Sahoran akaasiain katve

Elokuu on ammattikunnassani lukuisain läksiäisten aikaa, syyskuu puolestaan tupaantuliaisten. Varsinkin kun kuljen päässäni useampia hattuja, lasinkilistelyjä ja kanapeita on ollut yli tarpeen. Vaikka on siinä puolensakin.

Taisin edellisessä kirjoituksessani valitella sitä, kuinka Margallakukkuloiden luontopoluista oli tullut niin vetisiä. Purot virtaavat valtoimenaan ja lintuja on vaikeampi nähdä kuin toisenlaisina aikoina, vaikka toisaalta niillä menee varmaan hyvin, kun vettä ja hyönteisiä on yllin kyllin. Monille lajeille monsuunin loppu on parasta pesimäaikaa. Jokin asia ilmanpaineessa saa ne ryhtymään kiivaasti soidinmenoihin ja pesien rakennukseen, ja tässä vaiheessa niillä on maastopoikaset, joten siksikin metsien lintumaailmassa eletään hieman piilottelevampaa aikaa.

Toisaalta syysmuutto on alkanut. Pieniä määriä kahlaajia on alkanut saapua Siperiasta, pääskyjä menee taivaalla tavallista enemmän, safiiri- ja pikkumehiläissyöjät alkavat vähentyä, medestäjät ovat huomaamatta kadonneet kukintaansa lopettelevista pensaista ja puista ja drongotkin alkavat tehdä lähtöä - vaikka nuoria on nyt maastossa paljon. Viime viikko oli monien eteläsiperialaisten ja keskiaasialaisten kerttujen läpimuuttoaikaa: idänuunilintuja, viitakerttusia, aavikkokultarintoja ja pikkukultarintoja tuntui säksäyttelevän joka puskassa sopivan tiheikköisissä paikoissa. Ensimmäiset kashmirinuunilinnut ovat ilmaantuneet toistelemaan kaksitavuista kutsuääntään, jota sitten kuullaankin pitkälle huhtikuulle saakka lakkaamatta, koska laji on eräs yleisimmistä talvilinnuista täällä.

Järvelläkin oli se tilanne, että vesi oli hyvin korkealla ja sain vaelluskenkäni märiksi käydessäni Bani Galan pohjukassa, koska pääsin vakiostaijauspaikkaan vain tulvineita polkuja pitkin. Sorsia ei ollut vielä ja kahlaajiakin hyvin niukasti. Lähinnä paikalla oli vain tavanomaisia haikaroita ja jaavanmerimetsoja. Miehenkorkuiseksi heinikoksi muuttuneilla rantaniityillä olivat priiniat kovasti äänessä: ruso-, tuhka-, sini- ja keltapriinioita. Myös riisikirvisillä oli paljon menoa. Talvikirvisiä ei joukosta vielä löytynyt. Sen sijaan löysin syksyn ensimmäisen sinirinnan.

Kylän nuorukaisia oli rannassa kalassa ja kaikki halusivat vuorotellen katsoa kaukoputkeni läpi. Jinnantien kosteikolla vastaan tuli vanha nainen vesipuhvelikatrasta kaisten. Hämärä alkoi langeta siellä ollessani. Kutojat olivat vaienneet, ilmeisesti jo lopettaneet pesintänsä, ja puskissa oli muutolla olevia kerttuja. Tavanomaiset smyrnankalastaja ja variskäki mesoivat ja yöhaikaroita liihotteli päiväpuiltaan johonkin illan tullen.

Sunnuntaiaamuna seitsemältä ajoin Rawalpindiin ja noudin sikäläisen valokuvaajattaren kotoaan mennäksemme vilkaisemaan Sahoran lampea ja sen luona kohoavaa hiekkakivikukkulaa. Moiset hiekkakivikukkulat, joista käytetään nimeä khad, ovat tyypillinen osa punjabilaista maisemaa. Rawatin, Sahoran ja Takhat Parin seudulla päästäänkin sekä maisemallisesti että linnustollisesti Punjabin tasankojen tunnelmaan. Khadit ovat muodostuneet jokien ja nullain jatkuvasti kuluttaessa pehmyttä punertavanruskeaa hiekkakivimaaperää. Kukkuloiden jyrkänteissä pesii usein yhdyskuntina aavikko- ja pikkutörmäpääskyjä, pikkumehiläissyöjiä ja intianmainoja. Ja niiden laella puolestaan sijaitsee yleensä jonkin sortin pyhäkkö pyhimyshautoineen sekä paikallisen maanomistajan talo. Kukkulalla se on turvassa tulvilta toisin kuin köyhempien vuokraviljelijöiden talot tasangolla.

Retkemme taustalla oli se, että muuan paikallinen lääkärilintuharrastaja näki siellä hiljattain illansuussa kalliohuuhkajan, jonka myös valokuvaajatar oli nähnyt samassa paikassa vuosia aiemmin, joten se on ilmeisesti siellä paikallinen. Suruksemme jouduimme toteamaan, että "kehitys" eli uusien asuinalueiden rakentaminen on jo yltänyt lammelle ja se on pilattu betonoimalla kaikki sen rannat - paitsi sitä rantaa, jota rajaa mainitun khadin jyrkkä seinämä pääsky-yhdyskuntineen. Ikävää, että asuinalueen kehittäjät katsovat rantapolulla vastedes käyskentelevien asukkaiden haluavan mieluummin katsella kliiniseksi kivettyjä rantoja kuin siellä aiemmin olleita ruovikoita, joissa kiinanhuitti edellisvuonna huuteli.

Oli Sahoran lammella silti yhä lintuja: jaavanmerimetsoja, intianriisihaikaroita, muutama silkki- ja yöhaikara, metsäviklo, pikkutylli ja rantasipi. Kirjokalastajat kirskuivat ja lekuttelivat yhä lammen yllä, mikä tarkoittaa, että siellä yhä on pikkukalaa. Naamio- ja mustavästäräkit kipittelivät sen rannoilla. Pääsky-yhdyskunnan pesäonkaloiden reiät olivat paikoillaan mutta pääskyt kateissa. Viime vuonna ne olivat täydessä touhussa samalla paikalla lokakuussa.

Lammen ympärillä olevilla koko ajan kutistuvilla arotasangoilla oli edelleen avomaalintujen vilskettä, kun riisikirviset, töyhtökiurut ja intianvarpuskiurut esittivät laululentojaan ja ottivat yhteen kilpakosijoiden kanssa. Nokitaskuja tasapainotteli heinänkorsilla kaikkialla. Tällaisia maastoja on Islamabadin ympärillä ollut aiemmin laajalti ja niitä on pidetty joutomaina - mutta nyt niitä on vaikea löytää, kun lähes kaikki tasankoiset alueet on käytetty alati paisuvien kaupunkien rakentamiseen. Löysimme kutistuvalta arolta iloksemme myös valkosilmähaukan.

Linnustollisesti paras anti oli kuitenkin kiivetessämme khadille. Siellä akaasiat tarjosivat suopeaa varjoaan pian taivaalle kohoavaa porottavaa aurinkoa vastaan ja linnut kuhisivat pensaissa - joista osa vieraslaji lantanaa eli suomeksi kirjotulikruunua, jota pidetään hyvin vahingollisena paikalliskasvistolle, mutta josta linnut yhtä kaikki pitävät, sillä se kukkii ja marjoo anteliaasti sekä tarjoaa vehreää suojaa.

Kävimme myös khadin suufilaisella pyhäköllä eli durbarilla, jossa vanhojen viikunoiden oksilta roikkuu hopeisia ja metallinhohtoisia kiiltopaperinauhoja, koraaninlauseita ja ihmisten pyhiin puihin kiinnittämiä rukouksia. Kohtasimme pari vuohipaimenta sekä vihaisen viiksekkään maanomistajan, joka oli vakuuttunut, että valokuvaajatar on siellä kuvaamassa siksi, että grynderit haluavat juonitella häneltä hänen maansa. Huoleensa miehellä varmaan oli aihettakin - en ihmettelisi, vaikka lammen jälkeen hänen kukkulansa olisi seuraavana lähiörakentajien kiiluvissa silmissä - lähempänä kaupunkia olevaa samanlaista kukkulaa näimme jo puskutraktorien raiskaavan. Me kuitenkin olimme täysin asiattomia hänen huolenaiheisiinsa ja naapurikin tuli tilannetta rauhoittelemaan.

Akaasioissa ja aluspensaissa oli runsaasti tuhka- ja sinipriinioita, viitakerttusia sekä aavikko- ja pikkukultarintoja, pensastimaleita ja intiantaskuja. Näimme kokonaista kolme jakobiinikäkeä ja useamman variskäen. Pikkumehiläissyöjät lentelivät kaikkialla hyönteisjahdissa. Sekä harmaa- että mustafrankoliinit huutelivat soidinhuutojaan. Pyhäkön takaa käppyräisestä puuvanhuksesta löytyi paikkaa tuijottavin keltasilmin vartioiva brahmanpöllö. Pyhättöä varjostavissa viikunoissa lehahteli paratiisimonarkki ja toisesta osasta kukkulaa löytyi pikkuminivettejä ja metsäkäpinkäinen. Löysimme kukkulan suojaamasta rotkosta vieläpä pienen salaisen kosteikonkin, jonka puihin riisikutojat olivat rakentaneet roikkuvia pesiään. Nullan yli lensi šikra saaden aikaan bulbulien varoitusremakan.

Kaiken kauneuden yllä leijui alakulo tietäessämme, että tutkimme maailmaa, joka pian olisi katoava uusien lähiöiden betonisiin moolokinkitoihin. Vaikka khadin laakea huippu säästettäisiinkin vaikkapa vain siellä olevan pyhäkön vuoksi, se muuttuisi kutistuvaksi saareksi yhdenmukaisten keskiluokkaisten talojen ja niiden välissä kulkevien katujen meressä. Jos maanomistaja kovin vastustelee kehittäjiä ja kieltäytyy myymästä sittenkin, kun hänelle tarjotaan lahjuksia, häntä vastaan lavastetaan oikeusjuttu, tuomarit lahjotaan ja maat otetaan häneltä. Ja jos hän oikein hankalaksi heittäytyy, hänelle sattuu onnettomuus tai palkkamurha. Pakistanissa maakiistat ovat yleisin syy henkirikoksiin. Eivät siis suinkaan terrorismi tai kunniamurhat, vaikka sellaisiakin sattuu.

Jatkossa punjabilaista floraa ja faunaa pitää lähteä etsimään Punjabin puolelta, sillä Islamabadia ympäröivä maaseutu katoaa kovaa vauhtia kaupunkirakentamisen alle. Ainoa poikkeus on Margallakukkulain kansallispuisto, jonka suojelustatus on toistaiseksi kestänyt. Toki grynderit tulevat yrittämään kaikkensa saadakseen senkin tuhottua. Jos niin käy, Islamabad menettää todellisen paratiisin ja vihreän keitaan, jota on kiittäminen siitäkin, että Islamabadia pidetään ilmastollisesti niin suotuisana. Jos rinteiden metsät hävitetään, edessä on samanlainen tukahduttava pätsi kuin Punjabin ja Sindin tasangoilla asuvilla. Mutta ainahan voi sitten valittaa, että ilmastonmuutos on länsimaiden syytä.

Riippusiipi, Valkeinen ja kaverit

Monsuuni ei ole vielä ohi. Rawaljärven pinta on kohonnut loppukesän kuivuuden jälkeen hyvin korkealle. Valitettavasti kumpikaan ääripää ei ole kovin hyvä lintujen tarkkailuun. Kun pari viikkoa sitten kolusin järven itä- ja eteläpuolen lintupaikkoja, en löytänyt juurikaan epätavallisia lajeja - lähinnä yleisiä haikaroita ja jaavanmerimetsoja. Ruso- ja sinipriiniat lauloivat ja heinähertut tiksuttelivat yhtäkkiä miehenkorkuiseksi ryöstäytyneessä heinässä. Jossain vaiheessa se taas niitetään vesipuhvelien rehuksi. Puhveleita olikin laumoina mässyttämässä vesikasvillisuutta järven puolella.

Kutojat ryhtyvät rakentamaan pesiään monsuunin aikana ja ne olivatkin yhä toimeliaita. Itäpohjukassa oli viirukutojaa, Jinnantien kosteikolla taas riisikutojaa, joka on Islamabadin seudun runsain kutoja. Kolmaskin laji olisi, bengalinkutoja, mutta se on ilmeisesti niin epäsäännöllinen pesimävaeltaja, ettei näinä kahtena vuotena ole tullut vielä vastaan. Kaksikymmentä vuotta sitten, kun Rawaljärven rannat olivat muutenkin paljon nykyistä rakentamattomampia, niitä täällä vielä oli, tosin silloinkin harvinaisimpana kolmesta.

Märkää ja vetistä on myös viidakon puolella. Margallakukkulain poluilla saa yhtenään ylittää valloilleen riistäytyneitä puroja. Niissä virtaa nyt enemmän vettä kuin kertaakaan näiden kahden vuoden aikana. Dhok Jeevanin polun perinteiseen lintujen juomapaikkaan on syntynyt kokonainen vesiputous. Harmi kyllä runsas vesimäärä tekee lintujen näkemisestä vaikeampaa. Silloin kun vettä on, muttei paljon, linnut keskittyvät tietyille juomapaikoille, joissa niitä näkee parvittain, jos vain malttaa odottaa hiljaa. Tosin tässä välillä oli niin kuivaa, että nuo juomapaikatkin kuivuivat. Nyt kun kaikki purot ovat täynnä, linnut hajaantuvat laajalle eivätkä luonnollisestikaan valitse juomapaikoikseen niitä paikkoja, jotka ovat lähellä ihmisten polkuja.

Toinen seuraus purojen täyttymisestä on se, etten voi enää käyttää omina yksityisinä reitteinäni kuivia puronuomia, joissa näki paljon enemmän lintuja kuin polkujen varsilla, koska poluilla kulkee - varsinkin viikonloppuisin - niin paljon ihmisiä. Peruslintuja tietysti näkyi, ja viime viikonloppuna oli paljon idänuunilintujen muuttoa. Uunilintujen, harmaatalitiaisten ja aasianrillien sekaparven liepeillä lehahteli valkean värimuodon paratiisimonarkki. Myös makakeja ja palmuoravia näkyi ja kuului siellä täällä.

*   *   *

Pihalinnustoni on jonkin verran vähentynyt sen jälkeen, kun vuokraemäntäni kaadatti takapihalla olevan suuren kuolleen puun, jossa tikat, sepät, drongot ja monet muut viihtyivät. Pikkukiitäjiä, pääskyjä ja safiirimehiläissyöjiä on mennyt yli.

Koko sen kahden vuoden ajan, jonka olen tässä asunut, etuterassillani on käynyt sama turkinkyyhky-yksilö, jonka tunnistan siitä, että sen vasen siipi roikkuu. Riippusiiveksi ristimäni turkinkyyhky on ilmeisesti joskus vuosia sitten joutunut haukan tai kissan hyökkäyksen kohteeksi, mutta selvinnyt siitä. Eipä se kovin paljon näytä riippuvasta siivestään kärsivän - lentääkin siinä kuin lajikumppaninsa. Se ei ole ruokintapaikan kyyhkyistä aggressiivisin, vaan pikemminkin lauhkealuontoinen, mistä olen saanut sen mielikuvan, että olisi ehkä naaras. Varmaa se ei ole, koska turkinkyyhkyn sukupuolet näyttävät samalta. Jos sukupuolioletukseni kuitenkin on oikea, voi siiven vammautuminen olla seurausta myös joukkoraiskauksesta - kyyhkyt nimittäin ajoittain ovat lemmenkiihkossaan hieman rajuja.

Näen Riippusiiven käytännössä joka päivä. Toinen terassilla hengannut kaveri, jonka tunnistin yksilölleen, oli melkein kokovalkea pulu, jolla oli mustia täpliä, eli ihan puhdas rauhankyyhky se ei ollut. Se oli pariutunut villin kalliokyyhkyn näköisen harmaan yksilön kanssa. Enää Valkeiseksi ristimääni pulua ei ole näkynyt, mutta sen sijaan terassilla on alkanut aktiivisesti käydä pulu, jossa on noin puolet valkeaa ja puolet harmaata - ja olen mielessäni ajatellut, että siinä täytyy olla yksi Valkeisen jälkeläisistä, kutsuttakoon sitä vaikka Puolivalkeiseksi.

*   *   *

Muutoin elämä täällä soljuu verkkaiseen, kiihkeään, sekavaan ja kaoottiseen tahtiinsa. Välillä on hiljaisia päiviä, joina ei tunnu tapahtuvan mitään - ne ovat kaikin puolin miellyttäviä. Välillä taas teitä tukitaan konteilla, väkijoukot osoittavat mieltä milloin mistäkin asiasta - milloin sähkön hinnasta, milloin veronkorotuksista, milloin Imran Khanin oikeudenkäynneistä ja varastetuista vaaleista, milloin Gazasta, oikeudessa olevista jumalanpilkkajutuista ja pakistanilaisten islamistisaarnaajien Alankomaissa saamista tuomioista, kun ovat tappouhkailleet laitaoikeistopopulisti Geert Wildersiä. 

Kuten muuallakin maailmassa, kohu seuraa kohua ja eri puolilla olevat puolueet heittelevät mielellään bensaa liekkeihin. Tästä puolestaan hallitus on saanut hyvän tekosyyn kuristaa nettivapautta ja toimeenpanna kiinalaista palomuuriteknologiaa. Saas nähdä taas, miten tällekin blogille käy. Nykyisinä keinoälykäännösten aikoina kun harvinainen suomen kieli ei enää mitenkään suojele nettiin tai viestipalveluihin kirjoitettuja tekstejä.

Olen tapaillut paljon liike-elämän edustajia ja käynyt katsastamassa kristillisen kirjaston ja autististen nuorten palvelukeskuksen. Saanut kukkapuskia ja pönöttänyt itseni tuttujen ja tuntemattomien albumeihin.

Kaiken keskellä olen kuitenkin myös lukenut Georg Stelleristä ja merilehmistä, kirjoittanut lintukirjaa ja salapoliisiromaania, ikävöinyt puolisoani, pelannut šakkia tunisialaisten ja kolumbialaisten ystävien kanssa, retkeillyt Margallakukkuloilla, sairastanut pois jälleen yhden vatsataudin ja kaikenlaista muuta. Minulla kun ei koskaan ole tylsiä tai tyhjiä päiviä enkä jotenkin ikinä ymmärrä ihmisiä, jotka ikävystyvät kuoliaiksi jos joku muu ei kehitä heille tekemistä. Tai ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita mistään. Istuvat vain kaiken vapaa-aikansa samojen televisiosarjojen edessä tai skrollaavat kännykästään samoja meemejä, silloin kun eivät pölise joutavia julkkisten elämästä ja puhu paskaa muista ihmisistä ja näiden asioista. 

No, ovathan televisiosarjat, juoruilu ja julkkiksetkin harrastuksia. Ne ovat kuitenkin sellaisia harrastuksia, joissa ihminen jättää oman elämänsä väliin ja elää toisten kautta. He kyttäävät ja juoruavat tuttaviensa tekemisiä tai seuraavat kuvitteellisten televisiohahmojen elämiä - tai sitten julkkiksia, joiden elämät sijoittuvat johonkin toden ja fiktion välimaastoon. Ihminen, jolla ei tunnu olevan toimijuutta omassa elämässään, mutta jota kuitenkin riivaa lähes sairaalloinen itsekeskeisyys, muuttuu väistämättä myrkylliseksi. Hän katkeroituu muille ihmisille, koska nämä eivät järjestä hänelle elämää, elävät vain omia elämiään - kuinka törkeää! Muualla ihmiset järjestävätkin toisilleen elämää, hössöttävät lakkaamatta, mutta voi suomalaisia, joille kukaan ei tee mitään toisen puolesta.

*   *   *

Pakistanilaisilla on sentään jatkuvana elämän keskipisteenä perhe. Jos heiltä kysyy, mikä heidät tekee onnellisiksi, vastaus on perhe. Jos taas kysyy, mikä heille aiheuttaa eniten stressiä, vastaus on sama: perhe. Perheen tehtävä kun on jatkuvasti kytätä perheenjäseniä, näiden tekemisiä ja sanomisia, ulkonäköä, terveyttä sekä aivan erityisesti parisuhde- ja lapsiasioita. Kaikki aika ja energia menevät teeskentelemiseen. Kaikkien pitää koko ajan todistella muille olevansa jotain parempaa. Jos ei voi esittää olevansa rikas, pitää ainakin esittää tuntevansa rikkaita. Vaikkei olisi erityisen läheisissä suhteissa Jumalaan, pitää kuitenkin muille ihmisille esittää rukoilevansa, pukeutuvansa tietyllä tavalla ja paheksuvansa muiden ihmisten siveellisyyden ja kunnollisuuden puutteita. Mutta mikä vielä pahempaa - koska ihminen määrittyy kokonaan perhettään vasten, täytyy teeskentely ulottaa myös perheenjäseniin. Jos nämä eivät ankarasti teeskentele, se tuottaa perheelle häpeää.

Ihmettelen usein, kuinka paljon rahaa ja energiaa täkäläiset panevat teeskentelyynsä. Esimerkiksi parlamentissa on hinnasto valokuvien ottamiselle erittäin tärkeiden henkilöiden kanssa. Voi esimerkiksi otattaa itsestään kuvan seisomassa lähellä ministerin tai senaattorin pöytää ikään kuin puhuisi tälle jostain tärkeästä asiasta, vaikkei tätä voisi vähempää kiinnostaa. Kuvasta maksetaan avustajalle ja sitten voikin vaikka jakaa itsetehostusta huokuvan pönötyskuvan somessa ja antaa ymmärtää liikkuvansa paremmissa piireissä kuin liikkuu. Ihmiset maksavat tällaisesta isoja rahoja, vaikka nykyaikana koululainenkin voisi helposti hoitaa saman Photoshopilla. Tässä jälleen hyvä ja rahanarvoinen vinkki teille, nuoret.

Myös matkustuspönötyksen voisi hoitaa samalla tavoin. Miksi maksaa tuhansien eurojen lahjuksia viisumijonoon pääsemisestä, lennoista ja hotelleista puhumattakaan, kun todellisuudessa ainoa syy matkustaa Pariisiin tai Roomaan on näyttäytyminen? Siellä otetaan muutama kliseinen pönötyskuva ja annetaan ymmärtää, että ollaan parempaa väkeä. Etsitään etninen ravintola, josta saa chilissä kuorrutettua luukanaa ja hölistään maanmiesten kanssa. Mikään museo tai kulttuuri ei voisi vähempää kiinnostaa. Kotimaassa toki huokaillaan sitten, kuinka kaikki on niin paljon parempaa, hienompaa ja siistimpää kuin täällä kurjassa, likaisessa, korruptoituneessa ja takapajuisessa kotipuolessa. Mutta tuon kaikenhan voisi hoitaa Photoshopilla vaikka kahdella eurolla, jolla kuka tahansa täkäläinen graafikko varmasti laatisi todisteet käynneistä Eiffel-tornin ja Colosseumin kupeessa. Ja jossain kalliissa ravintolassa (vaikka todellisuudessa siellä ei syödä, koska sieltä ei saa chilissä kuorrutettua luukanaa).

En voi ymmärtää, miksi tästä ole vielä tullut isoa bisnestä, vaan sen sijaan tuhansia ja taas tuhansia euroja - kulutetusta ajasta puhumattakaan - käytetään huijauksiin tai ulkomaalaisten mielistelyyn, joilla toivotaan saatavan viisumi johonkin länsimaahan. Meitä on moneen junaan.

Isänmurha eliittikoulussa

Ollessani lukiossa ja noin 18-19-vuotias, rantautui Suomeen amerikkalainen menestysromaani, Donna Tarttin esikoinen nimeltä The Secret History (1992), joka oli suomennettu jokseenkin hassusti dramaattisella nimellä Jumalat juhlivat öisin (WSOY 1993). Nimen suora käännös ei ehkä olisi oikein tehnyt tuolle opiskelijanörttiangstia tihkuvalle - ja sitä myös tyydyttävälle - romaanille oikeutta. Eikä Tarttkaan ilmeisesti ajatellut niin, koska oli alun perin suunnitellut romaaninsa nimeksi Illuusioiden jumala. 

Tarttin kirjalleen aikoma nimi viittasi antiikin kreikan jumaltaruston tietyn jumalan, hedelmällisyyden ja viinin jumalana parhaiten tunnetun Dionysoksen, attribuuttiin. Häntä pidettiin petollisena illuusioiden ja hillittömyyksien jumalana, joka humallutti seuraajansa ja antoi näille hekumaa ja nautintoja, mutta myös helvetinmoisen krapulan. Viinin, hedelmällisyyden ja orgioiden lisäksi Dionysos oli myös maatalouden, viljojen kasvun, hedelmätarhojen ja - mikä onkin merkittävää - teatterin jumala. Vielä oli hän myös vapauttaja, Eleuther, Eleutherios. Hänen rituaaleissaan - bakkanaaleissa - aineista ja intohimoista humaltuneet seuraajat vapautuivat estoista ja vapauttivat muiden asioiden muassa eläimelliset himonsa, joita jälkeenpäin ei saanut muistella. Eleusiin mysteerien kavaltamisesta vihkimättömille oli tiedossa vieläpä kuolemantuomio. Sen, mikä tapahtui bakkanaaleissa, oli pysyttävä siellä. Vaikka Dionysos yleensä esiintyikin komean nuorukaisen tai kyltymättömän nuoren pojan hahmoissa, myöhemmin myös sarvipäisenä, kuului hänen mielenkiintoisiin ominaisuuksiinsa kyky vaihtaa sukupuolta - vaikka kesken intiimien menojenkin - mistä epiteetti Androgynos. Nämä Dionysoksen attribuutit kannattaa kerrata, sillä kaikki ne ovat relevantteja Tarttin esikoisromaanin ymmärtämiseksi siten kuin hän sen todennäköisimmin on tarkoittanut. 

Dionysoksen duaalinen vastinpari antiikin Kreikan pantheonissa oli hillitty, viisas ja itsensä kurissa pitävä sankarijumala Apollon. Apollonin ja Dionysoksen yhteyttä korosti antiikin mytologiassa se, että he olivat veljiä, kumpikin Zeuksen poikia, ja he vuorottelivat hieman kuin aurinko ja kuu, päivä ja yö. Myös tämä apollonisuuden ja dionysolaisuuden kaksijakoisuus, mutta silti yhteys, näyttäisi olevan keskeisessä osassa Tarttin romaanissa, joka jakautuu kahtia niin tunnelmassa kuin henkilöidensä kaksijakoisissa luonteissa.

Lähi-idän monoteistiset uskonnot - juutalaisuus, kristinusko ja islam - yhdistivät myöhemmin Dionysoksen omaan paholaishahmoonsa Saatanaan, joka hellenismin vaikutuksesta alkoi saada kreikkalaisesta mytologiasta - ja nimenomaan Dionysokselta - lainattuja attribuutteja. Kreikkalaisessa polyteismissä ei ollut varsinaista paholaishahmoa - useampikin palvotuista jumalista sisälsi sen verran pelottavia pimeitä puolia, että ne palvelivat pahuuden selittäjinä tarvittaessa. Polyteistien jumalat olivat oikukkaita, itsekkäitä, mustasukkaisia ja usein luonteeltaan pikemminkin infantiilejä teinejä kuin pilven päällä asustavia partasuisia patriarkkoja. Monoteistien Jumalalla oli luonteessaan paljon pyhää vihaa niskoittelijoille, mutta myös armoa heille, jotka olivat nöyriä. Antiikin kreikkalaiset eivät uskoneet pelastukseen Jumalan armosta, vaan tie Elysioniin kulki sankaritekojen, jumaliin vaikutuksen tekemisen kautta. Silloinkin, kun jumalat "armosta" pelastivat jonkun kuolevaisparan - esimerkiksi muuttamalla hänet kukkaseksi tai eläimeksi kuolemantuomion sijaan - he tekivät niin yleensä tämän ulkoisen kauneuden tai muun itseään miellyttäneen ominaisuuden (vaikkapa rohkeuden) tähden, eivätkä Luoja paratkoon yleensä palkinneet ketään silkasta nöyryydestä, vaikka kuolevaisten nyt muutoin odotettiinkin olevan nöyriä korkeampien voimien edessä.

Suomentaja (Eva Siikarla) on ilmeisesti kuullut, että Tartt oli alun perin halunnut nimetä kirjansa Illuusioiden jumalaksi, muttei ole täysin ymmärtänyt nimen merkitystä kirjan sisällölle, vaan ajatellut vain dionysisiä orgioita - siitä kirjan suomalaisen nimen monikkomuoto. Onhan romaanissa dionysinen rituaalikin, ja tokihan kampuksella juhlitaan muutenkin - usein paljon viiniä vahvemminkin päihtein - mutta eivät nuo juhlijat mitään jumalia Tarttin romaanissa ole. Päinvastoin, hän alleviivaa kouriintuntuvasti henkilöidensä haavoittuvuutta ja inhimillisyyttä. He ovat itsekeskeisiä ja usein aika pikkusieluisiakin kuolevaisia, jotka eivät täysin ymmärrä, millaisia voimia tulevat itsestään päästäneeksi valloilleen. Tartt kääntyi myöhemmin katoliseksi, ja tämän kääntymyksen ennusmerkit ovat nähtävissä jo hänen romaanissaan, varsinkin kun krapulan aika koittaa, disilluusio murentaa jalustoille nostettujen marmoripatsaiden savijalkoja ja tietoisuus sydämiä kalvavasta synnistä hiipii nuorten päähenkilöiden alitajuntoihin. 

Kreikkalainen mytologia näyttäisi olevan keskeisessä osassa kirjan esoteerisessä sanomassa, mutta myös sen eksoteerinen sanoma on mielenkiintoinen - ja sellainen, että se puhutteli aikanaan opiskelevaa nuorisoa ympäri maailman, tehden tuolloin yhä alle kolmekymppisestä Tarttista bestseller-kirjailijattaren (ja miljonäärin). 

*   *   *

Kuten aloitin tämän blogitekstin, Jumalat juhlivat öisin rantautui Suomeen 90-luvulla, jolloin olin ensin lukiolainen ja sitten yliopiston ensimmäisten vuosien opiskelija. Muistan, että kirjaa markkinoitiin heti tuoreeltaan Suomessa "kulttikirjaksi" ja se upposi näemmä aika universaalisti sellaisiin itseään etsiviin, älykkäisiin ja älykkömäisiin, alemmuudentunteensa ylemmyydentunteeksi verhoaviin nuoriin, jotka olivat juuri muuttaneet tai muuttamassa pois kotoa ja rakentamassa itselleen uuden identiteetin. Heidän uuden identiteettinsä raameina oli akateemisia instituutioita, professoreita (sekä karismaattisia kulttihahmoja että tylsinä pidettyjä värittömämpiä huolehtijoita), osakuntaelämää, akateemisia salaseuroja ja tietysti myös paljon vähemmän salaisia, lähinnä päihteisiin ja irtosuhteisiin keskittyviä opiskelijaelämän ilmiöitä.

Itselläni oli juuri tuolloin menossa vaihe, jolloin minä ja joukko kavereitani olimme päättäneet suojautua tavisten tyrannialta luomalla itsellemme ylipaisutetut egot ja yrittämällä eristäytyä pinnallistosta. Ei välttämättä mihinkään muiden yläpuolelle niinkään kuin vain yksinkertaisesti erilleen, itseämme kiinnostavien asioiden ja ilmiöiden pariin, joista pinnallinen normiväki ei ymmärtänyt eikä koskaan ymmärtäisi hölkäsen pöläystä. Meitä inhottiin ja syytettiin jopa opettajainhuoneessa elitismistä, mutta oikeastaan kyse oli vain ymmärrettävästä vastareaktiosta, joka puhkesi kukkaansa lukiossa siksi, että olimme viimein vapautuneet yläasteella vallinneesta epä-älyllisten olentojen ylivallasta. Nyrkit eivät enää sanelleet arvojärjestystä, kuten peruskoulun pihalla, vaan nyt punnittiin taitoja "asetella sanoja toistensa perään", kuten Waltarin päähenkilö Mikael asian ilmaisi. Minäkin totisesti opin, että jos ei voinut mahtailla muskeleilla tai merkkivaatteilla, niin sanan säilällä saattoi sivaltaa - joskus liiankin syviä haavoja.

Vähän kuin Tarttin ystävysryhmällä, myös meillä oli lukiossa oma pieni opintoryhmämme, joka opiskeli latinaa ja antiikin kulttuurihistoriaa - rehtorimme ja eräiden muiden opettajien harmistukseksi, he kun pitivät sitä elitistisenä haihatteluna. Olimme ristineet kurssimme "latinan ja eurooppalaisen kulttuurihistorian kurssiksi", koska Tarttin romaanin nuoria opettavan Julian Morrow'n tapaan meidänkään opettajamme ei tyytynyt opettamaan meille klassisia kieliä, vaan paljon laajemmin antiikin ja toisinaan keskiajan kulttuuriperintöä. Oli harvinaista, että meillä oli käytössämme sellainen opettaja pikkukaupungissa - mutta tuolloin emme jotenkin edes tiedostaneet noita pieniä asioita, jotka tekivät meistä pinnallisten ikätovereidemme hylkimistä nörteistä todella onnekkaita. Tulimme vahingossa tukeneeksi toistemme sivistymistä niin paljon, että lähes kaikki joukosta kirjoittivat lopulta kuusi ällää ja ällistyttivät sillä opettajiammekin.

Toisaalta olimme myös emansipoituneet omissa kehoissamme ja mielissämme. Muuttuneet sekä itsemme että toisemme paljon aiempaa syvällisemmin tiedostaviksi olennoiksi, jotka löysimme alati uusia ja ihmeellisiä voimavaroja hallustamme. Jotkut aiemmin kovin vaikeat ja kipeät asiat muuttuivat yllättävän helpoiksi, vaikkakin toisaalta jotkut aiemmin yhdentekevät asiat muuttuivat kuolemanvakaviksi. Tämä nopeasti etenevän aikuistumisen ja sen alla yhä kuplivan infantiilisuuden ja riittämättömyyden välinen ristiriita on voimakkaasti läsnä myös Tarttin henkilöissä. Se manifestoituu heidän tekojensa ja toimintansa kautta - Tartt näyttää mieluummin kuin selittää - ja siksi kai hänen kielensä tuntuu niin lahjakkaalta tekstiltä, vaikka olen kaunokirjallisesti paljon taitavampiakin kirjoittajia lukenut. Tarttilla on hyvin terävä psykologinen silmä ikätovereihinsa.

Kirjablogi Anun ihmeelliset matkat kirjoitti huhtikuussa tästä kirjasta arvostelun otsikolla Vermontin takatalvi yllättää, ja minua koskettivat erityisesti nämä Anun sanat: 

"Muistan tämän kirjan olleen minulle valtava elämys parikymppisenä, kun opiskelin yliopistossa muun muassa kielitieteitä. Samalla muistan kokeneeni kirjan äärellä mykistävää avuttomuutta, kun tajusin, etten ehkä koskaan kykenisi kirjoittamaan tämän tyyppistä menestysromaania. Donna Tartt kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden ei ole tarvinnut pitää suurta melua itsestään tai julkaista pakonomaisesti. Hänen kaikki kolme romaania ovat onnistuneet puhumaan puolestaan, ja uskoisin, että niillä edelleen riittää lukijoita.

Tämän teoksen lukeminen juuri nyt tuntui terapeuttiselta, sillä se oli kuin keskustelu parikymppisen minäni kanssa. Luin sitä hyisenä viikonloppuna, kun poistuminen kämpiltä huonosti auratusta kaukiosta tuntui ylivoimaiselta lumimyräkän keskellä. Romaanissa on myös melkein koko ajan huono sää, ja opiskelijoita on kuollut tuolla kampuksella myös luonnollisesti sammumalla hankeen umpikännissä aamuyöstä. Romaania suosittelen varsinkin niille, jotka eivät ole lukeneet teosta kultaisella ysärillä. Teos todellakin tekee vaikutuksen myös kolmenkymmenen vuoden viiveellä, ja erityisen nautittavaa siinä oli kokea se aika, kun opintotehtäviä vielä kirjoitettiin käsin, ja vastauksia kopioitiin kavereilta."

Kirjoitin itsekin kommentin Anun blogikirjoituksen alle, ja onnistuin siinä muotoilemaan asian paremmin kuin edellisessä tämän blogin kirjoituksessani, jossa mainitsin samasta kirjasta.

"Muistan tuon kirjan ysäriltä ja se oli niitä harvoja silloisia nykyromaaneja, joista nuoriso innostui ja puhui. Elettiin aikaa, kun esimerkiksi kännykät ja internet olivat vasta tuloillaan. Ehkä siksi tuo kirja sittemmin unohtui.

Kun näin sen myöhemmin kirjakaupassa Brysselissä, ostin sen alkukielellä, mutten ehtinyt koskaan lukea sitä uusiksi, koska paljon nuorempi ystävä, Eurooppaan opiskelemaan tullut arabi, joka muistutti kovasti Richardia elämäntilanteeltaan ja ulkopuolisuudeltaan elitistisiin opiskelukavereihin verrattuna, alkoi lukea sitä saman tien luonani käydessään ja oli jo useamman luvun lukenut lähtiessään junalla takaisin uuteen kotikaupunkiinsa, joten eihän sitä voinut enää keskeyttää ja hänelle se kirja jäi.

Nyt kun luen kirja-arvostelusi, ihmettelen, kuinka paljon olen unohtanut siitä kun joskus muinoin luin kirjan suomeksi. Pitää kai joskus hankkia ko. kirja vielä kolmannen kerran, jotta voin lukaista sen uudestaan. Keski-ikäistymisen huomaa siitä, että voi lukea kauan sitten lukemiaan kirjoja uudestaan ja löytää ne aivan uudesta näkökulmasta. Niin kävi Lindgrenien, Janssonien ja Tolkienien kanssa, Kärpästen herran ja Grimmin satujen."

Minä siis tosiaan luin tätä kirjaa ensimmäisen kerran jo ysärillä. Silloin luin sitä suomeksi. En kuitenkaan päässyt kuin siihen puolivälin osioon, jossa Henry vihdoin paljastaa Richardille, mitä tapahtui dionyysisissä menoissa Vermontin takametsissä, ja että se oli muuttanut Bunnyn niin kummalliseksi. En jättänyt kirjaa kesken siksi, että se olisi ollut tylsä, vaan se katosi johonkin. Minulla on ollut liikkuvainen elämä, joka osittain on syynä siihen, että moista on tapahtunut minulle varsin usein - olen varmaan satojen keskeneräisten kirjojen mies. Jossain ne kaikki ovat ja odottavat loppuun lukemista.

Toisen kerran aloitin lukemaan Tarttin esikoista, kun se sattui käteeni alkukielellä brysseliläisestä kirjakaupasta. Mutta silloinkin kävi kuten yllä on kuvattu - kirja jäi junalukemiseksi kylässä käyneelle arabikaverille.

Tämän kuun alussa löysin kirjan alennuslaarista Helsingissä kahdella eurolla ja niinpä tuli aika lopulta lukea se alusta loppuun kerralla - ja niin kävi, consummatus est.

*   *   *

Mennäänpä nyt sivupolkujen jälkeen siihen eksoteeriseen sanomaan, jonka vuoksi uskon kirjan niin paljon puhutelleen itseäni ja yllä mainittua toista kirjabloggaria sekä miljoonia muita nuoria aikuisia pitkin maailmaa. Vaikuttaa erittäin vahvasti siltä, että Tartt kirjoitti kirjan hyvin henkilökohtaisista syistä, ja että se peilasi hänen hyvin henkilökohtaisia kokemuksiaan ja traumojaan.

Tartt oli kirjan kirjoittaessaan yhä nuori ja ilmeisen haavoittuva esikoiskirjailijatar. Tämä herkkyys näkyy varsinkin kirjan loppupuolen eräänlaisessa vereslihaisuudessa. Annettakoon se hänelle kuitenkin anteeksi, sillä mikään ei vahvista niin kuin ajatuksella - ja varsinkin kirjoitetulla ajatuksella - työstetty varjotyö.

*   *   *

Netistä löytyy paljon keskustelua kirjasta - eräät paljastavimmista tulevat Vermontissa sijaitsevan Bennington Collegen ylioppilasjulkaisuista, jotka on jossain vaiheessa digitoitu, koska Tarttin siellä opiskellessa (samoin kuin myös romaanin Richardin ja kumppanien aikana) elettiin yhä käsin kirjoitettujen aineiden, fyysisten kirjoituskoneiden ja musteelle tuoksuvien kopiokoneiden aikaa. Opintotöitä tehtiin kirjastoissa, vähemmän lahjakkaat tai laiskemmat jäljensivät kotitehtäviensä vastauksia kavereiltaan. 

No mutta, asian ydin on tässä: Vermontissa sijaitseva Benningtonin yliopisto oli Tarttin oma opinahjo pitkään - ja näyttää olevan julkisesti hyvin tiedetty salaisuus, että romaanin Hampden College on tosiasiassa Bennington College. Tartt ei ole vaivautunut muuttamaan kuin nimen - jopa kampuksen alueen ja läheisen pikkukaupungin paikoilla on yhä samoja nimiä kuin kirjan miljöön esikuvalla - ja samoin kaikki fyysiset kuvaukset sopivat yksi yhteen Benningtoniin, aina Richardin asuntolakämpän kattokuviointeja myöten.

Niin ikään internetin ihmeellinen maailma näyttää tietävän - ja hyvin uskottavasti perustelevan - että myös Tarttin romaanin henkilöt perustuvat sangen uskollisesti todellisiin henkilöihin, joita hän tunsi Benningtonin vuosinaan. Sekä opiskelijat että opettajat ovat tunnistettavissa, vaikka nimet onkin muutettu.

Tämä selittää ainakin osittain sen, miksi Tartt menestysromaaninsa jälkeen on pääosin vetäytynyt julkisuudesta. Hänhän ei sanottavammin mairittele romaaninsa henkilöitä - edes niitä, joita sanoo rakastavansa ja jotka kirjan alkupuolella kuvaillaan niin ylistävästi. Disilluusio tuntuu ulottuvan kirjan edetessä ihan jokaiseen. Lisäksi kirjassa on paljon henkilökohtaisesti arkaluontoista - ei ainoastaan murha (jonka sentään toivon olevan fiktiota), vaan myös runsas päihteidenkäyttö, mielenterveysongelmat, rikkaiden perheiden tekopyhyyden kuvaus sekä eräät seksuaalitabut, jotka tuolloin varmasti olivat arempia kuin nykyisessä kaiken räävittömästi auki levittelevässä ajassamme. Seksi ei muutoin ole romaanissa kovin keskeisessä osassa, ja hyvä niin.

Kirja on Donna Tarttin suorittama eräänlainen isänmurha - siitä tämän blogikirjoituksen otsikko. Kreikkalaisen ja roomalaisen filologian ohella psykologia näyttää selvästi kuuluneen Tarttin - kuin myös hänen päähenkilönsä Richardin - oppiainevalikoimaan tai ainakin harrastuksiin. Romaani onkin monessa suhteessa oidipaalinen. Isänmurhalla en tarkoita kirjassa esiintyviä henkirikoksia - siinä on yksi tappo, yksi murha ja yksi itsemurha - ajallisesti tässä järjestyksessä, koska ensimmäinen johtaa toiseen ja toinen kolmanteen. Tämä juonipaljastus ei häiritse kirjan lukemista, koska Tartt paljastaa jo kirjan avauslauseessa, kuka murhataan, ja ensimmäisellä kahdella sivulla, ketkä ovat murhaajia. (Itse olisin luultavasti pitänyt kirjasta enemmän, jos Tartt olisi jättänyt mainitsematta nimet tuon alun paljastuksen yhteydessä, ja lukija olisi saanut arvailla kirjan puoliväliin saakka, kuka henkilöistä kuolisi.)

Se, joka murhataan, ei ole isä, vaan yksi kaveriporukasta. Sen sijaan isänmurha toteutuu oidipaalisesti toimivan Richardin kautta - ja koostuu luonnemurhista eikä fyysisistä murhista. Ensin Richard - joka on tarinan ensimmäisessä persoonassa kertova narraattori - suorittaa isänmurhan tuomitsemalla väkivaltaisen ja alkoholisoituneen isänsä ja koko sen tylsän ja ankean alemman keskiluokan elämän, jota Richard on ennen Hampdeniin siirtymistään elänyt. On erittäin vahvoja syitä olettaa, että Richardin lapsuus ja teini-ikä, jotka on sijoitettu Kalifornian Planoon, perustuvat muutoksista huolimatta Donna Tarttin omaan lapsuuteen ja nuoruuteen Mississippin osavaltion Greenwoodissa. Kummankin isän ammatti oli huoltoaseman omistaja. Kummankin äiti oli kykenemätön puuttumaan isän juomiseen ja ajoittaisiin vihanpuuskiin. Kumpikin kärsi loputtomasta ikävystymisestä ja toivottomuuden tunteesta - ja latasi kaiken toivon edessä olevaan itsenäiseen yliopistoelämään, jossa kaikki mystifioitui suorastaan sadunomaiseksi. Yliopistossa odottivat Robert Pirsigin termiä käyttääkseni laatu, samoin kuin eksentriset ja ihmeelliset ystävät, muinaiskielten avaamat antiikin klassikot, jokin ylevämpi ja suureen maailmaan, kulttuurihistoriaan linkittyvä, jota ironisesti edusti Vermontin pikkukaupunkimiljöö siksi, että se oli Kaliforniaa tai Mississippiä eurooppalaisempi, englantilaisempi, klassisempi.

Tämä oli sitä pikkukaupunkitaustasta ja ankeasta perhetaustasta eroon pääsemisen angstia, joka kirjassa alun perin puhutteli minua ja lukemattomia kohtalotovereita ympäri maailman. Mekin näimme omat lapsuuden maisemamme kaiken siellä kohdatun ikävän tahrimin linssein - ja latasimme puolestaan myyttiset mittasuhteet saavia odotuksia tulevaan yliopistoelämään. Ajatella, ympärillä olisi vain suhteellisen fiksuja ihmisiä, kirjojen lukemista ei enää pidettäisi halpa-arvoisempana harrastuksena kuin urheilua, voisi itse valita kurssejaan ja sitä, mihin vuorokaudenaikaan heräisi ja nukahtaisi, haluaisiko opiskella kahvilassa, kirjastossa vai omassa huoneessaan. Olisi jopa yhteyksiä ulkomaille, matkoja. Olisi kutkuttavan sisäsiittoisia ja salaseuraisia opiskelijajärjestöjä, pikkuvanhoja kutsuja, raivopäisen uudenaikaisia kutsuja, vapautta seurustella ihmisten kanssa ilman sitä, että seuraavana päivänä sai kuulla siitä vanhemmiltaan. Tai kaveriensa vanhemmilta. Monet näistä asioista, joita pari vuotta myöhemmin aloimme pitää banaaleina ja arkipäiväisinä, ja joista olivat karisseet illuusiot, olivat kuitenkin totisinta totta 18-19-vuotiaiden mielikuvituksissamme. Ja kannattaa taas muistaa, että siihen aikaan meillä ei vielä ollut kännyköitä eikä nettiä, vaan ne(kin) tulivat elämiimme vasta mennessämme yliopistoon.

Me 90-luvun nuoret olimme viimeinen sukupolvi, joka koki sen, mitä Tartt kirjansa alkupuolella kuvaa. Nykynuorten kokemusmaailma on - internetin ja sosiaalisen median ansiosta - ollut jo esiteini-ikäisestä saakka tyystin toisenlainen kuin se maailma, jossa me elimme viimeiset teinivuotemme. Epäilenkin vahvasti, ettei Tarttin kirja enää sytyttäisi nykynuoria lainkaan siten kuin meidän sukupolvessamme. Nykynuoret lukevat samoista teemoista mutta aivan eri kehyksissä siinneitä tarinoita kampuksilla rehottavista vampyyreistä, mustaa magiaa, demonisia menoja ja ihmisuhreja harjoittavista veljes- ja sisarkunnista sekä tietysti paljon raaemmista ja verisemmistä murhista kuin Tarttin kirjan pari pientä henkirikosta. Tartt mainitaan pioneerina tuonkaltaisille kirjoille, joille on annettu nimi akateeminen noir, vaikka eihän se mitään uutta ole - sisäoppilaitoksiin ja eliittiyliopistoihin sijoitetut tummasävytteiset angstis-psykologiset kasvutarinat ovat olleet yleisiä jotakuinkin yhtä kauan kuin moderni romaani taiteenlajina.

*   *   *

Ensimmäinen isänmurha, jonka Tartt kirjassaan teki, oli siis tuomio omalle taustalleen. Toinen isänmurha, ehkä edellistäkin kivuliaampi, on se, jonka hän tekee alkuun epärealistisin odotuksin ihannoidulle uudelle perheelleen, akateemiselle maailmalle, ja suurmestarilleen siellä, joka on ottanut vanhempien paikan, mutta kirjan lopussa paljastuukin - vain ihmiseksi. Veikkaan vahvasti, ettei Tartt ajatellut vain antiikin myyttien Dionysosta aikoessaan aluksi nimetä kirjansa Illuusioiden jumalaksi.

Kun romaanin päähenkilö ja kertoja, Richard Papen, on lopulta onnistunut karistamaan Planon aurinkoisen tomuisen muovimaailman ja televisiota tuijottavat tuulipukuvanhempansa niskoiltaan, hän kirjoittautuu Uuden-Englannin viehättäviin maisemiin, samannimisen pikkukaupungin laidalla Vermontissa sijaitsevaan Hampden Collegeen. (Tartt jätti taakseen Mississippin ja kirjoittautuu samannimisen pikkukaupungin laidalla Vermontissa sijaitsevaan Bennington Collegeen.)

Ei aikaakaan, kun Richardin muinaiskreikan harrastus tuo hänet yhteen uuden isäkorvikkeensa ja suurmestarinsa, maagisen karismaattisen opettajan Julian Morrow'n kanssa. Morrow'n itse itselleen valitsemat viisi opiskelijaa muuttuvat Richardin uudeksi perheeksi, jonka kanssa hän jakaa lähes kaiken aikansa ja lopulta myös sielunsa. Nuo viisi ovat Henry, Bunny, Francis, Charles ja Camilla. Kaikki valkoisia (ja viidestä neljä myös korostetun vaaleita), kaikki paitsi Bunny katolisia, kaikki rikkaista perheistä, vaikkakaan ei "hyvistä" sikäli, että nuo perheet olisivat onnellisia. Richardin viisi opiskelijakaveria syväluodataan kirjan mittaan lopulta erittäin yksityiskohtaisesti tapojen ja mielenliikkeiden tasolla, antaen ymmärtää, että he ovat luultavasti melko suuressa määrin uskollisia Tarttin oikeassa elämässään tuntemille esikuvilleen. (Harva heistä on todennäköisesti kirjan julkaisun jälkeen enää ollut sydänystäviä Tarttin kanssa - se on kirjailijan kirous, jos erehtyy kirjoittamaan liian tarkkanäköisesti tuntemistaan ihmisistä.)

Tämän porukan professori, Julian, on kuvattu paljon etäisemmin, vaikka hän onkin eräällä tavoin keskushahmo koko tarinassa - tai ainakin Tartt on kirjaa aloittaessaan ajatellut niin. Kirjan edetessä Julian jää kuitenkin yhä enemmän sivuun, ja se tuntuu häiritsevän Tarttia enemmän kuin hänen kirjansa opiskelijahahmoja. Julian perustuu tiettävästi Tarttin omaan professoriin, Claude Fredericksiin, joka opetti hänelle klassisia kieliä Benningtonin yliopistossa. Lähestulkoon kaikki, mitä Julianista kerrotaan, sopii yksiin Fredericksin kanssa.

Julianin hahmoa ylistetään lähes jumalallisiin mittasuhteisiin kirjan puoliväliin saakka. Sitten alkaa pimeä aika, varjoissa kulkeminen, kun murha myrkyttää vähitellen siihen sekaantuneiden mielet ja elämät ja saavuttaa dostojevskiläiset mittasuhteet. Raskolnikoviin viitataan tarinassa myös suoraan, vaikkakin vain pari kertaa. Syyllisyyden ja kiinni jäämisen pelon rinnalla paisuu koko ajan vainoharhaisuus, kun ensin yhtä, lopulta lähes kaikkia tovereita aletaan epäillä toistensa pettämisestä. Ja tänä aikana, opiskelijoiden rypiessä omissa tuntemuksissaan ja vainoharhoissaan - samoin kuin päihteissä ja mielenterveysongelmissa - Julianin hahmo etääntyy taustalle ja muuntuu samalla jumalallisesta joksikin melko raadolliseksi.

Tämä on se toinen isänmurha, ja edellistä kivuliaampi. Luetaanpa vaikka seuraava ote, jossa tuntuu, että puhujana ei enää ole Richard vaan Donna Tartt: 

"Minun on aina ollut vaikea puhua Julianista romantisoimatta häntä. Monella tapaa minä rakastin häntä kaikkein eniten; ja hänen kohdallaan tunnen suurinta houkutusta koristella, kaunistella, pohjimmiltaan luoda uudelleen. Se johtuu varmaan siitä, että Julian itse jatkuvasti loi uudelleen ympäröiviä ihmisiä ja tapahtumia, piti ystävällisinä, viisaina, urheina tai viehättävinä tekoja, jotka eivät olleet. Se oli yksi syy siihen, että rakastin häntä: se imarteleva valo, jossa hän minut näki, se ihminen, joka olin hänen seurassaan, jonka hän antoi minun olla.

Nyt olisi tietenkin helppo eksyä päinvastaiseen äärimmäisyyteen. Voisin sanoa, että Julianin salaisuus oli se, että hän iski kiinni nuoriin ihmisiin, jotka halusivat tuntea olevansa muita parempia, että hänellä oli outo taito muuntaa alemmuudentunteet ylemmyydeksi ja ylimielisyydeksi. Voisin myös sanoa, ettei hän tehnyt sitä ihmisystävällisyydestä, vaan toteuttaakseen omia itsekkäitä impulssejaan. Ja voisin jatkaa tätä rataa varsin pitkään, ja luultavasti melko oikein. Mutta se ei silti selittäisi hänen persoonallisuutensa pohjimmaista taikaa eikä sitä, miksi - myöhemmistä tapahtumista huolimatta - minulla edelleen on vastustamaton halu nähdä hänet sellaisena kuin hänet aluksi näin: viisaana vanhuksena, joka ilmestyi eteeni tyhjästä autiolla tiellä ja esitti lumoavan tarjouksen toteuttaa kaikki unelmani.

Mutta edes saduissa nämä ystävälliset vanhat herrat kiehtovine tarjouksineen eivät aina ole sitä, miltä näyttävät. Sen ei tässä vaiheessa pitäisi olla minulle erityisen vaikea totuus myöntää, mutta jostain syystä se on. Haluaisin hartaasti voida sanoa, että Julian oli murheen murtama kuullessaan, mitä me olimme tehneet. Haluaisin voida sanoa, että hän laski päänsä pöydälle ja itki, itki Bunnya, itki meitä, itki vääriä valintoja ja tuhlattua elämää, itki itseään, sitä, että oli ollut niin sokea, kieltäytynyt yhä uudelleen näkemästä."

Ja vähän myöhemmin: 

"Olen ajatellut paljon tätä kohtaa, samoin kuin epätavallisen terävää huomautusta, jonka Bunny kerran esitti, juuri Bunny kaikista ihmisistä. 'Tiedätkö', hän sanoi, 'Julian on niin kuin ne ihmiset, jotka ottavat kaikki lempisuklaansa rasiasta ja jättävät loput.' Se kuulostaa aika arvoitukselliselta näin ensi kuulemalta, mutta itse asiassa en keksi parempaa vertausta Julianin persoonallisuudelle. Se muistuttaa toista huomautusta, jonka Georges Laforgue kerran esitti, kun olin ylistänyt Juliania maasta taivaaseen. 'Julianista ei tule koskaan ensiluokkaista tiedemiestä', hän tokaisi. 'Ja se johtuu siitä, ettei hän pysty näkemään asioita muuta kuin valikoivasti.'"

Tämä ei ole kovinkaan ihmeellistä tekstiä - se pätisi hyvin moneen akateemikkoon ja oman alansa asiantuntijaan. Kaikissahan meissä on taipumusta poimia kirsikoita kakun päältä ja rusinoita pullasta. Pidämme mielellämme omia kiinnostuksen kohteitamme maailman napoina, joiden kautta kaiken muun arvo määrittyy. Mutta Tarttin tavassa luonnemurhata kirjansa lopussa Morrow - eli oma opettajansa Fredericks - on jotain syvästi henkilökohtaista. Jotain sellaista, minkä voi kokea vain pappiinsa pettynyt uskovainen tai adepti, joka on syvästi pettynyt suurmestariinsa, kun ei tämä ollutkaan jumala, vaan vain ihminen.

En siis yllättynyt lukiessani jostain internetin syövereistä, että Fredericks oli suhtautunut Tarttin romaaniin kylmäkiskoisesti ja vieläpä luonnehtinut sitä petokseksi. Tämä siitä huolimatta, että Tartt mainitsee hänet esikoisromaaninsa kiitoksissa ja omisti hänelle lisäksi kolmannen romaaninsa Tiklin. Nämä vaikuttivat Tarttin yrityksiltä jotenkin hyvittää petostaan.

Fredericks kuoli 89-vuotiaana vuonna 2013, meni naimisiin entisen oppilaansa (miespuolisen) kanssa kolme vuotta ennen kuolemaansa, ja hänen miesystävänsä nähtävästi myös editoi hänen tiiliskivimäiset päiväkirjansa vuosilta 1932-2012. Nuo tiiliskivet - käsittämättömät 65 000 sivua - lienevät Fredericksin keskeisin itse kirjoitettu testamentti maailmalle ja niistä voisi etsijä halutessaan etsiä hänen versiotaan kaikesta siitä, mistä Tartt kirjoittaa.

Tartt ei juuri säästele myöskään opiskelutovereitaan - niitä, jotka ovat olleet Henryn, Bunnyn ja muiden esikuvina. Ainakin muutama näistä on nimeltä tunnistettu nettilähteissä ja nämä ovat myös itse kommentoineet vahvistavasti Tarttin Hampdenistä kirjoittamia asioita. 

Murhatuksi päätyvä Bunny ei ole mikään pyhimys. Hän on ärsyttävä, kovaääninen siipeilijä, joka vippaa koko ajan rahaa kavereiltaan, jättää ravintolalaskunsa muille, käyttäytyy yleensä piittaamattomasti ja itsekkäästi ja ajautuu lopulta tuhoisiin vainoharhoihin sekä pakkomielteeseen vihjailla koko ajan siitä, mitä muut ovat tehneet. Hän kehittää itselleen kummallisen periamerikkalais-konservatiivisen tekopyhän mission, joka on jyrkässä ristiriidassa hänen oman löyhän moraalinsa kanssa. Hän loukkaa mielellään muita omasta mielestään terävillä pistoilla, vähemmistöjen mollaamisella, törkyvitseillä ja katolisten solvaamisella. Tapahtumien edetessä lukija päätyy kauhukseen ajattelemaan samansuuntaisesti kuin Bunnyn kaverit - että tämä täytyy vaientaa, tarvittaessa terminaalisesti.

Henry on pedanttisen apolloninen luonne, nörtti, joka elää menneessä, mutta myös kykenevä porukan johtajaksi ja toiminnan mieheksi. Hänen luonteessaan on myös yleviä piirteitä, kuten uhrautuvuus ja velvollisuudentunto. Hän ajattelee kovastikin ystäviensä parasta, mutta pettyy näihin, kun eivät nämä ole kykeneviä samaan kurinalaisuuteen ja rationaalisuuteen kuin hän itse. Kolme muuta - Francis, Charles ja Camilla - ovat niin ikään varsin pikkutarkasti ja psykologisesti kuvattuja, vaikkakin syvenevät edellisiin kahteen verrattuna viiveellä. Camilla on joukon kiintiönainen ja Richardin toivoton rakkaudenkohde, Francis taas joukon kiintiöhomo. Jos kirja olisi kirjoitettu 90-luvun sijaan 2000-luvulla, olisi joukkoon pitänyt mahduttaa myös musta tai latino, mutta 90-luvun alussa voitiin vielä kirjoittaa näinkin tyystin "valkoisia" romaaneja.

Eipä Tartt mairittele myöskään kampuksen taviksia. Sivuosissa seikkailevat opiskelijaporukan diileri, bimbo ja joukko muita, yleensä koomisesti kuvattuja stereotyyppisiä opiskelijahahmoja. Tartt kuuluu niihin lahjakkaisiin kirjailijoihin, jotka kykenevät käsittelemään suuria määriä vähämerkityksisiä sivuhenkilöitä niin, että heistä tehtävät harvat huomiot ovat psykologisesti osuvia ja uskottavia, ja tekevät sivuosissakin olevat henkilöt sellaisiksi, että lukija muistaa heidät heti seuraavan maininnan yhteydessä, ikään kuin he aina olisivat olleet siellä.

Joskus huomiota tulee kiinnittää koiraan, joka ei haukkunut. Tarttin romaanissa sellainen huutaa hiljaisuuttaan: osakuntaelämän poissaolo. Amerikkalaisessa akateemisessa maailmassa osakuntia kutsutaan "kreikkalaiseksi elämäksi", koska ne yleensä käyttävät tunnuksinaan kreikkalaisia aakkosia. Juuri näistä veljeskunnista ja sisarkunnistahan suurin osa akateemisen noirin salaliitto- ja salaseuramystiikasta kumpuaa. Niiden initiaatiomenot, salailu ja myöhempään elämään periytyvät suhdeverkostot ovat aina kiehtoneet populaarikulttuuria. Jostain syystä Tartt kuitenkin vaikenee niistä tyystin - siitä huolimatta, että hänen romaaninsa keskushahmot itse muodostavat antiikin Kreikasta obsessoituneen salaseuran, ja vaikka omassa elämässään Tartt kuului sisarkuntaan.

Tällainen huutava puute ei voi olla sattumaa. Joko Benningtonissa ei ollut Tarttin aikana "kreikkalaista elämää" tai sitten Tartt on korporaatiosisarilleen uskollisempi kuin entisille professoreilleen ja ystävilleen.

*   *   *

Jotta en kuitenkaan liiaksi ylistäisi tätä tavallaan briljanttia mutta tavallaan myös perin keskinkertaista romaania, täytyy siitä esittää myös muutama kielteinen huomio:

Tarttin kummallisuuksista kummallisimpia ovat jotkut ilmiselvästi jälkeenpäin tehdyt muutokset - joiden epäilen olevan joko kustantajan tai yliopiston vaatimia, ja joihin Tartt on ehkä suostunut oikeusjuttujen pelossa. Räikeintä on se, että tarinassa esiintyy kuvitteellinen Isramin valtio, jonka prinsessa on joskus opiskellut Morrow'n alaisuudessa Hampdenissä. Isram on mitä ilmeisimmin Iran - yhdessä kohdassa jopa šaahi on unohtunut muuttaa joksikin muuksi. Myös lopussa esiintyvä afrikkalaisvaltio, johon Morrow'n huhutaan lähteneen kuningassuvun jälkeläisiä opettamaan, on muutettu muuksi kuin mikä se on alun perin ollut. Nämä ovat todella ikävästi tökkiviä asioita niin paljon oikean historian viittauksia ja yksityiskohtia sisältävässä romaanissa. Se, että ne on muutettu niin tökerösti, viittaa siihen, että Tartt on alunperin huudellut kiellettyjä asioita, jotka liittyvät Fredericksin taustaan.

Tartt ei myöskään näytä olevan tietoinen, etteivät persialaiset ole arabeja - eikä keskiajan persialaisissa käsikirjoituksissa käytetty kieli ole arabiaa. Tämä on klassisten kielten ja kulttuurien opiskelijalle jo suoranaisesti anteeksiantamatonta sivistymättömyyttä, vaikka se jossain amerikkalaisessa hömppäromaanissa olisikin ihan peruskauraa.

Kirjan ilmestymisajankohtaan nähden yllättävää on se, ettei kylmän sodan päättyminen ja puolen Euroopan vapautuminen kommunismista näy teoksessa mitenkään. Meille eurooppalaisille ysärinuorille, jotka aikoinaan innostuimme Tarttin kirjasta, tuo murros oli formatiivinen sukupolvikokemus. Iloitsimme Baltian ja Keski-Euroopan vapautumista, auoimme suomettuneen Suomen ikkunoita Eurooppaan - sehän oli se nimenomainen kehys, jossa latina ja kulttuurihistoriakin tulivat yhtäkkiä niin merkityksellisiksi. Mutta kaukaisen Euroopan tapahtumat eivät tietenkään liikuttaneet samalla tapaa amerikkalaisia nuoria aikuisia. Palestiinaan ja arabiterroristeihin viitataan pari kertaa, mutta muuten kirjan maailmankuva tuntuu elävän yhtä autistisesti antiikin maailmassa kuin päähenkilöidensä. Amerikkalaisten yleisestä itseriittoisuudesta kertonee se, että heidän ihmeellinen avara maailmansa rajoittuu lähinnä Euroopan historian klassikoihin sekä kolmeen länsieurooppalaiseen kaupunkiin: Lontooseen, Pariisiin ja Roomaan.

Tarttin teoksessa näkyy myös kouriintuntuvasti se, millä tavoin anglosaksit näkevät antiikin Kreikan ja Rooman perinnön - eräällä lailla ihanteellistetusti, mutta toisaalta läpeensä epärealistisesti. Ikään kuin antiikin maailmalla ei olisi ollut mitään tekemistä nykyisten Välimeren kansojen (edes kreikkalaisten ja italialaisten) kanssa, vaan että muinaiskreikkalaiset ja muinaisroomalaiset olisivat olleet - vaaleita hiuksia ja sinisilmiä myöten - jonkinlaisia Uuden-Englannin angloeliitin esimuotoja. Klassisten kielten opiskelijat siis löytävät muinaisista käsikirjoituksista ensisijaisesti menneen ajan filhelleenisen Englannin - eivät niinkään attikalaista saati arkadialaista kulttuuria eetoksineen. No, kuvittelivathan suomalaisetkin joskus maailmanaikaan olevansa oikeastaan Pohjolan ateenalaisia.

Suomennoksessa on melko paljon horjuvuutta ja kustannustoimittamisen puutetta. Varsinkaan sivulause- ja pilkkusääntöjä ei ole noudatettu alkuunkaan - tai ne eivät ainakaan seuraa suomen kielen sääntöjä. Siellä täällä amerikkalaisia idiomaattisia ilmauksia on käännetty oudosti. En enää muista kaikkea, mihin kiinnitin huomiota, mutta antiikin Kreikan ja Rooman asioissa oli käännöksestä johtuvia virheitä - ilmeisiä väärinymmärryksiä. Ja jäi mielikuva, että jotain oli käännetty väärin myös päihteisiin liittyvässä sanastossa (ainakin yhdessä kohdassa suomentaja on kääntänyt kokaiiniin viittaavan sanan kokikseksi).

Kaksi elokuista Suomen-viikkoa

Tuloni eivät ole vuosiin kasvaneet, kun taas menot ovat paisuneet kolmin- tai jopa nelinkertaisiksi. Osittain tämä johtuu naimisissa olemisesta, mutta se on vain osasyy. Tärkein syy on Suomi, jossa elintarvikkeiden hinnat, asumisen yhtiövastikkeet ja muut kustannukset sekä useat vähäisemmätkin menoerät ovat parissa vuodessa kolmin- tai nelinkertaistuneet. Kallion asunto, jonka piti tuottaa voittoa, on useita vuosia tuottanut pelkkää tappiota johtuen ikuisesti paisuvasta taloyhtiön remontista, joka paitsi tuottaa osakkaille loputtomia kustannuksia, myös estää hankkimasta uutta vuokralaista menetetyn tilalle. 

Puhumattakaan lentämisen ja polttoaineiden kallistumisesta, mikä vaikuttaa erityisesti matkailuun. Kun aiemmin matkustin useimmiten yksin, nyt matkustan useimmiten kaksin, minkä lisäksi hinnat ovat kaksinkertaistuneet. Suurin osa maailmaa ja myös Eurooppaa on pysynyt selvästi Suomea edullisempana - ja ne ainoat maat, joissa on yhtä kallista kuin Suomessa (esim. Sveitsi ja Norja), maksavat merkittävästi Suomea parempia palkkoja. Edullisemman hintatason maissa hengailu ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa niin kauan kuin palkka tulee nimenomaan Suomesta, pysyvät tukikohdat ovat siellä eikä puolisoni voi olla sieltä poissa kovin pitkää aikaa kerrallaan menettämättä oikeuksiaan. Niitähän ollaan häneltä viemässä aina, kun silmä välttää, koska hän ei ole turvapaikanhakija tai muu hyysättäviin kategorioihin kuuluva. Suomalainen järjestelmä on luotu lähtökohtaisen epätasa-arvoiseksi, sillä kaikki (vaikkapa suomen kielikursseille pääseminen) riippuu etuoikeuksista, joita jaellaan kategorian perusteella, ja joihin ei voi vaikuttaa omalla työllä tai yrittämisellä. Paitsi rakenteellisesti epätasa-arvoisia, järjestelmän kannustimet ovat nurinkurisia, yhteiskunnalle haitallisia sekä yksilöitä passivoivia.

Suomella ei mene hyvin. Seitsemääntoista vuoteen maassa ei ole ollut talouskasvua, velkaa on otettu holtittomasti eikä privilegioihin ja haitallisiin tukijärjestelmiin näytetä kyettävän kajota edes oikeistohallituksen aikana. Hallitus leikkaa sieltä, mistä voi - ei sieltä, mistä pitäisi. Vienti ei vedä samasta syystä, josta suomalaisten ostovoima on niin heikko - kaikki on saatu liian kalliiksi. Palkkatuloilla ei vaurastu eikä yrittäminen kannata - paitsi isoimmille, jotka nauttivat etuoikeuksista. Niinpä säästötalkoot ja vyönkiristys ovat suomalaisilla edessä riippumatta siitä, mitä henkilökohtaisesti tekevät. Ne ovat lahjoja lottovoittoon syntymisestä.

*   *   *

Elämäni Pakistanissa on kaikin puolin edullista - menoni ovat vain murto-osan siitä, mitä ne olisivat jos asuisin Suomessa, tulot sen sijaan paradoksaalisesti ainakin kolmanneksen suuremmat kuin jos työskentelisin Suomessa, ehkä enemmänkin. Rahat kuitenkin hupenevat niin tehokkaasti Suomeen, että päätimme elokuun kahden viikon lomallani pysyä puolisoni kanssa vain Suomessa, vieläpä suppeasti vain eteläisimmässä Suomessa. Vakuuttelimme itsellemme, että onhan sielläkin niin paljon nähtävää: luontoa, järviä, kivikirkkoja, joitain viehättäviä pikkukaupunkeja ja ruukkimiljöitä. Kunhan vain malttaisimme pysyä poissa ravintoloista ja baareista. Yrittää käyttää loman suomalaisessa nykykulttuurissa myyttiset mittasuhteet saaneeseen "hyvään arkeen", jolla kai tarkoitetaan sitä, että pitää tyytyä siihen, mitä on, eikä hamuta mitään lisää. Olisihan leuhkaa, jos olisi jotain arjen ulkopuolista, jotain pyhää.

Kuinka sitten kävikään? Hyvä arkemme sisälsi paljon kassleria, sisäfileitä, paremmanpuoleisia italialaisia, espanjalaisia ja portugalilaisia punaviinejä, yönälkään parvekkeelle kurdeilta tilattuja kokonaisia lampaanpotkia. Muuan ystävä piti syntymäpäivänsä pubissa eikä sinnekään nyt tietysti voinut omin eväin mennä. 

Serkkuni piti syntymäpäivänsä saaressa. Vein hänelle lahjaksi Pakistanin pääministerin lähettämiä mangoja - viimeiset, jotka toimiston väeltä ja palkollisilta olivat jääneet - sekä pullon pakistanilaista Murree Imperial -viskiä. Viime mainitusta jäänen historiaan yhtenä harvoista ihmisistä, jotka ovat salakuljettaneet alkoholia ulos Pakistanista, kun yleensä sitä yritetään tuoda tähän kieltolakimaahan ulkoapäin. Arvasin oikein, että kun laittaisin viskipullon mangolaatikkoon, jonka päällä oli pääministerin vaakuna ja nimi, tullimiehet eivät rohkenisi kajota siihen. Jos joku olisi valittanut, olisin voinut aina hurskaasti sanoa tekeväni Pakistanista hieman raittiimman paikan viemällä syntisen aineen sieltä pois, paikkaan, jossa sen joisivat vääräuskoiset, eikä se niin ollen johdattaisi muslimeja turmioon.

Finnair oli perunut lennon Dohasta Helsinkiin, joten jouduin matkustamaan Qatarista ensin Frankfurtiin ja sieltä vasta yömyöhällä Suomeen. Se hyöty Frankfurtista oli, että hyvään arkeen kuuluvat punaviinit sai sieltä halvemmalla kuin Suomesta, vaikka nykyäänhän Suomessakin lopulta saa viinejä myös ruokakaupoista. Mikä ihme - ensin Nato, sitten tämä! Voisi riemuita maailman paranemisesta, elleivät suurvaltain asiat olisi niin huolestuttavalla tolalla ja uusi ruttokin taas tuloillaan.

*   *   *

Olin kolme päivää Örön saarella. Siellä oli välillä aurinkoista ja kuumaa, välillä sateista. Lintuelämä oli yllättävän hiljaista. Joitain vuosia sitten olin samaan aikaan vuodesta Öröllä ja näin saaren etelärannikolla kasoittain hienoja kahlaajia, jotka etelätuuli oli jumittanut sinne paikallisiksi: isosirrejä, kuovisirrejä, tundrakurmitsoja, punakuireja... Nyt saarella oli kahlaajia vain nimeksi. Edes siellä aina viihtyviä meriharakoita, lehtokurppia ja töyhtöhyyppiä ei näkynyt - niiden on täytynyt jo muuttaa. Vain pieniä määriä yleisiä vikloja.

Myöskään sorsia ei ollut oikein lainkaan. Pelkkää sinisorsaa rannikoilla - merisorsat jäivät yksittäisiin koskeloryhmiin. Sen sijaan merimetsoja oli aivan käsittämättömiä määriä - en ole vielä koskaan nähnyt Öröllä tai missään muuallakaan Suomen rannikolla niin suuria määriä merimetsoja. Niitä muutti satoja läpi jokaisen saarella vietetyn päivän. Oli siis ilmeisesti käynnissä merimetsojen päämuutto. 

Toinen yllättävän runsas laji oli harmaahaikara, joita rääkyi saaren rannoilla useampia, mutta kun katsoi kiikareilla saaren edustalla olevia luotoja, siellä kökki harmaahaikaroita jopa tusinoiden parvina. Harmaahaikarat eivät vielä loppukesällä muuta etelään vaan pikemminkin vaeltelevat pohjoista tai mitä tahansa ilmansuuntaa kohti, pesimäpaikoiltaan säteillen.

Pikkulintuja oli Öröllä todella vähän - ilmeisesti suurin osa hysyistä oli muuttanut edeltäneen suotuisan pohjoistuulen aikana etelää kohti eikä pudotuskeli ollut vielä jumittanut pohjoisesta tulevia yömuuttajia saarelle, kuten se yleensä tekee. Toki saaren paikallisilla pikkulepinkäisillä ja pensastaskuilla oli isoja poikueita maastossa ja pääskyjä oli kertynyt sadoittain saaren ylle verottamaan surviaissääskipilviä. Myös tuulihaukkoja meni etelää kohti suuria määriä - yhtenäkin päivänä niitä oli yhtäaikaisesti viisitoista saaren keskusnummen yllä.

Nummelta pörähti jalan alta lentoon saaripäivieni ainoa varsinainen harvinaisuus - heinäkurppa. Sitä en ollut odottanut, vaikka tein vähän samanlaisen havainnon samasta lajista kauan sitten armeija-aikanani Isosaaressa, sielläkin heinää ja kanervaa kasvavalla nummella. Toisena päivänä nummen laidalta löytyi myös teeri - niitä on selvästi pieni pysyvä populaatio Öröllä.

*   *   *

Kummityttäreni oli kasvanut 14-vuotiaaksi kirjailijattaren aluksi ja olin hänen konfirmaatiotilaisuudessaan saksalaisessa kirkossa Tähtitorninmäen laidalla. Luin myös joukon hänen lyhytproosanäytteitään, joista saattoi havaita toisaalta animen, toisaalta Harry Potterin kuuluneen tytön mielikuvitusta rikastuttaneisiin aineksiin. Erittäin kypsää proosaa muuten, ja kauniita lauseita. Suureksi ilokseni hän on löytänyt taian ja mystiikan luonnosta ja olinkin jo hankkimassa hänelle lahjaksi Iida Turpeisen Elollisia, kun sain luotettavalta taholta tietää, että se kirja tytöllä on jo luvussa. Vaikka muistinkin, että Suomessa oli myös toinen hiljattain julkaistu naiskirjailijan kirja stellerinmerilehmistä (Aura Koiviston Mies ja merilehmä), en löytänyt sitä siihen hätään (löysin sen vasta monta päivää konfirmaatiotilaisuuden jälkeen), joten annoin tytölle kirjastonjatkeeksi aiemmin tässä blogissa ylistämäni Heikki Kännön Sömnön, oman Titaanien aika -trilogiani sekä nuorille suunnatun tietokirjan avainlajeista ja niiden merkityksestä ekosysteemeille.

Hyvän arjen hiljaisina päivinä, puolisoni joko nukkuessa, katsellessa ikuisuuksiin jatkuvaa Narutoa tai räiskiessä menemään Zörg-planeetan assassiineja tai mitä hän nyt ampuukaan, ja pienen koiramme Sukkarin haukkuessa vimmaisesti naapureita aina, kun jossain kävi ovi tai kaukainen koira haukkui, minä luin parvekkeella kirjan toisensa jälkeen. Palautin Mikael Hakimin kirjahyllyihini, luin edellä mainitut Elolliset ja aloitin Miehen ja merilehmän. Aloitin niin ikään minulta jo kahdesti kesken jääneen Donna Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin (kummallisesti suomennettu kirjan nimi, alkuteos The Secret History), jossa aina ehdin johonkin puoleenväliin, dionyysiseen hilluntaan saakka, ennen kuin kirja joutui hukkaan. Ensimmäistä kertaa luin sitä suomennoksena 18- tai 19-vuotiaana, silloin kun se oli aivan tuore nuorison kulttikirja, mutta kirja joutui hukkaan ennen kuin olin ehtinyt yli puolenvälin. Seuraavan kerran aloitin sen alkukielellään Brysselissä asuessani, mutten päässyt alkua pidemmälle, kun luonani kylässä kävi arabikaveri, joka oli hiljattain muuttanut juurettomana opiskelijana Eurooppaan ja koki opiskelukaverinsa elitistisiksi ja etäisiksi, vähän kuin Tarttin romaanin Richard. Arabikaveri alkoi lukea pöydälläni lojunutta Tarttia, tempautui siihen ja hänelle kirja jäi, kun hän lähti junalla opiskelupaikkakunnalleen. Josko kolmas kerta toden sanoisi ja nyt ehtisin lukea kirjan loppuun.

*   *   *

Kävin puolisoni kanssa Vanhankaupunginkoskella, koska se oli paikka, josta hän piti kovasti siellä ensi kerran käydessämme. Siellä oli tomerasti promeneeraavia ryhmiä iki-ihania valkoposkihanhia. Niin usein lukiessani parvekkeella kirjoja, kuulen taivaalta pehmeää kaakatusta ja näen, kuinka niiden pikku aurat lentävät yli pysähtymättä, matkallaan joko merenlahdille tai laidunmaille. Merenlahtien läheisyyden lisäksi valkoposkihanhet ovat ehdottomasti parhaita asioita Helsingissä.

Kävin puolisoni kanssa myös Taiteiden yössä, jonka nimeksi pitäisi tosin nykyään antaa Taiteiden iltapäivä, koska tuntuu, että tapahtumat yritetään siirtää koko ajan aikaisemmaksi ja aikaisemmaksi, niin että kun kaupungille lähtee auringonlaskun aikaan, siellä on enää vellovia ihmismassoja ja tapahtumia keritään kokoon, roudarit kantavat pois konserttien jäänteitä.

Kävin lounailla Kampissa ja illallisella Puotilassa, katsomassa vanhoja suosikkilintupaikkojani Laajalahtea ja Viikkiä. Niissä oli kaikenlaista, muttei mitään kovin epätavallista. Merikotkia meni yli, räyskiä pyyhki lahdilla. Pienemmät tiirat ovat jo kaikonneet tulevan syksyn tieltä. Etsin Viikissä siellä pyörinyttä amerikanhaapanaa lukuisain eklipsipukuisten euraasialaisten haapanoiden joukosta, mutten löytänyt. Illalla näin Viikissä perheellisen kettuja, joita nuoret korpit kiusoittelivat.

*   *   *

Kävin katsomassa veljeäni, hänen koiriaan ja tytärtään. Menimme katsomaan Kytäjän peltoja, joilla ei ollut vielä hanhia tai kahlaajia, mutta kurkia kylläkin. Kytäjänjärvellä oli merimetso. Kytäjällä on isoja esiintymiä valkohäntä- ja kuusipeuroja sekä metsäkauriita. Näimmekin kokonaisen lauman kuusipeuroja, joita on vaikeampi nähdä muualla Suomessa. Valkohäntäpeuroja oli Öröllä riesaksi asti - ne tuijottelivat illansuussa kulkijaa pelottomina ja niistä saattoi ottaa kännykällä kuvia.

Ridasjärvellä sorsat ja uikut piileskelivät tehokkaasti, mutta olipa siellä sentään jalohaikara, josta on tullut niin banaali laji Suomessa, että niitä on jo sisämaassakin parvittain. Oli siellä myös harmaahaikaroita ja varsin hyvää petomuuttoa: paikallisten ruskosuohaukkojen ja kalasääksen lisäksi lennossa oli tuulihaukkoja, sudenkorentojahdissa olevia nuolihaukkoja, yli meni mehiläishaukkaa ja merikotkaa.

Kanta-Hämeen puolella Sammalistonsuolla oli parhaat toistaiseksi näkemämme vesilintukeskittymät, joskin lähinnä yleisiä puolisukeltajia. Sielläkin oli peräti neljä jalohaikaraa, lukuisia harmaahaikaroita, merikotka meni yli sielläkin ja pelloilla oli kurkia ja laulujoutsenia, muttei hanhia ja kahlaajatkin jäivät isoihin töyhtöhyyppäparviin sekä muutamaan vikloon. Eteläisemmillä lampareilla oli venäläisiä kalassa. Ukrainan joukot ovat vapauttaneet kyliä ja liikennesolmukohtia Kurskin ja Belgorodin oblasteissa Venäjän puolella rajaa.

*   *   *

Varhain tänä aamuna palasin Islamabadiin ja saman tien töihin. On vähän haikea tunnelma, kun täällä kaupunkimaisemaa eivät elähdytä valkoposkihanhien herttaiset, kaakattavat parvet, vaan vain rääkyvät intianvarikset ja pihamainat. Eräs aikakausi on päättynyt, sillä vuokraemäntäni - joka oli kohdannut monsuunin alettua termiitti-invaasion - oli termiittipelossaan kaadattanut takapihalla olleen kuolleen puun. Se on minulle suru-uutinen, sillä tuo puu veti puoleensa joukoittain lintuja. Kilkkuseppä pesi siinä olleessa kolossa ja intiantulitöyhdöt sekä helmiselkätikat nakuttelivat sitä yhtenään.

Mirpurissa

Kävin viikolla Mirpurissa, joka sijaitsee vain kolmen tunnin ajomatkan päässä Islamabadista, mutta kuitenkin eri maailmassa, nimittäin Kashmirissa. Kuten kaikki tiedämme, Kashmir on ollut brittiläisen Intian jakautumisesta alkaen kiista-alue itsenäistyneiden Intian ja Pakistanin välillä ja jaettu näiden välillä kontrollilinjalla, jota kumpikaan ei ole tunnustanut kansainväliseksi rajaksi. Intian hallinnassa ovat Kashmirin laakso, sen eteläpuolella sijaitseva Jammu sekä korkealla Himalajalla sijaitseva Ladakh. Pakistanin hallinnassa taas ovat Jammu-Kashmirin länsipuolelle jäävä Azad Kashmir sekä sen pohjoispuolella sijaitseva Gilgit-Baltistan, josta kirjoitin toukokuussa 2023. Kutsun nyt lyhyyssyistä Intian-puoleista osaa Itä-Kashmiriksi ja Pakistanin-puoleista osaa Länsi-Kashmiriksi.

Mirpur sijaitsee Länsi-Kashmirin eteläisimmässä osassa, ei kovin kaukana rajantakaisesta Jammusta, ja on Azad Kashmirin toiseksi suurin kaupunki pääkaupungin Muzaffarabadin jälkeen, jossa kävin lyhyesti vuonna 2002. Tie Mirpuriin kulkee pohjoisen Länsi-Punjabin kautta, joka alue tunnetaan nimellä Potohar. Potoharin tasangot ovat Induksen ja Jhelumin väliin jäävä hedelmällinen ja siten myös maatalousvaltainen tasankoalue, jossa soanilainen kulttuuri vaikutti jo 700 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jättäen jälkeensä kivikautisia työkaluja ja sen sellaista. Niistä ajoista saakka alue onkin sitten ollut jatkuvasti asuttua ja viljeltyä. Indoeurooppalainen Gandharan kulttuuri, joka jätti jälkeensä Taxilan muinaiskaupungin, vaikutti samoilla seuduilla 1000-luvulla eKr, ja sitä seurasivat lukuisat indoiraaniset imperiumit aina Mogulivaltakuntaan saakka, jolta brittiläinen Radž ja itsenäiset Intia ja Pakistan perivät pääosan imperiaalisesta perinnöstään.

Tie Mirpuriin kulkee ensin Rawatin ja sitten monen potoharilaisen pikkukaupungin kautta: Mandra, Gujar Khan, Sohawa ja Dina. Dinassa on nykyisen rautatieverkoston päätepiste - Mirpuriin se ei yllä. Niinpä Dinasta käännytään pohjoiseen Manglan padon ja linnakkeen suuntaan, joiden kohdalla saavutaan sillan yli Kashmirin puolelle. Manglan padon taa jäävä Mirpurin tekojärvi hallitsee Mirpurin pohjoispuolista maisemaa - tekojärven alle jäi kokonaisia kyliä, kaupunkeja, temppeleitä ja pyhäköitä, joita sukeltajat käyvät siellä katsomassa.

Mirpur on kaupunkina ja piirikuntana verrattain vauras ja sen erityispiirteisiin kuuluu poikkeuksellisen vahva side Iso-Britanniaan. Täältä nimittäin on kotoisin suhteettoman suuri osuus Britannian kashmirilais- ja pakistanilaisyhteisöstä. Joka suvusta Mirpurissa tuntuu löytyvän Britannian passeja, diaspora rahoittaa lukuisia vaikutusvaltaisia säätiöitä ja järjestöjä (myös sitä, jonka vieraana Mirpurissa vierailin), ja Mirpurista ovat lähtöisin myös pisimmälle brittipolitiikassa päässeet pakistanilaiset, kuten ylähuoneen lordi Ahmed sekä useampi alahuoneessa vaikuttanut kansanedustaja. Huhun mukaan Mirpurissa voi maksaa myös Britannian punnilla, joskaan en punnattomana tätä kokeillut, vaan maksoin ostokseni rupioilla.

Kävin katsastamassa pari orpokotia ja koulua. Lisäksi kävin suufilaisen pyhimyksen ja runoilijan Mian Mohammad Bakhshin (1830-1907) haudalla, jonka ympärille on rakentunut merkittävä pyhäkkökompleksi useampine pyhimyshautoineen, basaareineen, vieraileville ja pyhiinvaeltaville mystikoille ja etsijöille varattuine asuintiloineen ja tietysti moskeijoineen. Pyhäkkö sijaitsee Mirpurin kaupungista etelään Khari Sharifissa, josta Bakhsh oli myös alun perin kotoisin. Hän niitti jo teininä mainetta runonlaulajana, joka sai aikaan hengellisiä hurmostiloja, joskin jo nuorena isältään Shamsuddin Qadrilta peritty hengellinen veljeskuntamandaatti luonnollisesti edesauttoi kunnioituksen ja ihailun kartuttamista. Kolmekymppisenä kirjoitettua runoeeposta Saif ul-Malukia pidetään hänen pääteoksenaan, mutta oli mies tuottelias muutenkin. Hän nivoi tietoisesti runoutensa suufilaisten mestarien ja punjabilaisten runoilijoiden jatkumoon, minkä vuoksi hänen tuotantoaan yhä pidetään niin tärkeänä koko myöhemmälle punjabinkieliselle kirjallisuudelle. Osasi hän toki myös persiaa ja arabiaa, kuten sivistyneelle miehelle kuului, mutta runoili samoin useilla vähemmän tunnetuilla paikalliskielillä.

Paluumatkalla kävin akaasiapuutarhoissa, joilta avautui näkymä tekojärven lahtiin ja niissä vilvoitteleviin vesipuhvelilaumoihin. Punjabin puolella pysähdyin iltapäivän tukahduttavassa kuumuudessa Rohtasin renessanssiaikaisille linnanraunioille, koska tämä näyttävä moguliajan kohde oli matkan varrella Dinan ulkopuolella. Rohtasin linnoituksen muurien harjoilta avautuivat kauniit näkymät yli Pohjois-Punjabin akaasiaa kasvavan kumpuilevan maaston ja Jhelumin sivujoen Kahanin.

Linnoituksen alkuperäinen rakennuttaja ei ollut kukaan mogulikeisareista vaan näiden kilpailija, pataanihallitsija Sher Shah Suri, jonka kuoltua linnoitus siirtyi mogulidynastialle. Tosin sekä Akbar että Jahangir yöpyivät siellä kumpikin tiettävästi vain kerran. Linnoitusalue on niin laaja, että muurien sisällä sijaitsee nykyisin myös kaksi yhä asuttua kylää.

Pikkukäen ilmestys

Monsuunisateista iltaisin ja aamuisin on tullut tavanomainen osa äänimaailmaa. Niitä edeltää aina tukahduttava kuumuus. Sateen jälkeen kaikki on hetken toisin: kuulaampaa, raikkaampaa.

Tähän aikaan vuodesta alkaa jo joidenkin lajien paluumuutto etelää kohti. Viime viikolla näin esimerkiksi taivaalla asuntoni yllä, lukemattomain pikkukiitäjäin joukossa, kaksi alppikiitäjää. Ja ensimmäisiä etelää kohti palaavia pohjoisen kahlaajia on alkanut ilmaantua Rawaljärven rannoille: metsäviklo, rantasipi... Varhaisimmat syysmuuttajat keskikesällä ovat usein niitä, jotka ovat jättäneet pesimättä tai joiden pesintä on mennyt pohjoisessa mönkään, joten ovat ajatelleet, että mitä minä suotta täällä enää hengaan, pitäkää tunkkinne, minä lähden siihen suuntaan, missä pippuri kasvaa.

Pohjoisen maissa, kuten Suomessa, ajatellaan usein muuttolinnuista, että ne ovat meikäläisiä lajeja, jotka käyvät vain talven ajaksi kääntymässä etelän maissa. Todellisuudessa monet niistä - esimerkiksi kiitäjät ja pääskyt - ovat pikemminkin etelän lintulajeja, joiden joukosta muutamat lajit ovat keksineet erikoistua siihen, että lentävät muita kauemmas pohjoiseen tiettynä vuodenaikana, pesivät syöden siellä rehottavia sääskiparvia, ja palaavat sitten heti kun hommat on hoidettu takaisin eteläisemmille maille. Suomalaistenkin verellä, jota sääsket ja mäkärät ensin imevät, elätetään siis käytännössä afrikkalaisia lintulajeja. Toisaalta, elleivät ne suurimman osan vuotta ahmisi afrikkalaisia hyönteismassoja, eivät ne koskaan jaksaisi lentää elävöittämään suomalaista suvea.

Lauantaina kävin Margallakukkulain kansallispuiston Dara Janglanin luontopolulla ja löysin sieltä huutelemasta pikkukäen. Kyseinen laji on hieman tavallista käkeä, idänkäkeä ja intiankäkeä pienempi, mutta muuten samannäköinen. Nämä kaikki neljä lajia tunnistaakin varmimmin äänistään, jotka ovat aivan erilaisia. Käki, kuten tiedämme, kukkuu kaksitavuisesti. Idänkäki puputtaa kolmitavuisesti. Intiankäki sanoo nelitavuisesti jotakuinkin ku-ku-ke-ku. Ja lauantaina kuulemani ja äänittämäni pikkukäki kiljahtelee peräti kuusitavuisesti melko bulbuloivalla rytmillä. Kaikki nämä poikkeavat merkittävästi Margallakukkuloiden kahdesta yleisimmästä käkilajista: variskäestä, joka sanoo kuu-eu taikka silloin tällöin wauku-wauku-wauku, sekä haukkakäestä, joka englanninkielisten mukaan sanoo brainfever, brainfever alati kiihkoisemmalla tahdilla (siitä sen kansanomaisempi nimitys Brainfeverbird). Harmaakäki, joka on pikkukäkeäkin pienempi, huutelee ty-diiy, ty-diiy. Ja jakobiinikäki päästelee melko epäsointisia kiljahduksia.

En tässä yhteydessä käsittele avoimempien alueiden aasiankukaalia ja viirumalkohaa, koska vaikka ne käkilintuja ovatkin, ovat ne varsin erilaisia kuin varsinaiskäet, eivätkä ole yllä mainittujen lajien tapaan pesäloisia.

Dara Janglanin polulta äänittämäni pikkukäki oli tiettävästi ensimmäinen Islamabadissa tavattu sitten vuoden 1995, jolloin muuan toinen täällä vaikuttanut suomalainen, Islamabadin linnuista kirjankin kirjoittanut Mikko Pyhälä, raportoi saman lajin samoilta kukkuloilta. Pakistanin vuoristoisemmista osista, ainakin Khyber-Pakhtunkhwasta ja Azad Kashmirista, laji tunnetaan harvalukuisena kesävieraana. Havaintojen puute ei toki tarkoita, etteikö pikkukäki todennäköisesti eläisi harvalukuisena Margallakukkuloiden lehtimetsäisillä rinteillä. Pakistanilaiset lintuharrastajat vain eivät ole sitä raportoineet, koska suurin osa heistä on valokuvaajia, jotka eivät kiinnitä tarpeeksi huomiota lintujen ääniin - ja ulkonäöltään Cuculus-sukuiset käet ovat niin samannäköisiä, ettei tähän lajiin ole ehkä kiinnitetty huomiota.

Paitsi ääniltään, käkilajit poikkeavat toisistaan myös isäntälajeiltaan, joiden pesissä loisivat. Pikkukäen isäntälaji on tiettävästi pensassilkkikerttunen - joka on Margallakukkuloilla yleinen, vaikkakin huomaamaton silloin kun ei laula.

Asuessani Islamabadissa vuonna 2002, muistan käyneeni Rawalin padon lähellä Rawaljärven rannoilla, jossa oli siihen aikaan vielä sulttaanikanojen ja ruskohaikaroiden kansoittamaa troopillista kosteikkokasvillisuutta. Sittemmin tuo kaikki on jyrätty kaupungin paisuessa ja virkistysalueiden vallatessa järven rantamat. Sunnuntaina tulin ajaneeksi Ankaranpuistoon, jossa en ole viimeisten kahden vuoden aikana käynyt, koska olen olettanut sen niin kesytetyksi virkistysalueeksi. Rawaljärven vedettömyys on kuitenkin johtanut siihen, että viime vuosien parhaat lintupaikat Korangjoen suussa ja järven itäpohjukassa ovat kuivuneet - jäljelle jääneiden vesialueiden linnut ovat liian kaukana kuivuneen mudan tuolla puolen jopa kaukoputkelle. Otaksuin - ja otaksuin oikein - että vettä olisi enemmän ja lähempänä rantaa järven länsipohjukassa, ja siksi sinne suuntasin.

Ankaranpuistosta löysin aidassa olevan aukon, josta muutama poika juuri puikki pusikkoon. Seurasin polkua, jota he olivat menneet, ja löysin järven rantaa seuraavalle kannakselle, josta olikin aivan erinomaiset näkymät järven tähän pohjukkaan. Pojat olivat kannakselta päässeet rantaan, johon virittelivät onkia ja piknikvarusteita. Minä sen sijaan jäin seuraamaan kannasta, jonka yllätyksekseni ymmärsin olevan sama, jota 22 vuotta aiemmin olin kulkenut lintuja nähdäkseni.

Järvenrannassa oli liikaa väkeä kalassa, että siellä olisi ollut paljon lintuja, mutta vähän ulompana olevilla hiekkasärkillä oli sentään jonkin verran silkki- ja riisihaikaroita ja pikkutyllejä. Enemmän lintuja oli sen sijaan kannaksen ja Ankaranpuiston väliin jäävissä rehevissä pöheiköissä samoin kuin tuota puistonlaitaa reunustavissa suurissa vanhoissa lehtipuissa, joihin näemmä nyt kerääntyivät sadat mehiläissyöjät, jotka edelliskesänä käyttivät yöpymispuinaan järven pohjoispuolisessa Lake View Parkissa sijaitsevan Jinnanpuronsuun suuria puita. Tuo alue on nyt vuorostaan tullut virkistysaluekehittämisen kohteeksi, joten mehiläissyöjät näyttävät evakuoituneen Ankaranpuiston reunuspuihin.

Islamabadissa tavataan neljää lajia mehiläissyöjiä, mutta kaksi niistä (mehiläissyöjä ja vihermehiläissyöjä) on vain harvinaisia läpimuuttajia. Paikalliset yleiset lajit ovat kuivempien paikkojen pikkumehiläissyöjä ja vedenläheisempien paikkojen safiirimehiläissyöjä, molemmat kesävieraita, jotka kaikkoavat talveksi. Molempia oli Ankaranpuiston pöheiköissä kymmenittäin ellei sadoittain, koska ilta alkoi saada ja nämä linnut parveutua hyönteispyynnistään yöpymäpuiden tuntumaan. Samaten rannan yllä hyöri kannasta viistäen suuria parvia pääskyjä: pikkutörmäpääskyjä, haara- ja jouhipääskyjä, intianpääskyjä ja ruostepääskyjä. 

Kannaksella käyskennellessäni taivas kuitenkin repesi, monsuunituuli yritti riistää minulta kolumbialaisen sombreroni ja saderyöppy piiskasi niin rannan kalamiehet ja selfieitä ottavat pojat kuin lopulta minutkin kiivaasti kohti parkkipaikkaa, jonne päästessäni olin jo läpimärkä. 

Tilasin kotiin kuuman sienikeiton leivän sisässä sekä pippuripihvin, jotka nautin salentolaisen Negroamaron kera, juhlistaen hieman myöhässä lauantaista pikkukäkeä. Tällaisen aterian kotiintilaus läheisellä markazilla sijaitsevasta ravintolasta maksaa noin seitsemän euroa, mikä on toki tavalliselle pakistanilaiselle jo perin porvarillinen hinta.

Askaniasta Butleriin ja pidemmällekin

Toukokuussa 2015 ajelin Etelä-Ukrainassa, Hersonin läänissä aron halki kohti Askania Novan erikoislaatuista reservaattia ja poimin tuolla tietaipaleella aronlaidasta kyytiin paikallisen biologin. Mainitsinkin siitä silloin tässä blogissa. Tänään huomasin somesta surukseni, että kyseinen mies on kaatunut rintamalla, taistelussa maansa ja kansansa puolesta venäläistä pahuutta vastaan.

Tuttujen ihmisten surmat ovat konkreettinen muistutus siitä, millä tavoin putinilainen Venäjä uhkaa meistä jokaisen elämää ja tulevaisuutta. Eurooppalaisilla ei oikein olisi varaa hävitä sotaa Ukrainassa, koska Euraasian sydänmaalta noussut peto ei tule tyytymään Ukrainaan jos sen annetaan siellä saada tahtomansa. Eurooppa on erityisessä vaarassa nyt, kun toinen peto - se, jonka kuolinhaava parani - on palaamassa valtaan meren takana.

Trumpin murhayrityksessä Pennsylvanian Butlerissa on paljon epäilyttäviä piirteitä, joten ei ole lainkaan ihme, että salaliittoteoriat alkoivat heti kukoistaa. Kumma kyllä nyt, kun kohteena oli Putinin mies, kukaan ei tunnu innostuvan tavanomaisista väärän lipun salaliittoteorioista, jotka leviävät kaikkialle joka kerran kun joku Putinin vastustaja murhataan. Tiedättehän, kuinka kosovolaiset muka vasiten murhasivat itse omiaan Raçakissa tammikuussa 1999 syyttääkseen serbejä. Kuinka Georgia muka hyökkäsi Venäjälle elokuussa 2008. Kuinka Syyrian oppositio muka ampui itse omia kannattajiaan sariinilla Damaskoksen esikaupungeissa elokuussa 2013. Kuinka Maidanin verilöylystä helmikuussa 2014 olikin muka vastuussa siellä mieltään osoittanut Ukrainan kansa voidakseen syyttää Janukovitšiä ja Venäjää. Tai kuinka Navalnyi myrkytti itse itsensä elokuussa 2020 voidakseen syyttää Putinia. Jostain syystä nyt kaikki ovat vakuuttuneita, että ammuskelijaksi tunnistettu nuorukainen Thomas Crooks oli demokraattien ja henkilökohtaisesti Bidenin asialla, vaikka olikin republikaanipuolueen jäsen, ja vaikka Trumpin omat turvamiehet olivat antaneet hänen hääräillä rauhassa, ja vasta katolle päästessään poliisit lähtivät tavoittamaan häntä.

Pidän täysin mahdollisena, että ampuja aikuisten oikeasti tarkoitti tappaa Trumpin. Voin kuvitella paljon ihmisiä, jotka olisivat moiseen johtopäätökseen tulleet, olivatpa kumman tahansa puolueen äänestäjiä. Tuskinpa kovin moni republikaani - tai kovin moni oikea uskovainen - katselee kovin suopein silmin trumpetöörien suorittamaa amerikkalaisen oikeiston kaappaamista äärioikeiston ja Venäjän asiaa palvelemaan. Mutta olosuhteet huomioiden pidän myös varteenotettavana mahdollisuutena sitä, että takana oli salaliitto - enkä pidä lainkaan mahdottomana sitäkään, että vielä jonain päivänä tulevaisuudessa tulemme tietämään, että takana olisi ollut myös Venäjän karvainen käsi, vaikkei mikään muu kuin motiivi, keinot ja tilaisuus siihen tällä hetkellä ilmeisesti viittaakaan.

Yleensä poliittisen väkivallan kohdalla kannattaa kuitenkin esittää cui bono -kysymys ("kuka hyötyy"). Jos Trump olisi kuollut, vastaus tuohon kysymykseen löytyisi epäilemättä hänen vastustajiensa - niin demokraattien kuin ei-trumpilaisten republikaanienkin - parista. Mutta Trumphan ei kuollut. Niin ollen cui bono -kysymys sai täysin päinvastaisen vastauksen: Suurimpia hyötyjiä murhayrityksestä (tai siltä näyttäneestä lavastuksesta) ovat Trump itse, hänen kannattajansa sekä tietysti Venäjä.

Mutta jos Trumpin murhayrityksessä olikin outoja ja epäilyttäviä piirteitä, vielä oudompaa ja epäilyttävämpää on ollut demokraattipuolueen toiminta. On kuin Yhdysvaltain demokraatit varta vasten haluaisivat paitsi hävitä nämä vaalit, myös tuhota itsensä ja amerikkalaisissa instituutioissa työskentelevät kannattajansa. Eivätkö he ymmärrä, että hävitessään ikälopun ja koherenttiin esiintymiseen kyvyttömän Bidenin kanssa nämä vaalit, he tuskin tulevat saamaan enää uutta mahdollisuutta? Trump ei tule toistamaan niitä virheitä, joiden vuoksi joutui luopumaan vallasta neljä vuotta sitten - tosin vasta sitten, kun oli ensin tehnyt epäonnistuneen vallankaappausyrityksen, joka huipentui Capitolin valtaukseen. Trumpin toinen tuleminen ei todellakaan tule enää antamaan instituutioissa sijaa vastustajille tai ylipäätään epälojaaleille aineksille. Yhdysvallat on erittäin suuressa vaarassa ajautua yksipuoluejärjestelmään - ja vieläpä fasistiseen sellaiseen. Venäjä on varmasti valmis auttamaan tässä päämäärässä.

Jokainen Trumpia inhoava ja Yhdysvaltain demokraatteja sympatisoiva on jo pitkään nähnyt, ettei Bidenista ole uusien vaalien voittajaksi. On täysin käsittämätöntä - kertoo ikäviä tosiasioita kulissien takaisesta korruptiosta - että puolue-eliitti hirttäytyy vanhaan ukkoon, joka olisi kannattanut jo päästää kunnialliselle eläkkeelle voitettuaan kerran vaaleissa Trumpin. Väitteet, ettei muita vaihtoehtoja muka ole, ovat jotakuinkin naurettavinta, mitä olen kuullut. Siitä olen samaa mieltä, ettei vaihtoehdoksi kannata nostaa ketään Clintonia, Obamaa, Sandersia eikä Kamalaa. Sen sijaan toimivaa olisi hyvä ajoitus ja uuden ehdokkaan poimiminen vaikka suoraan kadulta. Tuntemattomuus ei olisi ongelma, sillä tämänhetkisessä tilanteessa kuka tahansa - vaikka puun takaa tempaistu - saisi takuuvarmasti maailmanlaajuisen huomion. 

Kuka tahansa kohtuullisen karismaattinen ja dynaaminen, valtavirtaista poliittista keskustaa edustava demokraatti, jolla on edes vähän paikallista tai osavaltiotason kokemusta politiikasta, kävisi tehtävään - kunhan ei ole liian identiteettipoliittinen, vain johonkin marginaaliseen vähemmistöön vetoava. Vielä parempi jos kyseessä olisi "näyttelijätyyppi" - ulkonäöltään edustava hyvä puhuja, joka luo uskoa tulevaan. Sillä ei ole väliä, onko ehdokkaalla henkilökohtaisesti kovin vankkaa osaamista esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, kunhan hänellä on rautainen tiimi tähän. Ja kunhan hän ei tee siten kuin esimerkiksi Obama, joka ympäröi itsensä lähinnä PR:ään keskittyvillä jees-miehillä ja -naisilla, koska kuvitteli itse osaavansa kaiken substanssin. Näyttelijöitä suotta mollataan. Reagan oli erinomainen presidentti ja ilmeisesti myös Schwarzenegger oli Kalifornian kuvernöörinä kohtalaisen menestyksekäs.

Venäjällä asunut amerikkalainen gonzotoimittaja Matt Taibbi on artikkelissaan The Surrender ihmetellyt silmiään pyöritellen sitä, kuinka demokraatit ovat Trumpin murhayrityksen jälkeen käytännössä täysin antautuneet tämän tulevan presidenttiyden edessä. Se ilmentää hyvin sitä, millä tavoin demokraatit ja perinteisesti heihin kallellaan olleet instituutiot ovat kyvyttömyytensä vuoksi osavastuussa Trumpin palauttamisesta valtaan. Jos olisin putinisti, nauraisin partaani ja korkkaisin pullon Sovjetskoje šampanskojea.

Demokraatit ovat jo pitkään olleet vajonneita jonkinlaiseen absurdiin autismiin. Se tuntuu myötäilevän kulttuurista siirtymää postmoderniin uhrikulttuuriin, mutta en olisi aiemmin uskonut, että tuo oikeiston irvailema vasemmistolainen kulttuurimasokismi olisi niin todellista ja edennyt niin patologiselle asteelle, ettei edes kyynisistä puoluepelaajista ja syvien instituutioiden miehistä ja naisista löydy minkäänlaista oikeaa vastusta räikeän rikollisten ja silti samalla naurettavien petosmiesten vallankaappaukselle. Kaipa amerikkalaiset ovat sitten itse ansainneet alennustilansa, kun ovat kerran menneet halpaan, antaneet polarisoida itsensä ja vajonneet nykyisiin poteroihinsa niin oikealla kuin vasemmalla.

Sitä vain, että tästä on erittäin huonoja seurauksia Euroopassa - ja tietysti kaikkialla muuallakin Pohjois-Amerikan ulkopuolisessa maailmassa. Mutta ainakin jokunen kulissien takainen vaikuttaja Euroopassa lienee tämän jo ymmärtänyt. Esimerkiksi Ranska pelasi itsensä taas kerran hetkeksi pois kuilun reunalta. Ja kun lukee Suomen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, on vaikea uskoa, että ollaan samalla planeetalla kuin vielä kymmenen vuotta sitten - sen verran eri kieltä nyt puhutaan. Jo selonteon ytimekäs tiivistelmä olisi ollut ei-niin-kauan-sitten täysin mahdotonta kielenkäyttöä Suomen korkeimmassa poliittisessa eliitissä: 

"Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka pohjautuu arvopohjaiseen realismiin. Sen päämääränä on turvata Suomen itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, estää Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin ja taata suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi. Toiminnan perustana ovat demokratia, oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Suomi ylläpitää vahvaa kansallista puolustuskykyä osana Naton yhteistä pelotetta ja puolustusta. Suomi on rakentava, luotettava ja suorituskykyinen Nato-liittolainen. Euroopan unioni on Suomen tärkein arvo- ja turvallisuusyhteisö sekä keskeisin ulkopoliittinen vaikutuskanava. Suomi tiivistää kahdenvälistä yhteistyötä liittolaisten ja kumppanien kanssa ja hakee tasaveroista vuoropuhelua ja yhteistyömahdollisuuksia myös muiden kuin viiteryhmämme maiden kanssa. Suomi jatkaa vahvaa tukeaan Ukrainalle puolustustaistelussa ja sen edetessä kohti EU:n ja Naton jäsenyyttä. Suomi toimii kansainvälisen oikeuden ja sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän vahvistamiseksi."

*   *   *

Täällä Pakistanissa on jo pidempään odoteltu myöhässä ollutta monsuunia, kun vuosi on ollut poikkeuksellisen kuiva. Nyt se on viimein alkanut - tosin ikään kuin varovasti, myrsky silloin, toinen tällöin, ja lopulta viime päivinä jatkuvina yösateina. Vuoristoisemmilla alueilla Balutšistanissa ja Kashmirissa se on jo johtanut maanvyörymiin ja Lahoressa kadut tulvivat. Islamabadin ja Pindin välinen Rawaljärvi sen sijaan oli yhä eilen illalla käydessäni aivan vedetönnä.

Sentään järveen laskevan Korangjoen rippeisiin oli kerääntynyt tusinoittain silkki- ja yöhaikaroita ja jaavanmerimetsoja. Pitkään järvellä hengailleet pronssi-iibisten parvet sen sijaan olivat kadonneet. Safiirimehiläissyöjiä parveili ilmassa hyönteispyynnissä, mutta Rawaljärven rantojen kasvustoja kansoittivat nyt vain kuivien maiden priiniat ja heinähertut. Pitäisi varmaan käydä Jinnah Roadin pikkukosteikolla katsomassa, ovatko riisikutojat työn touhussa pesimässä, kuten yleensä monsuunin alettua tekevät.

Šiialaisten ašura-pyhää vietetään muharramin yhdeksäntenä ja kymmenentenä (tänä vuonna 16.-17. heinäkuuta länsimaisessa kalenterissa). Noina päivinä šiiojen kulkueet ruoskivat itseään ja vaikertavat Alin ja Huseinin nimiä muistaen Huseinin marttyroitumista Kerbalan taistelussa vuonna 680 umaijadien kalifi Yazid I:n joukkoja vastaan. Ašuran aikaan on muslimimaailmassa tavannut esiintyä väkivaltaisuuksia sunnien ja šiiojen välillä. Sellaisiin oli varauduttu tänäkin ašurana, mutta tällä kertaa perinteisesti rauhattomassa Pakistanissa kulkueet sujuivat varsin väkivallattomasti, kun taas perinteisesti hyvin rauhallisen Omanin pääkaupungissa Masqatissa Da'ish teki terrori-iskun šiialaista moskeijaa vastaan, missä yhteydessä marttyroitui ainakin neljä pakistanilaista.

*   *   *

Saara Ylösen kirjablogi Lukutoukan luetut sivut on muuten arvostellut romaanitrilogiani ensimmäisen kirjan, Titaanien ajan. Arvostelu löytyy täältä. Toivottavasti kirjojeni arvosteluja vielä ilmestyy muuallekin, koska se on ilman markkinointikoneistoa jotakuinkin ainoa keino, jolla kirjani löytävät muita lukijoita kuin niitä, jotka jo valmiiksi ovat ystäväpiirissäni. 

Niille, jotka ovat lukemastaan pitäneet, voin vihjata, että hyviä uutisia on luvassa. Olen löytänyt kasan vanhoja käsikirjoituksiani, jotka edustavat dekkarigenreä (ja joissa kaikissa on sama päähenkilö, Hallan), ja ryhtynyt uuteen kirjalliseen projektiin - niiden editoimiseen aikuisemmasta näkökulmasta julkaistavissa olevaan muotoon.

Lämpöaallosta ja Mikael Hakimista

En voi ymmärtää, kuinka suomalaiset valittavat hellettä ja kuumaa, kun lämpötilat ovat 25-27 asteessa eli jotakuinkin yleisinhimillisessä optimissa, josta parempaa ilmastoa ei voisi olla. Ei sellaisia päiviä kovin monta vuodessa Suomeen siunaannu.

Islamabadissa, jossa viimeiset kolme viikkoa lämpötila on ollut koko ajan yli 40 asteen, ajoittaen saavuttaen 45-47 asteen ahdistavan kostean säämiskäkelin, olen ottanut tavakseni käydä linturetkillä vain kahteen aikaan vuorokaudesta: joko klo 5:30-7:30 aamulla tai klo 17:30-19:30 illalla. Aamukahdeksalta lämpötila on jo sietämättömän hiostava. Työpäivinä toki päivät kuluvat aamuyhdeksästä iltakuuteen pääosin ilmastoiduissa toimistoissa, joissa ilmastointilaitteet hoosiannaa huutaen tuhlaavat rajattomat määrät sähköä ja muuttavat energiaa kuumaksi ilmaksi, josta ei muutenkaan ole planeetalla pulaa. Kotona ilmastoin vain kahta huonetta - olohuonetta ja makuuhuonetta - ja niitäkin vain kun niissä oleilen. Muutama minuutti ilmastointilaitteen sulkemisesta mikä tahansa huone on jo sauna.

Aamuisin Pakistanissa liikkuu vain aniharva paikallinen, joten tänä aamuna, kun kävin Rawaljärvellä, siellä ei ollut muita ihmisiä kuin muutama kalastaja, jotka ovat havainneet saman kuin minä siitä, mihin aikaan järvelle kannattaa tulla. Tavallinen kansa valtaa järvenrannat ja muut virkistyspaikat vasta illan pimetessä, täyttäen joka paikan metelillä, roskalla, kanankoivilla ja chilillä. Aamun varhaisimpina tunteina varikset, haarahaukat, mungot, šakaalit, kulkukoirat, varaanit ja monet muut luontokappaleet jotenkin prosessoivat 90 % kaikesta tuosta, niin että vain muoviroska jää. En voi kuvitella, millainen mädänlöyhkä joka paikassa vallitsisi ilman noita hyötyeläimiä.

Rawaljärven vesi on matalammalla kuin koskaan täällä oloni aikana. Järvestä on jäljellä alle kolmannes jos sitäkään. Tuon jäljellä olevan lätäkön laidoilla oli tosin tänäkin aamuna satakunta pronssi-iibistä, saman verran silkkihaikaroita sekä pienempiä määriä muita haikaralintuja, kenttähyyppiä, pitkäjalkoja sekä lieju- ja ojasuokanoja. Lätäköissä polskii henkitoreissaan monneja ja muita vesieläimiä, joita haikarat ja iibikset ahmivat kitoihinsa. Uutena lajina tälle paikalle järvellä oli myös hietatiira. Olen nähnyt niitä aiemmin Sindissä, mutten Rawaljärvellä.

*   *   *

Iltaisin luen Mika Waltarin Mikael Hakimia ja olen vaikuttunut siitä, kuinka syvällinen ja viisas tutkielma ihmisyydestä tuo kirja on. Ensimmäisen kerran luin Mikaelit niin nuorena, että olen ehtinyt unohtaa niistä todella paljon. Mikael Karvajalan luin uudestaan aikuisena vuosia sitten, ja Hakimin piti mennä samaa rataa, mutta sitten tuli kai väliin taas jotain, mikä jätti kirjan kadoksiin. Nyt kun sitä luen sellaisen miehen ominaisuudessa, joka on asunut vuosikausia useassa eri muslimimaassa, olen hämmästynyt Waltarin havaintokyvyn ja kynän tarkkuudesta samoin kuin hänen herkullisen sarkastisesta huumoristaan sekä päähenkilöään että musulmaaneja kohtaan.

Tuohon aikaan, kun Waltari kirjoitti kirjansa, ei islaminuskon sanasto ollut Suomessa vielä kovin vakiintunutta, minkä vuoksi Waltarin sanasto kirjoitusasuineen onkin vaihtelevasti välittynyt milloin saksan ja milloin ranskan kautta. Hyvin sanojen ja nimien alkuperistä silti saa selvän ja historialliset henkilöt tulevat kyllä tunnistettavaan muotoon, vaikka joidenkin nimet onkin kirjoitettu oudoilla tavoilla. Ei esimerkiksi ole ainakaan minulle selvää, miksi Waltari on kirjoittanut kuuluisan ja karismaattisen suurvisiiri Ibrahimin nimen "Ibdrahim". Suurvisiiri Ibrahimin lisäksi tarinassa seikkailee värikkäästi kuvattuna hahmona myös tämän vastajuonittelija, sulttaanin suosikkivaimo, ukrainalaissyntyinen Roxelana, myöhempi Hürrem-sultana, joka oli kotoisin nykyisen Länsi-Ukrainan Rohatynistä ja mahdollisesti etninen ruteeni.

Toinen yksityiskohta, joka pakotti minut tekemään hieman omia hakujani, oli Mikaelin Algerissa tapaama mainitun suurvisiirin vakooja, yhtä lailla karismaattinen "kuolonenkelin poika" Mustafa ben Nakir, joka edustaa salaperäistä geomailereiden veljeskuntaa. Kyseessä on mitä ilmeisimmin jokin karismaattinen suufilainen veljeskunta, joka on ehkä myös säilyttänyt vaeltavien maagien perinteitä, mutta kaikki lähteet, joissa nimenomaan tuota nimitystä käytetään johtavat joko Waltarin kirjaan tai sitten keskiaikaiseen ranskalaiseen Nicolas de Nicolayn käsikirjoitukseen, joka lienee toiminut Waltarin lähteenä, koskapa geomailerin hahmo on Waltarilla niin tarkoin kopioitu tuosta lähteestä ja sen kuvituskuvasta. Waltari ei kuitenkaan olisi perusteitta maininnut suurvisiiri Ibrahimia kyseisen veljeskunnan suurmestariksi, ellei veljeskunta jossain muodossa olisi varmasti ollut olemassa. Koska "geomailer" ei kuulosta sen enempää turkilta, persialta kuin arabialtakaan, sen täytyy olla väärinkirjoitettu versio oikean historiallisen veljeskunnan nimestä, mikä se sitten onkaan ollut. "Geomailer" voisi olla latinalaisten kielten välittämä versio turkkilaisesta muodosta cümeyliler eli jumaylaiset, mikä jo tosiaan kuulostaa suufilaisen liikkeen nimeltä. 

Koska puolisoni luulisi tietävän jotain tällaisista asioista, ja koska Mikael Hakimissa seikkaillaan jonkin aikaa Tunisiassa (alussa Djerban saarella, loppupuolella Tunisissa) ja pitkään Algeriassa (Algerin kaupungissa), kysyin asiaa häneltä, mutta hänkin päätyi etsinnöissään samoihin lähteisiin, jotka jo olin itse löytänyt. Hahmo itsessään ja se, mitä Waltari hänestä ja hänen aatteestaan kirjoittaa, herätti toki kiinnostusta. Harmi, että vaikka Mustafan hahmo yhtenään lukee runoja persialaiseksi mainitusta runokirjasta, Waltari välttää visusti nimeämästä tuota kirjaa, joka olisi vaivattomasti johdattanut oikeille jäljille. Ehkäpä Waltari ei sitten tarkoittanut kaikkea löydettäväksi. Jotkin mysteerit jäävät mysteereiksi - ainakin siihen, kunnes niihin törmää jonkin kasbahin sivukujalla tai osmanilaisen pyhimyshaudan yllä kohoavan plataanin varjossa.

Ajoittain Mikael Hakimia lukiessa mieleeni tulee egyptiläisen kirjailijan Youssef Ziedanin paljon uudempi historiallinen romaani Azazeel (2008), jota minun olisi pitänyt käsitellä myös tässä blogissani silloin, kun sen olin tuoreeltaan lukenut, mutta jostain käsittämättömästä syystä en näemmä ole niin tehnyt, koska löydän kyseistä kirjasta vain seuraavan maininnan Turkkiin sijoittuvasta blogikirjoituksestani huhtikuussa 2015: 

"Saavuin aamu-usvassa Gümüşlerin kylään ja löysin siellä tieni historialliselle luolaluostarille. Paikalle oli osunut aamuvarhain myös toinen ihmisolento, joka osoittautui amerikkalaiseksi Indianan osavaltion Huntingtonin yliopiston roomalaisen ja bysanttilaisen kristillisen historian professoriksi. Katselimme aikamme vaikuttavan hyvin säilyneitä freskoja, joiden joiltain hahmoilta olivat tosin ikonoklastit hakanneet kasvot näkymättömiin. Keskustelimme muinaisajoista, luolakaupunkien historiasta, Syyriasta, Mardinista ja Yusef Ziedanin kirjasta, jossa liikutaan nestoriolaisten ajassa."

Ziedanin romaanissa olemukseltaan ja luonteeltaan varsin waltarilainen nuorukainen, taustaltaan kristitty etsijä Ylä-Egyptistä, vaeltaa Alexandriaan, jossa joutuu todistamaan karismaattisen naisoppineen Hypatian hirvittävän kuoleman kiihkoilevien kristittyjen käsissä, ja jatkaa sitten Syyriaan käyden jatkuvaa sisäistä kamppailua uskon ja elämänilon välillä. Ziedan sai kirjastaan niskoilleen koptilaiskristittyjen raivon, vaikka jos kirjan tarkemmin lukee, sen kritiikki huomattavasti todennäköisemmin kohdistuu islamiin, vaikkei tuota uutta uskontoa vielä kirjan tapahtumien aikaan ollut, vaan sitä vasta enteilivät kristittyjen keskinäiset skismat. 

Waltarin Mikael Hakim taas sai oman aikansa Suomessa kylmäkiskoisen ja vähättelevän vastaanoton, koska suomalainen kulttuurieliitti oli tuolloin päättänyt, että ainoastaan sosialistis-sävytteinen inhorealismi oli oikeaa kirjallisuutta. Oikeastihan Mikael Hakim edustaa mitä realistisinta kuvausta ihmisyydestä ja hallitsijoiden keskinäisistä juonitteluista, joiden alle pieni ihminen pyrintöineen kovin herkästi polkeutuu. 

Ehkei aikalaisto myöskään ollut valmis teokseen, jossa kuvataan niin realistisesti ja normaalisti Pohjois-Afrikan arabivaltioita tai Osmanivaltakuntaa, näistä kun oli totuttu kuulemaan vain joko julmuutta ja ei-eurooppalaisuutta korostavaa demonisoivaa narratiivia tai Tuhannen ja yhden yön satuja. Waltari sen sijaan paljastaa väkevän sivistystasonsa pystymällä käsittelemään kaikenlaisia valtakuntia niin suurella suhteellisuudentajulla, ujuttaen myös sinne ja tänne omia perin synkretistisiä ajatuksiaan, jotka ainakin vielä hänen aikanaan olivat tulenarkoja, sillä konservatiiviset ja oikeistolaiset tahot loukkaantuivat kristinuskon rinnastamisesta islamiin, kun taas ateistinen vasemmisto ei liene voinut sulattaa Waltarin sittenkin sympaattista asennoitumista hengellisyyteen.

Waltari ei Karvajalassa lainkaan säästellyt uskonsotia ja noitavainoja käyneitä Euroopan kristillisiä valtakuntia - Mikaelin hyvän vaimon Barbaran ansaitsematon kohtalo oli Waltarin muuten kaikkea ironisella etäisyydellä tarkastelevassa kerronnassa aidosti koskettavalla tavalla kauhea. Tätä taustaa vasten hän ei kuitenkaan sorru siihen, että kuvaisi Hakimissa islamin maita yhtään hellävaraisemmin, vaan soveltaa myös niihin samaa ihmisyyden kyltymätöntä ahneutta ja vallanhimoa luotaavaa tarkkanäköisyyttä. Hän näkee molemmissa samoja ongelmia - mutta toki juuri siinä suhteessa hän oli itämaiden kuvauksessaan eurooppalaista valtavirtaa lahjakkaampi, että hän ymmärsi tämän sekä myös Osmanivaltakunnan ja sen vasallivaltioiden merkityksen koko Euroopan historialle. Näkee väitettävän, että Waltari olisi teoksessaan kuvannut läntisen ja islamilaisen maailman vastakkainasettelua. Minusta tämä tulkinta on väärä: Waltari päinvastoin kuvaa Hakimissa sitä, kuinka nämä kaksi maailmaa nivoutuvat yhteen ja koostuvat melko samanlaisista ihmisolennoista.

Huhutaan, että Waltarilla olisi ollut suunnitelmia vielä kolmanteenkin Mikaeliin, joka olisi vienyt tämän joko yhä kauemmas itään - Persiaan, Intiaan ja Kiinaan - tai sitten Atlantin toiselle puolen Uuteen maailmaan. Näitä suunnitelmia Waltari ei kuitenkaan koskaan tullut toteuttaneeksi.

Mikael Hakimin jälkeen sormet syyhyävätkin lukea ne Waltarit, joita en ole vielä eläissäni lukenut (kuten Nuori Johannes) sekä kaivaa kirjahyllyistä esiin useat muut Konstantinopoliin ja Istanbuliin sijoittuvat historialliset romaanit, joita omistan, mutta ne sijaitsevat Suomen residenssissäni ja täällä minua odottaa seuraavina vähintään yhtä mieluisa pino Heikki Kännön tiiliskiviä.