tiistai 14. syyskuuta 2021

Normandiassa ja Bretagnessa

Viime viikonloppuna päätin lähteä etäämmälle ja suuntasin Ranskan Atlantin-rannikoille Normandiaan ja Bretagneen. Nämä alueet ovatkin jotakuinkin niillä rajoilla, mihin voi vielä mennä viikonloppuretkelle ilman, että viikonloppua on pidennetty päivällä jommastakummasta päästä. Normandiaan ajaa Brysselistä neljässä ja puolessa tunnissa, Bretagneen menee jo seitsemän.

Paljon lähempänä olisi päässyt Ylä-Ranskan (Hauts-de-France) atlanttiselle rannikolle, jossa sijaitsevat Dunkerque, Calais, Boulogne-sur-Mer ja etelämpänä vielä Sommejoensuun lintukosteikot. Tämä alue on Belgiasta käsin ihan naapurissa, mutta kahdesta syystä en suunnannut sinne. Ensinnäkin, olin käynyt tällä alueella melko hiljattain, elokuun lopulla 2018. Toinen syy oli se, että halusin nimenomaisesti nähdä merilintuyhdyskuntia. Jäljellä olevat ruokkilintujen yhdyskunnat Ranskassa ovat kaikki Bretagnen rannikolla.

Ranskassa matkustaessa on syytä käyttää kahta eri periaatetta riippuen siitä, haluaako liikkua nopeasti pitkän etäisyyden vai nähdä jotain. Pitkiä etäisyyksiä varten ovat maksulliset moottoritiet, joissa saa rahaa palamaan paitsi varsin korkeisiin tiemaksuihin, myös bensaan, joka on motareiden huoltoasemilla yleensä kalliimpaa kuin muualla. Ranska on kuitenkin erittäin iso maa, joten moottoriteitä pitkin pääsee taittamaan satoja kilometrejä helposti - näkemättä juuri mitään mielenkiintoista. Kun on saapunut kohdealueelle, jossa haluaa nähdä jotain, kannattaa vaihtaa navigaattorin asetukseksi maksullisten teiden välttely, jolloin pääsee ajamaan lyhyet etäisyydet pikkukaupunkien ja kylien halki mutkittelevia maalaisteitä pitkin. Vasta näillä teillä näkee niin kutsuttua todellista Ranskaa, joka on kaunista ja idyllistä. Pienetkin paikkakunnat ovat täynnä historiaa ja nähtävyyksiä, puhumattakaan paikallisista ruoka- ja juomakulttuurin antimista.

Tie Brysselistä Normandiaan ja Bretagneen kulkee Amiensin ja Rouenin kaupunkien kautta, jotka molemmat historiallisia ja näkemisen arvoisia. Rouen on Normandian pääkaupunki ja Seine virtaa sen halki matkallaan kohti Atlanttia, johon se laskee Le Havren satamakaupungin kohdalla laajana jokisuulahtena kosteikkoinaan. Seinejoensuun suojelualue olikin ensimmäinen luontokohteeni. Kummallinen suojelualue sinänsä, että se oli täynnä sorsastajien houkutuslampia ja piilokojuja, Kahlaajalietteet taas olivat hankalasti näköetäisyydelle saavutettavissa, joten kahlaajia piti etsiä joko yksittäin lampien lietteiltä tai katsoa silloin, kun massat lensivät ruovikon rajan yläpuolelle ruskosuohaukan tai muun pedon niitä hätyyttäessä. Kahlaajaparvet täällä koostuivat pääosin kuoveista ja punajalkavikloista.

Sekä heinäkerttu että silkkikerttunen olivat kosteikolla yleisiä. Tämä lienee pohjoisimpia paikkoja, joissa heinäkerttu esiintyy. Mustapäätaskuja oli siellä täällä ja myös naaraspuolinen pikkulepinkäinen, joka oli uusi laji Ranskan-listalleni - ihme kyllä, mutta lepinkäiset ovat yleisesti ottaen harvinaisia Länsi-Euroopassa, Iberian niemimaata lukuun ottamatta. Näyttävin laji, jonka Seinejoensuussa näin, oli kalasääksi. Taivaalla meni yli myös muutama muuttava mehiläishaukka samoin kuin ruskosuo-, hiiri- ja tuulihaukkoja. Lahdella oli tuhansia naurulokkeja, jonkin verran muita lokkeja sekä riuttatiiroja. Pienemmät tiirat olivat jo kadonneet syksyn tieltä.

Seuraava luontokohteeni oli Caenin kaupungin pohjoispuolella sijaitseva, lintutieteellisen oloisen nimen omaava Ornejoensuu, jossa sielläkin kalasteli sääksi, mutta tärkeimpänä lintunähtävyytenä täällä ovat rantalietteiden ja laguunien kahlaajamassat. Täällä runsaimmat lajit olivat suosirri ja tylli. Kaikenlaista muutakin löytyi, mutta vain pieninä pitoisuuksina - esimerkiksi iso-, kuovi- ja pikkusirrejä, metsäviklo, silkkihaikaroita. Täälläkin tiksautteli heinäkerttuja ja silkkikerttunen päästi räjähtävän äänensä. Myös ruskokerttuja oli dyynipensaikoissa. 

Tuli pimeä ennen kuin olisin ehtinyt joko Cotentinin niemimaan niemenkärkiin tai Mont de Saint-Michelin lahden pohjukkaan, joten menin yöksi majataloon Viren pikkukaupunkiin, josta opin, että sillä on Ranskan kaupunkien vanhin nimi - esikelttiläiseen jokea tai vesistöä tarkoittaneeseen vir-sanaan pohjaava (nimi on oikeastaan paikallisen joen nimi, josta kaupunki on sen saanut).

Lauantai oli ollut seesteinen ja miellyttävä ja olin nähnyt melko paljon lintujakin, varsinkin kahlaajia. Sunnuntai osoittautui sen sijaan monenlaisen epäonnen päiväksi. Liittymästäni katosi yhtäkkiä koko kuukauden data muutamassa hetkessä, mikä tarkoitti ettei navigaattoria voinut enää käyttää ja olisin aiemmin käymättömien lintupaikkojen löytämisessä varsin epävarmalla pohjalla pelkän tiekartaston kanssa. Koska oli sunnuntai, en ihan heti löytänyt ranskalaista prepaid-liittymääkään, ja kun lopulta sellaisen sain Bretagnen puolella Ploubalayssa, sille kävi parissa tunnissa sama kuin edelliselle liittymälle - kaikki data katosi johonkin, eikä mikään enää toiminut. Vasta myöhään samana iltana löysin yhä auki olleen paikan, josta sain ladattua lisää rahaa mainittuun prepaidiin, mutta silloin Google Maps oli lakannut kokonaan toimimasta. Kun myöhemmin löysin paikan, jossa oli wifi, selvisi, että juuri Google Mapsin appi oli ilmeisesti syyllinen datan mystiseen katoamiseen - se oli nähtävästi yrittänyt ja epäonnistunut päivittämään itseään toistuvasti ja käyttänyt tähän hetkessä rajattoman määrän dataa.

Joka tapauksessa, kun olin käytännössä koko päivän vailla yhteyttä ja siis vaistoni ja tiekartaston varassa, päätin priorisoida tärkeimmät kohteeni, ne Bretagnen niemenkärjet, joilla tiedetyt viimeiset merilintuyhdyskunnat Ranskassa sijaitsevat, erityisesti Cap Fréhel. Maisemat tuolla alueella olivatkin hienoja, kylät idyllisiä, ja Fresnayenlahden rantalietteillä oli paljon tuttuja kahlaajiakin. Niemenkärjet olivat kuitenkin kaikki tyhjiä merilinnuista. Oli vain yleisiä harmaalokkeja, muutama merilokki ja karimetso - sekä niemenkärkien nummilla luotokirvisiä, josta tuli sunnuntain ensimmäinen ja matkan toiseksi viimeinen uusi laji Ranskan-listalleni.

Olin tottunut siihen, että Brittein saarten rannikoilla ruokki- ja merilintuja näki runsain mitoin silloin, kun ei enää ollut pesimäaika. Täällä yhdyskunnat olivat kuitenkin tyhjentyneet tyystin ilmeisesti jo loppukesään tultaessa. Nyt lintukallioilla oli lähinnä kalliokyyhkyjä ja yleisiä lokkeja. Ei edes pikkukajavia, ei myrskylintuja, ei pikkuliitäjiä, vaikka tähystelin toiveikkaasti merelle. Sen sijaan Cap Fréhelin majakalla, Fort la Latten linnoituksella ja Port-à-la-Ducin pohjukassa oli runsaasti väkeä viikonlopunvietossa.

Cap Fréhelissä sijaitsevat pesimäaikaan kuitenkin Ranskan elinvoimaisimmat jäljellä olevat ruokkilintujen yhdyskunnat. Lunni ja nykyisin ruokkikin vetelevät jo Ranskassa viimeisiään ja etelänkiislojenkin määrät ovat pudonneet. Etelänkiislaa on kuitenkin vielä useampia yhdyskuntia Bretagnessa ja muutama pieni henkitoreinen vielä Espanjan ja Portugalinkin rannikoilla. Ruokkilintujen, kuten monien muidenkin atlanttisten merilintujen populaatiot ovat maailmanlaajuisesti romahtaneet liikakalastuksen ja ilmastonmuutoksen seurauksena. Lintuja tuhansittain niittäneet öljyonnettomuudet eivät ole parantaneet ahdinkoa. Pesimäajan ulkopuolella merilinnut hengailevat siellä, missä on kalaa ja äyriäisiä, joten se, ettei ainuttakaan näkynyt missään käymistäni niemenkärjistä, kertoo, ettei kalaa juuri enää nouse näiltä vesiltä. Ei ainakaan lintujen kaipaamina massoina.

Söin Plévenonissa kreppejä kahvin kera. Olisin ottanut pari calvadosta ja siideriä kylissä, ellen olisi ollut yksin ja autolla. Kävin vielä Guildon lahdenpohjukassa, Mont de Saint-Michelin lahden lietteillä ja Carollesin, Jullouvillen, Saint-Pair-sur-Merin, Granvillen ja Villedieun pikkukaupungeissa ennen kuin lähdin ajamaan Caenin ja Rouenin kautta takaisin kohti Belgiaa. Viimeinen uusi laji Ranskan-listalleni oli lehtopöllö, joka näyttäytyi ilokseni metsäisellä taukopaikalla Ylä-Ranskan puolella, paluumatkani varrella.

perjantai 10. syyskuuta 2021

Helteestä ja Afganistanista

Kun suuri osa kesästä oli Brysselissä sateista, nyt syyskuussa on ollut koko ajan aurinkoista ja kuumaa. Tänään tosin tulivat pilvet, mutta kuumuus yltyi painostavaksi. Pyhän Antoniuksen kirkonkellot pauhaavat ja ukkonen jyrähteli jo ei yllättävästi ilmanalaan nähden. Kesä ei täällä ole vielä vähään aikaan ohi.

Ensimmäinen viikonloppuni tänne palattuani kului töissä ja vasta viime viikonloppuna pääsin jälleen ulos kaupungista. Tosin perjantain työt vierähtivät iltaan saakka ja nukuin lauantaiaamupäivän, niin etten enää viitsinyt lähteä suunnitelmani mukaan Ranskan Atlantin-rannikoille vaan pitäydyin Belgian omaan rannikkoon. 

Zwinissä oli nelisenkymmentä valkoposkihanhea. Ne lienevät Alankomaiden ja Belgian pienempää ympärivuotista pesimäkantaa, koska en usko suurten massojen vielä saapuneen tänne Suomesta ja Venäjältä. Kapusta- ja silkkihaikaroita oli paljon ja pääsin todistamaan niiden iltalentoa yöpymispaikoilleen. Kahlaajamuuttoa hallitsivat punajalka- ja mustaviklot, sirrejä oli vain vähän. Isokuoveja oli sen sijaan runsaasti, pikkukuoveja ja mustapyrstökuireja jonkin verran. Hysypuolella ei ollut niin vilkasta kuin olin odottanut. Selvää syysmuuttoa oli kuitenkin havaittavissa pensastaskujen, pajulintujen ja leppälintujen muodossa. Atlantinselkälokkien joukossa oli selvästi tummaselkäisempi Itämeren nimialalajin edustaja.

*   *   *

Elokuusta alkaen koko maailma on puhunut Afganistanista. Taliban valtasi koko maan uudelleen ja toimeenpanee nyt saman uskonnollisen diktatuurin, jota se ylläpiti 1990-luvulta aina syksyyn 2001 ja Bushin terrorisminvastaiseen sotaan, joka käynnistyi al-Qa'idaa suojelleen Taliban syöksemisellä vallasta Afganistanissa. Näiden kahdenkymmenen vuoden aikana muu maailma on muuttanut mielipiteitään paljon enemmän kuin Afganistan.

Suurpolitiikan ja geopolitiikan varjoon jää inhimillinen tragedia, joka koskettaa minuakin, asuinhan sentään Afganistanissa kahteen otteeseen ja siitä seuraa, että minulla on maassa yhä monia kontakteja, entisiä työtovereita ja ystäviäkin. Osa näistä on jo päässyt pakenemaan maasta entisten työnantajiensa evakuoidessa kykyjensä mukaan paitsi kansainväliset, myös afgaanityöntekijöitään, tai ainakin joitain heistä. Niistä, jotka ovat yhä Afganistanissa, käytännössä jok'ikinen haluaa lähteä maasta. Enkä tätä ihmettele. Onhan Afganistanin kaupunkilaiset ja koulutetut nuoremmat ikäluokat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana petetty moninkertaisesti - niin Afganistanin hallituksen kuin kansainvälisten auttajiensakin toimesta. Miksi kukaan heistä uskoisi elämään Talibanin tyrannian alla?

Vastarintakin näyttää tällä hetkellä toistaiseksi toivottomalta, vaikka sitä johtamaan ryhmittyikin entisen vastarintalegendan Ahmad Shah Masudin samanniminen poika liittolaisineen Panjshirin laaksoon - samaan, jossa vuosikymmeniä käytiin sitkeää vastarintataistelua ensin neuvostomiehittäjiä ja Najibullahin nukkehallitusta, sittemmin Talibania vastaan. Mutta jälleen kerran maailma on muuttunut enemmän kuin Afganistan: entisaikoina länsimaat tukivat afgaanien sitkeää vastarintaa. Nyt länsimaat sen sijaan sivuuttivat afgaanihallituksen ja tekivät alkuvuonna 2020 "rauhansopimuksen" Talibanin kanssa - sopimuksen, jonka Taliban tietysti petti heti tilaisuuden tullen. Venäjä, Kiina, Pakistan, Iran, Qatar, Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit ovat jo kauan sitten luoneet kiinteät suhteet Talibanin johtoon, jossa kullakin on omia avainmiehiään. Seuraavat valtataistelut tullaan käymään näiden välillä, nyt kun Länsi on pelattu ulos.

*   *   *

Viime viikkojen aikana minulta on kysytty monta kertaa, mikä johti tähän katastrofiin, vai oliko se väistämätön lopputulos epäonnistuneesta ideasta viedä länsimaista demokratiaa islamilaiseen maailmaan, kuten tämän hetken muotihokema taas tolkuttaa.

Ensinnäkin kysymyksen jälkiosan premissit ovat vääriä. Karzain ja Ghanin hallitsema Afganistan ei ollut länsimainen demokratia vaan autoritäärinen valtio, joka yritti Sisyfoksen tavoin toteuttaa epäonnistunutta ideaa tehdä Afganistanista keskusjohtoinen ja Pakistania vastaan suunnattu valtio. Länsimaat olivat Afganistanissa tukemassa ylhäältä alas johdetusti instituutioita ja syytivät sinne miljardeittain rahaa.

Ghanin hallituksen romahdus ei johtunut demokratiasta, jota Afganistanissa oli vain nimellisesti, vaan kolmesta asiasta: 

  1. Afganistan pysyi viimeiset kaksikymmentä vuotta yhtenä maailman korruptoituneimmista valtioista ja länsimaiden raha edellä -lähestymistapa pahensi ongelmaa moninkertaisesti. Hinnat nousivat pilviin, mikä kurjisti tavallisen kansan elämää, kun taas pieni eliitti Kabulissa ja eräissä muissa keskuksissa rikastui tähtitieteellisesti. Karzain ja Ghanin hallintojen aikana Afganistanista siirrettiin rahaa erityisesti Dubaihin jotakuinkin saman verran kuin sinne syydettiin kehitys- ja sotilasapua länsimaiden toimesta. Varastaminen ei tuntunut erityisesti kiinnostavan Afganistanin lyhytnäköisiä auttajia, vaan nämä päinvastoin mittasivat työnsä tuloksellisuutta sen kautta, kuinka paljon ovat onnistuneet saamaan rahoitusta (länsimaisten veronmaksajien rahoista) ja kuinka tehokkaasti panneet tuon rahan Afganistanissa palamaan. Yhdysvaltain viralliset selvitykset korruptiosta Afganistanissa ovat kylmäävää luettavaa. Silti niistä ei opittu mitään, vaan rahaa päinvastoin vaadittiin koko ajan lisää.

  2. Ghanin hallinto epäonnistui alueellisten johtajien lojaalisuuden saavuttamisessa, mihin pääsyy oli hänen keskusjohtoinen projektinsa ja vallanhimonsa - virhe, jonka jokainen afgaanipresidentti on vuorollaan toistanut. Kaiken huipuksi Ghani kääntyi pohjoisen afgaanipuolueita vastaan ja veti näiltä Afganistanin virallisen armeijan tuen, antaen tarkoituksella Talibanin murskata näiden joukot. Tämä johti täysin ennalta arvattavaan ketjureaktioon, jossa sotilaallisesti matitetut alueelliset sotapäälliköt yksi toisensa jälkeen tekivät diilin ilmeisen uuden voittajan, Talibanin, kanssa. Lopulta Ghani hylkäsi pääkaupunkinsakin ja pakeni maasta. Karzain ja Ghanin hallituksilla oli ollut kaksikymmentä vuotta aikaa rakentaa maataan ja sen instituutioita, sitouttaa poliittisista voimista koalitio Talibania vastaan ja käyttää länsimaiden rahoittamia ja kouluttamia moderneja asejoukkojaan maan puolustamiseen. Sen sijaan he keskittyivät omien ja sukujensa omaisuuden kartuttamiseen (ja siirtämiseen ulkomaille), länsimaisten passien hankkimiseen laajennettujen sukujensa jäsenille sekä riitelyyn sekä kotimaisia poliittisia kilpailijoitaan että länsimaisia auttajiaan vastaan. Ulkopolitiikka keskittyi vihamielisyyteen lähintä naapuria Pakistania vastaan, mikä ei varmasti kannustanut Pakistania luopumaan siteistään Talibaniin. Mahdollisuus muuhunkin olisi ollut, sillä Pakistan on itse joutunut taistelemaan Pakistanin Talibania (TTP) vastaan Khyber-Pakhtunkhwan ja Balutšistanin osavaltioissa.

  3. Kansainvälisen politiikan puolella Yhdysvallat oli jo omavaltaisesti päättänyt, että sen prioriteetti oli vetäytyminen Irakista ja Afganistanista - ei voitto. Tämä politiikka alkoi jo Obaman aikana, Trump jatkoi sitä, ja Bidenin hallinto jatkaa sitä nyt. Vetäytymistä mainostettiin varmana tulevana vuosikaudet, ja sopimus Talibanin kanssa tehtiin vetäytymistä varten, mikä täysin ennalta arvattavasti teki Talibanista jo etupainotteisesti oletetun voittajan ja sai kynnelle kykenevät paikallisjohtajat kalibroimaan uudelleen lojaalisuutensa. Miksi kukaan investoisi lojaalisuuttaan vetäytyväksi tiedettyyn pelaajaan?

Edellä mainitut kolme kohtaa vastaavat tyhjentävästi kysymykseen miksi näin kävi. Yllätys on lähinnä se, miksi tapahtunut tuli niin monelle yllätyksenä. Kaikkihan oli etukäteen ennakoitu ja jokainen siirto, jonka Ghanin hallinto, Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja Pakistan tekivät, osoitti loogisesti samaan suuntaan.

On käsittämätöntä, että Yhdysvallat antoi esimerkiksi pois Bagramin tukikohtansa ennen kuin ryhtyi täysin ennakoitavissa olleisiin massiivisiin evakuointeihin, jotka puolestaan käynnistivät suuren ryntäyksen. Suomikin evakuoi osan entisistä työntekijöistään - myös minun entisiä työtovereitani - mutta toisaalta hylkäsi osan oman onnensa nojaan. Nämä piilottelevat nyt Talibanin kotietsinnöiltä ja tulevat epäilemättä kantamaan kaunaa heidät pettänyttä maata kohtaan, jota vuosikaudet palvelivat. Minun on vaikea käsittää, että kun kerran joskus päätetään tehdä jotain oikein, miksei sitten tehdä sitä kunnolla ja loppuun.

Kun nyt poislähtö Afganistanista on miljoonia käsittävän kokonaisen sukupolven elämää määrittävä kysymys tulevina vuosina, on päivänselvää, että Afganistanista tulee jälleen - kuten edellisilläkin kerroilla - maailman suurin pakolaisia ja turvapaikanhakijoita tuottava lähtömaa. Viime kädessä nämä kaikki yrittävät hakeutua siihen ainoaan maailmankolkkaan, johon ei pääse töihin eikä opiskelemaan, mutta jossa laittomin keinoin maahan pääseminen palkitaan mittavilla rahallisilla tuilla ja oikeuksilla. Mikään ei tällä hetkellä viittaa siihen, että Länsi- ja Pohjois-Eurooppa olisivat luomassa koherenttia maahanmuuttopolitiikkaa. Ne panostavat edelleen ainoastaan laillisen maahantulon vaikeuttamiseen omin hallinnollisin estein ja puskurimaajärjestelyin. Nämä keinot puolestaan hyödyttävät lähinnä järjestäytynyttä rikollisuutta ja siirtolaisuuden käyttämistä aseena Eurooppaa ja eurooppalaista demokratiaa vastaan.

Se, että länsimaat ehdoin tahdoin antoivat vihollistensa voittaa sekä Syyriassa että Afganistanissa, tulee kostautumaan myös monessa muussa maailmankolkassa, akuuteimmin Irakissa, Libanonissa, Jemenissä, Libyassa ja Euroopan itärajoilla. Kiina voi rohkaistua tekemään Taiwanilla saman minkä teki Hongkongissa, ja samoin seurauksin. Bidenista ei ehkä ole enää korjaamaan edeltäjiensä raunioittamaa länsijohtoista maailmanjärjestystä. Aluksi vapaan maailman reunamaiden mutta myöhemmin myös ydinmaiden kansalaisille tulee vielä ikävä maailmanpoliisia, kun tilalle astuu joukko aivan eri muotista tulevia maailmansantarmeja.

*   *   *

Muistan kun ensimmäistä kertaa laskeuduin Kabuliin kaksikymmentä vuotta sitten, keväällä 2002. Lentokentällä oli räjähtäneiden koneiden raatoja ja vasta yksi kiitorata oli raivattu laskeutumiskelpoiseksi. Kaupunki oli raunioina, kuten suurin osa maastakin. Osa maasta oli yhä Talibanin hallinnassa. Silti jo miljoonia paluumuuttajia palasi kotimaahansa pakolaisuudesta Pakistanista ja Iranista, jälleenrakennuksen ja länsimaisten organisaatioiden tarjoamien työpaikkojen toivossa. Moni ei ollut nähnyt kotimaataan kymmeneen vuoteen, osa ei koskaan.

Afgaaniyhteiskunnan silmäätekevät kokoontuivat Talibanin jälkeisen ajan ensimmäiseen loya jirgaan väittelemään maan tulevaisuudesta ja pitämään palopuheita menneiden vuosien jihadista ensin neuvostomiehittäjää, sitten Talibania vastaan. Länsimaalaiset nyrpistelivät nenäänsä jihad-sanalle ja sille, että neuvostojoukkoja vastaan oli taisteltu. Heillä oli yleensäkin vaikeuksia ymmärtää, mitä eroa oli neuvostojoukkoja vastaan taistelleilla mujahideilla ja 90-luvulla luodulla Talibanilla.

Poliitikkojen ja sotapäälliköiden palopuheet olivat oma asiansa. Tavalliset afgaanit sen sijaan eivät osoittaneet erityistä vihaa mihinkään suuntaan. He eivät suinkaan vihanneet Pakistania, jossa monet heistä olivat kasvaneet ja käyneet koulunsa pakolaisuudessa ja osasivat siksi englantia, mikä antoi heille paremmat mahdollisuudet löytää töitä maahan parveutuvista lukemattomista kansainvälisistä järjestöistä ja hankkeista. He olivat täynnä toivoa uudesta tulevaisuudesta ja maansa jälleensyntymästä - heidäthän oli kymmenen vuotta aikaisemmin hylätty, kun länsimaat katsoivat asiakseen olla hyväksymättä voittoa neuvostomiehitystä vastaan ja vetäytyivät, jättäen afgaanit Talibanin käsiin. Nykyhetki on paljolti déjà vu 90-luvun alkuun.

Vuonna 2002 Kabul oli raunioina, mutta afgaanit toivottivat länsimaalaiset kaikkialla tervetulleiksi ja suhtautuivat heihin myönteisellä uteliaisuudella. Heidän pyytämänsä palkat ja hinnat tuotteista olivat hyvin vaatimattomia. Kaupungilla sai kävellä vapaasti minne halusi. 

Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 2012, kun palasin Afganistaniin, kontrasti oli epätodellinen. Kabul oli vähintään kolminkertaistanut väkilukunsa ja ahmaissut sisäänsä kaikki ne heti kaupungin laitamilta alkaneet alueet, jotka kymmenen vuotta aiemmin olivat olleet riisipeltoja ja vuohien laitumia. Afgaanit olivat oppineet paitsi englantia, myös kansainvälisen kehitysyhteistyön, sotilas- ja poliisiavun jargonin, jolla he odotusten mukaisesti esittivät rahoitusvaatimuksiaan.

Kansainväliset olivat kymmenessä vuodessa rakentaneet itse itselleen avovankilan, jossa loputtomissa kokouksissa kansainväliset puhuivat toisten kansainvälisten kanssa Afganistanin asioista - tai pikemminkin monenkeskisistä instrumenteista ja rahoitusmekanismeista - ja kohtasivat afgaaniyhteiskunnan korkeintaan piikkilankojen, suojamuurien, rahaa tahkoavien turvafirmojen ja panssariautojen tummennettujen lasien takaa. Kaupungilla ei missään nimessä saanut kävellä eikä ihmisten kanssa jutustella.

Tavallisille afgaaneille jää viimeisistä kahdestakymmenestä vuodesta mieleen erityisesti se, että länsimaalaiset antoivat rikkaille huviloita, panssarijeeppejä ja kasapäin rahaa, kun taas tavallisilla ihmisillä ei ollut enää varaa pilviin nousseisin hintoihin eivätkä länsimaalaiset halunneet olla heidän kanssaan missään tekemisissäkään - hehän voisivat vaikka yrittää anoa viisumia tai turvapaikkaa.

Tällä hetkellä parasta, mitä Afganistanin hyväksi voi tehdä, on paitsi tarjota turva- ja opiskelupaikkoja maan petetylle nuorelle sukupolvelle, joka kasvoi siellä viimeiset 20 vuotta, myös lopettaa kaikkinainen rahan syytäminen. Tähän asti järjettömällä rahan syytämisellä on saatu aikaan lähinnä pahaa, ja sama jatkuu jos lähestymistapa Afganistaniin on se, mikä se oli viimeiset 20 vuotta, tai mikä se oli Syyrian kohdalla. Edelliselle asialle sukua on toinen merkittävä asia, jonka afgaanien hyväksi voisi tehdä: asteittainen huumepolitiikan liberalisointi, joka romahduttaisi oopiumista saatavat voitot ja antaisi jälleen mahdollisuuden normaalille paikallistuotannolle ja kotimaiselle taloudelle.

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Ja taas Euroopan halki

Edellisen blogikirjoituksen jälkeen Suomessa viettämiäni päiviä hallitsivat pilvisyys ja sade, aina silloin tällöin kaatosade. Kävimme silti Viikissä, Nuuksiossa, Espoon Suvisaaristossa, Korkeasaaressa ja Suomenlinnassa. Korjautin autossa olleen rahinan irakilaisten pitämässä korjaamossa Malmilla ja kävin samana päivänä rokotusasemalla, johon minulle oli varattu aika toiseen rokotukseeni. 

Olisin halunnut, että kun minulla on EU:n hyväksymät rokotustodistukset sekä Suomessa toukokuussa että Belgiassa heinäkuussa annetuista rokotuksista, minulle olisi pitänyt niiden perusteella antaa rokotustodistus, joka vapauttaisi matkustamiseen ilman kalliita ja hankalia koronatestejä. Tämä ei kuitenkaan Suomen viranomaisille käynyt, koska heidän mielestään Belgian pitäisi antaa tämä todistus. Toisaalta he kuitenkin eväsivät minulta myös oikeuden toiseen koronarokotukseeni, koska olen saanut jo sellaisen Belgiassa. Tajuntaani ei mahdu, kuinka he voivat näin ollen samalla kertaa sekä tunnustaa belgialaisen rokotukseni että kiistää sen.

Nyt minulla on siis molemmat rokotukset, mutta ei mahdollisuutta saada todistusta, jossa ne kumpikin olisi noteerattu. Minulla on suomalainen todistus ensimmäisestä rokotuksestani ja belgialainen todistus toisesta rokotuksesta, kummatkin EU-hyväksytyssä muodossa, mutta kummassakaan maassa kukaan ei muka pysty antamaan minulle niiden pohjalta rokotustodistusta, jonka piti olla pelkkä muodollisuus.

Koska tunnelma oli ylipäätään ankea ja sadekin sen kuin jatkui, päätin lähteä tunisialaisen kumppanini kanssa Tallinnaan, johon tutustuminen oli jäänyt välistä tulomatkalla, kun halusimme ehtiä viimeiseen laivaan. Vietimme illan, yön ja seuraavan päivän Tallinnassa. Välillä satoi, välillä paistoi. Sitten vein ystäväni haikein mielin Suomen-laivaan ja lähdin itse ajamaan etelään. Kävin ostoksilla Bauskassa ja päädyin yöpymään Panevėžysissä.

Koska ystäväni oli vahingossa käyttänyt koko elokuun datasaldoni, oli pakko tehdä paluumatka Euroopan halki vanhan koulun menetelmillä - paperisella tiekartastolla ja muistin varassa. Tallinnassa tosin latasimme muutaman keskeisen alueen kartat puhelimeen offline-navigointia varten, mutta se ei toiminut kovin hyvin, vaan olisi aina vaatinut verkkoyhteyttä. Nykyaikana oikein mitään ei voi tehdä ilman jatkuvaa verkkoyhteyttä - varaukset vaativat pankkiyhteyttä, monessa paikassa parkkimaksut pitää hoitaa kännykkäsovelluksilla jne.

Seuraavakin päivä oli sateinen, mutta tutustuin aamupäivän aikana kahteen vähemmän tunnettuun luonnonsuojelualueeseen Liettuassa, Babtain-Varluvan metsien suojelualueella Kaunasin pohjoispuolella sekä Žuvintasin kosteikkoja ja avomaita käsittävällä suojelualueella Marijampolėn kaakkoispuolella. Molemmilla alueilla oli meneillään kova petolintumuutto: taivaalla oli parhaimmillaan yhtä aikaa kuusi pikkukiljukotkaa. Mehiläishaukkoja, hiirihaukkoja, haarahaukkoja sekä rusko- ja niittysuohaukkoja oli paljon liikkeellä. Žuvintasin jalohaikarayhdyskunta oli kokoontunut pelloille, mikä oli erikoinen näky. Myös hysyjä oli jo paljon syysmuutollaan: pajulintuja, hernekerttuja, harmaasieppoja, pensastaskuja, keltavästäräkkejä, haara-, räystäs- ja törmäpääskyjä.

Iltapäivällä ja illalla vietin aikaa sateisessa Koillis-Puolassa, mutta verkkoyhteyksien puuttumisen vuoksi päätin panostaa paikkoihin, jotka jo tunsin muistin varassa. Niinpä sateiden tauotessa samoilin Augustówin ympäristön metsissä, mm. Szczebrassa, ja kävin katselemassa samoja paikkoja Biebrzan kansallispuistossa, joissa olin vieraillut toukokuun Suomen-matkalta palatessa. Tunnelma siellä oli jo jotenkin syksyinen ja saraniittyjen laululinnut olivat vaienneet.

Olin yötä Strykówissa ja jatkoin sieltä päivän kaupunkikohteeseen Wrocławiin, entiseen saksalaiseen Breslauhun. Wrocław on Sleesian pääkaupunki, sen vanhakaupunki on erittäin näyttävä ja kyseessä on myös merkittävä yliopistokaupunki sekä esoteerinen keskus. Oderin rannoilla, toinen toistaan näyttävämmissä kirkoissa ja kaupunginaukioilla saattoi muistella Marek Krajewskin kirjojen tummanpuhuvia tapahtumia. Söin sianpotkaa ja borssia lwówilaisessa ravintolassa keskusaukiolla ja maksoi vain viitisen euroa.

Wrocławin ja Lwówin välillä on traaginen yhteys. Ennen toista maailmansotaa seuranneita rajansiirtoja, jotka tapahtuivat lähinnä Moskovan sanelemina, Breslau oli saksalainen kaupunki ja Lwów puolestaan puolalainen. Euroopan kahtiajaon jälkeen Breslau liitettiin Puolaan ja siitä tuli Wrocław, kun taas Puolan itäiset alueet liitettiin Neuvostoliittoon ja niistä tuli osia Ukrainan ja Valko-Venäjän neuvostotasavaltoihin. Lwówista tuli ukrainalainen Lviv (venäjäksi Lvov, saksaksi Lemberg), yhä nykyäänkin yksi vahvimmin ukrainalaiskansallisia kaupunkeja. Lwówin puolalaisväestö siirrettiin juurikin saksalaisista tyhjennettyyn Breslauhun. Joten nykyinen Wrocław on oikeastaan itäpuolalaisen Lwówin reinkarnaatio, ainakin mitä väestöpohjaan tulee.

Wrocławista jatkoin matkaa rajalle, Saksaan, näin Bautzenin lähellä kurkien ja hanhien kerääntymiä, ja päädyin yöksi tieteen ja optiikan kaupunkiin Jenaan, Thüringenin osavaltioon. Toukokuun matkallani olin yöpynyt samassa hotellissa kukkulanrinteessä - nyt se oli ainoa vapaa huone koko kaupungissa, lievätkö uudet opiskelijat tulleet vai jokin tapahtuma kansoittanut koko kaupungin majapaikat. Joka tapauksessa tarkoitus oli antaa Jenalle uusi mahdollisuus, koska kolumbialaisen ystäväni näkemyksen mukaan minun pitäisi löytää Jenasta joku tai jotain itselleni tärkeää. Niinpä laskeuduin aamuksi historialliseen keskustaan, joka on varsin pieni mutta sievä. Kävin luterilaisessa kirkossa ja istuskelin aamiaisella raatihuoneentorilla. Kahvi oli hyvää. Löysin myös aukion laidalta kolumbialaisen ystäväni nimen ja suuren silmän - mutta löysinkö etsimäni, sitä en saanut vielä tietää.

Päivä kului sen jälkeen milloin rankkasateessa, milloin Saksan pahamaineisissa ruuhkissa, jossa autot matelevat moottoriteillä kilometrikaupalla kävelyvauhtia. Saavuin siksi Aacheniin puolitoista tuntia myöhemmin kuin olin arvioinut, ja koska datayhteyttä ei ollut, en pystynyt matkan varrella koordinoimaan saapumistani aachenilaisten ystävieni kanssa. Toinen heistä oli ehtinyt saada tarpeekseen ja ottanut junan asuinpaikkaansa. Toinen oli yhä paikalla. Kiertelimme hämärtyvää Aachenia, joimme kahvit, ja sitten ajoin loppumatkan Vallonian halki Brysseliin. Sää oli kamala, mutta muuten löysin perille asuntooni ongelmitta ilmankin navigointia.

Maanantainakin oli vielä sateista, mutta sen jälkeen sää on parantunut ja ehkä on sittenkin toivoa siitä, ettei kesä vielä ollut tässä.

lauantai 14. elokuuta 2021

Euroopan halki

Palattuamme Hollannista Belgiaan oli edessä vielä yksi täysi työviikko Brysselissä, mutta viikonloput ja illat olivat vapaita matkailulle. Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna teimme ekskursion Luxemburgiin. Olimme päivän kaupungissa. Teimme tiettyjä hankintoja erityisalan liikkeessä ja ystäväni iloitsi suuresti sekä alakaupungista että yläkaupungista. Alkuillan vietimme Haff Réimechin suojelualueella, jossa oli liikkeellä pikkuhaikaroita ja rantakanoja.

Belgiassa kävimme tutustumassa Bruggeen, jonka nimi Suomessa kirjoitetaan usein saksaksi Brügge, ehkä siksi, etteivät suomalaiset ole tottuneita siihen, että hollannissa u-kirjain lausutaan kuin y (ü). Brugge on kaunis lukuisten kanavien halkoma monien kirkkojen, mysteerien ja kauppakiltojen kaupunki, jota on kutsuttu myös pohjoisen Venetsiaksi. Tulimme kaupunkiin vasta työaikani jälkeen ja valitettavasti kaikki kirkot olivat silloin jo kiinni, mukaan lukien Pyhän Veren basilika, Bruggen Notre Dame sekä Pyhän Walburgan kirkko, jonka pihalla tosin oli kuolleiden karuselli.

Kävimme myös Brysselin eteläpuolella La Hulpen linnan mailla, jossa on suojelualue ja kauniita metsiä. Ystäväni ihastui paikkaan ja piti sitä myöhemminkin yhtenä parhaista, joissa olimme käyneet. Siellä oli jostain syystä suuria määriä siperianmaaoravia, joita oli niin puistossa kuin metsissäkin. Myös kuningaskalastaja ja muutama jalohaikara. Ehdimme käydä vielä uudelleen Cloître Rougessa ja Soignes'in metsässä ennen kuin viimeiset Brysselin-päivät kuluivat loppuun ja koitti lähdön aamu.

Ensimmäisen päivän aamupäivänä matkustimme Maastrichtin kautta Bergienmaalle ja Wuppertaliin, jossa olin viimeksi käynyt 17-vuotiaana vaihto-oppilaana. Riippuva ratikkajärjestelmä oli yhä paikoillaan, mutta kaupunki teki nyt melko mitäänsanomattoman, nukkavierun vaikutuksen. Ehkä se johtui sateesta. Kävimme lounaalla, jatkoimme kohti Hannoveria. Siellä silmiini osui kyltti Steinhudenjärven suojelualueesta. Se innosti enemmän kuin kaupunkipysäkki, joten etsiydyimme suojelualueen parkkipaikalle, eikä aikaakaan kun näköpiiriin tuli parvittain merihanhia, puun latvassa tähystävä vanha merikotka, kolme kurkea niityllä ja paljon muuta. Liroja ja metsävikloja oli jo syysmuutolla, järven yllä parvittain kaikkia kolmea pääskylajia. Korppikin tuli tervehtimään palatessamme parkkipaikalle. Hyvä retki. En tiennytkään, että merikotka ja kurki pesivät keskellä Alasaksia.

Tarkoitus oli ollut jatkaa illaksi Berliiniin, mutta moottoritiet olivat Hannoverin jälkeen tukossa ja oli pakko kiertää hitaita teitä kylien läpi. Niinpä yö ehti saada ja päädyimme lopulta Magdeburgiin yöksi. Ajoimme sieltä aamiaisen jälkeen Berliiniin, jossa keskusta-alueet on suljettu muilta kuin vihertarran omaavilta autoilta, joten jätimme auton parkkiin Kaiserdammin luo ja menimme sieltä metrolla keskustaan. Kiersimme läpi Gendarmenmarktin ja Unter den Lindenin nähtävyydet Spreejoelta Brandenburgin portille ja Tiergartenin puistoon. Berliinissä oli paljon mielenosoituksia, mutta kaikki näemmä hyvien asioiden puolesta: vapaan Valko-Venäjän, vapaan Syyrian, vapaan Georgian ja vapaan Burman.

Ylitimme rajan Puolaan Frankfurt am Oderin kohdalta ja päädyimme yöksi Łódźiin, jossa yövyin toukokuussakin paluumatkallani Suomesta Brysseliin. Seuraavan päivän pääretkikohde oli Puolan pääkaupunki Varsova, jossa vietimme oikein hyvää aikaa. Teimme myös pari erityishankintaa ja kävimme henkisissä kohteissa. Ajomatka sieltä pohjoiseen oli pitkä, mutta saavuimme sittenkin ennen pimeää Kaunasiin, jossa nautimme illallisemme ja yövyimme.

Olimme ajatelleet saavuttavamme Suomen jo maanantai-iltana tai tiistaiaamuna, mutta Euroopan pääkaupunkeihin tutustuminen vei enemmän aikaa kuin pikkukaupungit ja luontokohteet olisivat vieneet, joten tiistaista muodostui viimeinen matkapäivä Kaunasista ensin Bauskaan ostoksille, sitten Riikaan viimeiselle pitkälle kaupunkipysähdykselle, ja lopulta Tallinnaan, jossa aurinko oli jo laskenut. Ehdimme viimeiseen laivaan, saavutimme Helsingin vasta puoli kahdelta yöllä, selvisimme läpi kaikista koronatarkastuksista. Emme ehtineet suomalaisten ystäviemme syntymäpäiville, mutta ehdimme sentään noutamaan muutaman heistä Ruttopuistosta, jonne päivänsankarit ystävineen olivat lopulta päätyneet.

Suomessa olemme toistaiseksi pyörineet vain pääkaupunkiseudulla, mutta vietimme sentään yhden päivän Nuuksiossa, jossa huuteli kaakkuri kaukaa ja nuori haapana ui vingahdellen Mustalammen toisesta päästä meitä katsomaan, käyttäytyen sitten kesysti kuin mikäkin pullasorsa.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Ranskassa ja Hollannissa

Edellisissä postauksissa mainitut sateet jatkuivat lopulta niin kauan, että kymmeniä ihmisiä kuoli tuhotulvissa Itä-Belgiassa sekä läheisillä Saksan ja Alankomaiden alueilla. Itse en niitä tosin nähnyt, vaikka olin vasta vähän aiemmin käynyt Ardenneilla. Sateet jatkuivat aina siihen saakka, kunnes tunisialainen kaverini lensi Pariisiin ja halusi minun noutavan itsensä sieltä Brysseliin. Hän toi mukanaan Tunisiasta auringon, aurinkoihminen kun on.

Oli ollut suunnitelmamme, että hän tulisi vähän ennen kuin lähtisin ajamaan kohti Suomea, tämän vuoden toiselle matkalleni kotimaahan, jolloin voisimme suorittaa läpikulkumatkan Euroopan läpi yhdessä. Hänellä on opiskelijan oleskelulupa Suomeen ja transitointi antaa oikeuden matkustaa kaikkien välissä olevien maiden läpi. Hän oli Tunisiassa tapaamassa perhettään ja joutuikin lähtemään sieltä Pariisiin suunniteltua aiemmin, koska Ranska muutti koronasääntöjään ja lisäsi Tunisian punaiselle listalle sen viikon perjantaista alkaen, joten kaverille tuli kiire ehtiä Eurooppaan ennen tuota päivää, jottei tulisi ties mitä ongelmia.

Loppujen lopuksi kukaan Charles de Gaullen kentällä ei kysynyt häneltä koronatestiään eikä matkan perustetta, vaan hänet toivotettiin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi. Samalla sade hälveni Pohjois-Ranskan yltä ja saapuessamme Pariisiin vallitsi jo subtrooppinen lämpö. Pariisissa sirittivät sirkat, joita Brysselissä ei kuulu.

Ranskan säädökset antoivat meille 48 tunnin oikeuden oleskella maassa ilman karanteenia, joten kun kerran jo olimme Pariisissa, vietimme siellä kaksi yötä ja koko seuraavan päivän. Ystäväni halusi ennen kaikkea valokuvata itsensä kaupungin ikonisimpien maamerkkien (sekä muutaman vähemmän tunnetun) luona, kävellä ja ihmetellä. Niin myös teimme. Pariisi on hieno kaupunki. Se ei enää tuntunut kovin kalliiltakaan. Ystäväni totesi myöhemmin, että olimme siellä onnellisia ja palaisimme sinne vielä molemmat.

*   *   *

Matkalla Belgiaan pysähdyimme Lilleen, joka on kaunis kaupunki Pohjois-Ranskassa, Ranskan Flanderissa, vähän ennen Belgian rajaa. Flaamilainen kulttuuriperintö näkyy siellä yhä ja kaupungilla on myös hollantilainen nimi, Rijsel (vanha flaamilainen kirjoitusasu Rysel). Tämän maantieteellisen alueen erityispiirteet kauppiaskaupunkina näkyvät Lillessä, esimerkiksi kauppahuoneiden ja vapaamuurariloosien asema.

Lillen tunnetuin kirkko on epäilemättä Lillen katedraali, jonka virallinen nimi on Notre Dame de la Treille. Kirkko, jossa koimme erikoisen kokemuksen, oli kuitenkin vähemmän tunnettu Pyhän Maurin kirkko (Église Saint-Maurice de Lille), joka on Lillen vanhassakaupungissa sijaitseva, osin 1300-luvulla ja osin 1800-luvulla rakennettu goottilainen kirkko. Paikalla on joskus ollut pakanallinen Mars-jumalan temppeli ja pyhälle Maurille omistettu kristillinen kirkko jo 1000-luvulta alkaen, jolloin kaupungin nimi oli vielä Fins, viitaten sijaintiin viimeisillä pohjoisilla rajaseuduilla. 

Yhteys nimien Mars ja Maurice välillä ei liene silkkaa sattumaa, koska kristilliset pyhimykset usein korvasivat aiemmin palvotut pakanajumaluudet. Pyhä Mauritius (Mauri) oli kuitenkin nimensä mukaisesti pohjoisafrikkalainen ("mauri"), koptilainen kristitty, joka toimi roomalaisen legioonan komentajana, mutta kieltäytyi kristittyjen vainosta ja kärsi tästä hyvästä marttyyrikuoleman, päätyen kristittyjen pyhimysten joukkoon. Itämeren-maissa hänet tunnettiin myös Mustapäiden veljeskunnan suojeluspyhimyksenä, josta symbolina neekerin pää (vaikka eiväthän maurit kovin tummaihoisia todellisuudessa olleet).

Kuten kolumbialainen ystäväni, myös tunisialainen ystäväni näkee ja kokee asioita jossain määrin eri tavoin kuin tavalliset ihmiset, eikä se rajoitu sääolosuhteiden ilmiömäiseen ennustamiseen. Ollessamme Pyhän Maurin kirkossa ystäväni kuuli naisäänen, osti meille kummallekin kynttilät sytytettäviksi rukousta varten ja kuvasi toimituksen. Tämän jälkeen hän innostui suuresti tietystä pyhimyspatsaasta, jonka kohdalla hän tunsi voimakkaan aaltoilevan voiman ja kuvaili sitä ihmeelliseksi ja hyväksi, haluten minun viettävän jonkin aikaa sen luona. Luin siellä olevan tekstin jo ennen ystävääni ja havaitsin paikan olevan erityisesti sairaiden parantumista rukoilevien suosima paikka. Ystäväni ei ollut varma, oliko hänen tuntemansa ilmiö peräisin olennosta (hän palasi vielä monena päivänä puhumaan naisesta) vai siitä, että tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat vuosisatojen ajan rukoilleet tuossa kohdassa hyvää itselleen tai sairaille läheisilleen.

Kun olimme lähdössä kirkosta, ystäväni halusi palata vielä uudelleen samaan paikkaan. Ja olisi halunnut palata vielä kolmannenkin kerran kierrettyämme sillä välin Lillen kaupunnkia, mutta kolmannella kerralla kirkossa olivat alkamassa häät, emmekä voineet mennä sinne omalla asiallamme, häiriten kuolevaisen hääparin onnenpäivää, vaikka mystinen nainen olisikin toivottanut meidät tervetulleiksi. Kolumbialainen ystäväni, joka aina haltioituu pyhissä paikoissa ottamistani valokuvista ja videoista ja haluaa tutkia ne hämmästyttävällä tarkkuudella, sanoi myös nähneensä naisen. En ollut vielä kertonut hänelle toisen ystäväni kokemuksesta, ja myöhemminkin kerroin siitä vain varovasti. Molemmat olivat yhtä mieltä tuossa kirkossa läsnäolleen ilmiön hyvyydestä ja lempeydestä. Ja hyvä niin.

*   *   *

Myöhemmin näimme myös Lillen vapaamuuraritemppelin, josta kumpikaan ystävistäni ei pitänyt. Tosin he eivät spesifioineet, mitä siinä näkivät, koska kielteisistä henkimaailman asioista ei ole hyvä puhua. Ja olihan se melko kummallinen rakennus. Seinillä egyptiläisiä kuvia, pylväskäytävä, joka ei johtanut minnekään, outoja ovia ja ikkunoita, kaikki suljettuja, kuin symboloiden sitä, ettei avoimuuden valo saisi paistaa sisään paljastamaan talon salaisuuksia.

Näin myöhemmin unen, jossa käytiin oikeudenkäyntiä vapaamuurareita vastaan. Ihmisillä oli entisajan asut ja tuomareilla peruukit, ja erään noin kuusikymppisen, kaikin puolin kunniallisen ja varakkaan oloisen kauppiaan vaimoa ja lapsia yritettiin pakottaa todistamaan häntä vastaan. Syyttäjät tivasivat erityisesti, oliko epäilty vastaanottanut kallisarvoisia kelloja lähetyksinä. Minä istuin yleisössä olematta syytettyjen sen enempää kuin syyttäjienkään riveissä, ja kun vierustoveri kysyi minulta mielipidettäni, sanoin, etten kuulu heihin, mutten myöskään ymmärrä, miksi heidät pitäisi tuomita vain koska uskovat erilailla kuin virallinen dogmi.

*   *   *

Brysseliin saavuttuamme tulivat aurinko ja kuuma ilmanala mukanamme myös Belgiaan. Koko seuraavan viikon aurinko paistoi tauotta. Myös ystäväni hymyili lakkaamatta ja kaikki, mitä näimme ja koimme seuraavina päivinä Brysselin eri osia katsellessamme tuntui tuottavan hänelle iloa. Hän oli kuin Leo-hahmo Hermann Hessen Morgenlandfahrtista. Ehkä hän on moderni Leo Africanus (alkuperäisestä tuli myöhemmin Giovanni Leo de Medici). Tuon viikon aikana kävimme Brysselin vanhassakaupungissa, Ixelles'issä, Etterbeekissä, Saint-Gilles'issä, myös erityisellä ekskursiolla Leuvenin kauniissa yliopistokaupungissa. Ystäväni myös hoiti meille kummallekin koronarokotukset Heyselissa - itselleen ensimmäisen ja minulle toisen. Saa nähdä, ehtivätkö rokotustodistukset helpottamaan tulevaa matkaamme Euroopan halki Suomeen.

*   *   *

Näin unen, jossa olin rahtilaivalla, jonka venäläiset KGB:n agentit olivat kaapanneet, pitäen matkustajia panttivankeina. He eivät tienneet, kuka olin, eivätkä välittäneetkään, koska matkustajien joukossa oli monia paljon tärkeämpiä ihmisiä, osa heistä suomalaisia. Jotenkin minulle valkeni, että kaikki oli bluffia eikä laiva oikeasti ollut avomerellä, vaan yhä samassa satamassa, josta sen oli pitänyt lähteä. 

Kävelin sisään kapteenin kajuuttaan, joka oli vartioimaton, ja löysin siellä vanhanaikaiselta klaffipöydältä dokumentin, joka oli kokonaan venäjäksi, mutta huomasin siinä olevan nimilistan koostuvan suomalaisista nimistä. Muistan erityisesti miettineeni sitä katsoessani, kuinka venäläiset olisivat translitteroineet jaa- ja jää-kirjainyhdistelmät samalla tavoin. Ymmärsin listan käsittävän venäläisten kontakteja Suomen puolustusvoimissa, sisäministeriössä, poliisihallinnossa ja tiettyjen poliisiorganisaatioiden johdossa, ja tunnistin useita nimistä. Ensin päätin ottaa listan, mutta saman tien mieleeni tuli, että kaapparit eivät saisi löytää sitä hallustani, joten palautin listan paikalleen, mutta sen sijaan painoin kaikki sen nimet mieleeni.

Yksi aluksella jumissa olevista tärkeämmistä suomalaisista oli vanhempi mieshenkilö, jota pidin ammattinsa vuoksi isänmaallisena, joten kerroin hänelle, millaisen dokumentin olin nähnyt. Hän oli aluksi hyvin kiinnostunut, mutta erittäin huolissaan, että olin mennyt luvatta kapteenin kajuuttaan, ja mitä venäläiset ajattelisivat, jos joku näki. Hän kuitenkin halusi nähdä listan. Sanoin, ettei minulla ollut sitä, mutta kerroin mistä hän listan löytäisi, jos haluaisi itse katsoa. Hän ei uskaltanut, vaan halusi vain tietää, miten paljon olin nähnyt, ja kuinka tärkeitä henkilöitä listalla oli. Sanoin, että tärkeitä. Se tuntui tekevän hänet entistä haluttomammaksi kävellä avoimeen kajuuttaan listaa katsomaan. 

Vähän myöhemmin kaapparit olivat saaneet myönnytyksensä kansainvälisistä neuvotteluista ja vapauttaisivat matkustajat - tosin hallitusti ja yksi kerrallaan, virallisen uloskäynnin kautta. Minä kävelin ulos vartioimattomasta sivuovesta ja suoraan satamalaitureille. Olin jo ulkona ja tiesin, ettei kukaan enää välittäisi tai haluaisi minua pysäyttää, mutta vanhempi suomalaismies huusi laivan ovelta minua, niin että kaikki kuulivat, ja vielä oikealla nimelläni. Hän huusi, että kaikkien piti poistua samaa virallista tietä. Olin itsekseni vihainen hänelle ja jatkoin matkaani kohti edessä häämöttävää länsimaisen maan satamaa, ilman dokumenttia mutta listan nimet painettuina mieleeni.

*   *   *

Perjantaina töiden jälkeen ajoimme Atlantin rannikolle nähdäksemme meren. Tarkemmin sanottuna Nieuwpoortin pieneen satamakaupunkiin ja sen kupeessa sijaitsevalle Ijzermondingin luonnonsuojelualueelle dyyneineen ja majakoineen. Ijzerjoensuussa oli paljon tiiroja, lokkikerääntymiä, jonkin verran kahlaajia sekä sadoittain kaniineja. Sain Belgian-listalleni uuden lajin, riuttatiiran. Ystäväni kirmasi pitkin dyynejä ja rantoja kuin gaselli.

Lauantaina ajoimme Hollantiin ja sen hallintopääkaupunkiin Haagiin, jossa tapasimme vanhan ystäväni aina Damaskoksen ajoista alkaen, syyrialaisen kurdin, joka pari vuotta sitten avioitui hollantilaisen tyttöystävänsä kanssa ja on nykyään valmistunut ihmisoikeuslakimies Haagissa. Tuona päivänä tuli tunisialaisen ystäväni ennustuksen mukaisesti pilvistä ja alkoi sataa, mutta se ei haitannut mukavaa ja henkevää illanviettoamme Haagissa.

Sunnuntaiaamupäivä kului ensin aamiaiskahvilassa, sitten Haagin rannikolla, Westduinparkissa, jossa on hieno dyynejä, heinikkoa, pensaikkoa ja metsää käsittävä suojelualue. Kasvillisuutta kestävästi laiduntamaan ja alkuhärkiä simuloimaan on tuotu pitkäsarvista skottilaista ylämaankarjaa, jota paikalliset kutsuvat biisoneiksi, mikä lienee seurausta väärinkäsityksestä. Eurooppalaista biisonia eli visenttiä on nimittäin jälleenistutettu kolmelle suojelualueelle Alankomaissa: Kraansvlakiin, Maashorstiin ja Veluween ja tämä asia lienee ollut tiedotusvälineissä.

Iltapäiväksi ja illaksi menimme Amsterdamiin, joka oli tunisialaisen ystäväni varsinainen toive Hollannissa. Oli melko sateista, mutta eipä se meitä haitannut. Kuljimme ympäriinsä, söimme pizzaa, kävimme kirjakaupassa. Ajoimme lopulta takaisin Brysseliin illaksi. Ajomatka Brysselistä Amsterdamiin ei ole kuin kaksi tuntia, Pariisiin kolme tuntia. Kaikki paikat Länsi- ja Keski-Euroopassa ovat Brysselistä katsoen varsin lähellä.

Haagissa näkemässäni unessa olin pienessä vuoristokaupungissa, jossa oli vielä lunta maassa, kun läheinen tulivuori alkoi tupruttaa ilman täyteen vulkaanista tuhkaa. Seurasi hälytyksiä ja varoituksia ja menin autolleni, ajoin kiiren vilkkaa talolle, jossa asuin, varoitin tovereitani ja ryhdyimme sulkemaan kaikkia ikkunaluukkuja viranomaisohjeiden mukaisesti, jottei tuhka tunkeutuisi kaikkialle.

*   *   *

Brysselin-asuntoni takapihalla ketut kiljahtelevat aavemaisesti. Aamulla hain itselleni tulleen kirjapaketin Pyhän Antoniuksen kirjakaupasta ja kävin lounaalla kreikkalaisen kollegan kanssa, jonka kirjan sain kesäkuussa lopulta luettua loppuun ja arvosteltua. Illalla tilasimme tunisialaisen kanssa libanonilaisesta ravintolasta nautaa ja kanaa ja joimme niiden kanssa Riojan alueen Faustino V:tä

Olen edistynyt hankkeessani lukea kolumbialaisen kirjallisuuden keskeisiä romaaneja, aloittaen klassikosta Gabriel García Márquezista ja uudemmasta mestarista Juan Gabriel Vásquezista. Márquezin Crónica de una muerte anunciada oli erinomainen kuvaus kunniamurhasta Karibian rannikon pikkukaupungissa kirjailijan ollessa nuorimies. Vasta kirjan lopussa kertojan mainitessa tätinsä nimeltä paljastuu, että kirjailija itse todella on tarinan kertoja, ja oletettavasti tarina siten myös perustuu tositapahtumiin, jotka sattuivat kirjailijan lähipiirissä hänen kotikaupungissaan. Kaupunkia ei kirjassa nimetä, mutta monesta kohdasta voi päätellä sen sijaitsevan Cartagenan lähellä, joen varrella ja myös lähellä rannikkoa.

Tutkiessani asiaa selvisi, että inspiraationa oli todellinen kunniamurhatapaus, joka kosketti Márquezin sukulaista ja tapahtui Sucressa vuonna 1951. Márquez tosiaan asui paikkakunnalla lapsuudessaan, muttei ollut kaupungissa murhan tapahtuma-aikaan eikä siten voinut olla tapahtumien todistaja kuten romaanissa. Vaikka suurin osa yksityiskohdista näyttää vastaavan oikeaa murhatapausta, Márquez on käyttänyt kirjallista vapauttaan ja jokunen yksityiskohta on toisin kuin kävi todellisuudessa.

Tarina kertoo kunniamurhasta ja yhteisöstä, jonka konservatiivinen arvomaailma ajaa tragediaan. Uinuvaan pikkukaupunkiin saapuu muukalainen, rikas nuorimies Bayardo, joka iskee silmänsä paikalliseen tyttöön Angelaan ja haluaa tämän vaimokseen. Tytön suku haluaa samoin, onhan Bayardo rikas ja eläkkeelle jääneen kenraalin poika. Ainoastaan Angela vaikuttaa innottomalta, mutta minkäs teet, vanhemmat päättävät kuka nai ja kenet. Häät ovat suurin spektaakkeli, jonka pikkukaupunki on nähnyt, ja seuraavana aamuna suurin osa väestöstä on yhä joko humalassa tai krapulassa. 

Yön aikana sulhanen on kuitenkin palauttanut morsiamen vanhempiensa taloon, koska tämä ei ollutkaan ollut neitsyt. Äiti ja veljet hakkaavat sitten Angela-parkaa kunnes tämä suostuu antamaan heille sen miehen nimen, joka on esiaviollisesti riistänyt tytön ja perheensä kunnian. Tyttö nimeää Santiago Nasarin, arabimaahanmuuttajien kauppiassuvusta kotoisin olevan varakkaan nuorukaisen, jolla oli myös maine paikallisena naistenmiehenä. Tytön veljet Pedro ja Pablo lähtevät tappamaan Santiagoa.

Ennen kuin murhatyö on tehty, veljekset kuitenkin kertovat puolelle kylää aikovansa tappaa Santiagon, ja koko paikkakunta tietää asiasta ennen murhan uhria. Silti kukaan ei onnistu estämään rikosta, ja viimeksi mainittu asia on se kirjailijaa askarruttanut dilemma, jota hän lähtee kirjassa ratkomaan. Henkilöitä ja yksityiskohtia on paljon, mikä on tietysti realismia, koska tarina perustuu todellisuuteen, ja sillä tavoin asiat todellisessa elämässä ovat.

Lopuksi kertojakin päätyy lopputulokseen, että tragedia oli lukuisten epäonnisten yhteensattumien summaa. Henkilöt haahuilevat pitkin pikkukaupunkia ja hääyön tapahtumia antaen asioista sekä tarkkoja että luuloihin, kuvitelmiin ja näkyjen näkemisiin perustuvia kuvauksia, joita kertoja sitten perkaa toimittajan vaistolla ja ammattitaidolla. Tyylillisesti erityisen nautittavaa on kirjailijan piilotettu kyyninen huumori kotiseutunsa kunniakulttuuria ja ihmisten dramaattisia taipumuksia kohtaan.

Epäselväksi jää lopulta, oliko Santiago syyllinen Angelan neitsyyden viemiseen vai valehteliko Angela. Kirjailija tuntuu uskovan tytön antaneen väärän todistuksen suojellakseen jotakuta toista, todellista poikaystäväänsä, ja ettei tyttö uskonut veljiensä oikeasti toteuttavan uhkaustaan. Kirjailija ei tietenkään nimeä epäiltyä, mutta kirjan loppupuolella on pieniä yksityiskohtia, jotka antavat aihetta epäillä kirjailijan ehkä uskoneen tietävänsä, kuka tytön oikea rakastaja oli ollut. Kyseinen henkilö on ainoa, joka lopulta tosissaan yrittää varoittaa Santiagoa ja estää surmatyön, mutta etsii ystäväänsä vääristä paikoista. Sama henkilö jäävätään ruumiinavauksesta "liiallisen läheisyyden" vuoksi, ja kirjassa on kohtaus, jossa hän käyttäytyy oudosti ja "syyllisen oloisesti" uhrin kotona.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Korkeat letot

Viime viikonloppuna pääsin lopultakin tekemään viivästyneen retkeilyni Hautes-Fagnesin kansallispuistossa Itä-Valloniassa. Alue on Ardennien kukkulamaastoa ja Belgian korkeinta, mikä ei tosin ole kovin korkeaa. Belgian korkein paikka on Hautes-Fagnesissa sijaitseva Signal de Botrange, saksaksi Baldringen, joka on 694 metrin korkeudella merenpinnasta. On se siis kaksin verroin korkeammalla kuin Viron korkein paikka Suur-Munamägi (318 m) tai Alankomaiden korkein paikka Vaalserberg (322 m), joka sijaitsee varsin lähellä, Alankomaiden, Saksan ja Belgian kolmen maan rajojen yhtymäkohdassa.

Hautes Fagnes (Hohes Venn, Hoge Venen) merkitsee "korkeita lettoja", ja nimensä mukaisesti Ardennien korkeimmissa osissa on letoiksi luokiteltavia soita, joissa kasvaa sarakasvillisuutta, tupasvillaa, heiniä ja sen sellaista. Alueella on myös boreaalista kuusimetsää, minkä vuoksi se on myös paras paikka Belgiassa nähdä pohjoisen havumetsävyöhykkeen lajeja. Harvinaisimpia näistä on teeri, jonka pieni belgialainen populaatio ehti kutistua viiteen lintuun, kunnes sitä hiljattain yritettiin elvyttää vapauttamalla kymmenen Ruotsista tuotua teertä samalle alueelle.

Goodersin kirja Euroopan lintupaikoista mainitsee, että Hautes-Fagnesissa olisi myös nummiriekkoja, mitä epäilin, kun en ollut koskaan kuullut nummiriekon esiintyneen Brittein saarten ulkopuolella enkä uskonut tavallisen riekon enää vuosisatoihin esiintyneen missään päin Länsi-Eurooppaa. Tuntemani gentiläinen lintuharrastaja valisti minua kuitenkin, että 70-luvulla, jolloin Gooders kirjoitti kirjansa, olivat metsästäjät tosiaan istuttaneet nummiriekkoa Hautes-Fagnesin ylänkönummille ammuttaviksi, mutta nämä kuolivat sukupuuttoon jo kauan sitten.

Lauantaiaamu alkoi sateisena, mutta tällä kertaa ajoin Ardenneille siitä huolimatta. Onneksi välillä oli sateettomia jaksoja, joiden aikana saatoin tehdä pitkiä kävelyjä sekä havumetsiin että letoille. Ne tosin aina päättyivät siihen, että jouduin pakenemaan kaatosadetta takaisin autolleni. Teeriä en nähnyt, mutta löysin sentään kaksi uutta lintulajia Belgian listalleni - pikkukäpylinnun ja punatulkun. Lisäksi näin keloja koluavan käpytikan, tiaisparvia, valtavia määriä sepelkyyhkyjä, pari hiiri- ja mehiläishaukkaa sekä parvena ja rääkyen liikkuvia närhiä. Kukkaintäyteisten lettoniittyjen yllä lenteli paljon päiväperhoja - varmaankin paljolti niitä lajeja, jotka ovat tavanomaisempia Suomessa kuin täällä.

Söin pihviä Baraque Michelissä. Ardennien pikkukylät perinteikkäine majataloineen ja pubeineen olivat viehättäviä sateisessakin säässä.

torstai 8. heinäkuuta 2021

Gentissä

Belgia on siinä määrin pieni ja laakea, että Brysselistä käsin voi käydä missä tahansa osassa maata päiväretkellä, palaten samaksi illaksi pääkaupunkiin. Ainoa alue, johon voi olla hyvä varata enemmän aikaa ja yöpymismahdollisuus, on Ardennien vuoristo maan Saksaan rajoittuvassa itäosassa. Sieltäkin pääsee toki illaksi hyvin Brysseliin, mutta koska alue on pinnanmuodoiltaan kukkulaista (ei varsinainen vuoristo), voi siellä paikasta toiseen liikkuminen kestää hieman kauemmin.

Siitä lähtien, kun palasin Suomesta Belgiaan, olen halunnut varata viikonlopun tutustuakseni Hautes-Fagnesin kansallispuistoon Ardenneilla. Siellä on boreaalista metsää ja soita, joten siellä voi havainnoida kasvillisuutta ja linnustoa, jotka ovat tyypillisempiä Suomelle kuin Belgialle. Belgian viimeiset kymmenisen teertä elävät siellä.

Aina on kuitenkin väliin tullut jotain. Joko on lauantaina tai sunnuntaiaamupäivällä ollut niin sateista, etten ole katsonut kannattavaksi lähteä Ardenneille, vaikka sitten myöhemmin iltapäivällä onkin tullut aurinkoisempaa. Tai sitten minulla on ollut ystävien tapaamisia tai syömään menemisiä Brysselin kaupungissa. Elämä Brysselissä palautui kesäkuun aikana siinä määrin normaaliksi, että kaupungissa tuli taas viihtyisäksi viettää viikonloppuja, eikä ole ollut pandemiasta johtuvaa kannustinta hankkiutua maaseudulle. Tuttavapiirissä jo käytännössä kaikki ovat rokotettuja, useimmat kahteen kertaan. (Suomalaisena joudun odottelemaan omaa kakkosrokotustani kuukausikaupalla, mikä vaikuttaa tyhmältä, kun kaikki muut saavat rokotuksensa parin viikon sisään ensimmäisestä.)

Kesäkuun kahtena ensimmäisenä viikonloppuna kävin Blankaartissa ja Harchiesissa. Sitten oli kaksi viikonloppua, jotka vietin kokonaan Brysselissä. Oli illallisia ensin ranskalaisen ja sitten espanjalaisen kollegan luona. Oli lounas Jourdan-aukiolla suomalaisen ystävän kanssa ja georgialainen ystävä oli yhden päivän käymässä täällä Antwerpenistä käsin.

Viime viikonloppu alkoi taas sateisissa ja ukkosmyrskyisissä merkeissä, joten lykkäsin taas kerran Hautes-Fagnesia ja suuntasin sen sijaan Belgian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Gentiin, joka on myös Itä-Flanderin pääkaupunki. Sain aikoinaan Bulgariassa tapaamaltani gentiläiseltä lintuharrastajalta kuulla kaupungin kupeessa sijaitsevasta Bourgoyenin suojelualueesta, jossa tein ensin täyden kierroksen. Ollaan jo syvällä pesimäkaudessa, joten läsnä oli vain pesimälajeja eikä mitään kovin epätavallista. Laulavina löytyi ryti- ja luhtakerttusia, laulurastaita. Keskellä aluetta oli kahdessa puussa merimetsoyhdyskunta. Sorsat ja hanhet olivat tähän aikaan vuodesta vain tavanomaisia lajeja.

Iltapäiväksi menin Gentin kaupunkiin. Sen keskiaikainen vanhakaupunki on täynnä näyttävää arkkitehtuuria, kuten romaaninen Pyhän Baafin katedraali, myöhäisgoottilainen Nikolainkirkko ja keskiaikainen Gravensteenin linna. Kaupungin halki risteilee useampi joki ja kanava, joiden rannat on käytetty hyvin kävely- ja ravintolakaduiksi.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Uusintavierailuja

Kesäkuun alun viikonloppujen linturetkeni suuntautuivat jo aiemmilta käynneiltä tuttuihin kohteisiin, Flanderin Blankaartiin ja Vallonian Marais d'Harchiesiin. Alkukesänvihreä värimaailma oli molemmissa tyystin erilainen kuin maalis- ja huhtikuisilla käynneillä, mutta oli lintumaailmakin muuttunut. Monet hanhet ja vesilinnut ovat lentäneet pohjoisille pesimäseuduilleen. Jäljellä olivat paikalliset pesimälajit, joita niitäkin varsin paljon.

Tilalle oli tullut runsaasti loppukeväällä saapuvia laululintuja, kuten ruoko-, ryti- ja luhtakerttusia sekä pensassirkkalintuja. Blankaartissa olivat pesimäpuuhissa myös kapusta- ja silkkihaikarat, pitkäjalat ja mustapyrstökuirit. Luontopolun etäisimmästä päästä, tekoaltaan luota, löysin myös maatilalla toimivan kahvilan, joka oli avannut ovensa ja terassinsa. 

Harchiesissa oli useampi tusina lehmähaikaraa soidinpuvuissa. Aiemmilla käynneilläni niitä ei ole näkynyt ja laji olikin uusi Belgian-listalleni. Peukaloiset ja silkkikerttuset räjähtelivät laulamaan tiheiköissä. Avovesissä kellui runsain määrin juhlapukuisia mustakaula- ja silkkiuikkuja, puna- ja tukkasotkia.

Lähtiessäni palaamaan illalla Bernissartista, päätin mennä syömään ravintolaan nimeltä Le Médiéval läheisessä Hautragen kylässä. Sen nimi kun tuntui viittaavan paikkaan, josta saisi lihaa. Saihan sieltä. Harmi, ettei punaisen angusnaudan kylkiäisiksi voinut ottaa viiniä, kun oli autolla liikkeellä.

Säät ovat olleet kuumat ja aurinkoiset. Viikonloppuisin siitä on voinut nauttia, mutta viikolla se on kotitoimistossa istuessa hiostavan ahdistavaa, minulla kun ei ole varsinaista ilmastointia asunnossani. Onneksi kaupungissa ei ole hyttysiä, joten ikkunoita voi pitää auki pimeään saakka.

tiistai 8. kesäkuuta 2021

Matka Suomeen III

Lähdin Helsingistä takaisin Brysseliä kohti toissaviikon torstaina ja saavuin nykyiseen asuinpaikkaani sunnuntai-illaksi. Suomi jätti hyvästit sateisella ja harmaalla säällä. Tällä kertaa matkustin itäistä reittiä, Baltian ja Puolan kautta. Tähän oli kaksi syytä. 

Ensinnäkin, matkustamiseen vaadittavat koronatestit maksoivat Suomessa toistasataa euroa ja myös tulosten saaminen viipyi kohtuuttoman kauan automatkailijan kannalta. Sen sijaan Tallinkin laivoilla testin sai muutamalla kympillä ja tuloksen jo tuntien sisällä. Samalla testituloksella saattoi sitten matkustaa kaikkien edessä olevien rajojen yli, ja koska tulos tuli kohtuuajassa, ei tarvinnut ajaa tuli perseen alla sitä peläten, että Puolan tai Saksan rajalla testi ei enää kelpaisi.

Viro ei tarkastanut testitulosta eikä passiakaan. Latvia sen sijaan valokuvasi autoni ja tarkisti otsa kurtussa sekä passini että koronatestini tuloksen ja päivämäärän. Liettuassa poliisi seurasi rajanylittäjiä tien vierestä, muttei pysäyttänyt. Puolalla oli kovat ukaasit hallituksen verkkosivuilla, mutta rajalla ei tarkistettu mitään. Saksa edellytti yhä oma-aloitteista ilmoitusta ja koronatestin postaamista, ja rajan ylitettyäni sain taas viranomaisten tekstarin puhelimeeni. Belgiakaan ei tarkistanut mitään rajalla.

Toinen syy oli käydä tapaamassa Tarton yliopistosta vasta maisteroitunutta ystävää, joka oli jo pidempään halunnut, että kävisin. Saavuin vanhaan opiskelukaupunkiini viiden jälkeen iltapäivällä. Ystäväni asui Emajoen toisella puolen Annelinnan puolella, mutta lähellä siltaa, joten sieltä oli lyhyt kävelymatka keskustaan. Söimme sianreittä Münchenerissä, joimme Weihenstephaneria ja tapasimme monihattuista tarttolaista akateemikkoa. Toomemäen heleässä vehreydessä olivat äänessä sirittäjä ja kultarinta. Emajoen satakielet musisoivat Tartolle ominaisen tyynen yön tullen.

Perjantaiaamuna lähdin ajamaan etelään ylittäen rajan Latviaan Valgassa. Sitten Liivinmaan Sveitsin tietä Valmieran kautta kohti Riian ohitustietä, sieltä perinteiseen ostospysähdyspaikkaan Bauskaan ja sitten Liettuan läpi Suwałkin käytävään. Baltian läpi ajaessa oli vuoroin satanut, vuoroin paistanut, mutta Suwałkin käytävässä, jossa usein on huono sää, oli nyt seesteinen ja kuuma kesäsää, jota jatkui pitkin Koillis-Puolaa.

Vaikken tehnyt Baltiassa tällä kertaa varsinaisia lintupysähdyksiä, onnistuin silti näkemään muutamia mukavia lajeja siellä. Kosen kohdalla lensi yli mustahaikara - siinä oli eräänlaista nostalgiaa, koska aikoinaan näin ensimmäisen Virossa näkemäni mustahaikaran samalla paikkakunnalla. Mustahaikara tuli vastaan myös Puolassa. Latviassa näyttäytyi tammitikka, Liettuassa juhla-asuinen uros niittysuohaukka. Jälkimmäistä tuli vastaan vielä pari lisää Puolan päivinä.

Ehdin joka tapauksessa Puolaan niin hyvin, että kävin syömässä Sztabinissa ja suuntasin sitten Biebrzan kansallispuistoon, koska en malttanut vastustaa kiusausta hankkia itselleni tältä matkalta edes yksi elis (eli elämänpinna, kokonaan uusi lintulaji listoilleni). Sellainen oli sarakerttunen, jonka maailmankannasta 70 % elää muutamalla kosteikkoalueella Puolan ja Valko-Venäjän rajaseudulla - ja talvehtii niin ikään vain muutamalla paikalla Senegalissa. Sarakerttunen elää suomenkielisen nimensä mukaisesti matalilla saraniityillä ja on habitaatin suhteen tarkka - siksipä se kai on taantunut niin uhanalaiseksi.

Ilta oli kuuma ja matalalle painuva aurinko värjäsi niityt ja kosteikot tavattoman väkevin värein. Lisäksi Biebrzan kansallispuiston eri vyöhykkeet osoittautuivat suorastaan lintuja kuhiseviksi. Koko ajan oli pensaan nokassa sirkkua tai lepinkäistä, petolintuja kaarteli taivaalla - yksi pikkukiljukotka myös pensaassa istumassa - ja hämärän tullessa räjähtivät kaikki mahdolliset yölaulajat laulamaan, välittämättä saraniityille hiipivästä usvasta. Kansallispuistossa on yhdet tietyt pitkospuut, joiden varrella sarakerttunen on yleisin lintulaji - ja se onkin kansallispuiston opastekstien mukaan koko maailman varmin paikka nähdä laji. No, niitä tosiaan oli siellä kymmenittäin.

Viivyin pitkospuilla ja torneissa niin kauan, että malttaessani lopulta lähteä pois, oli jo pimeää, pöllöt ääntelivät, kehrääjiä nousi lentoon metsätieltä ja vastaan tuli jopa minervanpöllö - luultavasti pohjoisin tähän asti tekemäni havainto kyseisestä lajista. Yövyin sinä yönä Łódźissa, koska se oli suurin Puolan kaupungeista, johon en ollut vielä aiemmin kunnolla tutustunut.

Łódźia kyllikseni katseltuani lähdin ajamaan lännen suuntaan ja otin iltapäivän pikkukaupunkikohteeksi alasleesialaisen Lubinin. Siellä oli vieraillessani käynnissä jonkinlainen kaupunkifestivaali rockkonsertteineen. Oli kaupungintalo, keskiaikainen linna ja tietysti kirkkoja. Jatkoin sitten länteen Saksaa kohti, Görlitzin ja Dresdenin kautta kohti Weimaria. Kolumbialainen ystäväni näki, että minun tulisi yöpyä Jenan tiedekaupungissa ja tutustua aamulla seesteiseen Weimariin, joten niin tein.

Kulttuurikaupunki Weimarissa oli kaunista ja aurinkoista. Goethen kantapaikka Zum Schwarzen Bären ei kuitenkaan ollut auki. Läheisen puiston terassikahvila sen sijaan oli. Oltiin sunnuntaissa ja ajelin autobaanoja pitkin Aacheniin ja sieltä rajan yli Belgiaan, jossa huomasin, että minulla oli hyvin aikaa vielä yhdelle kulttuuripysähdykselle. Sellaiseksi kävi hyvin Belgian etnisen saksalaisväestön pääpaikka Eupen Ardennien kupeessa.

Eupenissa sain nähdä, että poissa ollessani Belgia oli mennyt yhdestä äärestä toiseen - kaikki terassit olivat tupaten täynnä väkeä kaljoittelemassa eikä kukaan enää pitänyt kasvomaskia. Tästä ei välttämättä hyvää seuraa. Kotona odotti kasa postia, mukaan lukien ilmoitus, jonka mukaan Belgiakin olisi nyt huolimassa minut rokotuslistoilleen. No, ehdin jo Suomessa saada ensimmäisen rokotuksen.

Automatkailu halki toukokuunvihreän Euroopan on aina miellyttävää, jopa pandemia-aikana. Meillä on kaunis ja mitä monipuolisin manner, jota voi elämänsä aikana ajella ristiin rastiin vaikka satoja kertoja ja silti joka matkalle löytyy uusia kaupunkeja ja uusia luontokohteita, joissa vierailla.

Pidän saksalaisten ja ranskalaisten tavasta pystyttää moottoriteiden varsille kylttejä, jotka kertovat kulttuurisista, historiallisista ja taloudellisista kohteista ohitettavilla paikkakunnilla. Ne houkuttelevat autoilijaa poikkeamaan tylsältä motarilta, ja vähintäänkin tallentavat tämän mielen perukoille joitain muistijälkiä niiden alueiden historiasta ja kulttuurista, joiden läpi on ajanut. Taukopaikat sen sijaan hyödyntävät ikävän vähän ympäröivien alueidensa omaleimaisuutta ja tuotantoa. Ne ovat kaikkialla persoonattomia ja usein vielä aidattuja, niin etteivät pysähtyjät voi kävellä vessaa tai huoltoasemaa kauemmas.

Italiassa ja Ranskassa on jonkin verran panostettu siihen, että taukopaikkojen kaupat on varustettu paikallisen alueen omaleimaisilla tuotteilla (on juuri sen alueen juustoja, viinejä, vohveleita ja niin edelleen), mutta 90 % Euroopan motareiden taukopaukoista ei ole hyödyntänyt tällaisia mahdollisuuksia oikeastaan mitenkään - huolimatta siitä, että miljoonat eurooppalaiset pysähtyvät näillä paikoilla joka päivä. Huoltoasemien kaupat ovat usein ketjujen hallussa, mutta ei niiden silti tarvitsisi olla niin yhdenmukaisia ja vailla paikallisväriä.

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Matka Suomeen II

Osan päivistä Suomessa tein etätöitä, mutta osa oli lomaa tai pyhiä. Ensimmäinen lintupaikka, jonka Suomessa kävin tsekkaamassa, oli vanha suosikkipaikka Laajalahti. Siellä oli paljon kahlaajia, mm. mustavikloja. Mutta kun koittivat vapaapäivät, oli saariekskursion aika.

Otin mukaan pikkuveljeni sekä kummatkin Itä-Helsingin asunnossani asuvat ystävät ja ajoimme Kasnäsiin, sieltä yhteysaluksella edelleen Örön saarelle neljäksi päiväksi. Sääolosuhteet olivat lupaavat, sillä pitkän sateisen jakson jälkeen tuuli oli puhaltanut Kazakstanin ja Ukrainan arojen suunnista. Oli useampia aurinkoisia päiviä, mutta sitten saari verhoutui sumuun.

Saaressa olikin ihan mukavasti lintuja. Erityisen runsaasti sinne oli tippunut harmaasieppoja, herne- ja pensaskerttuja sekä mustapääkerttuja - tosin viimeksi mainitun lajin melkein kaikki yksilöt näyttivät olevan naaraita. Pajulintuja, tiltaltteja ja sirittäjiä oli paljon, samoin metsäkirvisiä, kirjosieppoja, leppälintuja, joitain pensastaskuja. Kultarinta ja kirjokerttu eivät olleet vielä saapuneet, satakieliä lauleli harvakseltaan. Myös isokäpylintu lauloi. Storvikenillä oli pajusirkkuja ja keltavästäräkkejä mutta vähänlaisesti kahlaajia - paitsi saaressa tavanomaisia töyhtöhyyppiä, punajalkavikloja ja meriharakoita.

Ensimmäisenä saaripäivänä käytiin pohjoiskärjessä, toisen aamupäivällä Balgetin rannoilla ja eteläkärjessä. Tuli vastaan mielenkiintoisia muuttajia, kuten kalasääksi ja nuolihaukka. Teeri pulputti siinä metsässä, jossa on silloin tällöin pesinyt merikotka.

Varsinainen pommi löytyi kuitenkin viideltä iltapäivällä, kun sumua alkoi jo valua mereltä saaren verhoksi. Olimme palaamassa Storvikeniltä ja kulkemassa saaren keskusnummen eli hekokentän läpi vievää tietä, kun päätin astua katajien väliin jäävästä aukosta nummelle. Siellä, vielä lehdettömässä ruusupensaassa, istui punapäälepinkäinen. Suurharvinaisuus kaukaa Välimeren-vyöhykkeen aroilta. Toverinikin ehtivät nähdä linnun hyvin ennen kuin se vaihtoi paikkaa, ensin katajan latvaan ja sitten lentäen nummen toiselle puolelle Balgetin suuntaan. Lintu löytyi vielä saman illan aikana uudelleen pariin otteeseen, kun kaksi saaressa ollutta biologia kumpikin kävivät sen katsomassa.

Seuraavana päivänä lepinkäistä ei enää löytynyt. Se lienee jatkanut huonontuneen sään tieltä Kemiönsaarelle tai muualle mantereelle, josta seuraavina päivinä löytyi vielä suurempi harvinaisuus, Suomen ensimmäinen kivikkosatakieli. Vaikka samana päivänä ajoimme paluumatkallamme Kemiönsaaren halki, emme vielä tienneet tuosta linnusta emmekä sitä käyneet katsomassa. No, olihan punapäälepinkäisessä jo raria kerrakseen.

Örön rannikoilla oli runsaasti lauttoina kelluvia sukeltajasorsia - tavanomaisten haahkojen, iso- ja tukkakoskeloiden lisäksi ilahduttavan paljon pilkkasiipiä, joita myös pääsi kerrankin näkemään läheltä.

Paluumatkalla poikkesimme Teijon kansallispuistoon ja Mathildedalin sievään ruukkikylään. Sieltä löytyi vanhoista lehtipuista pähkinänakkeli, jonkinlainen pikkuharvinaisuus sekin.

Öröltä palattuamme minulla oli vielä yksi vapaapäivä. Kävimme Roihuvuoren japanilaistyylisissä kirsikkapuutarhoissa, joista ehdimme parahultaisesti thaimaalaiseen ravintolaan lounaalle ennen kuin taivas repesi.

Työviikon loppua kohti meni Itä-Helsingin yli pohjoiseen tuhansia valkoposkihanhia usean päivän ajan. Ensimmäiset tervapääskyt ilmaantuivat taivaalle ja loppuviikosta ilmaantuivat myös saaressa kaivattu kultarinta sekä lehtokerttu.

Viikonloppuna teimme samalla kokoonpanolla kuin Örön kanssa ekskursion Hankoniemelle. Aloitimme tosin Hyvinkään Ridasjärveltä, jossa mm. härkälintuja, punasotkia ja kaulushaikara, jatkoimme sitten Karjaan Läppträsketille (molempia joutsenia) ja Tammisaaren viehättävään pikkukaupunkiin, jossa aterioitiin Osteriassa

Hankoniemen etelärannikon reitin varrella on paljon hienoja pysähdyspaikkoja. Lappohjan rannoilta näkyi laulujoutsenia, isokoskelopoikue ja räyskä. Svanvikissä oli merikotkia, ristisorsa, paljon haahkoja ja koskeloita. Täktomin lentokentällä muutti mehiläishaukka, joka lisäksi esitti merkillistä soidinlentoa läpyttämällä siipiään ylhäällä yhteen rituaalimaisesti. Kobbenilta näkyi kurkia, hanhia, haahkoja, koskeloita ja kuului rastaskerttunen.

Hangossa oli vielä hiljaista. Kesäsesonki ei selvästikään ollut vielä käynnissä. Luodoilla oli kuitenkin paljon valkoposkihanhia, haahkoja, tukkasotkia ja muuta mukavaa.

Viimeisellä Suomen-viikolla Helsingissä ehdin käydä hyvän sään aikana vielä Viikissä, jonka tornista näkyi paljon metsäkauriita hanhien ja haikaroiden lisäksi. Sitten sateet palasivatkin, pilaten suunnitelmani viedä tunisialainen ystäväni Nuuksioon ja joillekin Helsingin saariston saarista. Ajelimme sen sijaan autolla pitkin sateista Uuttamaata, Tuusulanjärven kulttuurireittiä, ja kävimme kahvilla Tuusulassa ja Järvenpäässä.

tiistai 25. toukokuuta 2021

Matka Suomeen I

Toukokuussa minulle koitti mahdollisuus matkustaa kotimaahani osittain lomille, osittain etätöihin, ja tartuin mahdollisuuteen innokkaasti, olihan ajankohta parasta lintuaikaa Etelä-Suomessa. Matkustaminen pandemia-aikoina ei ole kuitenkaan entisellä lailla huoleton ja vaivaton asia, vaan vaatii paitsi hyväksyttyä perustetta - jollaiseksi ei käy turismi tai kaverien moikkaaminen - myös tuoretta negatiivista koronatestiä ja saapumismaassa vielä uutta testiä. Ongelmana on, että jokainen maa on laatinut hieman toisistaan poikkeavat säännöt, joten pelkästään näiden kaivamisessa netistä menee aikaa. Puhumattakaan siitä, että säännöt muuttuvat vähän väliä.

Belgiasta Suomeen päästäkseni tarvitsin koronatestin, jonka sain melko vaivattomasti Brysselistä viidelläkympillä. Tulos myös tuli luvatusti vuorokauden sisällä, joten heti sen saatuani pakkasin autoni ja lähdin matkaan, sillä toivoin pääseväni samalla testillä yli paitsi Saksan rajasta, myös seuraavista valtionrajoista.

Saksa edellyttää testituloksen omatoimista rekisteröintiä ja postittamista viranomaisilleen. Kännykkäni ylitettyä rajan sain myös tekstarin, joka uhkaili seurauksilla, mikäli rikkoisin karantiinivelvoitetta tai muita koronasääntöjä. Pandemia on vienyt meidät urkintayhteiskuntaan, mutta onneksi urkkijoina ovat länsimaissa toistaiseksi vain aivottomat automaattiviestejä lähettelevät robotit. Ajoin Nordrhein-Westfalenin halki melko lailla pysähdyksittä, käymättä edes kavereita moikkaamassa Aachenissa tai Duisburgissa, jotta voisin käyttää samaa testitulosta myös Tanskan ja Ruotsin rajoilla, ja vasta päästyäni Schleswig-Holsteiniin saatoin olla varma, että aikataulu pitäisi. Niinpä yövyin Neumünsterissä, jossa hotelli vaati minua allekirjoittamaan kirjallisen todistuksen, etten ole turisti, vaan transitmatkustaja.

Aamulla lastasin autoon elintarvikkeita Neumünsterin Liedlistä ja ajoin sitten Tanskan rajalle. Tanskassa, samoin kuin myöhemmin Ruotsissa ja Suomessa, koronatesti tarkistettiin fyysisesti rajalla. Belgialainen testini hyväksyttiin ongelmitta ja matka jatkui.

Etelä-Jyllannissa on yksi niistä vyöhykkeistä Euroopassa, jossa länsieurooppalainen, kokomusta nokivaris vaihtuu Suomessakin esiintyväksi, pohjois-, itä- ja eteläeurooppalaiseksi harmaatakkiseksi varikseksi. Näitä kahta on perinteisesti pidetty saman lajin kahtena alalajina, mutta varsinkin uudistuneiden taksonomisten käsitysten aikakaudella tulisi niitä pitää selvästi kahtena eri lajina. Varis ja nokivaris eivät nimittäin juuri sekoitu. Molempia elää Saksan ja Tanskan rajaseuduilla yleisinä, mutta ne hengailevat lähinnä omissa parvissaan. Risteytymät ovat harvinaisia eivätkä tunnu menestyvän kovin hyvin, koska niitä esiintyy vain variksen ja nokivariksen kapeilla yhteislevinneisyysvyöhykkeillä. Myös niiden olemuksessa ja käyttäytymisessä on pieniä eroja.

Tanska on ollut yksi niistä maista, joiden lajilistani on ollut aliedustettu. Tämä on johtunut siitä, että suurin osa sinänsä lukuisista vierailuistani Tanskaan on suuntautunut Kööpenhaminaan ja vähemmässä määrin muihin kaupunkeihin. En ole juurikaan liikkunut Tanskan maaseudulla enkä tehnyt siellä merkittäviä linturetkiä - lukuun ottamatta erästä opiskeluaikojen kunnianhimoista, mutta huonoihin sääolosuhteisiin kariutunutta maaliskuista episodia Skagenissa, josta muistan lähinnä niin kovan tuulen, että sitä vastaan saattoi nojata kaatumatta. Taisin nähdä yhden hytisevän punarinnan.

Poikkesin reitiltäni Tinglev Moseen, jossa on 180 hehtaaria kosteikkoja maalaismaiseman ympäröiminä. Sainkin sieltä paljon uusia maapinnoja Tanskan listalleni, alkaen kurjesta ja päättyen taivaanvuoheen, satakieleen ja pensassirkkalintuun. Pois ajaessani näin myös voimaeläimeni korpin, joka oli uusi laji Tanskan listalleni. 

Fynin saaren maisemat ovat tasaisia mutta sieviä. Toinen tanskalainen lintu- ja maisemapaikka, jossa olin päättänyt tehdä pysähdyksen, oli Knudshoved (Nuutinpää), Nyborginvuonon ja Ison-Beltin väliin työntyvä niemimaa, jonka vierestä lähtee silta yli Ison-Beltin Själlantiin. Niemennokassa on majakka. Siellä on kahlaajalietteitä, jotka vetävät puoleensa mm. avosettejä. Salmissa lenteli riuttatiiroja ja näin myös haahkoja ja molempia koskeloita.

Själlannin halki ajettuani päätin jatkaa Ruotsiin kerrankin Juutinrauman sillan kautta. Vaikka se hieman hintava onkin, ovat myös lauttayhteydet ylihintaisia. Niinpä pääsin viimein ajamaan omin toimin pitkin tätä insinööritaidon näytettä, joka oli rakenteilla silloin kun opiskelin Lundissa ja ylitin salmen Malmöstä Kööpenhaminaan lähes viikoittain, koska minulla oli tiettyjä säännöllisiä luentoja Kööpenhaminan puolella. Suolasaaren kaveriksi rakennettu keinotekoinen Pippurisaari oli näköjään saanut uudisasukkaikseen suuria määriä pesiviä vesilintuja, erityisesti valkoposkihanhia. Valkoposkihanhien näkeminen elähdyttää aina mieltä.

Ruotsissa tarkoitukseni oli päästä vielä samana iltana lähteville viimeisille lautoille kohti Turkua voidakseni käyttää samaa koronatestiä. Niinpä kiirehdin Ruotsin halki ilman kunnollisia pysähdyksiä, paitsi yhtä Vätternin rannalla, jossa aurinko alkoi painua valtavan järven taa. Laivavuoroja oli kuitenkin peruttu, joten jouduin ottamaan vasta aamulla lähtevän laivan ja yöpymään Södertäljessä. Seuraava päivä vierähtikin katsellen ensin Tukholman ja sittemmin Turun saaristoja - Ahvenanmaan kohdalla olin tällä kertaa unessa.

Turussa kysyttiin taas koronatestituloksia, ja belgialainen testitulokseni kelpasi yhä, joten olin onnistunut ajoituksessani. Lisäksi sain seuraavina päivinä puhelimeeni kutsuja sekä koronatestiin että akuuttipsykiatrian osastolle - jälkimmäinen tosin osoittautui väärään numeroon lähetetyksi viestiksi, ja vaikka koronatestiin kutsuttiin puhelinnumeroani käyttäen, ei tulosten lähettäminen samaan numeroon enää onnistunutkaan, koska "numero ei ole järjestelmässä".

Testitulokset joka tapauksessa olivat negatiivisia ja Suomessa ollessani ikäryhmäni ehdittiin myös vapauttaa koronarokotuksiin, joten ehdin ottaa ensimmäisen rokotuksenkin vielä Suomessa ollessani. Samalla tosin tulin velvoittaneeksi itseni käymään Suomessa seuraavan kerran jo elokuussa, mutta mikäpä siinä, se on Brysselissä muutenkin loma-aikaa, jolloin töitä on vähän.

tiistai 27. huhtikuuta 2021

Zwinissä

Halusin nähdä, kuinka kevät oli edistynyt Zwinissä edellisen, maaliskuussa tekemäni retken jälkeen, joten suuntasin viime viikonloppuna uudelleen Knokke-Heistiin ja Zwinjoensuuhun. Ja olihan muutosta tapahtunut. 

Maaliskuussa alueen laitumilla ruohoa niittäneet tuhannet tundra- ja valkoposkihanhet olivat nyt poissa. Ne ovat tällä hetkellä todennäköisesti Suomessa, osa ehkä jo Venäjän tundralla. Jäljellä olivat vain paikalliset merihanhet, kanadan- ja niilinhanhet sekä yksi yksinäinen valkoposkihanhi. Mikä lie syynä siihen, että se ei ollut lentänyt lajitovereidensa kanssa Viroon ja sieltä Suomeen, vaan jäänyt talvehtimisalueelle. Ehkä kyseessä on vanha yksilö, joka ei enää jaksa osallistua pesimäpuuhiin, eikä vietti siten vedä sitä kauas pohjoiseen. Ehkä se on loukannut siipensä, ehkä eksynyt ja juuttunut kanadan- tai merihanhien seuraan, jotka eivät ole olleet lähdössä mihinkään. Jonkin verran valkoposkihanhia hengailee Hollannissa kesänkin ajan eikä lainkaan lennä arktisille alueille pesimään. Ne myös pesivät Hollannissa.

Joensuulahden kahlaajalietteillä, suojelualueen pääsymaksun takana olevalla laguunilla sekä laitumien pienemmillä tulvalammilla oli kuitenkin nyt paljon muita muuttolintuja. Liikkeellä olivat nyt varsinkin arktiset muuttolinnut, jotka pesivät Lapissa, Ruijassa ja Siperiassa. Ne kun joutuvat vielä odottelemaan kuukauden verran pesimäalueidensa vapautumista lumesta ja jäästä. Niinpä laidunmaan lammilta löytyi tavanomaisempien sini- ja harmaasorsien sekä tavien joukosta pariskunta jouhisorsia. Olin niistä iloinen, sillä jouhisorsa oli viimeinen pohjois- ja keskieurooppalaisista puolisukeltajasorsista, jota en ollut vielä nähnyt Belgiassa. Nyt koko puolisukeltajarivi on tämänkin maan osalta täynnä.

Kahlaajapuolella oli niin ikään pohjoisten lajien ryntäys: vesipääskyjä, mustavikloja, punakuireja. Yleisempiä lajeja kuten suosirrejä, valko- ja punajalkavikloja ja mustapyrstökuireja oli niin ikään paljon. Zwinissä näkee paljon avosettejä ja ristisorsia, joiden mustavalkeat olemukset tuovat paikkaan atlanttisen säväyksensä.

Pyökkimetsässä mekasti vihertikka ja leppärivistössä puolestaan pikkutikka, joka päästeli käenpiikamaista soidinääntään. Piti oikein näköhavainnolla varmistaa, ettei se ollut käenpiika, koska nyt oltiin sentään huhtikuun lopulla ja Suomea paljon etelämpänä. Atlantin rannikon dyynien pensaikoista löytyi pensaskerttu ja etelänsatakieli, mahdollisesti vasta saapuneita. Metsän puolella mustapääkertut lauloivat jo valtoinemaan. Kevään ensimmäiset tervapääskytkin suhahtelivat matalalla ohitse.

Laguunilla, jonne pääsee luontokeskuksen portin kautta pääsymaksusta - mutta myös ilmaiseksi kiertämällä pidemmän matkan vasemmalta ja rannan kautta - kahlaili kymmenkunta kapustahaikaraa. Siellä oli myös lisää edellä mainittuja kahlaajia ja paljon lepäileviä lokkeja. Täältä en löytänyt lokkien joukosta vielä mitään erikoista, mutta joensuulahden lietteillä pyöri kaksi vanhaa mustanmerenlokkia. En muistanutkaan, että sekin on täällä ihan säännöllinen laji.

Tässä yhteydessä täytyy mainita, että sinisorsilla ja nokikanoilla oli poikueita jo kuukausi sitten maaliskuussa. Nyt niitä tuntui olevan jo vähän joka puolella. Mustarastaillakin on jo poikaset.

Pelloilla, joilta hanhet olivat lähteneet, laidunsi nyt suuria parvia sepel- ja uuttukyyhkyjä, nokivariksia ja naakkoja. Siellä täällä lekutteli tuuli- tai hiirihaukka jyrsijäjahdissa. Mustapäätasku viritteli vaisusti lauluaan.

Laskevan auringon punertaessa maiseman minulle jättivät vielä jäähyväiset oratuomissa surahtelevat pyrstötiaiset. Suomessa ja Itä-Euroopassa niillä on kokonaan valkeat päät, mutta Länsi-Euroopassa ne ovat europaeus-alalajia, jolla on leveät mustat silmäkulmajuovat.

Paluumatkalla Brysseliin muistin, etten ollut koko päivänä muistanut syödä mitään. Covidin jälkiseurauksiin kuuluu sekin, että nälän tunne on kadonnut lähes kokonaan - syömättömyyden huomaa yllätyksenä, kun näkö sumenee silmistä ja päässä huimaa. Sellainen ei ole tietenkään kovin liikenneturvallista, joten soin itselleni hampurilaisen Knokkesta, ilman ihmiskontaktia, jos ei lasketa kättä, joka sen luukusta suojalasin takaa antoi.

*   *   *

Uruguaylainen kaverini värväsi minut administraattoriksi šakkiklubiinsa ja näin pian, että hänellä oli vaikeuksia innostaa joukkuettaan aktiivisuuteen, joten tarjosin kaverille auttavan käden. Pian olimmekin rekrytoineet 120 jäsentä, suurin osa näistä jommankumman tai molempien vakiopelikavereita viime vuosien varrelta. Äkkiä meillä olikin innostunut joukko nuoria ja vähän vanhempiakin, joista osa kertoi kaivanneensa sosiaalista ulottuvuutta pelaamisen oheen. Jäseniä on jo kaikkialta maailmasta, Latinalaisesta Amerikasta Suomeen, Belgiaan, Tunisiaan, Filippiineille ja Madagaskarille. Viikonloppuna voitimme ensimmäiset kaksi klubien välistä ottelua toisia kokoonpanoja vastaan.

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Kempen ja Ylä-Kempen

Uuden viikonlopun alettua hankkiudun luultavasti jälleen maastoon, joten on hyvä kirjoittaa niistä luontokohteista, joissa kävin viime viikonloppuna. Molempien päivien retkeni suuntautuivat Brysselistä katsoen koillisen suuntaan, Itä-Flanderiin, Antwerpenin ja Limburgin lääneihin.

Lauantaina olin Kempenin alueella (Campine), jolle tyypillisiä ovat hiekkapohjaiset nummimaat ja siellä täällä kuiva mäntykangas. Vesistöjä on kuitenkin paljon, mikä lisää runsaasti linnuston lajimääriä. Ensimmäinen kohteeni oli maisemallisesti nätti, mutta varsin pieni Snepkensvijverin suojelualue Herentalsin ja Kasterleen pikkukaupunkien välillä. Suoreunaisia lampia, nummia ja havumetsää. Lammella uiskenteli paljon taveja ja harmaasorsia. Myös uhanalaisia punasotkia oli kiitettävästi. Liejukanat ääntelivät lutakoissa. Kevään ensimmäiset törmäpääskyt olivat hyönteisjahdissa vetten yllä.

Jatkoin Snepkensvijveristä Zeggeen, jossa on paljon laajempi, kosteikkoa käsittävä suojelualue. Tällä arvokkaalla lintualueella pesii mm. luhtahuitteja. Etsittyäni pitkään pikkuteitä pitkin pääsyä alueelle, löysin vain pääsy kielletty -kylttejä. Kansallispuiston jonkinlainen rakennus näytti olevan tyhjillään ja myös sen alueelle pääsy oli kielletty. Kävi ilmi lopulta, että alueelle pääsee vain Antwerpenissä sijaitsevasta organisaatiosta etukäteen varaamalla ja sinne otetaan käytännössä vain ryhmiä.

Löysin kartoista onneksi lähistöllä sijaitsevan toisen suojelualueen, Mosselgorenin, jossa ainakin piti olla lenkkipolkuja, joten pääsy ei voinut olla kielletty. Poluille tosiaan pääsikin siellä, mutta auton pysäköinti oli kaikkialla kielletty. Ei koskaan selvinnyt, mihin auton olisi saanut jättää, koska koko alueella ei näkynyt ristin sielua ja siksi rohkenin kuitenkin jättää autoni suljetun portin kupeeseen.

Illan jo alkaessa hämärtää ajoin Kasterleen tuollepuolen kolmannelle suojelualueelle Tikkebroekeniin, jonka lähellä sijaitsee Corsendonkin luostari. Tikkebroekenissakaan ei ollut paikkoja, joihin auton olisi voinut virallisesti jättää - luostarin ohessa olevan majatalon parkkipaikat olivat vain asiakkaille - mutta tämä ei ollut suurempi ongelma, koska täälläkään ei näkynyt ihmisiä, yhtä maajussia lukuun ottamatta. Maasto oli pääasiassa lehtimetsää ja laitumia, jonkin verran kosteikkoa.

Sunnuntaina otin kohteeksi Limburgin läänin ja ajoin Genkin kaupungin suuntaan, ensiksi Stiemerbeekin laaksoon, sitten Hoge Kempenin kansallispuiston nummille ja lopuksi saman kansallispuiston alueella oleville Mechelse Heiden järville. 

Stiemerbeekin laakso on sen verran lähellä kaupunkia, että siellä ulkoilijoita ja koiraihmisiä oli liikkeellä paljon. Ei se tosin näyttänyt luontoa karkottavan: näin tällä alueella mm. useita pikku-uikkuja, jälleen palokärjen, käpy- ja vihertikan sekä useampia metsäkauriita läheltä.

Hoge Kempenin keskiosien nummilla ei ollut juurikaan retkeilijöitä, luultavasti siksi, että sallitut parkkipaikat ovat sieltä niin kaukana. Sitäkin enemmän heitä oli sitten virallisilta parkkipaikoilta lähtevillä poluilla, jotka johtivat pienille järville Mechelse Heiden alueella. Täältä sain viikonlopun ainoan uuden lajin Belgian listalleni, nimittäin kulorastaan.

Maastrichtin kaupunki Alankomaiden puolella on aivan lähellä, Maasjoen toisella puolella, mutta koronarajoitusten vuoksi en viitsinyt kokeilla siellä käymistä. Kansallispuiston parkkipaikalla moni auto oli kuitenkin hollantilaiskilvissä, joten ainakin paikalliset näyttävät voivan varsin vapaasti käydä naapurimaiden puolella. Virallisesti kai rajalla pitäisi esittää paitsi pätevä peruste rajanylitykseen, myös negatiivinen covid-testi, joka on otettu alle vuorokauden sisällä.

Oi niitä hyviä aikoja, jolloin liikkuminen Euroopassa oli vielä vapaata, eivätkä rajat merkinneet enää muuta kuin kylttiä tienvarressa. Mahtavatko ne ajat enää koskaan palata?

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Metsäretkiä

Pääsiäislomaa seurasi vielä viikonloppu ennen kuin työt jälleen alkavat. Lauantain sää oli niin huono, että päätin lykätä Ardenneja yhä edemmäs. Ehkä parempi mennä sinne toukokuussa, jolloin boreaalinen metsäluontokin on kukkeutunut. Viikonloppuna kävin kolmessa tärkeässä metsässä Brysselin lähellä.

Aloitin lauantaina kaukaisimmasta, parinkymmenen kilometrin päässä Flaamin-Brabantin ja Vallonin-Brabantin rajalla sijaitsevasta Meerdaalin metsästä, jossa yritin käydä alkuviikostakin. Nytkin luonnonvoimain ääriolosuhteet iskivät armotta vastaan, sillä sade jatkui koko päivän. Välillä vettä tuli kaatamalla, välillä vain tihuttaen. Tihkujaksoina ehdin kuitenkin samoilla metsässä kyllikseni, ja vaikken paljon nähnytkään, sentään pyrstö- ja töyhtötiaisia. Tavanomaiset laulajat olivat sateesta huolimatta äänessä: punarinnat, peipot, mustarastaat. Sepelkyyhkyt läpisivät äänekkäästi yllätettyinä.

Sateensuojassa tapasin paikallisen flaamin, jolla oli Brysselissä töissä oleva maltalainen naisystävä ja saksanpaimenkoira. Hän halusi käydä Suomessa, koska siellä voi vaeltaa luonnossa ilman, että parin kilometrin välein vastaan tulee kylä tai pikkukaupunki. Varsinkin viikonloppuisin lähellä Brysseliä olevissa metsissä on liikaa ihmisiä ja koiria. Pariskunta oli kuitenkin iloinen siitä, että edes yksi hyvä asia oli seurannut pandemiasta: ihmiset olivat viimeinkin löytäneet oman maansa aarteet, kun väki oli lähtenyt sankoin joukoin luontopaikkoihin. Sama on tapahtunut ympäri maailmaa. Toivottavasti tämä ilmiö jää elämään myös pandemian jälkeen, kun ihmiset ovat tulleet löytäneeksi kotipaikkakuntiensa lähellä sijaitsevat luontokohteet. Ehkä he silloin myös arvostavat niitä vähän enemmän.

Mies myös mainosti Hallen metsää kertoen, että juuri näinä aikoina metsänpohjan peittää siellä vain viikoksi pariksi sinikellojen matto, muuttaen pyökkimetsän maagiseksi. Sunnuntaina sää oli aamusta asti parempi ja suuntasin siis Hallen metsään (Hallerbos). Sinikelloksi kutsuttu kukka, joka siellä peittää metsänpohjaa - yhdessä kotoisen näköisten valkovuokkojen kanssa - on näemmä viralliselta suomenkieliseltä nimeltään englanninsinililja. Ulkonäöstään huolimatta kasvi ei ilmeisesti ole sukua suomen kielessä kelloiksi kutsutuille kukkakasveille (kuten kissankello).

Soignes'in, Hallen ja Meerdaalin metsissä pitäisi elää kuusi lajia tikkoja. Niistä selviä tapauksia ovat viher-, käpy-, pikku- ja tammitikka sekä palokärki. En ole varma, mikä kuudes on. Voi olla, että käenpiika on laskettu tikkoihin, mutta todennäköisemmin kuudes tikka on harmaapäätikka, jonka levinneisyys Euroopan lintuatlaksen mukaan ulottuu Belgiaan saakka. Vihertikka on täällä helpoin havaita, se kun pitää sen verran ääntä itsestään. Myös käpy- ja pikkutikan olen kummatkin ehtinyt havaita Belgiassa jo ennen kuin muutin Brysseliin. Palokärki tuli hoidettua viime viikolla Kalmthoutissa. Sunnuntaina havaitsin Hallen metsässä joka tapauksessa uudelleen kaikki neljä aiemmin Belgiassa havaitsemaani tikkalajia - myös palokärjen.

Metsissä lauloi paljon varsinkin tiltalttia, punarintaa, peippoa, peukaloista, rautiaista sekä musta- ja laulurastaita. Siellä, missä oli jo vihreää tai suojaavia karhunvatukkapensaita, lauloivat myös mustapääkertut riemu rinnoissaan. Siellä täällä laidunsivat sepelkyyhkyt suurinakin parvina metsänpohjilla - siellä, missä ei ollut liikkeellä liikaa väkeä koirineen.

Suurin metsäalueista on heti Brysselin ulkopuolella alkava Soignes'in metsä (Zoniënwoud), joka on säilynyt siksi, että se oli ammoin Habsburgien metsästysmaata. Toisaalta Soignes'in ja Hallen metsät muodostivat jo Rooman valtakunnan aikaan pelottavan rajavyöhykkeen, jonka toisella puolella asuivat villit germaaniheimot - ja ennen heitä keltit. Siksi nämä metsät myös nykypäivänä merkitsevät flaamien ja vallonien välistä rajaseutua. Kylästä toiseen ajaessa kieli vaihtuu. Ja Belgiahan ei ole kaksikielinen samalla tavoin kuin Suomi yrittää olla, vaan Belgiassa on kaksi yksikielistä suuraluetta (ja pari erikoisaluetta, Brysselin metropolialue ja saksankielinen Eupen). Flanderissa mikään kyltti ei ole ranskaksi eikä Valloniassa mikään kyltti hollanniksi.

Olen aikaisemmin mennyt Soignes'in metsään ajamalla pidemmälle ulos kaupungista ja sitten metsäalueen keskelle. Tällä kertaa päätin kuitenkin lähestyä metsää kaupungista käsin, tarkemmin sanoen Auderghemin kunnan Cloître-Rougesta. Siellä oleva entinen augustiinilaisluostari ei nimestä huolimatta ole väriltään punainen, vaan nimen uskotaan tulleen germaanisesta metsäaukiota tarkoittavasta sanasta rode, josta on vääntynyt hollantilainen nimi Roodklooster. Luostarin alueella on ketjuna lampia, joita halusin vilkaista vesilintujen varalta. Ja olihan niitä, samoin kuin vieläpä yhdyskunnan verran harmaahaikaroita ja merimetsoja.

Luostarin alueelta löytyi myös metsäretkipäivien ainoa uusi laji Belgian listalleni: virtavästäräkki. Pyökkivaltaisen Soignes'in metsän linnusto edustaa yleisiä länsieurooppalaisia lauhkean lehti- ja sekametsän lajeja, joista suurin osa on samoja kuin Etelä-Suomessa: peippoa, punarintaa, tiltalttia jne. Vihertikan lisäksi toinen äänekäs laji, jota Suomessa harvemmin tapaa, on pähkinänakkeli. Se oli yleinen sekä Hallessa että Soignes'issa.

Punaisesta luostarista vähän matkan päässä Groenendaalissa on toinen entinen luostari, augustiinilaismystikko Jan van Ruysbroeckille pyhitetty, ja sen yhteydessä kasvitieteellinen puutarha ja lisää lampia, joissa paljon tukkasotkia, lapasorsia ja muuta.

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Kalmthoutin nummilla

Minulle on joskus takavuosina jäänyt jostain divarista käteen John Goodersin vanha kirja Euroopan lintupaikoista (Where to Watch Birds in Europe). Se on kirjoitettu 70-luvulla kylmän sodan aikana, joten Itä-Euroopan valtioista tiedot ovat parhaimmillaankin hataria. Ex libris -tietojen mukaan olen ostanut kirjan paikasta nimeltä Lakewood, mutta muistini ei sen enempää kerro. Divarikamaa se on ollut jo ostettaessa, ja suunnattu amerikkalaisille ja briteille. Joka tapauksessa tuo vanha kirja on palvellut pitkään ja hyvin monenlaisten hyvien lintupaikkojen löytämisessä, koska en periaatteessa tarvitse kuin paikan nimen, niin löydän sen sitten kartoilla ja navigaattoreilla.

Belgian takatalvi on ohi - se kesti muutaman päivän - joten lintupaikkojen katsastus saa jatkua kunnes maanantaiaamuna on taas aika palata sorvin ääreen. Metaforisesti toki, koska työpaikkani on jo yli vuoden verran ollut kotona.

Kalmthoutin nummien (Kalmthoutse Heide) suojelualue kattaa noin 60 neliökilometrin verran nummi- ja metsämaita sekä joitain järviä sekä Belgian että Alankomaiden puolella, Antwerpenistä pohjoiseen. Belgian puolella lähin paikkakunta on Kalmthout, Alankomaiden puolella Ossendrecht, ja Putten kylän keskeltä menee valtionraja. Alue kattaa sekä tupasheinäistä että kanervaista nummea samoin kuin mänty- ja pyökkimetsiä. Myös koivua kasvaa alueella paljon. 

Villit suurnisäkkäät rajoittuvat nykyään villisian ja metsäkauriin kokoluokkaan, mutta nummialueita pitävät avoimina laiduntavat lampaat ja perinnekarja. Gooders mainitsi tämän alueen pesimälinnustoon kuuluvan mm. sarvipöllön, palokärjen ja jopa teeren. Kaksi ensimmäistä näyttävät elävän siellä yhä tänä päivänä - teertä epäilen. Alueen kosteikkolinnustoa rikastavat maantieteellisesti melko lähellä sijaitsevat Reinin, Schelden ja Maasin suistot, joista suurin osa sijaitsee Alankomaiden puolella.

Pitkän covidin vuoksi kärsin unihäiriöistä, joten joudun uneen vajotakseni käyttämään kemiallisia apukeinoja. Joskus ne toimivat liian hyvin, etenkin jos olen turvautunut niihin vasta tuntikausia turhaan sängyssä pyörittyäni, enkä herää lainkaan aamulla. Työpäivisin asia onneksi korjautuu herätyskellolla, mutta nyt kun olen ollut pääsiäislomalla, en ole keinotekoista herätystä halunnut asettaa. Niinpä tämä oli niitä päiviä, jolloin pääsin maastoon saakka vasta iltapäivällä. Mutta ei siinä mitään - olin nummilla iltapäivästä pimeän tuloon saakka, sarvipöllöä ajatellen. Ja kuka tietää vaikka tuollaisessa paikassa huutelisi minervanpöllö tai paksujalkakin.

No, mitään kolmesta yölinnusta en lopulta löytänyt. Kaikenlaista muuta kivaa kyllä. Sain jälleen neljä uutta lintulajia Belgian listalleni. Niistä majesteetillisin oli epäilemättä palokärki, joka näyttäytyi hämärän jo alkaessa hiipiä maisemiin - ensin jylhästi huutaen, sitten lentäen hyvälle kiikarietäisyydelle mäntyyn. Vähän ennen palokärkeä kukkui kevään ensimmäinen käki. Lisäksi näin nummella kaksi Belgian listalleni uutta pikkulintua, jotka tosin molemmat maiseman suhteen loogisia: ruskourpiaisen ja mustapäätaskun.

Näiden kohokohtien lisäksi kiuruja ja kirvisiä oli liikkeellä paljon, samoin pajulintuja. Järvillä oli sini-, lapa- ja ristisorsaa, selkälokkeja, merihanhia sekä tavanomaiset kanadan- ja niilinhanhet. Jossain huusi isokuovi.

Palokärki oli läntisin tähän asti näkemäni ja sen vuoksi sallin itselleni kahvin ja kruasantin. Pieniä jäljellä olevia paheita. Koronan takia niitä ei toki voi nauttia kahviloissa, vaan maski naamalla noudettuna oman auton yksityisyydessä. Kuuntelen Korpiklaania, josta minua muistutti muuan lviviläinen šakinpelaaja. Jostain syystä länsiukrainalaiset ovat erityisen kovia Korpiklaanin fanittajia.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Blankaartissa ja Dijlenlaaksossa

Olin ajatellut pääsiäislomalla mennä Ranskan Atlantin-rannikolle lintuja katsomaan, mutta koronatilanteen pahennuttua rajat ovat taas kiinni. Niinpä olen kiertänyt pyhinä Belgian lintupaikkoja. Sää täällä on ollut kolea ja tuulinen. Maanantaina alkoi suoranainen takatalvi ja maassa on vieläkin lunta myös Brysselissä.

Lauantaina olin Blankaartissa, joka lukeutuu Belgian parhaisiin lintupaikkoihin. Se on Länsi-Flanderissa, Diksmuiden kaupungin lähellä sijaitsevan Blankaartin kartanon maille muodostettu suojelualue, joka käsittää kosteikoita ja tulvivia laitumia. Kävin Blankaartissa myös matkallani elokuussa 2018 - silloin sain sieltä kapustahaikaran uutena Belgian-pinnana.

Ensimmäiseltä lahdelta ei vielä löytynyt mitään kovin erikoista. Siellä kellui harvakseltaan tavanomaisia sini- ja harmaasorsia, silkkiuikkuja, nokikanoja. Metsissä lauloivat peukaloiset, punarinnat ja tiltaltit, äänessä myös jokunen mustapääkerttu ja silkkikerttunen. Närhet rääkyivät.

Laitumilta löysin suuria parvia merihanhia, jotka kaakattivat äänekkäästi ja lentelivät silloin tällöin laitumelta toiselle. Uusia parvia saapui taajaan. Myös kanadan- ja niilinhanhia oli pienempinä ryhminä, mutta alueen valtalaji oli merihanhi. Tuntui, että jokaisesta merihanhiparvesta löytyi jotain epätavallista. Yhden parven mukana matkasi outo ruskeaposkinen hanhi, joka valokuvia analysoitaessa on osoittautunut meri- ja kanadanhanhen risteymäksi. (Kuulemma sellaisia on liikkunut muutama myös Viikin pelloilla tänä keväänä.) 

Parvien mukana matkusti myös useampia valkoisia - tai valkeita ja harmaaläikkäisiä - merihanhia. Tarkistin tietysti, etteivät olleet lumihanhia (joita liikkuu varsinkin talvisin jonkin verran Alankomaiden valtavien hanhiparvien matkassa). Ei, kyllä nämä merihanhia olivat. Ilmeisesti kyse on Nils Holgerssonin seikkailuista tutusta ilmiöstä, että jonkin verran kotihanhia on aikojen saatossa karannut villien lajikumppaniensa merihanhien joukkoon ja niiden villeinä syntyneet jälkeläiset ovat täysin lentokykyisiä, muuttavat ja liikkuvat normaalien harmaiden merihanhien joukossa. Belgiassa tapaa varsin usein myös sinisorsia, joissa on esimerkiksi valkeaa kaulassa tai siivissä, merkkinä risteytymisestä ankkojen kanssa. Maatalous on ollut satojen vuosien ajan niin lähellä kosteikoita, että kotihanhien ja ankkojen geenejä on villeissä vesilintupopulaatioissa selvästi enemmän kuin vaikkapa Suomessa.

Yllättävin löytöni oli niin ikään merihanhiparvesta - sen laskeutuessa tulvaniitylle näin heti, että yksi hanhista oli vaalea ja muita pienempi. Sehän paljastuikin tiibetinhanheksi, vanhalta nimeltään intianhanheksi. Luontaisesti laji pesii Tiibetin, Sinkiangin ja Mongolian ylängöillä ja talvehtii Intiassa ja Nepalissa. Aikoinaan laji metsästettiin talvehtimisalueillaan lähes sukupuuttoon, mutta nykyisin Intia ja Nepal suojelevat luontoaan esimerkillisesti ja hanhet ovat siellä turvassa. Nykyisin metsästyspaine uhkaa lajia sukupuutolla Kiinassa ja Keski-Aasiassa.

Euroopassa tavattavat tiibetinhanhet ovat kuitenkin peräisin populaatiosta, joka joskus vuosisata sitten istutettiin Alankomaihin. Sieltä jotkut linnut lensivät pohjoiseen, Norjan vuonoille pesimään, ja noista Norjan linnuista osa seikkaili sittemmin myös Suomen Lapin järvillä. Minä näin tiibetinhanhen yllätyksekseni ensimmäisen kerran varusmiesaikanani Santahaminassa, jossa se lensi iloisesti etelään valkoposkihanhien parvessa. Alankomaissa on alettu nykyään hävittää tiibetinhanhia vieraslajina, mikä on mielestäni sekä turhaa että haitallista puuhaa - erityisesti ottaen huomioon, että lajin alkuperäispopulaatio Aasiassa kutistuu hälyttävästi (kuten kaikki Kiinan alueilla pesivät vesilinnut).

Hanhet ovat liikkuvaisia lintuja, jotka pystyvät nopeasti kolonisoimaan uuden pesimäalueen, kunhan niitä ei vainota. Tästähän Alankomaiden, Ruotsin ja Suomen nopeasti kasvanut valkoposkihanhikanta on hyvä esimerkki. Eurooppaan riistalajiksi istutettu kanadanhanhi ja Länsi-Euroopassa laajasti levinnyt niilinhanhi muita hyviä esimerkkejä. Niilinhanhi on nykyiseltä viralliselta nimeltään afrikanhanhi, mutta Pensselisedän tehtyä lajin Suomessa tunnetuksi vanhalla nimellään, annan mennä.

Hanhet eivät ole niin tarkkoja maantieteellisestä sijainnista - ne ovat historiallisesti muuttaneet muuttoreittejään ja pesimäalueitaan merkittävästikin, riippuen siitä, missä on ollut tarjolla lyhyttä ruohoa. Pleistoseeniarojen aikaan sitä oli kaikkialla, koska suuria kasvissyöjänisäkkäitä laidunsi pohjoisilla aroilla kuin Serengetissä ikään. Siksi Egyptin faaraoiden aikaiset maalauksetkin kuvaavat suuria hanhiparvia - tundrahanhia, valkoposkihanhia, punakaulahanhia... - jollaisia Egyptissä ei ole enää viime vuosisatoina talvehtinut. Niilin suistossa talvehtineet miljoonapäiset hanhiparvet ovat olleet peräisin Pohjois- ja Itä-Euroopan valtavilta kosteikkoisilta aroilta, joita arovisentit, alkuhärät ja mammutit pitivät avoimina.

Hanhien ongelma on ollut ihminen. Ne ovat isoja, helposti nähtäviä ja helposti ammuttavia. Lisäksi niiden suurissa kerääntymissä on usein merkittävä osa maailmankannasta, mikä antaa illuusion siitä, että kyse olisi hyvin yleisestä lajista. Kuitenkin jos esimerkiksi Suomessa sallittaisiin nyt valkoposkihanhen vapaa metsästys, suomalaiset ampuisivat koko lajin maailmankannan sukupuuton partaalle vain muutamassa päivässä, sillä niin suuri osa hanhista on kerrallaan tietyillä alueilla. Niillä alueilla, joissa on niille sopivaa lyhyttä ja mehevää laidunmaata.

Epäilemättä Alankomaiden populaatiosta kotoisin oleva tiibetinhanhi oli sen päivän ensimmäinen uusi laji Belgian-listalleni. Näin saman päivän aikana vielä kolme muutakin: kaulushaikaran, pitkäjalan ja ruokokerttusen. Kaulushaikara ja ruokokerttunen ovat tyypillisiä lajeja Blankaartin tapaiselle kosteikolle. Pitkäjalka sen sijaan ei ole Belgiassa yleinen, ja Blankaartissa näkemäni viisi yksilöä ovatkin pohjoisimmat, jotka tästä lajista olen nähnyt. Pitkäjalka on viime vuosikymmeninä levittäytynyt pohjoista kohti ja se on Belgian lisäksi pesinyt säännöllisesti Alankomaissa, jopa Tanskassa. Suomessa sitä on havaittu vasta muutama yksilö. Koska kyseessä on muuttolintu, sillä ei sinänsä olisi ongelmaa levittäytyä Etelä-Suomeenkin, jos vain kesä riittää poikasten kasvattamiseen lentokykyisiksi.

Haikaralinnuista puheen ollen, näin jälleen Blankaartissa kapustahaikaroita, tällä kertaa kaksi. Samoin näin kaksi jalo- ja kaksi silkkihaikaraa, ja tietysti useita tavanomaisia harmaahaikaroita. Kahlaajista mieleen painuivat pitkäjalkojen lisäksi soidintavat mustapyrstökuirit. Myös taivaanvuohia röhähteli lentoon ojanpientareilta. Kesän tulosta kertoivat suuret parvet muutolla olevia haarapääskyjä kosteikkojen yllä. Ne olivat ensimmäiset tänä keväänä - ellei lasketa niitä, joita näin jo tammikuussa Andalusiassa.

*   *   *

Maanantaina olin parikymmentä kilometriä Brysselistä itään Leuvenin suuntaan sijaitsevassa Dijlenlaaksossa, jossa on pienellä etäisyydellä useita mielenkiintoisia luontopaikkoja. Laakso sijaitsee Flaamin-Brabantissa ja merkittävimmät pikkukaupungit lähistöllä ovat Huldenberg ja Oud-Heverlee. Aloitin Doode Bemden suojelualueen parkkipaikalta Sint-Joris-Weertin puolelta ja kävelin järvien kautta Neerijsen kylään, jossa belgialaiseen tapaan on kylän kokoon nähden merkittävän mahtipontinen kirkko.

Sääolosuhteet olivat alusta alkaen koleat ja viimaiset, ja pian alkoi taivaalta tulla ensin rakeita, sitten lunta. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän suuremmin järvillä kelluvia harmaasorsien, tukka- ja punasotkien, nokikanojen ja silkkiuikkujen parvia. Pikku-uikku huuteli ruovikon puolella. Silkkikerttunen oli äänessä täälläkin ja muutama ahdistunut haarapääsky sinnitteli lennossa lampien yllä. Niillä ei varmaankaan ollut kivaa.

Ehdin lähes Neerijsen kirkolle saakka, kun lumisade väistyi auringonpaisteen tieltä. Palatessani olikin jo kauniimpi sää. Se ei kuitenkaan kestänyt, sillä autolle ehdittyäni alkoi taas tulla lunta. Ja kun saavuin Meerdaalin metsään, sääolot olivat muuttuneet siinä määrin ekstreemeiksi, että tein kuten muutkin sinne rohjenneet retkeilijät, evakuoiduin nopeasti takaisin autoille ja päätin ajaa Brysseliin juomaan kupin teetä ja katsomaan, mitä olin onnistunut päivän mittaan kuvaamaan.