. Alankomaiden ja Belgian kauppakaupungit ovat historiallisesti olleet salaseuran kultamaita, siinä määrin, ettei se täällä olekaan kovin salainen. On julkinen museokin. Bryssel on niin ikään vohvelien, simpukoiden, sarjakuvan ja länsimaisten instituutioiden kaupunki. 

Mutta Belgian valtio pysyy yhtenä Euroopan kummallisimmista. Yleensä liittovaltiot ovat syntyneet siten, että aiemmin erilliset yksiköt ovat liittyneet yhteen luodakseen jotain yhtenäisempää. Belgiassa on kuitenkin yhtenäismuotoinen valtio muutettu myöhemmin liittovaltioksi, jonka pääosat, hollanninkielinen Flanderi ja ranskankielinen Vallonia, yhä ponnistelevat enemmän erilleen toisistaan, jakaen maata syvemmin kahtia. Valtakunnallisen tason politiikka on hallituskriisiä toisensa perään.

Brysselissä jotkut asiat - etenkin ruoka-, juoma- ja terveydenhuolto - toimivat perinteisesti Suomea paremmin, kun taas toiset - kuten byrokratia ja nettipalvelut - selvästi huonommin. Jätehuolto on oma kummallisuutensa. Kaikkea kyllä erotellaan ja kierrätetään, mutta jätehuolto tapahtuu niin, että eri viikonpäivinä joku kerää jotain tiettyä, ja ihmiset kasaavat sen edellisenä iltana kadulle kotitalonsa eteen. Esimerkiksi lasipulloille on astia vain tiettyinä päivinä, pahville toisina.

Suurin osa jätteistä kerätään tänään keskiviikkona, mikä tarkoittaa, että väki kasaa roskapussinsa katujen varsille tiistai-iltana, ja sitten tiistain ja keskiviikon välisen yön ajan ketut, kissat, rotat ja varikset repivät pusseja auki ja levittelevät niiden sisältöä pitkin katuja. Spurguja roskiksilla ei täällä juurikaan näy, mutta ehkä Venäjän vakoojat käyttävät jokaviikkoisen tilaisuutensa etsiä heikkouksia länsimaisten ihmisten arkitottumuksista, terveydentilasta, kulutusvalinnoista tai parisuhteista.

Sain viime viikon lopulla koko Titaanien aika -trilogian englanniksi Wattpadiin, kun kolmas ja viimeinenkin kirja tuli editoitua loppuun. Seuraavaksi harkitsen Amazon-kustannusta, jotta ystävät ja tutut saavat sitten halutessaan koko kolmen kirjan sarjan myös painettuina kirjoina hyllyihinsä. Kreikkalainen kollegani on sillä tavoin julkaissut oman romaaninsa, kun ei hänellä ollut aikaa markkinoida sitä alati toivottomammaksi muuttuneelle perinteiselle kirjakustannusalalle. Kirjassaan autoritäärinen antikosmopoliittinen liike on noussut hävittämään liberaalia eliittiä maailmasta, mutta pari urheaa kansainvälistä ihmistä taistelee pimeyden voimia vastaan.

Kuukauden tässä kaupungissa asuttuani on oma lukupinokin alkanut vähitellen paisua. Tarkoituksella jätin kirjastoni Suomeen ja toin mukanani vain pari matkalukemisena ollutta nidettä. Nyt on kuitenkin tullut hankittua työhön liittyen luettaviksi paljon teoksia demokratian tilasta ja tulevaisuudesta. Luen paraikaa Matthew Kroenigin Paluuta suurvaltakilpailuun, Anne Applebaumin Demokratian iltahämärää sekä John Boltonin Huonetta, jossa se tapahtui. Seuraavina vuorossa lienevät Ivan Krastevin Euroopan loppu, Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin Kuinka demokratiat kuolevat sekä David Stasavagen Demokratian lasku ja nousu. 

Stasavagen kirjan esittelyssä on mielenkiintoa herättävä kuvaus demokratian alkuperästä ja kehityksestä: 

"Usean vuosituhannen ajalle ulottuvista esimerkeistä Stasavage johtaa päätelmiä siitä, miksi valtiot kehittivät joko demokraattisia tai itsevaltaisia hallintomuotoja, väittäen demokratian tavallisesti kehittyneen pienissä paikoissa, joissa oli heikko valtio ja - toisin kuin olettaisi - yksinkertaiset teknologiat. Keskusvaltion instituutioiden (kuten verobyrokratian) puuttuessa - esimerkiksi keskiajan Euroopassa - hallitsijat tarvitsivat hallitakseen väestönsä suostumusta. Keskushallinnon instituutioiden ollessa vahvoja - kuten Kiinassa ja Lähi-idässä - ei suostumus ollut välttämätön ja niinpä itsevaltius oli todennäköisempi hallintomuoto. Stasavage tutkii sitten siirtymää varhaisesta moderniin demokratiaan, mikä tapahtui ensin Englannissa ja sitten Yhdysvalloissa, osoittaen modernin demokratian nousseen tarpeesta yhdistää kansalaisvalvonta vahvaan valtioon yli laajan alueen. Demokratia on muuttanut muotoaan ajan myötä ja pitkin maailmaa - ja sen muodonmuutos on yhä käynnissä." 

Luen toki muutakin kuin demokratiaa. Posti toi minulle myös Vladimir Nabokovin muistelmat, joissa kerrotaan enemmän lepidopterologiasta ja šakista kuin Lolitasta. Ja Bertolt Brechtin Galilein elämä löytyi hylättynä kadulta.

Hellettä pitänyt

Ollaan yli syyskuun puolenvälin, mutta Brysselissä on päivästä toiseen yli 30 astetta lämmintä. Oi aikoja, joita elämme! Olen nyt ollut täällä kolme viikkoa; aika on kiitänyt siivillä yrittäessäni ratkoa lukuisia käytännön pikku ongelmia, sikäli kun en ole ollut työntekoon sidottu.

Eniten hankaluuksia on koitunut näinä etätyösuositusten aikoina siitä, että paikallinen operaattori ei ole vieläkään saanut minulle kotinettiä kuntoon. Kyse ei ole teknisistä ongelmista, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei palvelua saa. Puhelimiin vastaavat vain robotit, jotka odotuttavat tuntikausia musiikkia kuunteluttaen, sähköposteihin ei vastasta lainkaan, ja jos käyn operaattorin kaupoissa, siellä ei osata auttaa, koska kaikki toimitus- ja asennuspalvelu on automatisoitu. Kolme viikkoa, eikä mitään ole tapahtunut, paitsi että ovat kadottaneet ainakin yhden modeemin ja lähettäneet minulle turhia asiakastyytyväisyyskyselyjä. Olen vastannut niihin murskaavasti, koska en ole saanut tilaamaani tuotetta, ja raksinut ruutuun ”haluan, että ongelmasta otetaan minuun yhteyttä”, mitä ei tietenkään koskaan tapahdu. Yritin jo vaihtaa operaattoria toiseen, mutta se taas ei palvele tähän osoitteeseen.

Takapihan joutomaata ja hylättyä entisen sotilassairaalan kappelia asuttavat ainakin kahdeksan kettua haukahtelevat ja ulvahtelevat trooppisen kuumassa illassa. Läheisten talojen antenneilla on ollut syksyyn valmistautuvien kottaraisten kokoontumisajoja omituisine äänineen. Rautiaiset ja mustaleppälinnut hyppelehtivät pensaiden, raunioiden ja kivikoiden väliä. Pihassa käy myös taajaan sepelkyyhkyjä ja turkinkyyhkyjä, kumpiakin melkein enemmän kuin tavanomaisia puluja.

Viime viikonloppuna kävin ranskalaisen kollegan ja hänen tyttärensä kanssa laajassa Soignes’n metsässä, jossa kasvaa lukuisana vanhaa pyökkiä sekä vähälukuisempana vielä vanhempaa tammea. Siellä vallitsee aivan erityinen kirkas ja vehreä vihreys. Lintumaailmassa oli varsin hiljaista, joskin pähkinänakkeli huuteli, tulipäähippiäinen inisi ja viitatiaiset hyörivät askareissaan.

Viime sunnuntaina matkakumppanini palasi takaisin Suomeen. Ehdimme kuitenkin vielä käydä illallisella ystäväperheeni luona Waterloossa. Ehdin myös hänen kanssaan testata ainakin tusinan verran hyviä ravintoloita Etterbeekissä, Ixelles’issä ja Saint-Gilles’issä – useita belgialais-ranskalaisia ja italialaisia, lisäksi japanilaisen, kiinalaisen, vietnamilaisen ja thaimaalaisen, portugalilaisen ja libanonilaisen. Saint-Gilles’issä kävimme myös suomalais-kiinalaisessa taidenäyttelyssä, jonka teemana olivat vuoret, itäaasialaisittain maalattuina.

Suomalaiskaverin lähdettyä olen jatkanut ravintoloiden kokemista ja käynyt muutamia kertoja oluella tai viinillä kollegojen ja kontaktien kanssa: ruotsalaisen, slovakin, kreikkalaisen, amerikkalaisen ja parin eri suomalaisen. Lähiparturini, jota nimen perusteella oletin ensin libanonilaiseksi, osoittautuikin olevan assyrialaiskristitty Qamishlista, joten saatoimme puhua vanhoista ajoista Syyriassa.

Toimisto-olosuhteeni paranivat huomattavasti, kun hankin sinne oman yksityisen kahvinkeittimen. Enää ei tarvitse maksaa puolentoista euron kahveja päivän mittaan.

Toisena hyvänä asiana mainittakoon Zeissin kaukoputkeni, jonka olen viimeiset kolme vuotta olettanut tulleen varastetuksi Kiovassa, kaaoksessa, joka seurasi tulipaloa Kiovan-asunnossani ja paluutani Georgiasta. Se löytyi ihmeen kautta virolaisen kollegan muuttokuormasta, kun tämä muutti Kiovasta Luxemburgiin. Kun asuntoani puhdistettiin noesta, olin pari päivää evakossa hänen asunnossaan, ja siellä kaukoputki oli jotenkin joutunut korkean kaapin päälle, jossa se sitten lojui seuraavat vuodet ilman, että kukaan löysi sitä. No, onneksi Luxemburg ei ole kovin kaukana täältä; saanen kaukoputkeni takaisin ja sitten minulla on niitä kaksi.

Länsi-Eurooppaan muttei takaisin

Merimatka Vuosaaresta Itämeren toiselle puolelle, Saksan Travemündeen, kestää 29 tuntia. Siinä ehtii pari kertaa katsastaa yhdistetyn rahti- ja matkustajalaivan kaupan, ravintolan ja kahvilan tarjonnan. Pallomerikin siellä näytti olevan. Pitkällä laivamatkalla ehdin nukkua, kirjoittaa blogia, pelata paljon šakkia ja lukea Muumipapan muistelmia. Yhtäkkiä oltiin jo Skoonen rannikon ja Bornholmin välissä. Vähän myöhemmin tuli näkyviin Rügenin saari.

Travemündessä oltiin puoli kymmeneltä illalla, elokuun viimeisenä päivänä, joten ajoimme sieltä yöksi hotelliin Lyypekin rautatieaseman lähelle. Ajatus oli, että aamulla etsisimme ensi töiksemme Lyypekistä korjaamon, joka korjaisi autojen tuulilaseja. Netistä päätellen usea niistä avautuisi jo aamukahdeksalta.

Lyypekillä (saks. Lübeck) on niin erityinen asema suomalaisten kansanperinteessä, että kaupunki on saanut oman suomalaisen nimensä – kuten Berliini ja Hampuri. Kovin harvalla keskieurooppalaisella kaupungilla loppujen lopuksi on oma suomalainen nimi. Pariisilla, Varsovalla, Krakovalla, Kiovalla ja Harkovalla sellaiset on, mutta esimerkiksi Wienillä ei. Suomalaiset eivät ole vaivautuneet suomentamaan Müncheniä eivätkä Zürichiä, vaikka niissä esiintyy vieras ü-kirjain sekä suomalaisittain vaikeuksia tuottava ch-yhdistelmä, joka äännetään eri eurooppalaisissa kielissä kovin eri tavoin.

Lyypekin erityislaatuisuus on siinä, että juuri tämä saksalainen kaupunki oli vuosisatoja suomalaisten portti Eurooppaan. Melkoista nostalgiaa, että myös tänä päivänä laivayhteys Suomesta Saksaan liikennöi samaan paikkaan. Waltarin historiallisissa romaaneissakin Mikael Karvajalka matkusti Eurooppaan Lyypekin kautta ja pääsi siellä ensi kerran ihmettelemään Keski-Euroopan suuruutta, urbaania ympäristöä ja väenpaljoutta. Siihen aikaan lahdenpohjukassa sijainnut Lyypekki itsessään oli satamakaupunki. Sittemmin Itämeren altaan maannousema on jättänyt Lyypekin toistakymmentä kilometriä sisämaahan, joten uusi satama on rakennettu Travemündeen – Travejoensuuhun.

Seuraavana aamuna tosiaan etsiydyimme lähimmälle ovensa avanneelle korjaamolle, josta meidät ohjattiin toiselle. Siellä korjaaja vakuutti, ettei halkeama aiheuta vaaraa, vaan me voimme ajaa autolla Brysseliin saakka ja korjauttaa tuulilasin siellä. Hän kun ei pystyisi vielä samana päivänä sitä korjaamaan.

Näin sitten tehtiin. Saksan autobaanoja pitkin matkanteko on ikävystyttävänkin nopeaa, kun keskinopeus on 140 km/h tai enemmän ja pakolliset bensa-, kahvi- ja vessatauot hoituvat säännöllisesti toistuvilla asemilla tarvitsematta lainkaan ajaa sisään taajamiin. Bryssel piti tavoittaa samana iltana, joten pidimme pidemmän tauon lounaineen ja kahveineen vasta Aachenissa, tavaten siellä teknologiaa opiskelevaa jordanianirakilaista ystävääni ja muuatta kreikkalaista, joka opiskelee siellä fysiikkaa.

Kaarle Suuren kaupunki ja yksi Saksan vanhimmista kaupungeista, Aachen, on jo todella lähellä sekä Alankomaiden että Belgian rajaa. Sitä kautta ajamalla vältimme sen, että olisimme ylittäneet useampia valtionrajoja kuin oli tarvis – se kun on muuttunut korona-aikoina arvaamattomaksi. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että kun lähdimme ajamaan Aachenista kohti Brysseliä, ja luulin meidän yhä olevan Aachenin esikaupungeissa, päätin tankata viimeisen kerran halvempaa bensaa Saksassa – mutta bensa-aseman mainokset olivatkin ranskaksi ja bensakin kalliimpaa. Olimme vahingossa ylittäneet kylän keskellä sijainneen rajan Belgian puolelle.

Brysseliin päästyämme noudin avaimen kontaktilta ja sitten oli aika etsiä uusi kotini, ainakin tulevaksi vuodeksi eteenpäin. Se löytyi ja autopaikkakin löytyi. Asunto on varsin hyvä, joskin ilmanvaihto ei tunnu toimivan, pyyhkeenlämmittimet paahtavat liian kuumina ja postilaatikon avain on kateissa. Myös netin saaminen kotiin näyttää Brysselissä olevan paljon hankalampi prosessi kuin Suomessa. Viikko on kulunut ja yhä ollaan suomalaisen puhelinlinjan varassa – kiitos EU:lle roaming-hintojen harmonisoinnista.

Asunnon takapihalla on lähtökuopissa oleva rakennustyömaa sekä hylätty kirkko, joka luo jossain määrin goottilaista tunnelmaa. Sitä tiivistävät mainitulla joutomaalla elävän neljän ketun ajoittaiset parkaisut pimenevässä yössä. Nokivariksia, harakoita, sepelkyyhkyjä ja rautiaisia vierailee myös taajaan takapihalla.

Uudella työpaikallani vallitsee samanlainen outo pandeeminen tunnelma kuin muuallakin näinä aikoina. Käytävät kaikuvat tyhjyyttään ja suurin osa väestä on etätöissä, tavaten toisiaan loppumattomissa videopalavereissa. Toisin kuin viime kuukaudet Suomessa, jossa tein töitä suurimman osan aikaa kotoa käsin, täällä hengailen harvojen joukossa toimistolla, ainakin niin kauan kunnes kotinettini alkaa toimia. Matkakumppaninikin sai huomata tulleensa Brysseliin vähän kuin turhan takia, kun hänen konferenssinsa peruttiin tai muutettiin virtuaalisiksi. Onneksi Bryssel on nykyisin alalla kuin alalla paikka, josta aina löytyy jotain – jos ei muuta, niin hyödyllisiä kontakteja.

Brysselillekin suomalaiset ovat antaneet suomalaisen nimen, tosin jostain syystä se on jäänyt ikään kuin puolitiehen. Hollanniksi kaupunki on Brussel, ranskaksi Bruxelles ja saksaksi Brüssel, mutta suomalaiset ovat päättäneet muuttaa vain y-kirjaimen siihen, millä tuota äännettä suomen kielessä merkitään. Olisivat samalla vaivalla nimenneet kaupungin muotoon Rysseli – tai edes Prysseli. Mutta nimien antaminen harvoin etenee loogisesti.