maanantai 1. heinäkuuta 2024

Lämpöaallosta ja Mikael Hakimista

En voi ymmärtää, kuinka suomalaiset valittavat hellettä ja kuumaa, kun lämpötilat ovat 25-27 asteessa eli jotakuinkin yleisinhimillisessä optimissa, josta parempaa ilmastoa ei voisi olla. Ei sellaisia päiviä kovin monta vuodessa Suomeen siunaannu.

Islamabadissa, jossa viimeiset kolme viikkoa lämpötila on ollut koko ajan yli 40 asteen, ajoittaen saavuttaen 45-47 asteen ahdistavan kostean säämiskäkelin, olen ottanut tavakseni käydä linturetkillä vain kahteen aikaan vuorokaudesta: joko klo 5:30-7:30 aamulla tai klo 17:30-19:30 illalla. Aamukahdeksalta lämpötila on jo sietämättömän hiostava. Työpäivinä toki päivät kuluvat aamuyhdeksästä iltakuuteen pääosin ilmastoiduissa toimistoissa, joissa ilmastointilaitteet hoosiannaa huutaen tuhlaavat rajattomat määrät sähköä ja muuttavat energiaa kuumaksi ilmaksi, josta ei muutenkaan ole planeetalla pulaa. Kotona ilmastoin vain kahta huonetta - olohuonetta ja makuuhuonetta - ja niitäkin vain kun niissä oleilen. Muutama minuutti ilmastointilaitteen sulkemisesta mikä tahansa huone on jo sauna.

Aamuisin Pakistanissa liikkuu vain aniharva paikallinen, joten tänä aamuna, kun kävin Rawaljärvellä, siellä ei ollut muita ihmisiä kuin muutama kalastaja, jotka ovat havainneet saman kuin minä siitä, mihin aikaan järvelle kannattaa tulla. Tavallinen kansa valtaa järvenrannat ja muut virkistyspaikat vasta illan pimetessä, täyttäen joka paikan metelillä, roskalla, kanankoivilla ja chilillä. Aamun varhaisimpina tunteina varikset, haarahaukat, mungot, šakaalit, kulkukoirat, varaanit ja monet muut luontokappaleet jotenkin prosessoivat 90 % kaikesta tuosta, niin että vain muoviroska jää. En voi kuvitella, millainen mädänlöyhkä joka paikassa vallitsisi ilman noita hyötyeläimiä.

Rawaljärven vesi on matalammalla kuin koskaan täällä oloni aikana. Järvestä on jäljellä alle kolmannes jos sitäkään. Tuon jäljellä olevan lätäkön laidoilla oli tosin tänäkin aamuna satakunta pronssi-iibistä, saman verran silkkihaikaroita sekä pienempiä määriä muita haikaralintuja, kenttähyyppiä, pitkäjalkoja sekä lieju- ja ojasuokanoja. Lätäköissä polskii henkitoreissaan monneja ja muita vesieläimiä, joita haikarat ja iibikset ahmivat kitoihinsa. Uutena lajina tälle paikalle järvellä oli myös hietatiira. Olen nähnyt niitä aiemmin Sindissä, mutten Rawaljärvellä.

*   *   *

Iltaisin luen Mika Waltarin Mikael Hakimia ja olen vaikuttunut siitä, kuinka syvällinen ja viisas tutkielma ihmisyydestä tuo kirja on. Ensimmäisen kerran luin Mikaelit niin nuorena, että olen ehtinyt unohtaa niistä todella paljon. Mikael Karvajalan luin uudestaan aikuisena vuosia sitten, ja Hakimin piti mennä samaa rataa, mutta sitten tuli kai väliin taas jotain, mikä jätti kirjan kadoksiin. Nyt kun sitä luen sellaisen miehen ominaisuudessa, joka on asunut vuosikausia useassa eri muslimimaassa, olen hämmästynyt Waltarin havaintokyvyn ja kynän tarkkuudesta samoin kuin hänen herkullisen sarkastisesta huumoristaan sekä päähenkilöään että musulmaaneja kohtaan.

Tuohon aikaan, kun Waltari kirjoitti kirjansa, ei islaminuskon sanasto ollut Suomessa vielä kovin vakiintunutta, minkä vuoksi Waltarin sanasto kirjoitusasuineen onkin vaihtelevasti välittynyt milloin saksan ja milloin ranskan kautta. Hyvin sanojen ja nimien alkuperistä silti saa selvän ja historialliset henkilöt tulevat kyllä tunnistettavaan muotoon, vaikka joidenkin nimet onkin kirjoitettu oudoilla tavoilla. Ei esimerkiksi ole ainakaan minulle selvää, miksi Waltari on kirjoittanut kuuluisan ja karismaattisen suurvisiiri Ibrahimin nimen "Ibdrahim". Suurvisiiri Ibrahimin lisäksi tarinassa seikkailee värikkäästi kuvattuna hahmona myös tämän vastajuonittelija, sulttaanin suosikkivaimo, ukrainalaissyntyinen Roxelana, myöhempi Hürrem-sultana, joka oli kotoisin nykyisen Länsi-Ukrainan Rohatynistä ja mahdollisesti etninen ruteeni.

Toinen yksityiskohta, joka pakotti minut tekemään hieman omia hakujani, oli Mikaelin Algerissa tapaama mainitun suurvisiirin vakooja, yhtä lailla karismaattinen "kuolonenkelin poika" Mustafa ben Nakir, joka edustaa salaperäistä geomailereiden veljeskuntaa. Kyseessä on mitä ilmeisimmin jokin karismaattinen suufilainen veljeskunta, joka on ehkä myös säilyttänyt vaeltavien maagien perinteitä, mutta kaikki lähteet, joissa nimenomaan tuota nimitystä käytetään johtavat joko Waltarin kirjaan tai sitten keskiaikaiseen ranskalaiseen Nicolas de Nicolayn käsikirjoitukseen, joka lienee toiminut Waltarin lähteenä, koskapa geomailerin hahmo on Waltarilla niin tarkoin kopioitu tuosta lähteestä ja sen kuvituskuvasta. Waltari ei kuitenkaan olisi perusteitta maininnut suurvisiiri Ibrahimia kyseisen veljeskunnan suurmestariksi, ellei veljeskunta jossain muodossa olisi varmasti ollut olemassa. Koska "geomailer" ei kuulosta sen enempää turkilta, persialta kuin arabialtakaan, sen täytyy olla väärinkirjoitettu versio oikean historiallisen veljeskunnan nimestä, mikä se sitten onkaan ollut. "Geomailer" voisi olla latinalaisten kielten välittämä versio turkkilaisesta muodosta cümeyliler eli jumaylaiset, mikä jo tosiaan kuulostaa suufilaisen liikkeen nimeltä. 

Koska puolisoni luulisi tietävän jotain tällaisista asioista, ja koska Mikael Hakimissa seikkaillaan jonkin aikaa Tunisiassa (Djerban saarella) ja sitten pitkään Algeriassa (Algerin kaupungissa), kysyin asiaa häneltä, mutta hänkin päätyi etsinnöissään samoihin lähteisiin, jotka jo olin itse löytänyt. Hahmo itsessään ja se, mitä Waltari hänestä ja hänen aatteestaan kirjoittaa, herätti toki kiinnostusta. Harmi, että vaikka Mustafan hahmo yhtenään lukee runoja persialaiseksi mainitusta runokirjasta, Waltari välttää visusti nimeämästä tuota kirjaa, joka olisi vaivattomasti johdattanut oikeille jäljille. Ehkäpä Waltari ei sitten tarkoittanut kaikkea löydettäväksi. Jotkin mysteerit jäävät mysteereiksi - ainakin siihen, kunnes niihin törmää jonkin kasbahin sivukujalla tai osmanilaisen pyhimyshaudan yllä kohoavan plataanin varjossa.

Ajoittain Mikael Hakimia lukiessa mieleeni tulee egyptiläisen kirjailijan Youssef Ziedanin paljon uudempi historiallinen romaani Azazeel (2008), jota minun olisi kaiken järjen mukana pitänyt käsitellä myös tässä blogissani silloin, kun sen olin tuoreeltaan lukenut, mutta jostain käsittämättömästä syystä en näemmä ole sitä tehnyt, koska löydän kyseistä kirjasta vain seuraavan maininnan Turkkiin sijoittuvasta blogikirjoituksestani huhtikuussa 2015: 
"Saavuin aamu-usvassa Gümüşlerin kylään ja löysin siellä tieni historialliselle luolaluostarille. Paikalle oli osunut aamuvarhain myös toinen ihmisolento, joka osoittautui amerikkalaiseksi Indianan osavaltion Huntingtonin yliopiston roomalaisen ja bysanttilaisen kristillisen historian professoriksi. Katselimme aikamme vaikuttavan hyvin säilyneitä freskoja, joiden joiltain hahmoilta olivat tosin ikonoklastit hakanneet kasvot näkymättömiin. Keskustelimme muinaisajoista, luolakaupunkien historiasta, Syyriasta, Mardinista ja Yusef Ziedanin kirjasta, jossa liikutaan nestoriolaisten ajassa."

Ziedanin romaanissa olemukseltaan ja luonteeltaan varsin waltarilainen nuorukainen, taustaltaan kristitty etsijä Ylä-Egyptistä, vaeltaa Alexandriaan, jossa joutuu todistamaan karismaattisen naisoppineen Hypatian hirvittävän kuoleman kiihkoilevien kristittyjen käsissä, ja jatkaa sitten Syyriaan käyden jatkuvaa sisäistä kamppailua uskon ja elämänilon välillä. Ziedan sai kirjastaan niskoilleen koptilaiskristittyjen raivon, vaikka jos kirjan tarkemmin lukee, sen kritiikki huomattavasti todennäköisemmin kohdistuu islamiin, vaikkei tuota uutta uskontoa vielä kirjan tapahtumien aikaan ollut, vaan sitä vasta enteilivät kristittyjen keskinäiset skismat. 

Waltarin Mikael Hakim taas sai oman aikansa Suomessa kylmäkiskoisen ja vähättelevän vastaanoton, koska suomalainen kulttuurieliitti oli tuolloin päättänyt, että ainoastaan sosialistis-sävytteinen inhorealismi oli oikeaa kirjallisuutta. Oikeastihan Mikael Hakim edustaa mitä realistisinta kuvausta ihmisyydestä ja hallitsijoiden keskinäisistä juonitteluista, joiden alle pieni ihminen pyrintöineen kovin herkästi polkeutuu. 

Ehkei aikalaisto myöskään ollut valmis teokseen, jossa kuvataan niin realistisesti ja normaalisti Pohjois-Afrikan arabivaltioita tai Osmanivaltakuntaa, näistä kun oli totuttu kuulemaan vain joko julmuutta ja ei-eurooppalaisuutta korostavan demonisoivan narratiivin tai Tuhannen ja yhden yön satujen tapaan. Waltari sen sijaan paljastaa väkevän sivistystasonsa pystymällä käsittelemään kaikenlaisia valtakuntia niin suurella suhteellisuudentajulla, ujuttaen myös sinne ja tänne omia perin synkretistisiä ajatuksiaan, jotka ainakin vielä hänen aikanaan olivat tulenarkoja, sillä konservatiiviset ja oikeistolaiset tahot loukkaantuivat kristinuskon rinnastamisesta islamiin, kun taas ateistinen vasemmisto ei liene voinut sulattaa Waltarin sittenkin sympaattista asennoitumista hengellisyyteen.

Waltari ei Karvajalassa lainkaan säästellyt uskonsotia ja noitavainoja käyneitä Euroopan kristillisiä valtakuntia - Mikaelin hyvän vaimon Barbaran ansaitsematon kohtalo oli Waltarin muuten kaikkea ironisella etäisyydellä tarkastelevassa kerronnassa aidosti koskettavalla tavalla kauhea. Tätä taustaa vasten hän ei kuitenkaan sorru siihen, että kuvaisi Hakimissa islamin maita yhtään hellävaraisemmin, vaan soveltaa myös niihin samaa ihmisyyden kyltymätöntä ahneutta ja vallanhimoa luotaavaa tarkkanäköisyyttä. Hän näkee molemmissa samoja ongelmia - mutta toki juuri siinä suhteessa hän oli itämaiden kuvauksessaan eurooppalaista valtavirtaa lahjakkaampi, että hän ymmärsi tämän sekä myös Osmanivaltakunnan ja sen vasallivaltioiden merkityksen koko Euroopan historialle. Näkee väitettävän, että Waltari olisi teoksessaan kuvannut läntisen ja islamilaisen maailman vastakkainasettelua. Minusta tämä tulkinta on väärä: Waltari päinvastoin kuvaa Hakimissa sitä, kuinka nämä kaksi maailmaa nivoutuvat yhteen ja koostuvat melko samanlaisista ihmisolennoista.

Huhutaan, että Waltarilla olisi ollut suunnitelmia vielä kolmanteenkin Mikaeliin, joka olisi vienyt tämän joko yhä kauemmas itään - Persiaan, Intiaan ja Kiinaan - tai sitten Atlantin toiselle puolen Uuteen maailmaan. Näitä suunnitelmia Waltari ei kuitenkaan koskaan tullut toteuttaneeksi.

Mikael Hakimin jälkeen sormet syyhyävätkin lukea ne Waltarit, joita en ole vielä eläissäni lukenut (kuten Nuori Johannes) sekä kaivaa kirjahyllyistä esiin useat muut Konstantinopoliin ja Istanbuliin sijoittuvat historialliset romaanit, joita omistan, mutta ne sijaitsevat Suomen residenssissäni ja täällä minua odottaa seuraavina vähintään yhtä mieluisa pino Heikki Kännön tiiliskiviä.

Ei kommentteja: