maanantai 24. kesäkuuta 2024

Kesäkierros Euroopassa IV

Lähtiessämme Fiesolesta paluumatkalle kohti pohjoista kotimaatamme, ajoimme ensin Toscanan kukkulain ja pian Apenniinien yli, pysähtyen kahvilla eräässä vuoristokylässä, jossa paikalle osunut vanha rouva paapoi Sukkaria eikä suostunut uskomaan, ettei Prinssi ollut italialainen, puhuen tälle itsepintaisesti italiaa. Kävimme ostoksilla Bolognan esikaupungissa ja suuntasimme sitten Bolognan ja Modenan välissä sijaitsevaan Vignolan pikkukaupunkiin, jossa meillä oli erinomaiseksi osoittautunut majapaikka paikallisen tavernan yhteydessä. Söimme ja joimme ruhtinaallisesti halvalla.

Seuraavana aamuna kävimme Secchian kosteikkojen luonnonsuojelualueella, jossa etelänsatakielet lauloivat, ja matkasimme sitten Mirandolan pikkukaupunkiin, koska Giovanni Pico oli sieltä kotoisin. Pysähtyessämme edellispäivänä siinä kyläkahvilassa, jonka luona mummo tuli muisteloimaan Prinssille italiaksi, Prinssi katsoi Picon kuvaa ja kertoi tämän elämästä monia seikkoja, joita viralliset tekstit eivät mainitse, ja kuinka väärinymmärretty tämä elinaikanaan oli. Minua ihmetytti, koska kuva ei ollut valokuva vaan maalaus - eihän 1500-luvulla ollut vielä kameroita - mutta maalauskin on riittävä vaikutelman saamiseksi (eikä sitäkään välttämättä tarvita). Ei olisi myöskään hämmästyttävää mikäli Prinssi olisi tuntenut nimenomaan tämän henkilön historian jo ennen tuloaan minun elämääni ja Eurooppaan. Ja olimmehan käväisseet lyhyesti Mirandolassa myös elokuussa 2023, vaikka silloin kävimmekin siellä vain kauppakeskuksessa. Puhuimme silloin Picosta ja Ficinosta, vaikkakaan emme kovin perusteellisesti.

Kaupunki ei tehnyt Prinssiin vaikutusta. Picojen suvun linna oli remontissa eikä sinne päässyt. Muuten tuossa pikkukaupungissa ei tuntunut olevan paljoa nähtävää - jokunen kirkko tietysti. Lisäksi kadut olivat ihmeen autioita ja Prinssi totesi turhautuneena, ettei hämmästynyt, että Giovanni Pico oli lähtenyt tästä kaupungista pois jo nuorena, sillä niin sieluttomalta se nyt vaikutti. Syy autiuteen oli tosin maallisempi - kaupungissa vietettiin siellä käydessämme keskipäivän siestaa, minkä vuoksi lähes kaikki oli kiinni eikä kaduilla näkynyt ristin sielua. Eräällä auki olleella terassilla saimme sentään kahvit.

Pico della Mirandolan ajatukset olivat aikoinaan mullistavia ja osaltaan käynnistämässä renessanssia, mutta omana elinaikanaan hän koki niiden vuoksi suurta vääryyttä. Paavi kielsi hänen kirjoituksensa - ensimmäisenä pannaan julistettuna kirjoitettuna kirjana - ja usutti inkvisition hänen kimppuunsa. Ja olisi hän varmaan kokenut loppunsa paljon aiemminkin, elleivät Firenzen viisas hallitsija Lorenzo de' Medici ja tämän suojeluksessa toiminut Marsilio Ficino olisi häntä suojelleet. Kun Lorenzosta oli aika jättänyt, hänen seuraajansa murhautti Picon ja tämän elinikäisen ystävän Angelo Polizianon arsenikilla - samana päivänä, jona Kaarle VIII:n joukot marssivat Firenzeen. Kuollessaan Pico oli vasta 31-vuotias. Ficino kirjoitti oppilaansa Picon muistosanat: 
"Rakas Picomme jätti meidät samana päivänä, jona Kaarle VIII saapui Firenzeen, ja vaikka kansa riemuitsi [vapauttajana nähdyn Kaarlen saapumisesta], oppineet vuodattavat kyyneleitä. Sillä ellei Ranskan kuningas olisi tuonut valoa, Firenze ei ehkä olisi milloinkaan nähnyt pimeämpää päivää kuin se, jona Mirandolan valo sammui."
Jatkoimme Mirandolasta iki-ihanaan Veronaan, jossa pääsimme täten käymään jo toista kertaa yhdessä, sillä vietimmehän aikaa Veronassa myös viime elokuun matkallamme. Vähänpä tuolloin arvasimme, etsiytyessämme takaisin Piazza dell'Erbelle, jonka lämpimästi edellismatkalta muistimme, että tämänkertainen Veronan vierailu olisi oleva perin erityislaatuinen.

Viime elokuun matkakertomuksessa kirjoitin näemmä pitkälti Romeon ja Julian tarun syntyhistoriasta, ja kirjoitin myös: 
"Romeon ja Julian lisäksi Verona on kuuluisa serenadeista ja kirkoista. Eikös siellä tietysti ollut kitarain ja luuttujen soittajia lauluineen. Ja kävimme kolmessa Veronan tunnetuimmista kirkoista - Pyhän Marian, Pyhän Anastasian ja Pyhän Fermon. San Zenon katedraali toisella puolen kaupunkia jäi meiltä tällä matkalla käymättä. Puolisoni sai aukiobasaarista päähänsä tyylikkään sombreron."
Verona on hienojen vanhojen kirkkojen kaupunki. Tällä kertaa kävimme pienessä mutta vaikuttavassa San Giovanni in Foron kirkossa Corso Porta Borsarilla. Siellä oli musta madonna sekä apostoli Johanneksen, Pietarin ja Johannes Kastajan patsaat. Kirkossa ei näyttänyt ensin olevan ketään, mutta rukoillessani ilmestyi kuin tyhjästä mummo, ja hetken kuluttua aiemmin tyhjässä kirkossa oli jo kymmenkunta hurskasta ihmistä. Oli hyvä, että kävimme tässä kirkossa, sillä vähän myöhemmin kohtasimme esoteerisessä kaupassa haastajan, joka ei tosin näyttäytynyt vaan puhui takahuoneesta käsin kauppaa pyörittäneelle aikuiselle pojalleen. Meillä oli kuitenkin myös Veronassa suojelija.

Tie Veronasta pohjoiseen seurailee Adigejokea ja saapuu jo ennen Trentinoon saapumista jylhiin vuoristomaisemiin. Rovereton jälkeen tulee Trento ja seuraavaksi alkavat jo alppimaisemat, kun saavutaan Etelä-Tiroliin eli Ylä-Adigeen. Tällä kertaa emme pysähtyneet myöskään Bolzanossa (Bozen) emmekä Bressanonessa (Brixen) vaan poikkesimme valtatieltä Mühlbachiin ja ajoimme sieltä pieneen Rodeneckin kylään (Rodengo), joka oli täysin saksankielinen.

Idylliselle majatalollemme päästessämme kävi kuitenkin ilmi, ettei kylässä ollut enää mikään ruokapaikka auki - vain yksi olutbaari - ja lähin ruokakauppakin oli Mühlbachissa, jonka olimme jo laaksossa ohittaneet. Ystävälliset rouvat kuitenkin neuvoivat meidät kävelemään kylän läpi aina kirkolle ja siitä oikealle, jossa sijaitsi isompi majatalo, ja olivat ilmeisesti soittaneet edeltämme, koska vaikka siellä ensin palkollistyttö sanoi meille keittiön olevan kiinni, tuli omistajarouva oitis itse vastaan ja sanoi, "ai te olette ne kaksi ulkomaalaista ihanan koiran kanssa", ja pöytään löytyi heti kohta sekä knödeleitä ja juustoa sisältävä illallinen että herkullista etelätirolilaista viiniä. Sukkar sai myös tulla kanssamme ravintolasaliin, jossa nahkaliiviset ja tirolilaishattuiset metsältä tulleet vieraat ihmettelivät sen saamaa erityispalvelua.

Aamulla, kun lähdimme postikortinkauniista Rodeneckistä, ajoimme valtatien sijaan Brennersolaan pienempää vanhaa maantietä pitkin, joka kulki läpi Etelä-Tirolin saksankielisten kylien. Itävaltaan päästyämme sivuutimme tällä kertaa Innsbruckin, koska kävimme siellä viime elokuussa. Tällä matkalla oli ollut tarkoitus Saksaan päästessämme vierailla erään alkujaan potsdamilaisen ystäväni luona nykyisessä asuinpaikassaan Garmisch-Partenkirchenissä, mutta koska aikataulumme menivätkin ristiin ja hän ehti Veronassa ollessamme lähteä pois palatakseen vasta silloin, kun meidän oli jo määrä olla Suomessa, lähdimmekin Innsbruckista kohti Müncheniä. Siellä oli erityinen pikkukauppa, jossa Prinssi halusi asioida, ja samalla tuli tilaisuus nähdä Baijerin pääkaupunki.

Pikkukaupan jälkeen söimme paikallisessa burgeripaikassa ja kuljimme Sendlingerin tornilta Sendlingerstrassea pitkin aina Marienplatzille kaupungin ytimeen. Myös Münchenissä Sukkar sai osakseen paljon lepertelyä ja huomiota satunnaisilta vastaantulijoilta. Näimme lyhyesti myös Viktualienmarktin ja jatkoimme sitten matkaa kauas pohjoiseen, Erfurtiin, joka oli oleva toinen Saksan pysähdyspaikka, koska tapasimme siellä Kyprokselta Saksaan muuttaneen marokkolaisen ystäväni, šakinpelaajan ja teknologin, sekä hänen tyttöystävänsä.

Saapuessamme oli vielä valoisaa, mutta kreikkalaisen Athos-ravintolan terassilla nauttimamme illallisen aikana ehti aurinko laskea. Kuljimme sitten pitkin poikin Erfurtin vanhaakaupunkia. Thüringenin pääkaupunki Erfurt oli minullekin uusi saksalainen kaupunki, vaikka läheisissä Weimarissa ja Jenassa olen käynyt muutamia kertoja. Gerajoen ylittävä katettu Raatihuoneensilta ja vanhakaupunki sen molemmin puolin ovat tavattoman kauniita. Vuonna 1379 perustettu Erfurtin yliopisto on Saksan vanhimpia. Luther opiskeli siellä nuorena ja Erfurtin suuruuksiin kuuluivat keskiajalla mestari Eckhart ja uudella ajalla Max Weber.

Vaikka olimme tulleet Erfurtiin oman aikamme ystävien kutsusta, päädyimme sittenkin käyskentelemään mestari Eckhartin jalanjäljissä - ja samalla niissä samoissa aiheissa, jotka olivat toistuvasti tulleet vastaamme Ljubljanassa, Ferrarassa ja Veronassa. Jos noissa kaupungeissa kokemissamme erityislaatuisissa asioissa oli ollut jotain pelottavaakin, se ei ollut mitään sen rinnalla, mitä pyytämättä ja yllättäen kohtasimme Erfurtissa. Syynä oli jälleen viaton pieni koiramme, joka eräiden hiljattaisten sattumusten vuoksi veti puoleensa liiallista huomiota. Välikohtaus tapahtui, kun olimme kaikki neljä - ja Sukkar viidentenä - palaamassa vanhastakaupungista ja ohitimme Pyhän Vigbertin kirkon Meister-Eckhart-Strassen ja Regierungstrassen kulmassa. Tumma hahmo oli kirkon edessä olevalla aukiolla, pelästytti koiraparkamme puolikuolleeksi ja pakeni sitten vastapäiseen rakennukseen, joka näyttäisi olevan jonkinlainen kaupunginhallinnon rakennus. Viereisessä talossa on tosin myös pommisuojamuseo, sillä Pyhän Vigbertin kirkko ilmeisesti pommitettiin toisessa maailmansodassa pahasti. Hahmo ei seurannut meitä, mutta tapahtuneen johdosta päätimme yöpyä Erfurtin sijaan Weimarissa. Muuten kaikki päättyi hyvin ja myös marokkolaisilla oli seuraavana aamuna kaikki hyvin.

Oli selvästi aika päättää tämä matka vanhan Euroopan salaperäisissä kaupungeissa ja etsiytyä takaisin turvallisen hiljaiseen ja rauhalliseen Suomeen. Ajelimme seuraavana päivänä Weimarista Dresdenin ja Görlitzin sivuitse Puolan rajan yli ja siellä Wrocławiin (Breslauhun). Wrocław on kaunis ja salaperäinen kaupunki, josta olen kertonut blogissani aiemminkin, esimerkiksi tässä kirjoituksessa
"Wrocław on Sleesian pääkaupunki, sen vanhakaupunki on erittäin näyttävä ja kyseessä on myös merkittävä yliopistokaupunki sekä esoteerinen keskus. Oderin rannoilla, toinen toistaan näyttävämmissä kirkoissa ja kaupunginaukioilla saattoi muistella Marek Krajewskin kirjojen tummanpuhuvia tapahtumia. Söin sianpotkaa ja borssia lwówilaisessa ravintolassa keskusaukiolla ja maksoi vain viitisen euroa.

Wrocławin ja Lwówin välillä on traaginen yhteys. Ennen toista maailmansotaa seuranneita rajansiirtoja, jotka tapahtuivat lähinnä Moskovan sanelemina, Breslau oli saksalainen kaupunki ja Lwów puolestaan puolalainen. Euroopan kahtiajaon jälkeen Breslau liitettiin Puolaan ja siitä tuli Wrocław, kun taas Puolan itäiset alueet liitettiin Neuvostoliittoon ja niistä tuli osia Ukrainan ja Valko-Venäjän neuvostotasavaltoihin. Lwówista tuli ukrainalainen Lviv (venäjäksi Lvov, saksaksi Lemberg), yhä nykyäänkin yksi vahvimmin ukrainalaiskansallisia kaupunkeja. Lwówin puolalaisväestö siirrettiin juurikin saksalaisista tyhjennettyyn Breslauhun. Joten nykyinen Wrocław on oikeastaan itäpuolalaisen Lwówin reinkarnaatio, ainakin mitä väestöpohjaan tulee."
Wrocławissa oli sinne saapuessamme - kuinkas muuten - suuret mystiset markkinat salatieteen kaupustelijoineen, mistä emme suinkaan olleet tietoisia sinne mennessämme, sillä halusimme lähinnä syödä lounaan kauniissa kulttuurikohteessa. Sen teimmekin, mutta tulimme myös käyneeksi jälleen esoteerisessa kaupassa  ja vieläpä keskustorin laidan taikuriliikkeessäkin - joskin jälkimmäinen tuntui olevan suunnattu enemmän Harry Potter -faneille kuin muinaisen tiedon etsijöille. (Rowling kyllä tuntee historiansa ja aiheensa, mutta siitä joskus toiste.) Wrocławin raatihuone itsessään on mitä esoteerisin, joten en ihmettele, miksi Krajewskin Breslauhun sijoittuvat kirjat ovat niin täynnä sitä.

Yövyimme Sieradzin kaupungin eteläpuolella, syvällä maaseudulla, Nowa Wieśin kylän ulkopuolella sijaitsevalla majatalolla. Omistaja oli eksentrinen ja ystävällinen vanhempi mies, joka osasi vain puolaa ja vähäsen venäjää, ja piti maillaan riikinkukkoja, jotka käyskentelivät vapaasti puutarhassa. Ne pelästyttivät hieman Sukkaria, joka Erfurtissa näkemänsä jälkeen oli ollut koko päivän tapojensa vastaisesti peloissaan kaikenlaisista asioista. Majatalon eetos oli kuitenkin hyvä ja värähtelytaajuus suopea. Sukkarkin rauhoittui seuraavaan päivään mennessä.

Ajoimme pitkän matkan Puolan halki toiseksi viimeisenä matkapäivänämme emmekä enää tehneet pitkiä kulttuuripysähdyksiä. Tosin tietöiden ohjatessa meidät sivupoluille kävimme edullisilla ostoksilla Biedronkassa Łomżassa ja tulimme siinä sivussa nähneeksi mustatiiroja Narewin kosteikoilla.  Liettuassa ajelimme jo rauhallisissa pohjoisissa tunnelmissa ja päädyimme yöpymään maalaistaloon ennen Panevėžystä. Tämän majatalon rouva oli vielä eksentrisempi ja kielitaidottomampi kuin Puolan majapaikassamme, mutta muutoin harmiton.

Latviassa teimme perinteeksi muodostuneen ostospysähdyksen Bauskassa ja ajoimme Riian ohitustieltä vahingossa Ogreen kohti Väinänlinnaa, kunnes korjasimme kurssin takaisin Viroa kohti. Jossain Saulkrastin tienoolla kävimme kurpitsakeitolla ja pihvillä metsän ympäröimässä kievarissa - Prinssi ihmetteli, miksei tällaisia ruokapaikkoja ole tarjolla Suomessa ja minä ihmettelen aivan samaa. Pärnussa pysähdyimme viimeisille ostoksille Apollon kirjakauppaan ja lemmikkitarvikemyymälään, Sukkar kun oli lihonut Euroopan lihapatain ääressä pois vanhoista valjaistaan, vaikka käveli kanssamme hillittömiä askelmääriä joka päivä.

Tallinnassa meille jäi vielä aikaa käyskennellä Reidi teen promenadilla ennen laivan lähtöä. Helsingissä olimme puolenyön aikaan ja siellä odottivat grilli lämpimänä sekä dekantoitu punaviini. Seuraava päivä olikin hääpäivämme (jo kaksi vuotta), jota juhlimme melko railakkaissa ja henkevissä tunnelmissa. Kolmantena päivänä uudesta tulemisestamme oli minun aika lentää takaisin Pakistaniin. Kolme viikkoa lomailua putkeen olikin pisin yhtenäinen loma, jonka olen vuosikausiin pitänyt.

*   *   *

Islamabadissa helteet ovat jatkuneet, mutta se ei ole estänyt minua retkeilemästä - erityisesti viiden jälkeen illalla, jolloin on kaksi ja puoli tuntia hyvää, viileää aikaa ennen pimeän tuloa. Kävin Rawaljärvellä, jossa oli satakunta pronssi-iibistä ja juhlapukuinen pitkäpyrstöjassana. Tänään oli monsuunin tuloa enteilevä myrsky, jonka jälkeen kävin eläköityneen majurin kanssa Dara Janglanin luontopolulla. Leopardi karjahteli meille varsin läheiseltä etäisyydeltä ja löysimme etsimämme eli huutelevan bengalinpitan. Sen sijaan pitkäpyrstökehrääjä ei tällä kertaa aloittanut ääntelyä, vaikka sitä odotimme pimeään saakka. Ehkä se on nyt lauluaikansa laulanut.

Ei kommentteja: