Tallinnassa olimme sen verran myöhään illalla, ettei siellä tullut tehtyä oikein mitään. Iltapalan kävimme noutamassa, ulkoilutimme Sukkaria, joka tempoi ja nuuhki uuden maan uusia hajuja. Satakielet ja mustarastaat lauloivat yössä.
Seuraavan päivän pääasia oli matkustaa Tarttoon, jonka halusin puolisoni näkevän. Adaveren tuulimylly oli kiinni, joten kahveilla käytiin saman kylän huoltoasemalla.
Tartto oli aikanaan opiskelu- ja kotikaupunkini vuosia, silloinkin kun se oli toinen kotikaupunki (toisen ollessa töiden vuoksi Suomessa). Kuten olin toivonutkin, minulle rakkaan kaupungin värähtelytaajuus miellytti suuresti puolisoani. Käyskentelimme vanhankaupungin kaduilla ja Emajoen rannoilla, kävimme divareissa, italialaisessa ravintolassa, ostoskeskuksessa ja tietysti Wernerin terassilla kakkukahveilla. Siellä kahvitellessamme Wernerin sisäpihan asuinrapusta tuli ulos matkan ensimmäinen erityislaatuinen nainen.
Puolisoni katsoi karttaa ja valitsi seuraavaksi paikaksi Valmieran (Volmar, Wolmar) kaupungin Latviassa, jotta matkamme etenisi nopeasti kohti kaipaamaansa etelää. Ajoimme Valgan kautta, tällä kertaa jaetun kaupungin läpi, niin että vain kauppojen nimistä huomasimme tulleemme jo Latviaan. Asuntomme oli hyvin naisellisella maulla sisustettu - nykyisin monet paikat toimivat automaattilukoilla eikä vuokraajaa edes kohtaa. Valmieran lämpimässä kesäillassa, satakielten ja mustarastaiden jälleen laulaessa, kävelimme halki pikkukaupungin ja löysimme linnanraunioista hyvin miellyttävän ja laadukkaan italialaisen ravintolan hyvine viineineen. Keltahemppo sirisi läheisissä puissa.
Kolmantena päivänä matkustimme Liivinmaan lehtimetsäin halki uutta tietä, joka jättää kauniin Cēsiksen (Võnnu, Wenden) eteläpuolelleen. Tein itselleni mentaalimerkinnän, että maisemien ja historian vuoksi kannattaa vastedes yrittää hakeutua yhä sille vanhalle tielle, joka kulkee Cēsiksen, Siguldan ja Turaidan linnojen sekä kansallispuiston kautta. Murjāņissa näin kuitenkin mustahaikaran ja tammitikan. Rāmkalnissa kävimme syömässä ja kahvilla Gaujan partaalla hyvin miellyttävässä, kotiruokaa tarjoilevassa terassiravintolassa, jonka takana oli jonkinlainen lasten seikkailupuisto.
Teimme ekskursion Akropolen ostoskeskukseen Riian esikaupungeissa ja jatkoimme sitten Riiasta matkaa etelään, pysähtyen perinteisellä ostospysäkillä Bauskassa. Olen käynyt samassa marketissa autoa halvoilla ostoksilla täyttämässä varmasti kymmeniä kertoja Bauskan läpi ajaessa, mutta vain kerran kävellyt kunnolla läpi Bauskan vaatimattoman keskustan, jossa kuitenkin on varsin sievä raatihuone.
Kohta Bauskan jälkeen ylitimmekin jo rajan Liettuaan, jossa bensan hinta oli onnistuttu saamaan vielä Latviaakin edullisemmaksi, ja ajoimme mukavasti iltapäiväksi Kaunaaseen, niin että meillä oli hyvin aikaa asettua hotellillemme - ja Sukkarilla aiheuttaa siellä täystuho. Kävelimme Kaunaan tutulle kävelykadulle, jossa emme tällä kertaa syöneet samassa italialaisessa ravintolassa kuin edelliskerralla, koska olimme jo edellispäivinä syöneet joka päivä italialaisessa. Kuitenkin hyvin lähellä sitä, suihkulähteen toisella puolella. Läheisessä pöydässä mesoi joku liettualaisille seuralaisilleen englanniksi kumman tutulla aksentilla ja kaverinsa kanssa vaihtoi puolestaan sanoja ruotsiksi. Mysteeri ratkesi kun hän lopulta eräässä vaiheessa iltaa tunnusti, että molemmat vanhempansa olivat todellisuudessa Pohjois-Ruotsin suomenkielisiä.
Neljäntenä päivänä halusimme päästä illaksi kaakkoispuolalaiseen Rzeszówiin, koska minun oli määrä tavata ystäväni, hiljattain oikeustieteistä valmistunut ja paikallisessa asianajotoimistossa nykyään työskentelevä fantasiakirjailija. Pitkä matka Etelä-Liettuan ja Itä-Puolan halki muuttui vielä pidemmäksi, kun usealla osuudella oli tietöitä, jotka pakottivat matelemaan pikkukaupunkien läpi. Kävimme lounaalla Wyszkówissa, jossa oli joen särkillä merimetsoja ja aroharmaalokkeja.
Rzeszówissa olimme illalla ja tapasimme puolalaisen ystäväni raatihuoneentorin kaivolla. Illastimme ruhtinaallisesti ja halvalla - Puola on pysynyt järisyttävän edullisena oikeastaan joka suhteessa. Seuraavana aamuna kävimme viehättävässä kahvilassa aamiaisella ja asioimme rzeszówilaisen ystäväni suosittamassa esoteerisessä kaupassa. Ystäväni fantasiasarja on toistaiseksi ilmestynyt vasta puolaksi, mutta nykyisin keinoälyn aikakaudella ei olisi homma eikä mikään kääntää sitä englanniksi ja tuottaa uusia Sapkowskeja - Puola kun olisi täynnä lahjakkaita sellaisia. Puolalainen kustantaja oli myös monin tavoin tukenut ystävääni hankkeessaan ja hoiti kaikki verotusasiat hänen puolestaan. Ehkä pitäisi opetella puolan kieli, jotta voisin lukea hänen tuotantonsa alkukielellä enkä konekäännöksenä, kuten tähän asti olen tehnyt - nyt kun minulla on printtikirjakin hyllyssäni. Ja koska Puola tuntuu olevan maa, jossa asiat vielä toimivat ja hyvä elämä on mahdollista.
Kävimme myös toisessa Puolan Etu-Karpatian viehättävässä kaupungissa, Krosnossa, joka oli selvästi Rzeszówia pienempi, mutta yhtä kaikki sievä. Siellä oli tullessamme basaari auki ja sen sulkeutuessa kiipesimme yläkaupungin raatihuoneentorille syömään. Linnakin siellä tietysti oli. Kuninkaallinen kauppapaikka Krosno oli minulle uusi kaupunkituttavuus.
Slovakian halki ajaessamme teimme kaupunkipysähdyksen Prešoviin, jossa puolisoni valitteli sitä, että slovakit tuntuvat koko ajan vääntävän naamaa. Kyseessä oli slaavikansojen parissa esiintyvä tuntemattomille tarkoitettu suojakuori, erityisesti naisilla, joka voi ajoittain antaa sen petollisen kuvan, että henkilöt ovat jatkuvasti pahalla tuulella. Toisaalta slovakkeja myös kutsutaan slaavimaailman saksalaisiksi.
Illaksi jatkoimme vielä Unkariin, mutta siitä seuraavassa blogikirjoituksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti