Pikkukäen ilmestys

Monsuunisateista iltaisin ja aamuisin on tullut tavanomainen osa äänimaailmaa. Niitä edeltää aina tukahduttava kuumuus. Sateen jälkeen kaikki on hetken toisin: kuulaampaa, raikkaampaa.

Tähän aikaan vuodesta alkaa jo joidenkin lajien paluumuutto etelää kohti. Viime viikolla näin esimerkiksi taivaalla asuntoni yllä, lukemattomain pikkukiitäjäin joukossa, kaksi alppikiitäjää. Ja ensimmäisiä etelää kohti palaavia pohjoisen kahlaajia on alkanut ilmaantua Rawaljärven rannoille: metsäviklo, rantasipi... Varhaisimmat syysmuuttajat keskikesällä ovat usein niitä, jotka ovat jättäneet pesimättä tai joiden pesintä on mennyt pohjoisessa mönkään, joten ovat ajatelleet, että mitä minä suotta täällä enää hengaan, pitäkää tunkkinne, minä lähden siihen suuntaan, missä pippuri kasvaa.

Pohjoisen maissa, kuten Suomessa, ajatellaan usein muuttolinnuista, että ne ovat meikäläisiä lajeja, jotka käyvät vain talven ajaksi kääntymässä etelän maissa. Todellisuudessa monet niistä - esimerkiksi kiitäjät ja pääskyt - ovat pikemminkin etelän lintulajeja, joiden joukosta muutamat lajit ovat keksineet erikoistua siihen, että lentävät muita kauemmas pohjoiseen tiettynä vuodenaikana, pesivät syöden siellä rehottavia sääskiparvia, ja palaavat sitten heti kun hommat on hoidettu takaisin eteläisemmille maille. Suomalaistenkin verellä, jota sääsket ja mäkärät ensin imevät, elätetään siis käytännössä afrikkalaisia lintulajeja. Toisaalta, elleivät ne suurimman osan vuotta ahmisi afrikkalaisia hyönteismassoja, eivät ne koskaan jaksaisi lentää elävöittämään suomalaista suvea.

Lauantaina kävin Margallakukkulain kansallispuiston Dara Janglanin luontopolulla ja löysin sieltä huutelemasta pikkukäen. Kyseinen laji on hieman tavallista käkeä, idänkäkeä ja intiankäkeä pienempi, mutta muuten samannäköinen. Nämä kaikki neljä lajia tunnistaakin varmimmin äänistään, jotka ovat aivan erilaisia. Käki, kuten tiedämme, kukkuu kaksitavuisesti. Idänkäki puputtaa kolmitavuisesti. Intiankäki sanoo nelitavuisesti jotakuinkin ku-ku-ke-ku. Ja lauantaina kuulemani ja äänittämäni pikkukäki kiljahtelee peräti kuusitavuisesti melko bulbuloivalla rytmillä. Kaikki nämä poikkeavat merkittävästi Margallakukkuloiden kahdesta yleisimmästä käkilajista: variskäestä, joka sanoo kuu-eu taikka silloin tällöin wauku-wauku-wauku, sekä haukkakäestä, joka englanninkielisten mukaan sanoo brainfever, brainfever alati kiihkoisemmalla tahdilla (siitä sen kansanomaisempi nimitys Brainfeverbird). Harmaakäki, joka on pikkukäkeäkin pienempi, huutelee ty-diiy, ty-diiy. Ja jakobiinikäki päästelee melko epäsointisia kiljahduksia.

En tässä yhteydessä käsittele avoimempien alueiden aasiankukaalia ja viirumalkohaa, koska vaikka ne käkilintuja ovatkin, ovat ne varsin erilaisia kuin varsinaiskäet, eivätkä ole yllä mainittujen lajien tapaan pesäloisia.

Dara Janglanin polulta äänittämäni pikkukäki oli tiettävästi ensimmäinen Islamabadissa tavattu sitten vuoden 1995, jolloin muuan toinen täällä vaikuttanut suomalainen, Islamabadin linnuista kirjankin kirjoittanut Mikko Pyhälä, raportoi saman lajin samoilta kukkuloilta. Pakistanin vuoristoisemmista osista, ainakin Khyber-Pakhtunkhwasta ja Azad Kashmirista, laji tunnetaan harvalukuisena kesävieraana. Havaintojen puute ei toki tarkoita, etteikö pikkukäki todennäköisesti eläisi harvalukuisena Margallakukkuloiden lehtimetsäisillä rinteillä. Pakistanilaiset lintuharrastajat vain eivät ole sitä raportoineet, koska suurin osa heistä on valokuvaajia, jotka eivät kiinnitä tarpeeksi huomiota lintujen ääniin - ja ulkonäöltään Cuculus-sukuiset käet ovat niin samannäköisiä, ettei tähän lajiin ole ehkä kiinnitetty huomiota.

Paitsi ääniltään, käkilajit poikkeavat toisistaan myös isäntälajeiltaan, joiden pesissä loisivat. Pikkukäen isäntälaji on tiettävästi pensassilkkikerttunen - joka on Margallakukkuloilla yleinen, vaikkakin huomaamaton silloin kun ei laula.

Asuessani Islamabadissa vuonna 2002, muistan käyneeni Rawalin padon lähellä Rawaljärven rannoilla, jossa oli siihen aikaan vielä sulttaanikanojen ja ruskohaikaroiden kansoittamaa troopillista kosteikkokasvillisuutta. Sittemmin tuo kaikki on jyrätty kaupungin paisuessa ja virkistysalueiden vallatessa järven rantamat. Sunnuntaina tulin ajaneeksi Ankaranpuistoon, jossa en ole viimeisten kahden vuoden aikana käynyt, koska olen olettanut sen niin kesytetyksi virkistysalueeksi. Rawaljärven vedettömyys on kuitenkin johtanut siihen, että viime vuosien parhaat lintupaikat Korangjoen suussa ja järven itäpohjukassa ovat kuivuneet - jäljelle jääneiden vesialueiden linnut ovat liian kaukana kuivuneen mudan tuolla puolen jopa kaukoputkelle. Otaksuin - ja otaksuin oikein - että vettä olisi enemmän ja lähempänä rantaa järven länsipohjukassa, ja siksi sinne suuntasin.

Ankaranpuistosta löysin aidassa olevan aukon, josta muutama poika juuri puikki pusikkoon. Seurasin polkua, jota he olivat menneet, ja löysin järven rantaa seuraavalle kannakselle, josta olikin aivan erinomaiset näkymät järven tähän pohjukkaan. Pojat olivat kannakselta päässeet rantaan, johon virittelivät onkia ja piknikvarusteita. Minä sen sijaan jäin seuraamaan kannasta, jonka yllätyksekseni ymmärsin olevan sama, jota 22 vuotta aiemmin olin kulkenut lintuja nähdäkseni.

Järvenrannassa oli liikaa väkeä kalassa, että siellä olisi ollut paljon lintuja, mutta vähän ulompana olevilla hiekkasärkillä oli sentään jonkin verran silkki- ja riisihaikaroita ja pikkutyllejä. Enemmän lintuja oli sen sijaan kannaksen ja Ankaranpuiston väliin jäävissä rehevissä pöheiköissä samoin kuin tuota puistonlaitaa reunustavissa suurissa vanhoissa lehtipuissa, joihin näemmä nyt kerääntyivät sadat mehiläissyöjät, jotka edelliskesänä käyttivät yöpymispuinaan järven pohjoispuolisessa Lake View Parkissa sijaitsevan Jinnanpuronsuun suuria puita. Tuo alue on nyt vuorostaan tullut virkistysaluekehittämisen kohteeksi, joten mehiläissyöjät näyttävät evakuoituneen Ankaranpuiston reunuspuihin.

Islamabadissa tavataan neljää lajia mehiläissyöjiä, mutta kaksi niistä (mehiläissyöjä ja vihermehiläissyöjä) on vain harvinaisia läpimuuttajia. Paikalliset yleiset lajit ovat kuivempien paikkojen pikkumehiläissyöjä ja vedenläheisempien paikkojen safiirimehiläissyöjä, molemmat kesävieraita, jotka kaikkoavat talveksi. Molempia oli Ankaranpuiston pöheiköissä kymmenittäin ellei sadoittain, koska ilta alkoi saada ja nämä linnut parveutua hyönteispyynnistään yöpymäpuiden tuntumaan. Samaten rannan yllä hyöri kannasta viistäen suuria parvia pääskyjä: pikkutörmäpääskyjä, haara- ja jouhipääskyjä, intianpääskyjä ja ruostepääskyjä. 

Kannaksella käyskennellessäni taivas kuitenkin repesi, monsuunituuli yritti riistää minulta kolumbialaisen sombreroni ja saderyöppy piiskasi niin rannan kalamiehet ja selfieitä ottavat pojat kuin lopulta minutkin kiivaasti kohti parkkipaikkaa, jonne päästessäni olin jo läpimärkä. 

Tilasin kotiin kuuman sienikeiton leivän sisässä sekä pippuripihvin, jotka nautin salentolaisen negroamaron kera, juhlistaen hieman myöhässä lauantaista pikkukäkeä. Tällaisen aterian kotiintilaus läheisellä markazilla sijaitsevasta ravintolasta maksaa noin seitsemän euroa, mikä on toki tavalliselle pakistanilaiselle jo perin porvarillinen hinta.

Askaniasta Butleriin ja pidemmällekin

Toukokuussa 2015 ajelin Etelä-Ukrainassa, Hersonin läänissä aron halki kohti Askania Novan erikoislaatuista reservaattia ja poimin tuolla tietaipaleella aronlaidasta kyytiin paikallisen biologin. Mainitsinkin siitä silloin tässä blogissa. Tänään huomasin somesta surukseni, että kyseinen mies on kaatunut rintamalla, taistelussa maansa ja kansansa puolesta venäläistä pahuutta vastaan.

Tuttujen ihmisten surmat ovat konkreettinen muistutus siitä, millä tavoin putinilainen Venäjä uhkaa meistä jokaisen elämää ja tulevaisuutta. Eurooppalaisilla ei oikein olisi varaa hävitä sotaa Ukrainassa, koska Euraasian sydänmaalta noussut peto ei tule tyytymään Ukrainaan jos sen annetaan siellä saada tahtomansa. Eurooppa on erityisessä vaarassa nyt, kun toinen peto - se, jonka kuolinhaava parani - on palaamassa valtaan meren takana.

Trumpin murhayrityksessä Pennsylvanian Butlerissa on paljon epäilyttäviä piirteitä, joten ei ole lainkaan ihme, että salaliittoteoriat alkoivat heti kukoistaa. Kumma kyllä nyt, kun kohteena oli Putinin mies, kukaan ei tunnu innostuvan tavanomaisista väärän lipun salaliittoteorioista, jotka leviävät kaikkialle joka kerran kun joku Putinin vastustaja murhataan. Tiedättehän, kuinka kosovolaiset muka vasiten murhasivat itse omiaan Raçakissa tammikuussa 1999 syyttääkseen serbejä. Kuinka Georgia muka hyökkäsi Venäjälle elokuussa 2008. Kuinka Syyrian oppositio muka ampui itse omia kannattajiaan sariinilla Damaskoksen esikaupungeissa elokuussa 2013. Kuinka Maidanin verilöylystä helmikuussa 2014 olikin muka vastuussa siellä mieltään osoittanut Ukrainan kansa voidakseen syyttää Janukovitšiä ja Venäjää. Tai kuinka Navalnyi myrkytti itse itsensä elokuussa 2020 voidakseen syyttää Putinia. Jostain syystä nyt kaikki ovat vakuuttuneita, että ammuskelijaksi tunnistettu nuorukainen Thomas Crooks oli demokraattien ja henkilökohtaisesti Bidenin asialla, vaikka olikin republikaanipuolueen jäsen, ja vaikka Trumpin omat turvamiehet olivat antaneet hänen hääräillä rauhassa, ja vasta katolle päästessään poliisit lähtivät tavoittamaan häntä.

Pidän täysin mahdollisena, että ampuja aikuisten oikeasti tarkoitti tappaa Trumpin. Voin kuvitella paljon ihmisiä, jotka olisivat moiseen johtopäätökseen tulleet, olivatpa kumman tahansa puolueen äänestäjiä. Tuskinpa kovin moni republikaani - tai kovin moni oikea uskovainen - katselee kovin suopein silmin trumpetöörien suorittamaa amerikkalaisen oikeiston kaappaamista äärioikeiston ja Venäjän asiaa palvelemaan. Mutta olosuhteet huomioiden pidän myös varteenotettavana mahdollisuutena sitä, että takana oli salaliitto - enkä pidä lainkaan mahdottomana sitäkään, että vielä jonain päivänä tulevaisuudessa tulemme tietämään, että takana olisi ollut myös Venäjän karvainen käsi, vaikkei mikään muu kuin motiivi, keinot ja tilaisuus siihen tällä hetkellä ilmeisesti viittaakaan.

Yleensä poliittisen väkivallan kohdalla kannattaa kuitenkin esittää cui bono -kysymys ("kuka hyötyy"). Jos Trump olisi kuollut, vastaus tuohon kysymykseen löytyisi epäilemättä hänen vastustajiensa - niin demokraattien kuin ei-trumpilaisten republikaanienkin - parista. Mutta Trumphan ei kuollut. Niin ollen cui bono -kysymys sai täysin päinvastaisen vastauksen: Suurimpia hyötyjiä murhayrityksestä (tai siltä näyttäneestä lavastuksesta) ovat Trump itse, hänen kannattajansa sekä tietysti Venäjä.

Mutta jos Trumpin murhayrityksessä olikin outoja ja epäilyttäviä piirteitä, vielä oudompaa ja epäilyttävämpää on ollut demokraattipuolueen toiminta. On kuin Yhdysvaltain demokraatit varta vasten haluaisivat paitsi hävitä nämä vaalit, myös tuhota itsensä ja amerikkalaisissa instituutioissa työskentelevät kannattajansa. Eivätkö he ymmärrä, että hävitessään ikälopun ja koherenttiin esiintymiseen kyvyttömän Bidenin kanssa nämä vaalit, he tuskin tulevat saamaan enää uutta mahdollisuutta? Trump ei tule toistamaan niitä virheitä, joiden vuoksi joutui luopumaan vallasta neljä vuotta sitten - tosin vasta sitten, kun oli ensin tehnyt epäonnistuneen vallankaappausyrityksen, joka huipentui Capitolin valtaukseen. Trumpin toinen tuleminen ei todellakaan tule enää antamaan instituutioissa sijaa vastustajille tai ylipäätään epälojaaleille aineksille. Yhdysvallat on erittäin suuressa vaarassa ajautua yksipuoluejärjestelmään - ja vieläpä fasistiseen sellaiseen. Venäjä on varmasti valmis auttamaan tässä päämäärässä.

Jokainen Trumpia inhoava ja Yhdysvaltain demokraatteja sympatisoiva on jo pitkään nähnyt, ettei Bidenista ole uusien vaalien voittajaksi. On täysin käsittämätöntä - kertoo ikäviä tosiasioita kulissien takaisesta korruptiosta - että puolue-eliitti hirttäytyy vanhaan ukkoon, joka olisi kannattanut jo päästää kunnialliselle eläkkeelle voitettuaan kerran vaaleissa Trumpin. Väitteet, ettei muita vaihtoehtoja muka ole, ovat jotakuinkin naurettavinta, mitä olen kuullut. Siitä olen samaa mieltä, ettei vaihtoehdoksi kannata nostaa ketään Clintonia, Obamaa, Sandersia eikä Kamalaa. Sen sijaan toimivaa olisi hyvä ajoitus ja uuden ehdokkaan poimiminen vaikka suoraan kadulta. Tuntemattomuus ei olisi ongelma, sillä tämänhetkisessä tilanteessa kuka tahansa - vaikka puun takaa tempaistu - saisi takuuvarmasti maailmanlaajuisen huomion. 

Kuka tahansa kohtuullisen karismaattinen ja dynaaminen, valtavirtaista poliittista keskustaa edustava demokraatti, jolla on edes vähän paikallista tai osavaltiotason kokemusta politiikasta, kävisi tehtävään - kunhan ei ole liian identiteettipoliittinen, vain johonkin marginaaliseen vähemmistöön vetoava. Vielä parempi jos kyseessä olisi "näyttelijätyyppi" - ulkonäöltään edustava hyvä puhuja, joka luo uskoa tulevaan. Sillä ei ole väliä, onko ehdokkaalla henkilökohtaisesti kovin vankkaa osaamista esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, kunhan hänellä on rautainen tiimi tähän. Ja kunhan hän ei tee siten kuin esimerkiksi Obama, joka ympäröi itsensä lähinnä PR:ään keskittyvillä jees-miehillä ja -naisilla, koska kuvitteli itse osaavansa kaiken substanssin. Näyttelijöitä suotta mollataan. Reagan oli erinomainen presidentti ja ilmeisesti myös Schwarzenegger oli Kalifornian kuvernöörinä kohtalaisen menestyksekäs.

Venäjällä asunut amerikkalainen gonzotoimittaja Matt Taibbi on artikkelissaan The Surrender ihmetellyt silmiään pyöritellen sitä, kuinka demokraatit ovat Trumpin murhayrityksen jälkeen käytännössä täysin antautuneet tämän tulevan presidenttiyden edessä. Se ilmentää hyvin sitä, millä tavoin demokraatit ja perinteisesti heihin kallellaan olleet instituutiot ovat kyvyttömyytensä vuoksi osavastuussa Trumpin palauttamisesta valtaan. Jos olisin putinisti, nauraisin partaani ja korkkaisin pullon Sovjetskoje šampanskojea.

Demokraatit ovat jo pitkään olleet vajonneita jonkinlaiseen absurdiin autismiin. Se tuntuu myötäilevän kulttuurista siirtymää postmoderniin uhrikulttuuriin, mutta en olisi aiemmin uskonut, että tuo oikeiston irvailema vasemmistolainen kulttuurimasokismi olisi niin todellista ja edennyt niin patologiselle asteelle, ettei edes kyynisistä puoluepelaajista ja syvien instituutioiden miehistä ja naisista löydy minkäänlaista oikeaa vastusta räikeän rikollisten ja silti samalla naurettavien petosmiesten vallankaappaukselle. Kaipa amerikkalaiset ovat sitten itse ansainneet alennustilansa, kun ovat kerran menneet halpaan, antaneet polarisoida itsensä ja vajonneet nykyisiin poteroihinsa niin oikealla kuin vasemmalla.

Sitä vain, että tästä on erittäin huonoja seurauksia Euroopassa - ja tietysti kaikkialla muuallakin Pohjois-Amerikan ulkopuolisessa maailmassa. Mutta ainakin jokunen kulissien takainen vaikuttaja Euroopassa lienee tämän jo ymmärtänyt. Esimerkiksi Ranska pelasi itsensä taas kerran hetkeksi pois kuilun reunalta. Ja kun lukee Suomen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, on vaikea uskoa, että ollaan samalla planeetalla kuin vielä kymmenen vuotta sitten - sen verran eri kieltä nyt puhutaan. Jo selonteon ytimekäs tiivistelmä olisi ollut ei-niin-kauan-sitten täysin mahdotonta kielenkäyttöä Suomen korkeimmassa poliittisessa eliitissä: 

"Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka pohjautuu arvopohjaiseen realismiin. Sen päämääränä on turvata Suomen itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, estää Suomen joutuminen sotilaalliseen konfliktiin ja taata suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi. Toiminnan perustana ovat demokratia, oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Suomi ylläpitää vahvaa kansallista puolustuskykyä osana Naton yhteistä pelotetta ja puolustusta. Suomi on rakentava, luotettava ja suorituskykyinen Nato-liittolainen. Euroopan unioni on Suomen tärkein arvo- ja turvallisuusyhteisö sekä keskeisin ulkopoliittinen vaikutuskanava. Suomi tiivistää kahdenvälistä yhteistyötä liittolaisten ja kumppanien kanssa ja hakee tasaveroista vuoropuhelua ja yhteistyömahdollisuuksia myös muiden kuin viiteryhmämme maiden kanssa. Suomi jatkaa vahvaa tukeaan Ukrainalle puolustustaistelussa ja sen edetessä kohti EU:n ja Naton jäsenyyttä. Suomi toimii kansainvälisen oikeuden ja sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän vahvistamiseksi."

*   *   *

Täällä Pakistanissa on jo pidempään odoteltu myöhässä ollutta monsuunia, kun vuosi on ollut poikkeuksellisen kuiva. Nyt se on viimein alkanut - tosin ikään kuin varovasti, myrsky silloin, toinen tällöin, ja lopulta viime päivinä jatkuvina yösateina. Vuoristoisemmilla alueilla Balutšistanissa ja Kashmirissa se on jo johtanut maanvyörymiin ja Lahoressa kadut tulvivat. Islamabadin ja Pindin välinen Rawaljärvi sen sijaan oli yhä eilen illalla käydessäni aivan vedetönnä.

Sentään järveen laskevan Korangjoen rippeisiin oli kerääntynyt tusinoittain silkki- ja yöhaikaroita ja jaavanmerimetsoja. Pitkään järvellä hengailleet pronssi-iibisten parvet sen sijaan olivat kadonneet. Safiirimehiläissyöjiä parveili ilmassa hyönteispyynnissä, mutta Rawaljärven rantojen kasvustoja kansoittivat nyt vain kuivien maiden priiniat ja heinähertut. Pitäisi varmaan käydä Jinnah Roadin pikkukosteikolla katsomassa, ovatko riisikutojat työn touhussa pesimässä, kuten yleensä monsuunin alettua tekevät.

Šiialaisten ašura-pyhää vietetään muharramin yhdeksäntenä ja kymmenentenä (tänä vuonna 16.-17. heinäkuuta länsimaisessa kalenterissa). Noina päivinä šiiojen kulkueet ruoskivat itseään ja vaikertavat Alin ja Huseinin nimiä muistaen Huseinin marttyroitumista Kerbalan taistelussa vuonna 680 umaijadien kalifi Yazid I:n joukkoja vastaan. Ašuran aikaan on muslimimaailmassa tavannut esiintyä väkivaltaisuuksia sunnien ja šiiojen välillä. Sellaisiin oli varauduttu tänäkin ašurana, mutta tällä kertaa perinteisesti rauhattomassa Pakistanissa kulkueet sujuivat varsin väkivallattomasti, kun taas perinteisesti hyvin rauhallisen Omanin pääkaupungissa Masqatissa Da'ish teki terrori-iskun šiialaista moskeijaa vastaan, missä yhteydessä marttyroitui ainakin neljä pakistanilaista.

*   *   *

Saara Ylösen kirjablogi Lukutoukan luetut sivut on muuten arvostellut romaanitrilogiani ensimmäisen kirjan, Titaanien ajan. Arvostelu löytyy täältä. Toivottavasti kirjojeni arvosteluja vielä ilmestyy muuallekin, koska se on ilman markkinointikoneistoa jotakuinkin ainoa keino, jolla kirjani löytävät muita lukijoita kuin niitä, jotka jo valmiiksi ovat ystäväpiirissäni. 

Niille, jotka ovat lukemastaan pitäneet, voin vihjata, että hyviä uutisia on luvassa. Olen löytänyt kasan vanhoja käsikirjoituksiani, jotka edustavat dekkarigenreä (ja joissa kaikissa on sama päähenkilö, Hallan), ja ryhtynyt uuteen kirjalliseen projektiin - niiden editoimiseen aikuisemmasta näkökulmasta julkaistavissa olevaan muotoon.

Lämpöaallosta ja Mikael Hakimista

En voi ymmärtää, kuinka suomalaiset valittavat hellettä ja kuumaa, kun lämpötilat ovat 25-27 asteessa eli jotakuinkin yleisinhimillisessä optimissa, josta parempaa ilmastoa ei voisi olla. Ei sellaisia päiviä kovin monta vuodessa Suomeen siunaannu.

Islamabadissa, jossa viimeiset kolme viikkoa lämpötila on ollut koko ajan yli 40 asteen, ajoittaen saavuttaen 45-47 asteen ahdistavan kostean säämiskäkelin, olen ottanut tavakseni käydä linturetkillä vain kahteen aikaan vuorokaudesta: joko klo 5:30-7:30 aamulla tai klo 17:30-19:30 illalla. Aamukahdeksalta lämpötila on jo sietämättömän hiostava. Työpäivinä toki päivät kuluvat aamuyhdeksästä iltakuuteen pääosin ilmastoiduissa toimistoissa, joissa ilmastointilaitteet hoosiannaa huutaen tuhlaavat rajattomat määrät sähköä ja muuttavat energiaa kuumaksi ilmaksi, josta ei muutenkaan ole planeetalla pulaa. Kotona ilmastoin vain kahta huonetta - olohuonetta ja makuuhuonetta - ja niitäkin vain kun niissä oleilen. Muutama minuutti ilmastointilaitteen sulkemisesta mikä tahansa huone on jo sauna.

Aamuisin Pakistanissa liikkuu vain aniharva paikallinen, joten tänä aamuna, kun kävin Rawaljärvellä, siellä ei ollut muita ihmisiä kuin muutama kalastaja, jotka ovat havainneet saman kuin minä siitä, mihin aikaan järvelle kannattaa tulla. Tavallinen kansa valtaa järvenrannat ja muut virkistyspaikat vasta illan pimetessä, täyttäen joka paikan metelillä, roskalla, kanankoivilla ja chilillä. Aamun varhaisimpina tunteina varikset, haarahaukat, mungot, šakaalit, kulkukoirat, varaanit ja monet muut luontokappaleet jotenkin prosessoivat 90 % kaikesta tuosta, niin että vain muoviroska jää. En voi kuvitella, millainen mädänlöyhkä joka paikassa vallitsisi ilman noita hyötyeläimiä.

Rawaljärven vesi on matalammalla kuin koskaan täällä oloni aikana. Järvestä on jäljellä alle kolmannes jos sitäkään. Tuon jäljellä olevan lätäkön laidoilla oli tosin tänäkin aamuna satakunta pronssi-iibistä, saman verran silkkihaikaroita sekä pienempiä määriä muita haikaralintuja, kenttähyyppiä, pitkäjalkoja sekä lieju- ja ojasuokanoja. Lätäköissä polskii henkitoreissaan monneja ja muita vesieläimiä, joita haikarat ja iibikset ahmivat kitoihinsa. Uutena lajina tälle paikalle järvellä oli myös hietatiira. Olen nähnyt niitä aiemmin Sindissä, mutten Rawaljärvellä.

*   *   *

Iltaisin luen Mika Waltarin Mikael Hakimia ja olen vaikuttunut siitä, kuinka syvällinen ja viisas tutkielma ihmisyydestä tuo kirja on. Ensimmäisen kerran luin Mikaelit niin nuorena, että olen ehtinyt unohtaa niistä todella paljon. Mikael Karvajalan luin uudestaan aikuisena vuosia sitten, ja Hakimin piti mennä samaa rataa, mutta sitten tuli kai väliin taas jotain, mikä jätti kirjan kadoksiin. Nyt kun sitä luen sellaisen miehen ominaisuudessa, joka on asunut vuosikausia useassa eri muslimimaassa, olen hämmästynyt Waltarin havaintokyvyn ja kynän tarkkuudesta samoin kuin hänen herkullisen sarkastisesta huumoristaan sekä päähenkilöään että musulmaaneja kohtaan.

Tuohon aikaan, kun Waltari kirjoitti kirjansa, ei islaminuskon sanasto ollut Suomessa vielä kovin vakiintunutta, minkä vuoksi Waltarin sanasto kirjoitusasuineen onkin vaihtelevasti välittynyt milloin saksan ja milloin ranskan kautta. Hyvin sanojen ja nimien alkuperistä silti saa selvän ja historialliset henkilöt tulevat kyllä tunnistettavaan muotoon, vaikka joidenkin nimet onkin kirjoitettu oudoilla tavoilla. Ei esimerkiksi ole ainakaan minulle selvää, miksi Waltari on kirjoittanut kuuluisan ja karismaattisen suurvisiiri Ibrahimin nimen "Ibdrahim". Suurvisiiri Ibrahimin lisäksi tarinassa seikkailee värikkäästi kuvattuna hahmona myös tämän vastajuonittelija, sulttaanin suosikkivaimo, ukrainalaissyntyinen Roxelana, myöhempi Hürrem-sultana, joka oli kotoisin nykyisen Länsi-Ukrainan Rohatynistä ja mahdollisesti etninen ruteeni.

Toinen yksityiskohta, joka pakotti minut tekemään hieman omia hakujani, oli Mikaelin Algerissa tapaama mainitun suurvisiirin vakooja, yhtä lailla karismaattinen "kuolonenkelin poika" Mustafa ben Nakir, joka edustaa salaperäistä geomailereiden veljeskuntaa. Kyseessä on mitä ilmeisimmin jokin karismaattinen suufilainen veljeskunta, joka on ehkä myös säilyttänyt vaeltavien maagien perinteitä, mutta kaikki lähteet, joissa nimenomaan tuota nimitystä käytetään johtavat joko Waltarin kirjaan tai sitten keskiaikaiseen ranskalaiseen Nicolas de Nicolayn käsikirjoitukseen, joka lienee toiminut Waltarin lähteenä, koskapa geomailerin hahmo on Waltarilla niin tarkoin kopioitu tuosta lähteestä ja sen kuvituskuvasta. Waltari ei kuitenkaan olisi perusteitta maininnut suurvisiiri Ibrahimia kyseisen veljeskunnan suurmestariksi, ellei veljeskunta jossain muodossa olisi varmasti ollut olemassa. Koska "geomailer" ei kuulosta sen enempää turkilta, persialta kuin arabialtakaan, sen täytyy olla väärinkirjoitettu versio oikean historiallisen veljeskunnan nimestä, mikä se sitten onkaan ollut. "Geomailer" voisi olla latinalaisten kielten välittämä versio turkkilaisesta muodosta cümeyliler eli jumaylaiset, mikä jo tosiaan kuulostaa suufilaisen liikkeen nimeltä. 

Koska puolisoni luulisi tietävän jotain tällaisista asioista, ja koska Mikael Hakimissa seikkaillaan jonkin aikaa Tunisiassa (Djerban saarella) ja sitten pitkään Algeriassa (Algerin kaupungissa), kysyin asiaa häneltä, mutta hänkin päätyi etsinnöissään samoihin lähteisiin, jotka jo olin itse löytänyt. Hahmo itsessään ja se, mitä Waltari hänestä ja hänen aatteestaan kirjoittaa, herätti toki kiinnostusta. Harmi, että vaikka Mustafan hahmo yhtenään lukee runoja persialaiseksi mainitusta runokirjasta, Waltari välttää visusti nimeämästä tuota kirjaa, joka olisi vaivattomasti johdattanut oikeille jäljille. Ehkäpä Waltari ei sitten tarkoittanut kaikkea löydettäväksi. Jotkin mysteerit jäävät mysteereiksi - ainakin siihen, kunnes niihin törmää jonkin kasbahin sivukujalla tai osmanilaisen pyhimyshaudan yllä kohoavan plataanin varjossa.

Ajoittain Mikael Hakimia lukiessa mieleeni tulee egyptiläisen kirjailijan Youssef Ziedanin paljon uudempi historiallinen romaani Azazeel (2008), jota minun olisi kaiken järjen mukana pitänyt käsitellä myös tässä blogissani silloin, kun sen olin tuoreeltaan lukenut, mutta jostain käsittämättömästä syystä en näemmä ole sitä tehnyt, koska löydän kyseistä kirjasta vain seuraavan maininnan Turkkiin sijoittuvasta blogikirjoituksestani huhtikuussa 2015: 

"Saavuin aamu-usvassa Gümüşlerin kylään ja löysin siellä tieni historialliselle luolaluostarille. Paikalle oli osunut aamuvarhain myös toinen ihmisolento, joka osoittautui amerikkalaiseksi Indianan osavaltion Huntingtonin yliopiston roomalaisen ja bysanttilaisen kristillisen historian professoriksi. Katselimme aikamme vaikuttavan hyvin säilyneitä freskoja, joiden joiltain hahmoilta olivat tosin ikonoklastit hakanneet kasvot näkymättömiin. Keskustelimme muinaisajoista, luolakaupunkien historiasta, Syyriasta, Mardinista ja Yusef Ziedanin kirjasta, jossa liikutaan nestoriolaisten ajassa."

Ziedanin romaanissa olemukseltaan ja luonteeltaan varsin waltarilainen nuorukainen, taustaltaan kristitty etsijä Ylä-Egyptistä, vaeltaa Alexandriaan, jossa joutuu todistamaan karismaattisen naisoppineen Hypatian hirvittävän kuoleman kiihkoilevien kristittyjen käsissä, ja jatkaa sitten Syyriaan käyden jatkuvaa sisäistä kamppailua uskon ja elämänilon välillä. Ziedan sai kirjastaan niskoilleen koptilaiskristittyjen raivon, vaikka jos kirjan tarkemmin lukee, sen kritiikki huomattavasti todennäköisemmin kohdistuu islamiin, vaikkei tuota uutta uskontoa vielä kirjan tapahtumien aikaan ollut, vaan sitä vasta enteilivät kristittyjen keskinäiset skismat. 

Waltarin Mikael Hakim taas sai oman aikansa Suomessa kylmäkiskoisen ja vähättelevän vastaanoton, koska suomalainen kulttuurieliitti oli tuolloin päättänyt, että ainoastaan sosialistis-sävytteinen inhorealismi oli oikeaa kirjallisuutta. Oikeastihan Mikael Hakim edustaa mitä realistisinta kuvausta ihmisyydestä ja hallitsijoiden keskinäisistä juonitteluista, joiden alle pieni ihminen pyrintöineen kovin herkästi polkeutuu. 

Ehkei aikalaisto myöskään ollut valmis teokseen, jossa kuvataan niin realistisesti ja normaalisti Pohjois-Afrikan arabivaltioita tai Osmanivaltakuntaa, näistä kun oli totuttu kuulemaan vain joko julmuutta ja ei-eurooppalaisuutta korostavan demonisoivan narratiivin tai Tuhannen ja yhden yön satujen tapaan. Waltari sen sijaan paljastaa väkevän sivistystasonsa pystymällä käsittelemään kaikenlaisia valtakuntia niin suurella suhteellisuudentajulla, ujuttaen myös sinne ja tänne omia perin synkretistisiä ajatuksiaan, jotka ainakin vielä hänen aikanaan olivat tulenarkoja, sillä konservatiiviset ja oikeistolaiset tahot loukkaantuivat kristinuskon rinnastamisesta islamiin, kun taas ateistinen vasemmisto ei liene voinut sulattaa Waltarin sittenkin sympaattista asennoitumista hengellisyyteen.

Waltari ei Karvajalassa lainkaan säästellyt uskonsotia ja noitavainoja käyneitä Euroopan kristillisiä valtakuntia - Mikaelin hyvän vaimon Barbaran ansaitsematon kohtalo oli Waltarin muuten kaikkea ironisella etäisyydellä tarkastelevassa kerronnassa aidosti koskettavalla tavalla kauhea. Tätä taustaa vasten hän ei kuitenkaan sorru siihen, että kuvaisi Hakimissa islamin maita yhtään hellävaraisemmin, vaan soveltaa myös niihin samaa ihmisyyden kyltymätöntä ahneutta ja vallanhimoa luotaavaa tarkkanäköisyyttä. Hän näkee molemmissa samoja ongelmia - mutta toki juuri siinä suhteessa hän oli itämaiden kuvauksessaan eurooppalaista valtavirtaa lahjakkaampi, että hän ymmärsi tämän sekä myös Osmanivaltakunnan ja sen vasallivaltioiden merkityksen koko Euroopan historialle. Näkee väitettävän, että Waltari olisi teoksessaan kuvannut läntisen ja islamilaisen maailman vastakkainasettelua. Minusta tämä tulkinta on väärä: Waltari päinvastoin kuvaa Hakimissa sitä, kuinka nämä kaksi maailmaa nivoutuvat yhteen ja koostuvat melko samanlaisista ihmisolennoista.

Huhutaan, että Waltarilla olisi ollut suunnitelmia vielä kolmanteenkin Mikaeliin, joka olisi vienyt tämän joko yhä kauemmas itään - Persiaan, Intiaan ja Kiinaan - tai sitten Atlantin toiselle puolen Uuteen maailmaan. Näitä suunnitelmia Waltari ei kuitenkaan koskaan tullut toteuttaneeksi.

Mikael Hakimin jälkeen sormet syyhyävätkin lukea ne Waltarit, joita en ole vielä eläissäni lukenut (kuten Nuori Johannes) sekä kaivaa kirjahyllyistä esiin useat muut Konstantinopoliin ja Istanbuliin sijoittuvat historialliset romaanit, joita omistan, mutta ne sijaitsevat Suomen residenssissäni ja täällä minua odottaa seuraavina vähintään yhtä mieluisa pino Heikki Kännön tiiliskiviä.

Kesäkierros Euroopassa IV

Lähtiessämme Fiesolesta paluumatkalle kohti pohjoista kotimaatamme, ajoimme ensin Toscanan kukkulain ja pian Apenniinien yli, pysähtyen kahvilla eräässä vuoristokylässä, jossa paikalle osunut vanha rouva paapoi Sukkaria eikä suostunut uskomaan, ettei Prinssi ollut italialainen, puhuen tälle itsepintaisesti italiaa. Kävimme ostoksilla Bolognan esikaupungissa ja suuntasimme sitten Bolognan ja Modenan välissä sijaitsevaan Vignolan pikkukaupunkiin, jossa meillä oli erinomaiseksi osoittautunut majapaikka paikallisen tavernan yhteydessä. Söimme ja joimme ruhtinaallisesti halvalla.

Seuraavana aamuna kävimme Secchian kosteikkojen luonnonsuojelualueella, jossa etelänsatakielet lauloivat, ja matkasimme sitten Mirandolan pikkukaupunkiin, koska Giovanni Pico oli sieltä kotoisin. Pysähtyessämme edellispäivänä siinä kyläkahvilassa, jonka luona mummo tuli muisteloimaan Prinssille italiaksi, Prinssi katsoi Picon kuvaa ja kertoi tämän elämästä monia seikkoja, joita viralliset tekstit eivät mainitse, ja kuinka väärinymmärretty tämä elinaikanaan oli. Minua ihmetytti, koska kuva ei ollut valokuva vaan maalaus - eihän 1500-luvulla ollut vielä kameroita - mutta maalauskin on riittävä vaikutelman saamiseksi (eikä sitäkään välttämättä tarvita). Ei olisi myöskään hämmästyttävää mikäli Prinssi olisi tuntenut nimenomaan tämän henkilön historian jo ennen tuloaan minun elämääni ja Eurooppaan. Ja olimmehan käväisseet lyhyesti Mirandolassa myös elokuussa 2023, vaikka silloin kävimmekin siellä vain kauppakeskuksessa. Puhuimme silloin Picosta ja Ficinosta, vaikkakaan emme kovin perusteellisesti.

Kaupunki ei tehnyt Prinssiin vaikutusta. Picojen suvun linna oli remontissa eikä sinne päässyt. Muuten tuossa pikkukaupungissa ei tuntunut olevan paljoa nähtävää - jokunen kirkko tietysti. Lisäksi kadut olivat ihmeen autioita ja Prinssi totesi turhautuneena, ettei hämmästynyt, että Giovanni Pico oli lähtenyt tästä kaupungista pois jo nuorena, sillä niin sieluttomalta se nyt vaikutti. Syy autiuteen oli tosin maallisempi - kaupungissa vietettiin siellä käydessämme keskipäivän siestaa, minkä vuoksi lähes kaikki oli kiinni eikä kaduilla näkynyt ristin sielua. Eräällä auki olleella terassilla saimme sentään kahvit.

Pico della Mirandolan ajatukset olivat aikoinaan mullistavia ja osaltaan käynnistämässä renessanssia, mutta omana elinaikanaan hän koki niiden vuoksi suurta vääryyttä. Paavi kielsi hänen kirjoituksensa - ensimmäisenä pannaan julistettuna kirjoitettuna kirjana - ja usutti inkvisition hänen kimppuunsa. Ja olisi hän varmaan kokenut loppunsa paljon aiemminkin, elleivät Firenzen viisas hallitsija Lorenzo de' Medici ja tämän suojeluksessa toiminut Marsilio Ficino olisi häntä suojelleet. Kun Lorenzosta oli aika jättänyt, hänen seuraajansa murhautti Picon ja tämän elinikäisen ystävän Angelo Polizianon arsenikilla - samana päivänä, jona Kaarle VIII:n joukot marssivat Firenzeen. Kuollessaan Pico oli vasta 31-vuotias. Ficino kirjoitti oppilaansa Picon muistosanat: 

"Rakas Picomme jätti meidät samana päivänä, jona Kaarle VIII saapui Firenzeen, ja vaikka kansa riemuitsi [vapauttajana nähdyn Kaarlen saapumisesta], oppineet vuodattavat kyyneleitä. Sillä ellei Ranskan kuningas olisi tuonut valoa, Firenze ei ehkä olisi milloinkaan nähnyt pimeämpää päivää kuin se, jona Mirandolan valo sammui."

Jatkoimme Mirandolasta iki-ihanaan Veronaan, jossa pääsimme täten käymään jo toista kertaa yhdessä, sillä vietimmehän aikaa Veronassa myös viime elokuun matkallamme. Vähänpä tuolloin arvasimme, etsiytyessämme takaisin Piazza dell'Erbelle, jonka lämpimästi edellismatkalta muistimme, että tämänkertainen Veronan vierailu olisi oleva perin erityislaatuinen.

Viime elokuun matkakertomuksessa kirjoitin näemmä pitkälti Romeon ja Julian tarun syntyhistoriasta, ja kirjoitin myös: 

"Romeon ja Julian lisäksi Verona on kuuluisa serenadeista ja kirkoista. Eikös siellä tietysti ollut kitarain ja luuttujen soittajia lauluineen. Ja kävimme kolmessa Veronan tunnetuimmista kirkoista - Pyhän Marian, Pyhän Anastasian ja Pyhän Fermon. San Zenon katedraali toisella puolen kaupunkia jäi meiltä tällä matkalla käymättä. Puolisoni sai aukiobasaarista päähänsä tyylikkään sombreron."

Verona on hienojen vanhojen kirkkojen kaupunki. Tällä kertaa kävimme pienessä mutta vaikuttavassa San Giovanni in Foron kirkossa Corso Porta Borsarilla. Siellä oli musta madonna sekä apostoli Johanneksen, Pietarin ja Johannes Kastajan patsaat. Kirkossa ei näyttänyt ensin olevan ketään, mutta rukoillessani ilmestyi kuin tyhjästä mummo, ja hetken kuluttua aiemmin tyhjässä kirkossa oli jo kymmenkunta hurskasta ihmistä. Oli hyvä, että kävimme tässä kirkossa, sillä vähän myöhemmin kohtasimme esoteerisessä kaupassa haastajan, joka ei tosin näyttäytynyt vaan puhui takahuoneesta käsin kauppaa pyörittäneelle aikuiselle pojalleen. Meillä oli kuitenkin myös Veronassa suojelija.

Tie Veronasta pohjoiseen seurailee Adigejokea ja saapuu jo ennen Trentinoon saapumista jylhiin vuoristomaisemiin. Rovereton jälkeen tulee Trento ja seuraavaksi alkavat jo alppimaisemat, kun saavutaan Etelä-Tiroliin eli Ylä-Adigeen. Tällä kertaa emme pysähtyneet myöskään Bolzanossa (Bozen) emmekä Bressanonessa (Brixen) vaan poikkesimme valtatieltä Mühlbachiin ja ajoimme sieltä pieneen Rodeneckin kylään (Rodengo), joka oli täysin saksankielinen.

Idylliselle majatalollemme päästessämme kävi kuitenkin ilmi, ettei kylässä ollut enää mikään ruokapaikka auki - vain yksi olutbaari - ja lähin ruokakauppakin oli Mühlbachissa, jonka olimme jo laaksossa ohittaneet. Ystävälliset rouvat kuitenkin neuvoivat meidät kävelemään kylän läpi aina kirkolle ja siitä oikealle, jossa sijaitsi isompi majatalo, ja olivat ilmeisesti soittaneet edeltämme, koska vaikka siellä ensin palkollistyttö sanoi meille keittiön olevan kiinni, tuli omistajarouva oitis itse vastaan ja sanoi, "ai te olette ne kaksi ulkomaalaista ihanan koiran kanssa", ja pöytään löytyi heti kohta sekä knödeleitä ja juustoa sisältävä illallinen että herkullista etelätirolilaista viiniä. Sukkar sai myös tulla kanssamme ravintolasaliin, jossa nahkaliiviset ja tirolilaishattuiset metsältä tulleet vieraat ihmettelivät sen saamaa erityispalvelua.

Aamulla, kun lähdimme postikortinkauniista Rodeneckistä, ajoimme valtatien sijaan Brennersolaan pienempää vanhaa maantietä pitkin, joka kulki läpi Etelä-Tirolin saksankielisten kylien. Itävaltaan päästyämme sivuutimme tällä kertaa Innsbruckin, koska kävimme siellä viime elokuussa. Tällä matkalla oli ollut tarkoitus Saksaan päästessämme vierailla erään alkujaan potsdamilaisen ystäväni luona nykyisessä asuinpaikassaan Garmisch-Partenkirchenissä, mutta koska aikataulumme menivätkin ristiin ja hän ehti Veronassa ollessamme lähteä pois palatakseen vasta silloin, kun meidän oli jo määrä olla Suomessa, lähdimmekin Innsbruckista kohti Müncheniä. Siellä oli erityinen pikkukauppa, jossa Prinssi halusi asioida, ja samalla tuli tilaisuus nähdä Baijerin pääkaupunki.

Pikkukaupan jälkeen söimme paikallisessa burgeripaikassa ja kuljimme Sendlingerin tornilta Sendlingerstrassea pitkin aina Marienplatzille kaupungin ytimeen. Myös Münchenissä Sukkar sai osakseen paljon lepertelyä ja huomiota satunnaisilta vastaantulijoilta. Näimme lyhyesti myös Viktualienmarktin ja jatkoimme sitten matkaa kauas pohjoiseen, Erfurtiin, joka oli oleva toinen Saksan pysähdyspaikka, koska tapasimme siellä Kyprokselta Saksaan muuttaneen marokkolaisen ystäväni, šakinpelaajan ja teknologin, sekä hänen tyttöystävänsä.

Saapuessamme oli vielä valoisaa, mutta kreikkalaisen Athos-ravintolan terassilla nauttimamme illallisen aikana ehti aurinko laskea. Kuljimme sitten pitkin poikin Erfurtin vanhaakaupunkia. Thüringenin pääkaupunki Erfurt oli minullekin uusi saksalainen kaupunki, vaikka läheisissä Weimarissa ja Jenassa olen käynyt muutamia kertoja. Gerajoen ylittävä katettu Raatihuoneensilta ja vanhakaupunki sen molemmin puolin ovat tavattoman kauniita. Vuonna 1379 perustettu Erfurtin yliopisto on Saksan vanhimpia. Luther opiskeli siellä nuorena ja Erfurtin suuruuksiin kuuluivat keskiajalla mestari Eckhart ja uudella ajalla Max Weber.

Vaikka olimme tulleet Erfurtiin oman aikamme ystävien kutsusta, päädyimme sittenkin käyskentelemään mestari Eckhartin jalanjäljissä - ja samalla niissä samoissa aiheissa, jotka olivat toistuvasti tulleet vastaamme Ljubljanassa, Ferrarassa ja Veronassa. Jos noissa kaupungeissa kokemissamme erityislaatuisissa asioissa oli ollut jotain pelottavaakin, se ei ollut mitään sen rinnalla, mitä pyytämättä ja yllättäen kohtasimme Erfurtissa. Syynä oli jälleen viaton pieni koiramme, joka eräiden hiljattaisten sattumusten vuoksi veti puoleensa liiallista huomiota. Välikohtaus tapahtui, kun olimme kaikki neljä - ja Sukkar viidentenä - palaamassa vanhastakaupungista ja ohitimme Pyhän Vigbertin kirkon Meister-Eckhart-Strassen ja Regierungstrassen kulmassa. Tumma hahmo oli kirkon edessä olevalla aukiolla, pelästytti koiraparkamme puolikuolleeksi ja pakeni sitten vastapäiseen rakennukseen, joka näyttäisi olevan jonkinlainen kaupunginhallinnon rakennus. Viereisessä talossa on tosin myös pommisuojamuseo, sillä Pyhän Vigbertin kirkko ilmeisesti pommitettiin toisessa maailmansodassa pahasti. Hahmo ei seurannut meitä, mutta tapahtuneen johdosta päätimme yöpyä Erfurtin sijaan Weimarissa. Muuten kaikki päättyi hyvin ja myös marokkolaisilla oli seuraavana aamuna kaikki hyvin.

Oli selvästi aika päättää tämä matka vanhan Euroopan salaperäisissä kaupungeissa ja etsiytyä takaisin turvallisen hiljaiseen ja rauhalliseen Suomeen. Ajelimme seuraavana päivänä Weimarista Dresdenin ja Görlitzin sivuitse Puolan rajan yli ja siellä Wrocławiin (Breslauhun). Wrocław on kaunis ja salaperäinen kaupunki, josta olen kertonut blogissani aiemminkin, esimerkiksi tässä kirjoituksessa: 

"Wrocław on Sleesian pääkaupunki, sen vanhakaupunki on erittäin näyttävä ja kyseessä on myös merkittävä yliopistokaupunki sekä esoteerinen keskus. Oderin rannoilla, toinen toistaan näyttävämmissä kirkoissa ja kaupunginaukioilla saattoi muistella Marek Krajewskin kirjojen tummanpuhuvia tapahtumia. Söin sianpotkaa ja borssia lwówilaisessa ravintolassa keskusaukiolla ja maksoi vain viitisen euroa.

Wrocławin ja Lwówin välillä on traaginen yhteys. Ennen toista maailmansotaa seuranneita rajansiirtoja, jotka tapahtuivat lähinnä Moskovan sanelemina, Breslau oli saksalainen kaupunki ja Lwów puolestaan puolalainen. Euroopan kahtiajaon jälkeen Breslau liitettiin Puolaan ja siitä tuli Wrocław, kun taas Puolan itäiset alueet liitettiin Neuvostoliittoon ja niistä tuli osia Ukrainan ja Valko-Venäjän neuvostotasavaltoihin. Lwówista tuli ukrainalainen Lviv (venäjäksi Lvov, saksaksi Lemberg), yhä nykyäänkin yksi vahvimmin ukrainalaiskansallisia kaupunkeja. Lwówin puolalaisväestö siirrettiin juurikin saksalaisista tyhjennettyyn Breslauhun. Joten nykyinen Wrocław on oikeastaan itäpuolalaisen Lwówin reinkarnaatio, ainakin mitä väestöpohjaan tulee."

Wrocławissa oli sinne saapuessamme - kuinkas muuten - suuret mystiset markkinat salatieteen kaupustelijoineen, mistä emme suinkaan olleet tietoisia sinne mennessämme, sillä halusimme lähinnä syödä lounaan kauniissa kulttuurikohteessa. Sen teimmekin, mutta tulimme myös käyneeksi jälleen esoteerisessa kaupassa  ja vieläpä keskustorin laidan taikuriliikkeessäkin - joskin jälkimmäinen tuntui olevan suunnattu enemmän Harry Potter -faneille kuin muinaisen tiedon etsijöille. (Rowling kyllä tuntee historiansa ja aiheensa, mutta siitä joskus toiste.) Wrocławin raatihuone itsessään on mitä esoteerisin, joten en ihmettele, miksi Krajewskin Breslauhun sijoittuvat kirjat ovat niin täynnä sitä.

Yövyimme Sieradzin kaupungin eteläpuolella, syvällä maaseudulla, Nowa Wieśin kylän ulkopuolella sijaitsevalla majatalolla. Omistaja oli eksentrinen ja ystävällinen vanhempi mies, joka osasi vain puolaa ja vähäsen venäjää, ja piti maillaan riikinkukkoja, jotka käyskentelivät vapaasti puutarhassa. Ne pelästyttivät hieman Sukkaria, joka Erfurtissa näkemänsä jälkeen oli ollut koko päivän tapojensa vastaisesti peloissaan kaikenlaisista asioista. Majatalon eetos oli kuitenkin hyvä ja värähtelytaajuus suopea. Sukkarkin rauhoittui seuraavaan päivään mennessä.

Ajoimme pitkän matkan Puolan halki toiseksi viimeisenä matkapäivänämme emmekä enää tehneet pitkiä kulttuuripysähdyksiä. Tosin tietöiden ohjatessa meidät sivupoluille kävimme edullisilla ostoksilla Biedronkassa Łomżassa ja tulimme siinä sivussa nähneeksi mustatiiroja Narewin kosteikoilla.  Liettuassa ajelimme jo rauhallisissa pohjoisissa tunnelmissa ja päädyimme yöpymään maalaistaloon ennen Panevėžystä. Tämän majatalon rouva oli vielä eksentrisempi ja kielitaidottomampi kuin Puolan majapaikassamme, mutta muutoin harmiton.

Latviassa teimme perinteeksi muodostuneen ostospysähdyksen Bauskassa ja ajoimme Riian ohitustieltä vahingossa Ogreen kohti Väinänlinnaa, kunnes korjasimme kurssin takaisin Viroa kohti. Jossain Saulkrastin tienoolla kävimme kurpitsakeitolla ja pihvillä metsän ympäröimässä kievarissa - Prinssi ihmetteli, miksei tällaisia ruokapaikkoja ole tarjolla Suomessa ja minä ihmettelen aivan samaa. Pärnussa pysähdyimme viimeisille ostoksille Apollon kirjakauppaan ja lemmikkitarvikemyymälään, Sukkar kun oli lihonut Euroopan lihapatain ääressä pois vanhoista valjaistaan, vaikka käveli kanssamme hillittömiä askelmääriä joka päivä.

Tallinnassa meille jäi vielä aikaa käyskennellä Reidi teen promenadilla ennen laivan lähtöä. Helsingissä olimme puolenyön aikaan ja siellä odottivat grilli lämpimänä sekä dekantoitu punaviini. Seuraava päivä olikin hääpäivämme (jo kaksi vuotta), jota juhlimme melko railakkaissa ja henkevissä tunnelmissa. Kolmantena päivänä uudesta tulemisestamme oli minun aika lentää takaisin Pakistaniin. Kolme viikkoa lomailua putkeen olikin pisin yhtenäinen loma, jonka olen vuosikausiin pitänyt.

*   *   *

Islamabadissa helteet ovat jatkuneet, mutta se ei ole estänyt minua retkeilemästä - erityisesti viiden jälkeen illalla, jolloin on kaksi ja puoli tuntia hyvää, viileää aikaa ennen pimeän tuloa. Kävin Rawaljärvellä, jossa oli satakunta pronssi-iibistä ja juhlapukuinen pitkäpyrstöjassana. Tänään oli monsuunin tuloa enteilevä myrsky, jonka jälkeen kävin eläköityneen majurin kanssa Dara Janglanin luontopolulla. Leopardi karjahteli meille varsin läheiseltä etäisyydeltä ja löysimme etsimämme eli huutelevan bengalinpitan. Sen sijaan pitkäpyrstökehrääjä ei tällä kertaa aloittanut ääntelyä, vaikka sitä odotimme pimeään saakka. Ehkä se on nyt lauluaikansa laulanut.

Kesäkierros Euroopassa III

Triestessä olimme saavuttaneet Italian, joka olisi tälläkin kertaa Euroopan-matkamme etäisin maa. Vieläpä jälleen niin, että Firenzestä tuli jo kolmannen kerran yhteisen matkamme käännekohta, josta lähdimme palaamaan takaisin pohjoista kohti. Niin teimme myös edellisillä automatkoillamme Italiaan marraskuussa 2021 ja elokuussa 2023. Ilman Prinssiä kävin siellä ukrainalaisen ystävättäreni, kuuluisasta hetmannisuvusta polveutuvan soturiprinsessan kanssa elokuussa 2014 ja itsekseni vapun aikaan 2018.

Tämänkertainen matkamme Italiaan seuraili oikeastaan Ljubljanasta alkaen monin paikoin samoja teitä kuin ukrainattaren kanssa vuosikymmen aiemmin: saapuminen Sloveniasta Triesteen, sitten Veneton halki Emilia-Romagnaan, pysähtyminen Ferrarassa ja päätyminen Firenzeen. Tosin ukrainattaren kanssa kävin Venetsiassa ja Chioggiassa tuon matkan varrella, kun taas foinikialaisen prinssin kanssa kävimme Venetsiassa, Veronassa ja Padovassa viime elokuussa. Hetmannittaren kanssa jatkoimme Roomaan saakka ja takaisin, mitä emme ole vieläkään tehneet Prinssin kanssa, koska matka-aikamme tuntuu aina kuluneen Firenzeen päästessä liian vähiin.

Vuosikymmen sitten kirjoitin Triestestä tällä tavoin: 

"Me jatkoimme keskimmäistä reittiä vuorten yli kohti Italian viimeistä saareketta Balkanilla, Triesteä, jonne avautuivat vuorilta näkymät Triestenlahden sinisessä pohjukassa samalla kun näimme Adrianmeren ensimmäistä kertaa. Olimme saapuneet Keski-Euroopan maailmasta Välimeren rantaan.

Triesten kaupungilla on mielenkiintoinen historia. Se on nykyäänkin toisaalta Balkanin portti Italiaan ja toisaalta Italian portti Balkanille. Kaupunkia ympäröivien kukkuloiden kylissä asuu paljon sloveeneja ja kroaatteja ja kyltitkin ovat usein kaksikielisiä. Trieste oli myös aikoinaan pitkään Itävalta-Unkarin hallinnassa ja toimi kaksoismonarkian viimeisenä satamakaupunkina Välimerelle, ennen kuin imperiumi menetti yhteytensä mereen. Seuraavana rannikolla olleen kaupunkinsa Fiumen (nykyinen Rijeka) Italia menetti Jugoslavialle ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Triestessä oli aikoinaan myös merkittävä juutalaisväestö, jonka muistona siellä on edelleen näyttävä synagoga."

Laskeutuessani vuorilta Triesteen Prinssin kanssa, satoi, ja sääolosuhteet ilmeisesti myös sekoittivat navigaattorin GPS-yhteyttä sen verran, että parkkipaikkaa etsiessämme tulimme kruisailleeksi läpi vanhan keskustan pääkadut ja satamanvarret. Päädyimme lopulta ulos parkkihallista ylhäällä kukkulalla San Giuston linnan ja katedraalin kupeesta ja kävelimme sieltä takaisin alakaupunkiin kapeita rinteessä olevia kujia, sateen piiskatessa taivaalta. San Giustoa ylempänä kukkulalla olisi ollut kasvitieteellinen puutarha ja taikametsä (bosco incantato), mutta sääolosuhteet eivät suosineet enää sinä iltapäivänä ulkoilua. Pelastauduimme pizzeriaan, jossa saimmekin nauttia Italian antimista.

Sateen hellittäessä oli yhä valoisaa. Aurinko oli laskemassa Adrianmeren taa ja me läksimme Italian yhtenäisyyden aukiolle sitä katsomaan. Sukkar oli iloinen saadessaan kirmata cornichella, vaikka Triesten kaupunki onkin hukannut verrattoman mahdollisuuden uhratessaan lähes koko kauniin rantaviivansa vilkasliikenteiselle valtatielle. 

Hankimme itsellemme yöpaikaksi talonpuolikkaan Latisanan maaseudulta Tagliamentojoen varrelta, pienestä San Michelen kylästä, käytännössä Friuli-Venezia-Giulian ja Veneton rajalta. Huomasimme jo tuolloin, että Italiassa auton kanssa matkustellessa hinta-laatusuhteessa on paljon parempi yöpyä maaseudulla, jossa majoituskohteet voivat olla mitä tahansa maatalosta tai kerrostaloasunnosta huvilaan, luostariin tai linnaan, ja hinnat alle puolet siitä, mitä kämäiset kaupunkihotellit maksavat turistien eniten suosimissa kaupungeissa. Niihinhän pääsee vaikka heti aamusta autolla. Lisäksi tarvitsimme läpi matkan sellaisia majapaikkoja, joissa oli parkkipaikka joko omasta takaa tai lähellä, ja joihin pieni koiramme oli tervetullut. Nämä kaksi kriteeriä eivät yleensä suosineet kaupunkien keskustoissa sijaitsevia paikkoja.

Aamulla vietimme jonkin verran aikaa Friulin ja Veneton kylissä - tehden kompromissin, että mikäli Prinssi jaksoi olla kärsivällinen minun käydessäni kosteikkojen laidoilla lintuja katsomassa, minä olisin puolestani pitkämielinen ostoskeskusten ja megamarkettien suhteen. Kolusimme sinä päivänä useampia molempia, sekä eBirdistä löytyneitä lintupaikkoja että Prinssin netistä katsomia hyvin varustettuja ostoskeskuksia. 

Illaksi päädyimme Etelä-Venetoon, Rovigon maakunnan Fenil del Turcon kylään, jossa majoituksemme oli vielä parempi kuin Latisanassa - historiallinen kartano, jonka nimi, Millefiori ("tuhat kukkaa"), oli kirjaimellisesti totta. Omistajarouvat olivat totisesti panostaneet ruusuihin ja muihin kukkaihmeisiin. Paikkaa voi ilmeisesti vuokrata häiden ja vastaavien tapahtumien järjestämiseen, mutta oli se oikein mukava myös yhden yön turistimajoitukseksi. Lintuja oli kylän maatalousympäristössä kivasti - mehiläissyöjiä, harjalintuja ja sen sellaista. Kävelimme auringonlaskun aikaan kylän keskustaan tavernaan syömään pihviä ja juomaan venetolaista viiniä. Alkuasukkaat loivat viinipäisellä hirnumisellaan suomalaisittain kotoisan taustahälyn. Koirat haukkuivat (varsinkin meidän), tervapääskyt kirkuivat. 

Se ei selvinnyt, miksi kylä on nimetty jonkun turkkilaisen mukaan. Fenil del Turco (tai yleisitaliaksi Fienil del Turco) merkitsee kirjaimellisesti "Turkkilaisen latoa". Keinoälyapulaiseni arveli, että nimi on tullut joko Venetsian tasavallan kauppayhteyksistä Osmanivaltakuntaan tai sitten se on ollut jonkun mahdollisesti siellä päin maailmaa kauppaa tehneen suvun nimi. Kaipa sekin on mahdollista, että joku turkkilainen olisi aikoinaan asettunut Venetoon ja antanut nimensä - tai latonsa nimen - paikalle nousseelle kylälle.

Seuraavana päivänä teimme pitkän pysähdyksen Ferraraan, joka oli Esten suvun valtakunta ja merkittävä renessanssiajan intellektuaalinen keskus. Esten linna on Ferrarassa ja kaupungin arkkitehtuuri nauttii Unescon maailmanperintökohteen asemaa. Ferrara näytteli osaansa renessanssiajan aatteellisissa kiistoissa, sillä siellä vaikuttivat sekä Giovanni Pico della Mirandolan kaltaiset mystikot että Girolamo Savonarolan kaltaiset uskonnolliset fanaatikot. 

Vaikka Giovanni Pico oli kotoisin Mirandolan pikkukaupungista, hän karisti kotikaupunkinsa tomut jo nuorena viitanliepeistään ja muutti Ferraraan, jossa tuli yhteyteen usean formatiivisen mestarinsa ja ystävänsä kanssa. Vaikka hänet muistetaan humanismin profeettana ja salatieteiden harjoittajana, Pico della Mirandolalla oli myös kausi, jolloin hän vaikuttui Savonarolan saarnoista - siinä määrin että esimerkiksi hävitti mittavan runotuotantonsa.

Ferrara oli myös Ludovico Arioston ja Torquato Tasson kotikaupunki. Ariosto kirjoitti 1500-luvulla Orlando Furioson juuri Ferrarassa, jossa hänen suojelijoitaan olivat herttua Alfonso d'Este ja kardinaali Ippolito d'Este. Suomessa tuo suuri tarina on tunnetumpi ranskalaisesta versiostaan, Raivoisa Roland.

Vaikka Giovanni Picon mystinen mestari Marsilio Ficino vaikutti lähinnä Firenzessä, hänen aatteidensa leviämisen kannalta Ferrara oli mitä tärkein paikka, koska kaupunkia hallitseva Este-suku tuki uusplatonistista ja hermeettistä oppineisuutta. Toisaalta Ferrara oli Savonarolan synnyinkaupunki, vaikka hän päätyikin saarnaamaan puritaanista sanomaansa Firenzessä - ja kohtasi lopulta siellä rovion, kun suhdanteet kääntyivät häntä vastaan.

Vuosikymmen sitten, kun olin Ferrarassa ukrainattaren kanssa, kirjoitin siitä seuraavaa: 

"Venetsiasta matkamme jatkui etelään ja sisämaahan, iltakohteena tällä kertaa Ferrara, sekin aikanaan itsenäinen renessanssiruhtinaskunta. Koska Ferrara ei ole rannikolla eikä yhtä kuuluisa turistien keskuudessa kuin Venetsia, Milano tai Firenze, siellä oli mukavan paikallista, väljää ja edullista. Paikallinen piispanistuin osoitti solidaarisuuttaan Irakin assyrialaiskristityille, joita totalitäärinen Da'ish on vainonnut ja merkinnyt arabialaisella n-kirjaimella - nasrani, nasaretilainen, viittaa kristittyihin. Paikallisessa osteriassa saimme jälleen kerran aivan mainion aterian Sangiovesen kera. Ja tietysti melonin ja kinkun.

Katselimme Ferraraa aamupäivän ja tapasimme galleriassa taiteilijan, joka oli viettänyt paljon aikaa Ukrainassa, erityisesti Krimillä. Hänen vaimonsa juuret olivat Sevastopolissa. Hän ei kuitenkaan puhunut venäjää sen enempää kuin englantiakaan; italiaksi keskustelimme siitä, mitä Krimillä ja muualla Ukrainassa on tapahtunut. Ilmeisesti hänen maalaamansa näkymät Ai Petrin maagisista metsistä ja muualta jäävät heidänkin perheensä osalta kaihoisiksi muistoiksi."

Nyt vuosikymmentä myöhemmin osuin Prinssin kanssa Ferrarassa maagisille markkinoille. Toki ne olivat samalla myös tavanomaiset markkinat divarikirjoineen ja antiikkitavaroineen, mutta mystiikan harjoittajilla oli suuri edustus ja Prinssi löysi kaikenlaista mielenkiintoista viemisiksi Suomeen. Pieni koiramme tosin herätti markkinoilla ja myöhemmin kirjakaupoissa turhan paljon huomiota erityislaatuisten henkilöiden keskuudessa. Meillä oli kuitenkin kaupungissa myös suojelija, kuten myöhemmin Veronassa.

Ferrarasta matkasimme Apenniinien yli Firenzeen, kuten teimme viime elokuussa Bolognasta käsin. Marraskuussa 2021, jolloin saavuimme sinne Genovan, Pisan ja Luccan kautta luoteesta, kirjoitin Firenzestä blogissani tähän tapaan: 

"Firenzessä vietimme kaksi yötä ja kaksi päivää. Prinssi ihastui kaupunkiin. Minä ihastuin siihen jo kauan sitten, koska laskeskelen olleeni Firenzessä tähän mennessä jo neljä kertaa. Lupasin hankkia ystävälleni Salman Rushdien Firenzen lumoojattaren, joka hänellä tosin on kirjastossani Suomessa, mutta hankin sen hänelle jollain muulla kielellä.

(...)

Kävelimme käsittämättömiä määriä. Mutta olisimme voineet olla myös paikoillamme, sillä asuntomme oli vanhassa talossa aivan tuomiokirkon kupeessa. Auton saaminen kujia pitkin sen sisäpihan parkkipaikalle oli tosin taiteilua, jossa onneksi auttoi, että olen tämän elämän puolella asunut myös Damaskoksessa ja Beirutissa.

Jo ennen kuin ensimmäisen kerran saavuimme Piazza della Signorialle, jossa sijaitsee joukko kuuluisia veistoksia - Neptunuksen lähde, Cosimo de Medicin ratsastajapatsas, Michelangelon Daavid jne. - varoitin prinssillistä ystävääni, että eräällä patsaalla on aivan hänen piirteensä, nimittäin Benvenuto Cellinin veistoksella, jossa puolijumala Perseus pönöttää ylväästi alasti, miekka yhdessä kädessä ja Medusan irtileikattu pää toisessa. Ystäväni olikin yhdennäköisyydestä niin hämmästynyt, että koki patsaan pään liikkuvan katsottaessa ja katsovan häneen takaisin. Ja siltä tosiaan näytti. Mestareiden töissä on usein tuo outo efekti, joka tunnetaan hyvin esimerkiksi Mona Lisasta - kun katsoo tiettyyn kohtaan, patsaan tai maalauksen kasvot näyttävät ikään kuin elävän. Suuret taiteilijat, kuten taikuritkin, hallitsevat illuusioiden luomisen. Eivätkä tietenkään paljasta temppujaan paitsi ehkä kuolinvuoteella kisälleilleen - koska eihän kukaan halua ihan joka salaisuuden menevän mukanaan hautaan."

Elokuussa 2023 meillä oli Firenzessä ihastuttava renessanssihuvila asuinpaikkanamme. Se sijaitsi Kapusiinikadulla rinteessä kaupungin yläpuolella. Tällä kertaa tuo paikka oli joko täyteen buukattu tai ei sietänyt lemmikkejä, joten jouduimme majoittumaan Firenzessä kaupunkihotelliin rautatieaseman lähettyvillä. Auto oli maksullisessa parkkihallissa.

Kävelimme taas Firenzessä kymmenien kilometrien verran. Kävimme sielläkin basaarissa ja ostin itselleni samanlaisen olkihatun, jollainen Prinssillä on ollut jo elokuun 2023 matkalta alkaen, jossa hän sai sen Veronan Piazza dell'Erbeltä. Illalla söimme aidon rasvaisen firenzeläispihvin paikallisella viinillä Bondi-kadun trattoriassa. Kaupunki oli täynnä amerikkalaisia ja aasialaisia matkailijoita. Jopa Fiesolen pikkukaupunki oli täynnä ulkomaalaisia, siellä sijaitsevan Eurooppa-instituutin vuoksi.

Firenzeläinen ystäväni, joka oli aikaisemmalla matkallamme koronaviruksen kourissa, oli tällä kertaa maisemissa - tosin vasta jälkimmäisenä Firenzen päivänämme - joten ehdimme tutustua myös Fiesolen kylään, käydä metsissä sen yläpuolisilla vuorilla sekä syödä illallisen hänen luonaan, ennen kuin lähdimme pitkälle paluumatkallemme kohti pohjoista.

Mutta siitä enemmän matkakertomuksen neljännessä ja viimeisessä osassa.

Kesäkierros Euroopassa II

Jatkan edellisten viikkojen Euroopan-matkan muisteloita, vaikka olenkin jo yli viikon sijainnut jälleen työkotikaupungissani Islamabadissa. Täällä on ollut jo kaksi viikkoa pirteät 42-46 astetta joka päivä, mikä on ehkä hivenen kuuma. Terassillani suurissa saviruukuissa olleet kasvit olivat nuutuneet poissa ollessani, vaikka palvelijani vannoi kastelleensa niitä. Viime kesänä tällaista ei tapahtunut, vaikka kasvit olivat samassa paikassa. Yritän nyt herättää niitä kuolleista, mutten manaamalla, sillä kuoleminenkin kuuluu luonnon menoon. Olen jo näkevinäni merkkejä palaavasta vihreydestä, joten ehkä ne eivät ehtineet täysin kuolla.

Syön kuivattuja viikunoita, juon pois pilalle menneitä - eli syystä tai toisesta jääkaapissa jäätyneitä ja sitten sulaneita - Budvarin ja Heinekenin oluita ja luen Mika Waltarin Mikael Hakimia, jonka olen viimeksi lukenut hyvin nuorena. Nyt vuosikausia eri islaminuskoisissa maissa asuneena löydän siitä aivan eri asioita kuin silloin joskus. Seuraavina vuorossa on aiemmissa postauksissani mainitsemani Heikki Kännön koko tuotanto, jonka toin mukanani Suomesta. 

Pakistanissa eletään kolmipäiväistä eid al-adhaa, uhrijuhlaa, sopivasti samalla viikolla, jolla seuraavaksi ovat vuorossa kesäpäivänseisaus (torstaina) ja juhannus.

Kuumuudesta huolimatta kävin tänään illalla ennen hämärän lankeemusta Dara Janglanin polulla. Lähteellä oli harmaasiipirastaita, harmaavatsaviuhkoja ja paratiisimonarkki. Kuivasta puronuomasta yhytin lentoon pitkäpyrstökehrääjän, jonka lajitoverit pimeän langettua taas lonksuttivat moskeijan ja metsänvartijain pirtin takana. Puronuomaa yläjuoksuun huutelivat territoriaalisina bengalinpitta ja mustafrankoliini. 

Tein ainakin yhden pienen tytön iloiseksi. Hän osoitteli lintuja sormillaan ja sanoi "minä näin sen", mutta äitinsä kiirehti häntä jatkamaan, koska ei siellä mitään ole. Minä sanoin siihen, että se, mitä tyttärenne näki, oli metsätimali, ja se, mitä vähän aiemmin näitte puun latvassa huutelemassa, oli jakobiinikäki. Ja tytön äiti, joka ei ollut nähnyt mitään, katsoi sormella osoitellutta tyttöään ihmeissään, ja tyttö sanoi ylpeästi, että "niin, jakobiinikäki". Äiti huokaili, että nyt sille pitää varmaan ostaa joku lintukirja. Tyttö loi silloin minuun salaliittolaisen katseen ennen kuin menivät menojaan. Toivottavasti häntä ei hakata kotona siitä hyvästä, että luulee olevansa jotain.

*   *   *

Mutta nyt matkakertomukseen, jota lupasin jatkaa. Edellisessä jaksossa pääsimme Puolasta Slovakiaan asti. Rzeszów ja Prešov edustivat puolisolleni vielä saksalaistyyppistä Eurooppaa, kun taas Unkariin päästyämme tapahtui jokin muutos, joka sai puolisoni tykästymään Unkariin, luonnehtipa hän vieläpä Budapestin viboja pariisilaisiksi. Ja onhan tosiaan niin, että kulttuurirajojen Euroopassa Karpaatteja ylitettäessä ylitetään raja olut-Euroopasta viini-Eurooppaan. Ollaan yhä Keski-Euroopassa, mutta nyt ilmassa on jo ripaus Välimeren bukeeta.

Olimme ajatelleet mennä Egeriin, mutta ei viinikaupunkiin kannattanut liian myöhään saapua tai jouduttaisiin olemaan siellä koko seuraava päivä. Niinpä katsoimme itsellemme majapaikan jostain paljon lähempää Slovakian rajaa. Pohjois-Unkarissa on kaksi merkittävää metsäistä aluetta, jotka kumpuilevaisuudessaan poikkeavat periunkarilaisesta aromaisemasta. Näistä Bükissä olen käynyt matkoillani useasti, kun taas Zemplénin kukkuloilla harvemmin jos koskaan. Löysimme Zemplénin kukkuloiden keskeltä, Háromhutan kunnan pikkuruisesta Újhutan kylästä paikan, joka vaikutti lupaavalta. Vielä lupaavampi oli ajomatka sinne kiemurtelevia teitä halki jo illan myötä varjoisiksi käyvien vehmaiden pyökki- ja tammimetsien, joissa alituiseen loikki saksanhirviä ja metsäkauriita näkyvillemme. Matkalla ohitettiin keskiaikainen linna ja tunnelma oli vähän kuin Transilvaniassa, varsinkin kun usvaa jo leijui metsäaukeilla eikä kylissä näkynyt ristin sielua. 

Lopulta perille päästessämme osoittautui, että käytössämme oli kokonainen maalaistalo. Sitä ympäröi hyvin aidattu piha, koska omistajallakin kaiketi oli koira - ja niinpä Sukkar sai kirmata vapaana. Epäilemättä Újhutan talo olikin koirallemme koko matkan kohokohtia. Kylän keskustassa oli yksi majatalo ja lähellä hotelli, joista saattoi saada aamiaisen. Omalta kannaltani parasta oli kuitenkin, että kylästä erkani polkuja rauhalliseen lehtimetsäluontoon, jossa lukemattomat linnut lauloivat ja saksanhirvet käyskentelivät. Tuli monta uutta lajia Unkarin lajilistalleni, virtavästäräkistä valkoselkätikkaan.

Seuraavana päivänä otimme iisisti ja lähdimme Egeriä kohti vasta iltapäivällä. Olimmekin tähän asti juoneet iltaisin Latviasta ja Puolasta ostettuja italialaisviinejä, mutta nyt oli aika vaihtaa unkarilaisiin. Saavuttuamme Szépasszonyvölgyn viinilaaksoon Egerin liepeillä oli vanhan rouvan pyörittämä suosikkiviinikellarini jo kiinni. Siellä olen ensimmäisen kerran juonut opiskelijana 90-luvulla ja sittemmin vienyt sinne lukuisia ystäviäni ajomatkoilla Euroopan läpi. Naapuriviinikellarin tarjoilemat viinit eivät olleet kovin korkealaatuisia ja palvelukin töykeänpuoleista, mutta muutaman kellarin päästä löytyi onneksi toinen mummojen pyörittämä viinikellari, josta hankimme hätävaroiksi laatikollisen viinejä ennen kuin menimme ravintolaan syömään pörkölttiä.

Autoa pakatessa tapahtui kuitenkin katastrofi. Oli monta yhtäaikaista häiriötekijää parkkisovelluksen pysäyttämisestä koiran riehuntakohtaukseen ja ilmastoinnin säätämiseen päälle. Kumpikin oletti kaiken pakatuksi, kun lähdimme parkkipaikalta. Vasta moottoritiellä tajusimme, että viinilaatikko (kuusi pulloa) oli jäänyt auton viereen parkkipaikalle. Olimme jo kaukana pustalla, jossa niittysuohaukan ja yöhaikaran ylilennot eivät kauheasti lohduttaneet. Puolisoni näki, että laatikko oli jo menetetty, sillä joku oli löytänyt sen pian lähdettyämme. Toivoin, että ainakin joku nyt tuli tosi iloiseksi, joskin puolisoni mukaan näin ei olisi, vaan löytäjää kohtaisi epäonni, vaikka hän olikin löytänyt laatikon ilman omaa syytään.

Tragedia ei kuitenkaan lannistanut meitä kovin kauaa, sillä saavuimme yhä valoisan aikaan kauniiseen Budapestiin ja saatoimme ihastella sen sisääntuloväylien imperiaalista loistoa, joka yhdessä vilkkaan ja eloisan iltaelämän kanssa toi puolisoni mieleen pariisilaisvärähtelyjä. Kun omat viinit oli menetetty, oli siinä hyvä tekosyy nauttia Unkarin viinejä Budapestin ravintoloissa hyvien liharuokien kera. Unkari on Puolan tavoin yhä hyvin edullinen maa, joka on suotuisa hyvälle elämälle. Enää kielimuurikaan ei ole ongelma, kun nuorempi polvi osaa jo varsin hyvin englantia ja moni vanhempi saksaa. Orbán ei ole onnistunut ainakaan vielä pilaamaan arkitunnelmaa tavallisten ihmisten parissa eikä tekemään unkarilaisista virallista propagandaa toistavia ugrovatnikkeja.

Seuraavana aamupäivänä teimme Budapestissä vielä ostoskierroksen, ennen kuin suuntasimme pois suurkaupungista, Balatonjärven suuntaan. Kävimme kääntymässä myös Balatonin rannan lomakylissä, jotta puolisoni sen näkisi, ja jatkoimme sitten lounasta kohti Kis-Balatonille, jossa teimme luontopysähdyksen Kányaváriszigetin luonnonsuojelualueelle kosteikkoineen ja metsineen. Siellä olikin kaikenlaista kivaa: pikkumerimetsoja, ruskosotkia, pikku-uikkuja, kuhankeittäjiä, rastas- ja rytikerttusia, sepelsieppoja ja pyrstötiaisia.

Ajoimme sitten Sloveniaan, jonne saavuimme Lentavan ja Lenartin kautta idästä. Pysähdyimme Mariboriin, Slovenian toiseksi suurimpaan kaupunkiin, joka oli miellyttävä uusi tuttavuus. Siellä oli hyvin varustettuja kirjakauppoja - joissa oli myös silmiinpistävän hyvät valikoimat englanninkielistä kirjallisuutta, johtuen ilmeisesti kansainvälisestä yliopistosta. Niin ikään saimme siellä matkan parhaat purilaiset. Jo Mariborissa havaitsimme, että Slovenia oli hyvin kiinnostunut esoteriasta, jota löytyi kaikista kirjakaupoista. Onhan se nousussa kaikkialla, mutta Sloveniassa enemmän kuin muissa matkan varren maissa. Taikuriprinssi teki paljon hyviä löytöjä.

Illaksi menimme Žalecin piirikunnan Vranskon kylään, josta saimme edullisesti hyvin hoidetun mökin luonnonkauniista vuoristomaisemasta. Mariborista olimme ostaneet erinomaisia slovenialaisia viinejä, jotka toivat maultaan mieleen suorastaan Piemonten tuotannon. Sinä yönä tähtitaivas oli aivan tavattoman kirkas. Puolisoni heräsi tuijottamaan sitä vielä pikkutunneilla minun jo nukkuessani.

Seuraavana päivänä vietimme paljon aikaa Ljubljanassa, joka on Euroopan idyllisimpiä pääkaupunkeja. Siellä tapahtui myös mielenkiintoisia kohtaamisia. Edes Italian vanhoissa kaupungeissa ei ole yhtä tiheää keskittymää salatieteitä harjoittavia kirjakauppoja ja taiteilijapesiä. Sukkar veti puoleensa sivullisia lällöjiä, joista yksi tiesi - syystä tai toisesta - sen nimen. Syödessämme joenrantaravintolassa edullisen päivällisemme jälkiruoaksi lettuja tulivat varpuset niin tykö, että niitä piti hätistellä kuin kärpäsiä. Minulla oli menneisyydestä muistikuva, että Slovenia olisi ollut kallis maa, jossa hinnat olivat lähellä Itävaltaa, mutta näin ei suinkaan näyttänyt enää olevan. Kalliimpi kuin Unkari ja Puola, mutta selvästi Itävaltaa edullisempi, lähinnä Italian luokkaa.

Illaksi suuntasimmekin Italiaan. Ljubljanassa ollessamme oli alkanut sataa ja siinä vaiheessa kun ajoimme Postojnan ohi, satoi kaatamalla. Tämä on jostain syystä toistuva ilmiö, sillä joka ainoan kerran ajaessani tuota tietä Postojnan ohi, sataa rankasti, ja siksi jää käymättä Postojnassa. Sateet jatkuivat laskeutuessamme ylängöiltä Adrianmeren rantaan Triesteen. Onneksi emme olleet sokerista tehtyjä, vaikka yksi meistä olikin nimeltään Sokeri ja näytti pizzerian terassille suojautuessamme uitetulta koiralta. Kirjaimellisesti.

Mutta Triestestä ja Italiasta puhukaamme lisää ensi jaksossa.

Kesäkierros Euroopassa I

Edellisessä blogipostauksessa olin lomalla, mutta vielä Suomessa. Helsingissä, Turussa, Porvoossa ja Loviisassa oli oltu. Pian tuon jälkeen pieni perheemme, kaksi ihmisen poikaa ja koira, suuntasimme Toyotan maasturillani Länsisatamaan ja laivaan lahden yli. Sukkaria ei voinut jättää autoon, koska vaikka muuten hyvä matkakoira onkin, jättäminen on sen pahin pelko. Puolisoni lyhytkin poistuminen saa sen suunniltaan. Laivassa sille oli maksettu tilava kennelhäkki ilman muita koiria, mutta jonkin ajan kuluttua se piti noutaa sieltä pois, koska se oli suunniltaan. Niinpä matkustimme kannella tuulessa, koira penkin alla, ja siellä se oli onnellinen.

Tallinnassa olimme sen verran myöhään illalla, ettei siellä tullut tehtyä oikein mitään. Iltapalan kävimme noutamassa, ulkoilutimme Sukkaria, joka tempoi ja nuuhki uuden maan uusia hajuja. Satakielet ja mustarastaat lauloivat yössä.

Seuraavan päivän pääasia oli matkustaa Tarttoon, jonka halusin puolisoni näkevän. Adaveren tuulimylly oli kiinni, joten kahveilla käytiin saman kylän huoltoasemalla.

Tartto oli aikanaan opiskelu- ja kotikaupunkini vuosia, silloinkin kun se oli toinen kotikaupunki (toisen ollessa töiden vuoksi Suomessa). Kuten olin toivonutkin, minulle rakkaan kaupungin värähtelytaajuus miellytti suuresti puolisoani. Käyskentelimme vanhankaupungin kaduilla ja Emajoen rannoilla, kävimme divareissa, italialaisessa ravintolassa, ostoskeskuksessa ja tietysti Wernerin terassilla kakkukahveilla. Siellä kahvitellessamme Wernerin sisäpihan asuinrapusta tuli ulos matkan ensimmäinen erityislaatuinen nainen.

Puolisoni katsoi karttaa ja valitsi seuraavaksi paikaksi Valmieran (Volmar, Wolmar) kaupungin Latviassa, jotta matkamme etenisi nopeasti kohti kaipaamaansa etelää. Ajoimme Valgan kautta, tällä kertaa jaetun kaupungin läpi, niin että vain kauppojen nimistä huomasimme tulleemme jo Latviaan. Asuntomme oli hyvin naisellisella maulla sisustettu - nykyisin monet paikat toimivat automaattilukoilla eikä vuokraajaa edes kohtaa. Valmieran lämpimässä kesäillassa, satakielten ja mustarastaiden jälleen laulaessa, kävelimme halki pikkukaupungin ja löysimme linnanraunioista hyvin miellyttävän ja laadukkaan italialaisen ravintolan hyvine viineineen. Keltahemppo sirisi läheisissä puissa.

Kolmantena päivänä matkustimme Liivinmaan lehtimetsäin halki uutta tietä, joka jättää kauniin Cēsiksen (Võnnu, Wenden) eteläpuolelleen. Tein itselleni mentaalimerkinnän, että maisemien ja historian vuoksi kannattaa vastedes yrittää hakeutua yhä sille vanhalle tielle, joka kulkee Cēsiksen, Siguldan ja Turaidan linnojen sekä kansallispuiston kautta. Murjāņissa näin kuitenkin mustahaikaran ja tammitikan. Rāmkalnissa kävimme syömässä ja kahvilla Gaujan partaalla hyvin miellyttävässä, kotiruokaa tarjoilevassa terassiravintolassa, jonka takana oli jonkinlainen lasten seikkailupuisto.

Teimme ekskursion Akropolen ostoskeskukseen Riian esikaupungeissa ja jatkoimme sitten Riiasta matkaa etelään, pysähtyen perinteisellä ostospysäkillä Bauskassa. Olen käynyt samassa marketissa autoa halvoilla ostoksilla täyttämässä varmasti kymmeniä kertoja Bauskan läpi ajaessa, mutta vain kerran kävellyt kunnolla läpi Bauskan vaatimattoman keskustan, jossa kuitenkin on varsin sievä raatihuone.

Kohta Bauskan jälkeen ylitimmekin jo rajan Liettuaan, jossa bensan hinta oli onnistuttu saamaan vielä Latviaakin edullisemmaksi, ja ajoimme mukavasti iltapäiväksi Kaunaaseen, niin että meillä oli hyvin aikaa asettua hotellillemme - ja Sukkarilla aiheuttaa siellä täystuho. Kävelimme Kaunaan tutulle kävelykadulle, jossa emme tällä kertaa syöneet samassa italialaisessa ravintolassa kuin edelliskerralla, koska olimme jo edellispäivinä syöneet joka päivä italialaisessa. Kuitenkin hyvin lähellä sitä, suihkulähteen toisella puolella. Läheisessä pöydässä mesoi joku liettualaisille seuralaisilleen englanniksi kumman tutulla aksentilla ja kaverinsa kanssa vaihtoi puolestaan sanoja ruotsiksi. Mysteeri ratkesi kun hän lopulta eräässä vaiheessa iltaa tunnusti, että molemmat vanhempansa olivat todellisuudessa Pohjois-Ruotsin suomenkielisiä.

Neljäntenä päivänä halusimme päästä illaksi kaakkoispuolalaiseen Rzeszówiin, koska minun oli määrä tavata ystäväni, hiljattain oikeustieteistä valmistunut ja paikallisessa asianajotoimistossa nykyään työskentelevä fantasiakirjailija. Pitkä matka Etelä-Liettuan ja Itä-Puolan halki muuttui vielä pidemmäksi, kun usealla osuudella oli tietöitä, jotka pakottivat matelemaan pikkukaupunkien läpi. Kävimme lounaalla Wyszkówissa, jossa oli joen särkillä merimetsoja ja aroharmaalokkeja.

Rzeszówissa olimme illalla ja tapasimme puolalaisen ystäväni raatihuoneentorin kaivolla. Illastimme ruhtinaallisesti ja halvalla - Puola on pysynyt järisyttävän edullisena oikeastaan joka suhteessa. Seuraavana aamuna kävimme viehättävässä kahvilassa aamiaisella ja asioimme rzeszówilaisen ystäväni suosittamassa esoteerisessä kaupassa. Ystäväni fantasiasarja on toistaiseksi ilmestynyt vasta puolaksi, mutta nykyisin keinoälyn aikakaudella ei olisi homma eikä mikään kääntää sitä englanniksi ja tuottaa uusia Sapkowskeja - Puola kun olisi täynnä lahjakkaita sellaisia. Puolalainen kustantaja oli myös monin tavoin tukenut ystävääni hankkeessaan ja hoiti kaikki verotusasiat hänen puolestaan. Ehkä pitäisi opetella puolan kieli, jotta voisin lukea hänen tuotantonsa alkukielellä enkä konekäännöksenä, kuten tähän asti olen tehnyt - nyt kun minulla on printtikirjakin hyllyssäni. Ja koska Puola tuntuu olevan maa, jossa asiat vielä toimivat ja hyvä elämä on mahdollista.

Kävimme myös toisessa Puolan Etu-Karpatian viehättävässä kaupungissa, Krosnossa, joka oli selvästi Rzeszówia pienempi, mutta yhtä kaikki sievä. Siellä oli tullessamme basaari auki ja sen sulkeutuessa kiipesimme yläkaupungin raatihuoneentorille syömään. Linnakin siellä tietysti oli. Kuninkaallinen kauppapaikka Krosno oli minulle uusi kaupunkituttavuus.

Slovakian halki ajaessamme teimme kaupunkipysähdyksen Prešoviin, jossa puolisoni valitteli sitä, että slovakit tuntuvat koko ajan vääntävän naamaa. Kyseessä oli slaavikansojen parissa esiintyvä tuntemattomille tarkoitettu suojakuori, erityisesti naisilla, joka voi ajoittain antaa sen petollisen kuvan, että henkilöt ovat jatkuvasti pahalla tuulella. Toisaalta slovakkeja myös kutsutaan slaavimaailman saksalaisiksi.

Illaksi jatkoimme vielä Unkariin, mutta siitä seuraavassa blogikirjoituksessa.

Kesä-Suomessa

Kuten monena muunakin vuonna, tänäkin vuonna pidän kesälomani kahdessa erässä, ensin touko-kesäkuussa ja toisen elokuussa. Suomalaisten suosituimpana lomakuuna heinäkuussa lomailen harvoin, koska jonkun on oltava pyörittämässä toimistoja silloin kun useimmat työtoverit haluavat lomailla. Lintuharrastajana kesän alku ja loppu ovat minulle kuitenkin mielenkiintoisempia aikoja kuin sydänkesän pesimäkausi, jolloin linnut ovat hiljaisia ja huomaamattomia.

Tulin viime viikonloppuna Dohan kautta lentäen Suomeen ja havaitsin, että takatalven lumet olivat jo sangen hyvin sulaneet. Lauantai- ja sunnuntai-iltoina ehdin grillata saksanhirveä, nautaa ja sikaa sekä juoda useampia italialaisia sekä ainakin yhtä ranskalaista, yhtä saksalaista ja yhtä argentiinalaista punaviiniä. Tutustuin myös perusteellisesti, joskus hermojen kannalta liiankin perusteellisesti, puolisoni pieneen pommerilaiskoiraan, joka on vasta pentu ja siksi kaikessa hellyyttävyydessäänkin aika rasittava sinne tänne sinkoileva pomppuheppu. Se antoi itse itselleen nimensä Sukkar, joka on sokeri arabiaksi, koska pienenä, kun sillä ei ollut vielä nimeä, se reagoi puolisoni pyyntöön saada sokeria kahviinsa ryntäämällä paikalle ja ilmoittautumalla. No, uusi perheenjäsen on nyt joka tapauksessa todellisuutta ja seuraa kuin remora kaikkialle, mihin menemme.

Olen päässyt myös nauttimaan muutamista muista eteläsuomalaisista kesäkaupungeista. Maanantaina minulla oli työtapaaminen Turussa, joten käytin tilaisuutta myös hengaillakseni nostalgisesti eräässä elämäni ajan kotikaupungeista. Turku oli kotikaupunkini vain parin vuoden ajan, mutta se oli mieluinen kaupunki, josta jäi hyviä muistoja. Kaupunki, jolla on sielu, vaikka joskus kulmikas sellainen. Ostin kassillisen kirjoja, joita Suomessa on hiljattain ilmestynyt, ja joita tulen lukemaan Pakistanissa. Kävin torikahveilla ja söin lohileivän. 

Sitten ajoin Ruissalon kasvitieteelliseen puutarhaan, koska siellä oli edellispäivänä pyörinyt ruusukottarainen. Muitakin lintuharrastajia oli maisemissa etsimässä samaa lintua, mutta kukaan ei enää sinä päivänä ollut sitä nähnyt. Oli ilmeisesti jossain muualla, koska kuitenkin sata turkulaista kuvaajaa oli jo postaillut siitä nettiin. Ei Ruissalon retkeily sittenkään turhaksi jäänyt. Löysin lammesta liejukanan ja satoja äänekkäästi öyhöttäviä vihersammakoita. Lehdoissa lauloivat jo useat myöhäissaapujat, kuten lehtokertut, mustapääkertut, kultarinnat, satakielet ja ensimmäinen punavarpunenkin. Ei voida väheksyä myöskään sitä, että pääsin Suomen kamaralla, vaikkakin saaressa, vankkojen ja vanhojen tammien katveeseen. Tammissa virtaa maan elämän virtaus, mutta täydellistyy vasta kun ovat vähintään satojen vuosien ikäisiä. Kävin myös etsimässä Krottilanlahden lintutornia, mutta sinne pääsy oli estetty yksityistie- ja pääsy kielletty -kyltein. Niinpä menin Kuuvaan ja kävelin sieltä Kuuvannokan kärkeen etelään. Mitään erikoisia lintuja ei ollut, mutta kaunista luontoa ja maisemia kyllä.

Seuraavana päivänä kävin puolisoni kanssa Porvoossa ja Loviisassa. Söimme lohikeittoa Porvoon vanhassakaupungissa ja Sukkar riehui pitkin joenpartaita. Loviisanlahden pohjukassa lauloivat pajusirkku ja pensaskerttu.

Öröllä on ollut susi. Valkohäntäpeurojen on nähty jättävän saaren uimalla sankoin joukoin. Jostain syystä susi oli heti niin suuri ongelma, että laumoittain metsästäjiä on sitä sieltä jahdannut - ilmeisesti sillä naurettavalla verukkeella, että se ontuu ja pitäisi siksi lopettaa. Kaikki tietävät, miksi oikeasti ihmiset eivät lepää, ennen kuin se on kuollut. Surullista.

Tänään teimme retken Herttoniemeen, jossa söimme turkkilais-italialaisessa ravintolassa ja kävimme aallonmurtajalla. Lahdella oli tukkakoskeloita ja tiirat hyökkivät kimppuumme, kun keskustelimme eräästä merkillisestä aikapoimuilmiöstä. Kävimme myös Sukkarin kanssa Roihuvuoren kirsikkapuistossa. Kirsikkapuut olivat jo pudottaneet kukkansa ja maa oli niistä punainen, mutta kentän alapäässä seisova komea jalopuu huokui jalouttaan. Vuoren huipulla kävi myös ilmi, miksi se on roihuinen, kun aurinko laski ja sen liekit leimusivat taivaalla.

Suomessa ei voi kuitenkaan koko lomaa viettää. Se on yksinkertaisesti liian kallista. On siis pakko pian lähteä tien päälle ja kohti edullisempia Euroopan maita. Onneksi Sukkar on suomalaisilla testiekskursioilla osoittanut olevansa hyvä matkakoira - ihmeen kiltisti autossa ja vieraissa ympäristöissä. Eniten harmia se aiheuttaakin näemmä tutussa ympäristössä kotona, jossa se pitkästyy noin kymmenessä sekunnissa, jos kukaan ei leiki sen kanssa, ja alkaa luoda ympärilleen kaaosta, niin että entropia sopisi sen nimeksi vähintään yhtä hyvin kuin sokeri.

Lintujen kokouksista

Dara Janglanin luontopolulta - tai oikeammin kuivasta puronuomasta, jota polun asemesta seurasin, koska oli viikonloppu ja polulla oli aivan liikaa jengiä - löytyi sinikurkkusieppo, kaunis sininen ja oranssirintainen sinisieppolaji, joka on Margallakukkuloilla kesävieras. Metsänvartijain puutarhan liepeillä oli useampia viitakerttusia, joka on tähän aikaan vuodesta yleinen läpimuuttaja Islamabadissa.

Odottelin myös pimeään saakka yölintujen varalta ja pian pimeän langettua pitkäpyrstökehrääjä alkoikin taas lonksuttaa tutulla alueella pyhäkön ja metsänvartijain majan takamaastossa. Pöllösiä ei kuulunut eikä yleistä brahmanpöllöäkään, vaikka jälkimmäisen näin samana iltana matkalla takaisin asuinalueelleni.

Rawaljärven itäpäässäkin piti käydä uudemmiten, koska edelliskerralla siellä oli niin paljon hyviä lintuja. Ja oli tälläkin kertaa. Kokonaan uutena lajina Pakistanin listoilleni tuli valkosiipitiira - komea pesimäpukuinen yksilö, joka oli kymmenien valkoposkitiirojen joukossa. Lisäksi vesipääskyjä oli jälleen, tällä kertaa kokonaista kuusi saapui rantaveteen auringon jo painuessa. Mustavikloja kahlaili iso parvi, taisi olla tällä kertaa yleisin viklo.

Myös sorsia oli yllättävästi varsin suuri esiintymä, vaikka ollaan jo kuumassa kesäsäässä. Suurin osa oli tällä kertaa heinätaveja, mutta joukossa lapa- ja jouhisorsaa, haapanaa ja punasotkaa. Ruostesorsat olivat jatkaneet matkaansa, mutta yksinäinen merihanhi oli yhä paikalla. Se saattaa olla jotenkin siipirikkoinen tai heikkokuntoinen, kun on jäänyt noin pitkäksi aikaa jälkeen kauan sitten pohjoiseen muuttaneista lajitovereistaan.

Pronssi-iibiksiä oli nyt vieläkin isompina parvina kuin aiemmin. Tuntuu, että ne tulevat joka vuosi yleisemmiksi. Silkki-, riisi-, lehmä-, yö- ja harmaahaikaroita oli isoja parvia. Sen sijaan jalo- ja pikkujalohaikarat olivat kadonneet.

*   *   *

Päädyin pyydettynä puhujaksi suufilaiseen konferenssiin, jossa käsiteltiin monitieteellisesti Jalaluddin Rumin ja Sultan Bahoon perintöä maailmalle, universaalia rakkautta ja muita tyypillisen suufilaisia teemoja. Yritin vedota järjestäjiin, ettei mestarien runouden lukeminen mitenkään pätevöitä minua asiantuntijaksi teologiassa, suufilaisessa oppineisuudessa tai edes runousopissa, varsinkin kun paikalla oli suuri määrä noiden aihepiirien virallisia oppineita. Mutta kaipa siinä on aina lisäarvonsa, että valkoinen länsimaalainen kertoo omia käsityksiään paikallisesti korkealle arvostetuista historiallisista hahmoista ja heidän opetuksistaan.

Tapasin siinä yhteydessä mm. erään kuningassuvun jäsenen sekä Suomessakin olleen kvanttifyysikon, joka yritti omassa puheessaan sovitella saumattomasti yhteen tieteellistä ja mystistä kosmologiaa. Samaa teemaa jatkoi usea muukin tiedemies omien alojensa näkökulmasta. Se oli mielenkiintoista, koska eivät sortuneet kreationistiseen huuhaahan, vaan esimerkiksi evoluutio ja avaruuden rakenne otettiin ainakin kautta puhujiston tosina. Yleisökin vaikutti harvinaisen sivistyneeltä.

Tilaisuus sai minut muistelemaan, miten itse joskus muinaisina aikoina tulin tutustuneeksi itämaisiin mystikoihin. Ihan ensimmäinen oli Omar Khayyam, joka lienee Suomessa Rumin ohella kaikkein tunnetuin orientaalinen runoilija-ajattelija. Muuan lukio-opettajani antoi minulle lahjaksi ja opastukseksi kokoelman Khayyamin suomennettuja runoja. Khayyam ei toki ollut vain runoilija, vaan aikansa merkittävä yleisnero ja tiedemies. Jalaluddin Rumin löysin pian sen jälkeen puolivahingossa itse. Ja sitten Fariduddin Attarin, Sa'adin sun muut. Samoihin aikoihin perehdyin myös kristityn maailman edistyksellisiin renessanssihahmoihin, jotka ammensivat itämaisesta viisaudesta - sellaisiin kuin Marsilio Ficino ja Pico della Mirandola.

Yliopisto-opiskelijana minua inspiroi suuresti joulukuussa edesmenneen Jaakko Hämeen-Anttilan kirja Mare nostrum (Otava 2006), joka osoitti lukijoilleen sen, mihin tulokseen olin jo itse tullut muutenkin - että kuvittelemamme suuri sivilisaatiojuopa kristillisen Euroopan ja islamilaisten Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan välillä oli paljolti veteen - siis Välimereen - piirretty viiva. Välimeri taasen oli valtaosan ajasta yhdistäjä eikä erottaja, jollainen Sahara enemmänkin oli. Paljon realistisempi käsitys maailmankulttuurien kehityksestä olikin, että kristillinen ja islamilainen kulttuuri olivat itse asiassa antiikin päälle rakennettuja variantteja samasta läntisestä sivilisaatiosta, joka oikeastaan kumpusi täältä nykyisen Pakistanin seutuvilta, eli Induksen jokilaaksosta, ja jalostui sitten parhaiten tuntemiimme antiikin muotoihin Mesopotamian, Egyptin ja Kreikan sivilisaatioissa.

Hämeen-Anttila julkaisi elämänsä aikana suuren määrän varmaan paljon vakavampaakin tutkimuskirjallisuutta, mutta Mare nostrum oli oikeasti tuiki tärkeä kirja. Sellainen, jota sekä eurooppalaisten että muslimien pitäisi lukea laajasti kouluissa ja rahvaankin parissa. Samalla pitää toki mainita, että Hämeen-Anttila oli usein vastuussa myös edellä mainitsemieni suufilaisten runoilijoiden suomennoksista, joita sain käsiini. Suomennokset olivat usein parempia kuin englanninnokset, mm. siitä syystä, että suomen kielessä on sukupuolineutraali hän-pronomini, jonka avulla voi - suufilaisten mystikoiden tavoin - kirjoittaa pitkään ja lyyrisesti rakkaudesta paljastamatta sen enempää rakastajan kuin rakastetunkaan sukupuolta. Tai sitä, toimiiko maallinen rakkaus metaforana jumalsuhteelle - vai jumalallinen rakkaus metaforana maalliselle rakkaudelle.

Blogikirjoituksen otsikko viittaa tietysti Fariduddin Attarin suureen suufilaiseen runoeepokseen Mantiq at-Tair, jonka Hämeen-Anttila suomensi Lintujen matkaksi. Useimmissa käännöksissä se on Lintujen konferenssi tai Lintujen kieli. Tuon eepoksen sankari on harjalintu - hudhud - joka on lintujen suufi ja johdattaa kolmenkymmenen linnun muodostaman retkikunnan seitsemän laakson kautta vuorelle etsimään myyttistä Simorghia. Lopussa linnut löytävät kirkkaan vuoristojärven ja näkevät siellä omat kuvajaisensa - kolmekymmentä lintua, persiaksi si morgh.

"Jos Simorgh paljastaa teille kasvonsa, valkenee,
että kaikki linnut, oli heitä kolme- tai neljäkymmentä tai enemmän,
ovat vain varjoja, jotka tuo paljastaminen heittää.
Mikä varjo konsaan on erillään luojastaan?
Ettekö jo näe?
Varjo ja luojansa ovat yksi ja sama,
joten heretkää tuijottamasta pintaa ja sukeltakaa salaisuuksiin."

Kirja-arvostelu: Sömnö

Riudun yhä toipilaana, joten kirjallinen tuotanto jatkukoon. Kovimmassa flunssassa kun en oikein uskalla edes pelata šakkia, koska vastustajani ovat niin hyviä, että sairauden vaikutus keskittymiskykyyn muodostaa helposti ratkaisevan heikkouden, joka kääntää pelit tappiokseni. Samasta keskittymiskyvyn häiriintymisestä johtuen tiiliskivien lukeminenkaan ei oikein onnistu. Sen sijaan kirjoittaminen onnistuu. Tämä johtunee siitä, että kirjoittaminen ohjaa ajattelua itsestään - kirjailija ajattelee kirjoittamalla - ja pitää keskittymisen automaattisesti sanoissa ja lauseissa, joita haluan kirjoittaa.

*   *   *

Tämän kirjoituksen aiheena on aiemmin mainitsemani Heikki Kännön romaani Sömnö (Sammakko, 2018), joka on ensimmäinen Kännöni, muttei takuulla viimeinen. Kännö nimittäin on nero. Sanon tämän siksi, että kun kirjoitan analyysejä kirjoista, kuulostan väistämättä kriittiseltä. Joten parempi todeta heti tähän alkuun, että Sömnö menee heittämällä parhaiden elämäni aikana lukemieni kirjojen suppeaan joukkoon. Sömnön jälkeen vakaa aikeeni on nyt lukea miehen koko muukin tuotanto - nykyinen ja tuleva.

Jos minun pitäisi tiivistää, mistä Sömnössä minun mielestäni oli kyse, päätyisin samaan, mitä olen sanonut, kun minulta kysytään, mistä oma romaanitrilogiani kertoo: ihmisyydestä. Ihmisyyden ja erityisesti jumaluutta tavoittelevan taiteilijuuden ja tieteilijyyden myyttiä ei voi kertoa ilman väkevää paneutumista kuolemattomuuden ja kuolevaisuuden teemoihin, joten ei ole millään tapaa yllättävää, että niihin Kännökin Sömnössä paneutuu. Ja paneutuupa antaumuksella. Haastattelujen mukaan hän kirjoitti romaaniaan kahdeksan vuotta - ja tuli siinä ohessa koonneeksi aineistoja, joista työsti seuraavat romaaninsa, koska yhteen romaaniin ei olisi mahtunut kaikki se asia.

Asiaa Kännöllä totisesti on. Se ei toki avaudu ihan joka lukijalle, vaan vaatii jonkin verran kulttuurihistoriallista oppineisuutta - vähintäänkin taidehistoriasta, kirjallisuudesta, myyteistä ja mystiikasta. Mutta ei hätää - se, joka lukee Kännön kirjan ilman tuollaista oppineisuutta, ei hänkään tule pettymään. Ei ainakaan, jos kirjaa lukiessaan tulee googlettaneeksi hahmoja ja asioita ja siinä sivussa oppineeksi runsaasti uutta kulttuurihistorian sivupoluista.

Kirjan lopun kommenteissa Kännö kertoo kimmokkeen kirjaan tulleen hänen näkemästään näystä, jota en voi tässä kertoa, koska se paljastaa Sömnön teatraalisen loppunäytöksen. Kännö tiesi siis aluksi kirjansa lopun, ja käytti sitten kahdeksan vuotta kootakseen ympärille kaiken sen, mikä tuohon loppukohtaukseen lopulta johti. Tieto kirjan syntyhistoriasta oli minulle henkilökohtaisesti vavahduttava, koska oma Titaanien aikani jatko-osineen syntyi myös suurelta osin unimaisten näkyjen pohjalta, jotka sitten yhdistyivät - aivan kuten Kännö eräässä haastattelussaan kuvaa - "ikään kuin itsestään" toisiinsa, muodostaen toisiinsa linkittyviä kausaaliketjuja.

Näinhän ihmismieli toimii. Tietoisuutemme ei ole luonteeltaan matemaattis-loogista vaan emotionaalis-assosiatiivista, vaikka älykapasiteettimme riittää siihen, että pystymme myös ajattelemaan abstrakteja matemaattis-loogisia päättelyketjuja. Se, miten ajattelustamme muodostuu tietoa, on puolestaan luonteeltaan narratiivista - ja siksi kirjoittamisen ja kirjojen lukemisen taidot ovat tietoisen ajattelutaidon kehitykselle niin keskeisiä. Assosiaatioiden rajattomien tähtiporttien kautta rakentuvaa narratiivista viisautta, jonka luonteenomainen piirre on kaiken liittyminen kaikkeen, ei voi hankkia skrollaamalla Instagramin loputonta emotionaalisten väläysten virtaa.

Kännö kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka sekoittavat proosassaan historiaa ja fiktiota. Fiktiivisten henkilöiden ohessa tarinoissa seikkailevat todelliset historialliset henkilöt - ja väliin on pakko tarkistaa, ovatko fiktiivisetkään henkilöt sittenkään fiktiivisiä. Kännö tuntuu myös jotenkin ennakoineen sen, että lukijansa tekevät näin - päätyen samojen lähteiden ääreen, joista Kännö lienee taustatutkimusta tehdessään ammentanut yksityiskohtia. Niinpä kirjaa lukiessani minulta menivät välillä mielessä sekaisin se, mitä Kännö oli kirjoittanut, ja se, mitä olin lukenut muualta googlettaessani Kännön mainitseman henkilön ja lukiessani hänen elämästään ja teorioistaan. Tulin Sömnön myötä tutustuneeksi esimerkiksi George Gurdjieffiin, joka identifioitui armenialaiseksi, vaikka hänen sukunimensä on venäläistetty muoto turkinkielisestä georgialaisiin viittaavasta sanasta (Georgia on turkiksi Gürcistan). Mutta sekin vain vahvisti käsitystä synkreettisestä mystikosta, joka eli kummallisen elämän kummallisina aikoina.

Tulin etsineeksi ja löytäneeksi myös Kännön kirjassa esiintyvän Friedrich Tieckin, mutta kun tämä Kännöllä oli itäberliiniläinen runoilija-mystikko, oikea Tieck oli 1700-1800-luvuilla elänyt saksalainen kuvanveistäjä. Minun on vaikea uskoa, että Kännö olisi nimennyt henkilöitään - tai mitään muutakaan - vahingossa, joten tuohon kaksoisolennollisuuteen täytyy kätkeytyä vielä jotain, mikä vaatisi lisätutkimuksia. Niin ikään itselleni uusi tuttavuus kirjan myötä oli kimbangulaisuus ja Simon Kimbangun perintö Sömnön Kongoon sijoittuvissa osuuksissa.

*   *   *

Kirjalliselta tyyliltään ja juonenrakentamiseltaan Kännö on täysin suuren maailman sanataitureiden, kuten vaikka Salman Rushdien tasoinen. Se, mikä Kännön kuitenkin nostaa useimpien nykykirjailijoiden yläpuolelle, on hänen laaja yleissivistyksensä yhdistyneenä detaljitason syvällisyyteen hänelle itselleen tärkeillä alueilla. Yksityiskohdat ovat tärkeitä. Mutkat suoraksi vetelevä kirjailija on yksinkertaisesti tylsä, vaikka olisi keksinyt vetävän juonen. Kännöstä tylsyys on kaukana. Hänen yksityiskohdissa näkyvä yleissivistyksensä ei rajoitu taiteeseen ja kulttuuriin, vaan ulottuu myös tieteiden puolelle. Hän nimeää kirjassa esiintyvät lokit ja rastaat sekä hautakivien kivilajit tarkasti.

Paneutuminen yksityiskohtiin ja huolellisuuteen muistuttaa toista suurta suomalaista tiiliskivikirjailijaa, Mika Waltaria. Waltarin tapaan Kännöltä on vaikea löytää faktavirheitä - paitsi sellaisia, joissa on tahallisesti otettu taiteellisia vapauksia, kun oikeaa historiaa on kaunokirjallistettu. Aivan täydellistä ei Kännönkään teksti kuitenkaan juonen kannalta merkityksettömissä yksityiskohdissa ollut: esimerkiksi latvialaiselle naiselle oli annettu liettualainen nimi ja ruotsalaisella eläkeläisrouvalla oli qatarilainen kotihoitaja. (En usko, että yksikään Qatarin, maailman rikkaimman maan, kansalainen koskaan muuttaa Ruotsiin kotihoitajaksi, joten todennäköisempi kansallisuus moiselle kotihoitajalle olisi ollut jokin Ruotsin suurista siirtolaiskansallisuuksista.)

Kännön tyyliin kuuluu myös tiheä viittauksellisuus, joka vaihtelee alleviivatusta huomaamattomaan, rivien välissä sanottuun. Kännö viittaa taajaan eurooppalaisen kulttuurihistorian suuriin myytteihin, varsinkin niiden saksalais-klassisissa muodoissaan. Muinaiseen Kreikkaan ja Roomaan Kännö ei ilmeisesti ole ainakaan vielä perehtynyt samalla syvällisyydellä, vaikka tarinassa käydäänkin välillä Syyriassa Palmyran arkeologisilla kaivauksilla. Syyrialaissivupolku on sinänsä tarinaan, juoneen tai päähenkilöön liittymätön ja koskee kirjan kertojahahmoa, joten mahdollisesti se on tullut Kännön teokseen kirjoittamisaikaan tapetilla olleesta Syyrian tragediasta.

Afrikka näyttäisi teoksessa edustavan eräänlaista ihmiskunnan kunttaa, josta kaikki kasvoi. Se on alkukoti ja värikäs mutta väkivaltainen alkuvoima, josta ihminen on siinnyt. Afrikka on Kännöllä väkevä, ihmeellinen ja julma, mutta hän ymmärtää nykykirjailijana välttää Afrikasta kirjoittaessaan rasistista tai ylen kolonialistista katsantoa. Pikemminkin hän kertoo Afrikasta samoin kuin kertoo Euroopasta - syvää viisautta kuvastavalla sympaattisuudella, joka ulottuu myös ilmeisen vastenmielisiin ja kauhistuttaviin puoliin ihmisyydessä. Afrikka-osuudet toivat mieleeni myös Boris Akuninin tavan kertoilla epätavallisissa paikoissa kohtaavista epätavallisista ja epätodennäköisistä hahmoista, jotka yksityiskohtaisuudessaan ovat kuitenkin uskottavia.

Kirja loikkii ajassa ja paikoissa, mutta ei kadota lukijaansa. Kännö olisi voinut selvitä työstään yksinkertaisemmin ja nopeammassa ajassa kirjoittamalla tarinan yksinkertaisesti kronologiseen muotoon. Heittelehtivä ratkaisu on tässä tapauksessa kuitenkin perusteltu, sillä Kännö ei ole kiinnostunut fiktiivisten henkilöidensä tarkasta jäljittämisestä vaan teemoista ja vaikutelmista, jotka selittävät toisiaan. Kehystarinassa tämä on ratkaistu siten, että kirjan fiktiivinen kertojahahmo, Isak Severin, on jo aiemmin julkaissut päähenkilön Werner Bergerin virallisen elämäkerran - ja vasta tämän kuoleman jälkeen päättänyt koostaa toisen kirjan kaikesta siitä esoteerisesta, rujosta ja kiusallisesta, mistä ei saanut alun perin puhua.

*   *   *

Sömnön henkilökaarti on laaja ja ulottuu yli neljän sukupolven. Itseäni henkilöiden paljous viehättää, sillä heidän kauttaan voi kertoa asioista niin monesta näkökulmasta, kuten Kännö onkin mestarillisesti tehnyt, sepittäen höysteeksi esimerkiksi Wernerin runoilijavaimon Mian runoja ja henkilöiden päivä- ja vieraskirjamerkintöjä. Eläytyessään hyvin erityyppisten henkilöiden sielunelämään - usein näiden taustatarinoita myöten, jotka osaltaan selittävät heidän myöhempiä vaiheitaan tarinassa - Kännö osoittaa laajan kulttuurintuntemuksen lisäksi myös hyvää ihmistuntemusta. Ymmärtäväistä sellaista.

Kirjan kertoja, Isak Severin, ei ole päähenkilö, vaan kirjuri. Ja verrattuna muihin henkilöihin hän jääkin lukijalle etäiseksi. Hänen menneisyydestään ei kerrota juuri mitään ja hänen nykyisyydestäänkin vain fragmentteja, vaikka nuo fragmentit ovatkin usein hyvin henkilökohtaisia ja tunnepitoisia. Olisiko todellinen elämäkerturi kirjoittanut Bergerien elämästä kertovaan kirjaan itsestään vain kaikkein arkaluontoisimpia asioita, kuten useat viittaukset homoseksuaalisuuteensa? Toisaalta Kännö tuntuu vihjaavan jotain Severinin mefistofelisyydestä Wernerin näyssä, jossa tämä kohtaa vanhan vihtahousun ja tämä saa Severinin kasvot. Muutoin Severin on kirjassa pohjavireen antaja, koska toimii kertojaäänenä - ja tuo kertojaääni on yhtä laajasti oppinut kuin Kännö itse, raadollistenkin asioiden puoli-ironinen kuvaaja mutta myös haastattelemiensa hahmojen sympaattinen ymmärtäjä.

Kirjan varsinaisia päähenkilöitä ovat Bergerin suvun jäsenet, joita käsitellään neljässä sukupolvessa, joskin toinen ja neljäs jäävät muutamaan anekdoottiin. Pääpainon saavat kirjan alkupuolella isoisä Samuel ja kirjan loppupuolella kuvataiteilija Werner. Nämä myös asettuvat toistensa vastinpareiksi, mikäli romaanista haluaa hakea moraalista opetusta. Kännö tuntuu sellaisesta antavan vihjeitä Wernerin näyissä, joissa tämä kohtaa isoisänsä, isänsä ja setänsä haamut muistipalatsina toimivan huvilansa eri osissa.

Samuel on suuri seikkailija, joka on elämänsä ehtoopuolella valaistunut ja asettunut, eläen lopulta erittäin pitkän ja - siltä näyttää - onnellisen elämän. Tuo elämä on ehtinyt viedä hänet Itävallasta Saksan ja Ranskan kautta Kongoon, sieltä takaisin Ranskaan, sitten Itävaltaan, ja lopulta natsimiehitystä pakoon puolueettomaan Ruotsiin, josta myös kirjalle nimen antanut kesäpaikka, Sömnön saari, on hankittu. Samuel on sinut itsensä ja vanhuutensa kanssa, hänessä on viisautta, jota taiteilijanero Werner ei onnistu faustisen elämänsä aikana tavoittamaan. Juuri Samuel on kuitenkin luonut liikemiehenä sen vaurauden, jolla kaikki myöhemmät Bergerit ovat rahoittaneet taiteilijaelämänsä.

Werner toteaa Venetsiassa, että lapsuus on hamuavaa aikaa ja aikuisuus taas tyytyvää. Hän pyrki siihen, ettei hamuava lapsuus koskaan loppuisi, mikä johtikin hänet lopulta Faustin tielle. Dorian Grayn muotokuvaa ei varmasti sattumalta mainita kirjassa useaan kertaan. Werner kieltäytyy vanhenemasta ja reagoi fyysiseen heikentymiseensä päinvastoin kuin oikeasti ikinuoruuden saavuttanut isoisänsä. Samuel tyytyi siihen, mitä oli saavuttanut, ja iloitsi. Vaikka Lucrèce oli lähtenyt vanhoilla päivillään takaisin Afrikkaan, jossa kuoli, Samuel ei ollut siitä millänsäkään, vaan katsoi Lucrècen olevan koko ajan hänen kanssaan, sielujen yhteydessä.

Werner sen sijaan, vaikka elääkin täyttä elämää ja väkevästi kuten taiteilijan kuuluu, ei sittenkään saata iloita siitä kaikesta, mitä hänellä oli, vaan juoksee virvatulten perässä, muodostaa Manishasta pakkomielteen ja käy loppua kohti yhä pikkusieluisemmaksi ja vaarallisen mustasukkaiseksi.

Samuelin poika ja Wernerin isä, Maximilien, jää etäiseksi, vaikka seikkaileekin isänsä jalanjäljissä Afrikassa ja kirjoittaa seikkailuviihdettä. Sukurutsaan - veljen ja siskon kiellettyyn rakkauteen - törmätään kirjassa jostain syystä sekä afrikkalaisten alkumyyttien kohdalla että Bergerin suvun elämässä, joten sillä täytyy olla merkitys, jota Kännö on halunnut alleviivata.

Wernerin oma poika Jonathan, joka on jätetty huomiotta koko lapsuutensa ajan, vanhempiensa keskittyessä taiteelliseen luomistyöhönsä, vaikuttaa autistiselta ja elää rinnakkaistodellisuudessa. Hänestä kerrotaan muutama samoja piirteitä kuvastava anekdootti. Tämäkin hahmo on kuitenkin kirjoitettu taidokkaan uskottavaksi, paljastaen myös sen, että Kännö seuraa historian lisäksi myös omaa aikaansa ja nuorisokulttuuria.

Kirjassa on lisäksi koko liuta värikkäästi ja toisinaan jopa karikatyyrisesti kirjoitettuja sivuhenkilöitä, joista yksityiskohdat kuitenkin tekevät eläviä ja kaikessa merkillisyydessäänkin uskottavia. Moni kirjassa vilahtavista hahmoista toi mieleeni eläviä ihmisiä, joita olen tavannut omassa kummallisessa elämässäni.

*   *   *

Tästä tulemmekin lopulta viimeiseen asiaan, josta halusin kirja-arvostelussani kirjoittaa, nimittäin kirjan voimakkaisiin synkronisiteetteihin oman elämäni kanssa. Varsinkin sen merkillisimpien tasojen. Epäilemättä tämä henkilökohtaisuus on muuan syy, jonka vuoksi Kännön tapa kirjoittaa - ja tämä kirja nimenomaisesti - teki niin suuren vaikutuksen.

Välillä tuli mieleen aavemainen ajatus, onko Kännö lukenut minun ajatuksiani - blogiani, tuolloin vielä luonnoksena ollutta romaanitrilogiaani... Mutta eihän toki. Ihmeelliset yhteneväisyydet johtuvat todennäköisemmin siitä, että Kännö ja minä olemme omilla tahoillamme, toisistamme autuaan tietämättöminä, ajatelleet hyvin samanlaisia ajatuksia, tavanneet samantapaisia massasta poikkeavia ihmisiä ja kuitenkin siinä sivussa eläneet samassa ajassa, samojen uutisten keskellä.

Eräässä haastattelussaan Kännö toteaa kirjoistaan: 

"Taide on ikään kuin ihmisyyden perimmäisin olemus; se, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Muilta ominaisuuksiltammehan me emme oikeastaan poikkea muista eläimistä. Taide, kyky abstraktiin ajatteluun sekä peukalo-etusormi-ote ovat ihminen. Ehkä siihen pakettiin voisi vielä laskea uskonnollisuuden, mutta pohjimmiltaan uskonto on abstraktin kuvittelukyvyn lopputulos."

Hän on hiljattain julkaissut kirjan nimeltä Kädet, joten voi olla, että hän elaboroi ihmisyyden tätä ulottuvuutta vielä lisää. Titaanien ajassa Roland, joka on poikkeusyksilö, yhtä aikaa hengeltään tieteilijä ja mystikko, selittää Mikaelille käsistä - kuinka ne, eivätkä aivot, tekivät ihmisestä maailmojen herran, ympäristönsä manipuloijan. Ikuisen hamuajan eikä vain tyytyjää.

Kun Severinin kirjailijakammiona toimivaan kesämökkiin tehdään tuhopoltto, jolle annetaan ainakin kolme vaihtoehtoista selitystä, vaikkei yksikään niistä ratkea (ainakaan tässä kirjassa) lopulliseksi, tunsin vavahduksen itsessäni, sillä tuo tapahtuma muistutti minua oman trilogiani loppusuoralla tapahtuneesta keittiöni tulipalosta, jossa kaikki muistiinpanot, kartat ja piirrokset tuhoutuivat. Se ei tosin estänyt minua saattamasta kirjoitustyötä loppuun - kuten se ei lannistanut myöskään Kännön sinnikästä kertojahahmoa.

Olisi mielenkiintoista lukea, mitä Kännö ajattelee Suomesta ja suomalaisesta kulttuurista. Sömnössä vältellään Suomea ikään kuin tahallisesti. Ruotsissa vietetään paljon aikaa, Pietarissa ja Tallinnassakin piipahdetaan, mutta Suomessa ei koko romaanin aikana käydä eikä yhdelläkään sen henkilöhahmoista tunnu olevan mitään sidoksia sinne. Kun ratkaisu on näin kategorinen - suomalaiskirjailijan kohdalla poikkeuksellinen - sen täytyy tarkoittaa jotain. Kännö on ehkä halunnut alleviivata Suomen eräänlaista vähäpätöisyyttä Euroopan suurten tarinoiden kartalla.

Tai sitten hän on halunnut kirjoittaa niin, ettei osuisi liian lähelle omaa kotia.