Palmusunnuntaina

Tänä palmusunnuntaina oli harmaata ja koleaa, vaikka muutamina viime päivinä aurinko loisti ja kevät eteni. Suuri aalto muuttolintuja ei vieläkään ole saapunut, vain ne samat muutama peippo, jotka ovat tuossa lähimetsässä yrittäneet kuulostaa keväisiltä jo parin viikon ajan. Noidiksi ja jäniksiksi pukeutuneita lapsia on liikkunut alueella koreineen ja pajunkissavitsoineen.

Viime viikonloppuna vein koiran mukanani Viikkiin pitkälle kierrokselle peltojen ja rantojen kautta. Pellot olivat täynnä kanadanhanhia, mutta sieltä täältä löytyi alkuperäisiäkin hanhilajeja: jonkin verran merihanhia, yksi parvi valkoposkihanhia, muutamia tundrahanhia. Kaksi hieman erinäköistä kanadan- ja merihanhen risteymää, joita moni oli käynyt kuvaamassa, joten tiesin heti, mitä katsoin, kun outo hanhi osui kiikareihin. Yksinäinen metsähanhi lensi samana päivänä Kurkimäen yli.

Kävin puolisoni kanssa Vuosaaren Aurinkolahdella. Lahti oli pääosin vielä jäässä, mutta isokoskeloita, telkkiä, kanadanhanhia ja kyhmyjoutsenia oli tullut sulakohtiin. Ensi kertaa pitkästä aikaa soimme itsellemme jopa syömisen ravintolassa. Ei olisi kannattanut, koska heti seuraavalla viikolla tuli taas kasa uusia sietämättömiä laskuja. Taloyhtiöt yrittävät raunioittaa kaikki osakkaansa tehtailemalla remonttivelkoja kuin viimeistä päivää. Jos asuntomarkkinat eivät olisi niin pohjamudissa, harkitsisimme molempien asuntojen myymistä ja vuokralle muuttamista. Asunnon omistamisesta Helsingissä on tullut liian kallista tavalliselle keskiluokkaiselle palkansaajalle.

Talvirenkaita ei enää tarvita, joten tänä viikonloppuna otin kesärenkaisen autoni takaisin käyttöön ja kävin suosikkikohteessani Laajalahdella, joka oli kokonaan vapautunut jäästä. Naurulokkeja ja töyhtöhyyppiä oli tullut parvittain. Runsain sorsa oli tavi, pieniä määriä sini- ja harmaasorsia sekä haapanoita oli myös. Kauempana lahdella kellui kymmenittäin isokoskeloita. Ruovikon laitaa seilasi lautta nokikanoja ja viisi uiveloa. Harmaahaikaroita ja kurkia on alkanut näkyä. Vanhankaupunginlahdella merimetsot ovat jo palanneet yhdyskuntaansa.

Vielä samana iltapäivänä kävimme Gumbostrandissa, jossa sielläkin lahti oli vielä suurimmaksi osaksi jäässä, mutta sulakohdissa oli jo runsain määrin koskeloita ja sorsia. Lokkeja jäkitteli jäillä. Kävimme koiran kanssa Lemminkäisen temppelillä ja puolisoni oli sitä mieltä, ettei paikka ollut täysin huijausta, vaan siellä oli ollut jotain henkisesti merkittävää kaukaisen menneisyyden ihmisille. Paikassa oli myös maanalaisia lähteitä ja veden virtausta.

Tänään olimme Sipoonkorven kansallispuistossa, jonka metsäpolut ovat yleensä varsin hiljaisia. Siksi sinne menimmekin, koska emme halunneet yhtenään törmätä toisiin ihmisiin ja koiriin. Sukkar-koiramme ei välttämättä räksytä joka ihmiselle, mutta joka koiralle kyllä. Sipoonkorvessa harvoin näkee kovin monta lintulajia, mutta silloin tällöin joku niistä harvoista on hyvä laji, ja tällä kertaa sellainen oli kallioisella alueella viereistämme puuta kiertänyt pohjantikka. Pohjoisemmassa Suomessahan se on varsin yleinen laji, mutta harvoin sitä pääkaupunkiseudulla näkee.

Itämaisiin mattoihini oli iskenyt täystuho: vaatekoit olivat tuhonneet täysin yhden suosikkimatoistani (sen, jossa oli tumman oliivinvihreää ja viininpunaista) ja vahingoittaneet monta muuta. Matothan piti alun perin ottaa pois lattioilta ja varastoida koiran takia, mutta nyt ne olisi voinut palauttaa, koska koira on oppinut jo täysin olemaan kusematta, paskomatta ja kuopimatta niitä sisätiloissa. Ikävä kyllä koit olivat pesiytyneet mattoihin pahoin seurauksin. Sääli kauniita ja arvokkaita persialais-, afgaani-, kashmirilais- ja pakistanilaismattoja, joilla on myös niin monta tarinaa menneiltä vuosiltani.

Kevätpäiväntasauksen aattona

Eletään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää Herran vuonna 2026 ja Suomi on jälleen kerran julistettu maailman onnellisimmaksi maaksi. Pääsiäinen koittaa kohta, mutta jo ennen sitä, tänä perjantaina ja viikonloppuna, ovat luvassa maageille tärkeä kevätpäiväntasaus eli uusivuosi, joka on uuden päivänkoiton (newroz) eli uudenvuoden juhla myös kurdeilla, persialaisilla, itäisillä turkkilaisilla sekä Keski-Aasian kansoilla.

Niin ikään tänä viikonloppuna on muslimien ramadanin päättävä eid al-fitr, jota juhlitaan ainakin perinteiset kolme yötä ja päivää. Puolisoni on antanut ymmärtää, ettei ole sattumaa, että juuri tänä vuonna kaikki juhlat osuvat poikkeuksellisesti yksiin, koska mikäpä muukaan tästä olisi vastuussa kuin planeettojen liike. Eletään ilmeisesti astrologisesti aivan poikkeuksellista tähtien uudelleen asemoitumista aurinkokunnassamme ja sieltä katsoen. Ja niinpä arvelen näkeväni lähipäivinä monta kenties yhden ihmiselämän aikana ainutkertaista rituaalia. Auringon paluun lisäksi myös täysikuu osuu yksiin.

Onnelliset suomalaiset varmaankin tanssivat ja laulavat keväisillä kedoillaan, vehreillä vainioilla jalopeurat makaavat karitsain kanssa ja imeväiset leikkivät kyykäärmeen kolon suulla. Lähteillä tanssivat nymfit ja kohtaavat usvassa sylfien sulottaret, ja varmaankin myös maahiset ja salamanterit mönkivät tavattoman onnen vallassa roudasta vapautuvan maan mullissa ja ahjoissa.

Peuroista puheen ollen näin tänään koiran kanssa kävelyllä käydessä kolme metsäkaurista keskellä kirkasta päivää. Löysimme nimittäin polun, jota emme olleet koskaan aiemmin kulkeneet, ja joka talvikuukausina olikin ollut saavuttamattomissa, mutta nyt sulanut.

Eikä siinä kaikki. Tänään löytyi myös parvi kuusitiaisia, varisten hätyyttämä kanahaukka sekä kolme laulujoutsenta, jotka ääneti lipuivat matalalla yli sinitaivaan.

Viime kirjoituksessa mainitsin kiurujen saapuneen Kivikkoon. Niitä seurasivat menneinä viikkoina harmaalokki, sitten sepelkyyhkyjen paluu, ja seuraavina peippo ja punarinta. Pian löytyi myös laulava kottarainen. Näihin lajeihin muuttolintujen paluu on toistaiseksi jäänyt. Metsässä raikaa vielä pääosin paikkalintujen konsertti - tiaiset, viherpeipot ja mustarastaat äänessä. Mutta muutama peippo jo laulaa, ja piakkoin varmaan alkaa kuulua punarintojen ja punakylkirastaiden laulua, muttei vielä.

Lukaisin ties kuinka monetta kertaa elämäni aikana Muumilaakson marraskuun, koska siinä on niin erinomaisia ihmistyyppien kuvauksia. Lisäksi lukaisin ranskalaisen arkeologi-kirjailijan, nimestään huolimatta naispuolisen Fred Vargasin, oikealta nimeltään Frédérique Audoin-Rouzeaun, kirjan The Three Evangelists (englanninnoksena), koska minulle oli Vargasia kovasti kehuttu. Ei tuo tarina nyt vielä niin suurta vaikutusta tehnyt, vaikkei se huonokaan ollut.

Ryhdyin sitten lukemaan Anatole Francen Enkelien kapinaa, osin jatkaakseni Pariisi-teeman parissa, osin palauttaakseni mieleeni ammoisessa nuoruudessani minua suuresti miellyttäneen ironian, jossa France on taitava yli vuosisatain, ja vielä osin senkin vuoksi, että Enkelien kapinassa on kehystarinana gnostilainen vaihtoehtoteoria siitä, miten hyvän ja pahan eeppinen taistelu enkelten keskuudessa menikään, ja kuka olikaan kuka. Täytynee myös verestää muistia John Miltonin Kadotetun paratiisin, apostoli Tuomaan seikkailujen ja Eenokin kirjan osalta.

Laatokan menneestä maailmasta

Se tulee, kuten jo muinaisista ajoista saakka on profetoitu. Kevät nimittäin. Se jo näkyy ja kuuluu. Hanget sulavat, paikkalinnut ovat puhjenneet lauluun ja ensimmäiset varmat muuttolinnut saavuttivat koiranulkoilutuslenkin maaston tänään: kaksi kiurua Kivikon pälvillä.

Mellunpuron sorsat ovat selvinneet talvesta ja päässeet ensi kertaa sitten joulukuun pulikoimaan kotilampareeseensa, joka on sulanut jäästä.

Toki myös sota ja suuri pimeä on tuleva. On tullut aikojen alusta aina uudelleen, sillä ihmisluonto on mitä on. Sotaisa lauma-apina. Ydinaseen käyttö lienee lähitulevaisuudessa todennäköisempää kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen, sillä halukkuus tähän eskalaatioon ja siihen vastaamiseen on niin monella ydinasevaltojen johtajista. Samoin kuin illuusio omasta henkilökohtaisesta rankaisemattomuudesta, kunhan painaa nappia ensin.

Maailmassa on yhdeksän ydinasevaltaa. Ranska ja Britannia ovat vastuullisimmasta päästä, ja sen sateenvarjon alle Suomenkin - ja koko vapaan Euroopan - tulee nyt asettua. Niistä seuraavaksi vastuullisin, ehkä yllättävästi, on Kiina, jolle riittäisi asioiden vyöry talouden ja väestöpohjan voimalla. 

Loput kuusi ydinasevaltaa tanssivat jo iloisesti apokalypson tahtiin. Niiden päihin ja kruunuihin on kirjoitettu synkkiä riimuja ja ne puhuvat pilkkasanoja. Kiina kuitenkin lienee seitsemäs, vaikkei vielä oireile yhtä apokalyptisesti kuin toiset kuusi, ja joku noista seitsemästä on sitten kai se, jota jo ehdittiin luulla menneen talven lumiksi, mutta jonka kuolinhaava parani.

Tolkienilla taikasormuksia oli yhteensä 20, mutta niistä vain yhdeksän oli nimenomaan ihmisten sormuksia, sillä kolme oli annettu haltioille, seitsemän kääpiöille - ja sitten oli vielä se yksi, suuri petos.

*   *   *

Tällaiseen maailmanaikaan ja talven päättymiseen sopi hyvin kirja, jonka tällä kertaa arvostelen, nimittäin Miina Supisen Kultainen peura (Otava 2024). Kuten aiemmin mainitsin, minun oli luettava tämä kirja, koska se käsitteli myös Laatokan Mantsinsaarta, josta äidinäidinäitini oli kotoisin. Näen kirjan takaliepeestä, että myös Supisen juuret ulottuvat Mantsiin.

Kirja alkaa kuitenkin hieman lännempää, Sortavalasta. Eletään 1880-lukua ja Sortavalaan on perustettu opettajaseminaari, jonka on määrä valmistaa kansakoulunopettajia luotsaamaan Suomen katajaista ja monin paikoin vielä varsin pakanallistakin kansaa kansallisen sarastuksen, topeliaanisen eetoksen ja kristillisen arvomaailman aatteisiin.

Sortavalassa tapaavat kaksi Karjalan kahdesta äärestä kotoisin olevaa tyttöä: viipurinsaksalaista kauppiassukua oleva Tilda Sommer ja Mantsin karjalaismystikoita edustava Jelena Päästäinen.

Tilda on vaalea, valoisa, sinisilmäinen, hieman naiivi ja ajoittain tunteilevan ryöpsähtelevä tyttö. Hän on sympaattisen inhimillinen, puhelias ja välillä epävarmakin. Silloin tällöin häntä itkettää. Hän on huomannut, etteivät pojat ja avioliitto lainkaan kiinnosta, ja se on osasyy, miksi hän on halunnut lähteä opettajattaren uralle vastoin vanhempiensa toiveita. Opettajattarilta nimittäin vaadittiin tuohon aikaan naimattomuutta. Avioon astunut nainen ei voinut opettajattareksi ryhtyä, vaan päätyi miehensä rouvaksi.

Mutta on Tildalla myös ilmeisiä taipumuksia alalle: Hän on lukenut, tietää kaikenlaista paitsi Suomesta, myös Saksasta ja suuresta maailmasta. Se etu on kauppiasperheessä kasvamisesta. Mutta vielä selvempi taipumus on Tildan lapsirakkaus. Ilmeinen pedagogi jo teininä.

Jelena on hyvin erilainen: Tumma, mystinen, arvoituksellinen, arvokkaan ylpeä. Ei paljasta tunteitaan kovin helposti, mutta tuntuu aina tietävän, mitä tehdä. Jelenan synkkä salaisuus on rikas setä, Kiril Päästäinen, jonka palvelukseen monilapsisen mantsilaisperheen kalastajaisä on Jelenan lähettänyt. Setä asuu Hiidenvuorta muistuttavan Reikävuoren huipulla Kaikulan kartanossa ja hänestä liikkuu mitä villeimpiä tarinoita Sortavalassa ja muuallakin Karjalassa. Jotain hyvin synkkää sedässä onkin.

Tyttöjen välille kehkeytyy ystävyys, sitten huonetoveruus ja lopulta enemmänkin, mitä varsin moni asia jo alusta asti enteilee. Kirja on siis myös kertomus nuorten naisten välisestä kielletystä rakkaudesta nykyistä paljon vanhoillisempana aikana, joskin tämä säie on vain yksi kirjan monista ulottuvuuksista. 

Takakannen mukaan Supisen romaani on "hurmeinen ja kaunis tarina rakkaudesta, julmuudesta, sankarillisista naisista ja lapsista". Ja tosiaan, onhan se tuota kaikkea. Joskin järjestys on toinen. Hurmeiseen osaan päästään varsin myöhäisessä vaiheessa. Sitä edeltää kepeä ja seesteinen opiskelu ja itsensä etsiminen Sortavalan seminaarissa ja välillä myös kylillä, kestikievarissa ja Laatokan-Karjalan luonnossa, jossa vuodenajat seuraavat toistaan.

Kirja on varsin erikoinen siinä suhteessa, ettei sitä ole aivan helppo asettaa mihinkään perinteiseen kategoriaan. Siinä on kasvutarina, on romanssi, on jännitystä ja yliluonnollisia aineksia, myöhemmässä vaiheessa tulevat mukaan myös pari henkirikosta, synkempiä lapsiin kohdistuvan hyväksikäytön sävyjä sekä lopulta myös klassisen kauhukirjallisuuden elementtejä.

Kirja etenee puoliväliinsä saakka varsin verkkaisella rytmillä. Lukija jää odottamaan, koska se Kiril-setä oikein tavataan ja huhupuheiden todenperäisyyttä päästään raottamaan. Ja koska Jelena oikein vie Tildan lopulta Mantsinsaarta katsomaan, siitä kun on puhuttu jo monta kertaa, mutta aina vain ollaan tiiviisti Sortavalassa. Ja jos jossain käydään niin kääntymässä Viipurissa ja Imatrankoskella, muttei Salmissa eikä Mantsinsaarella.

No, kyllä Salmiin ja sieltä lossilla Mantsinsaareenkin lopulta päästään. Siellä viivytään, osallistutaan heinäntekoon, Tilda kuulee lopulta synkän tositarinan Kiril-sedästä ja Matosaaresta, ja häntä itseäänkin puree käärme. Ja tästä kohdasta alkaen kirjan rytmi muuttuukin toden teolla.

*   *   *

Näytin kirjailijan kuvaa puolisolleni, joka näki valoisan ja hyvän ihmisen - sellaisen naisen, jonka sisällä elää yhä puhtaana, hihkuvana, lapsi. Tämä kuvaus tuntuisi sopivan todella hyvin sekä Miina Supiseen että hänen päähenkilöönsä Tildaan. Ja Supinen näyttääkin tosiaan toimineen niin opettajana, toimittajana kuin myös lastenkirjailijana, mikä selittää monta asiaa Kultaisessa peurassa. 

Kirjailijakuvassa Supinen kuitenkin näyttää ulkoisesti enemmän Jelenalta kuin Tildalta. Ainakin pitkien, kiiltävän mustien hiusten osalta. Kasvojen muoto ja silmien tuike on ehkä kuitenkin enemmän Tildan. Kuka ties hän on kumpikin päähenkilönsä - sekä tähdetär että kuutar.

Jelenan sukunimi on Päästäinen, joka on luultavasti samaa perua kuin Spasjonnyi eli viittaa piennisäkkään sijaan hengelliseen pelastukseen (vrt. pääsiäinen). Nimen valinta ei varmasti ole sattumaa, koska lunastettua, pelastettua tarkoitettu nimi on annettu perheelle, jota muu väki hyljeksii päinvastaisesta syystä, eli uskoen Kiril-sedän tehneen sopimuksen pimeyden voimien kanssa ja saaneen siten rikkautensa. Nimi on muodoltaan samantapainen kuin esiäitini sukunimi Peipoinen, joka on peippo karjalaksi, mutta Päästäisten suvussa kaikilla tuntuu olevan paksut ja pitkät, yönmustat hiukset, kun taas minun esiäitieni hiukset olivat punaiset. Hiuksista puhuminen ei ole epäoleellinen yksityiskohta sillon, kun puhutaan erityisistä ihmisistä, sellaisista kuin esiäitini, väkevä näkyjen näkijä, tai puolisoni, jonka hiukset ovat romaanin Päästäisten laatua.

Koin kirjaa lukiessa myös runsaasti déjà vu -elämyksiä karjalaisten kansanperinteiden ja nimenomaan Laatokkaan liittyvien asioiden suhteen. Äitini muisteli esimerkiksi oman äitinsä kertomuksista sitä, että Laatokan saarilla oli luostareita, mutta myös erakoita ja käärmeitä. Kiril-sedän saama liikanimi Kenobiitti viittaa juuri ortodoksiseen erakkomunkkiin. Ja käärmeillä, käärmesaarella ja käärmeiden kuninkaalla on myös Supisen romaanissa oma mystillinen roolinsa.

Parhaita asioita Kultaisessa peurassa onkin karjalaisen kansanperinteen ja mytologian yhdistely tarinaan. Monen aikalaisen tavoin myös Tilda kerää aktiivisesti muistivihkoonsa paikallisia kansantarinoita, arkkiveisuja ja loitsuja. Hän itse näkee nämä kansatieteellisestä näkökulmasta, mutta kuten tarinoissa tapaa käydä, tarut ja legendat heräävät tietysti eloon ja osoittautuvat ainakin joiltain osin tosiksi.

Kirja alkaa tarinalla Mantsinsaaren kultaisesta peurasta, epäilemättä saksanhirvestä, joka ui saarelle ja antaa uhrata itsensä, jotta saari pääsisi sitä piinanneesta kadosta ja heikosta kalaonnesta. Peura vaihtuu uudempina aikoina härkäuhriin, josta Mantsinsaari olikin tunnettu aina viime vuosisadan alkuun saakka. Supisen tarinassa myös päästään todistamaan härkäuhrin juhlaa, haudoilla käymistä ja ratsastuskilpailua Mantsinsaaressa. Näen loppusanoista, että Supisella on ollut käytössä sama lähde kuin minullakin, eli Valto Peiposen kirja Laatokan Mantsi - härkäuhrin saari.

Harmi kyllä mantereen puolella Salmissa käydään romaanissa vain kääntymässä, siitä kun olisi oman sukuhistorian vuoksi ollut hauska lukea enemmän. Salmi oli aikoinaan Suomen valtioalueen ainoa kulttuurisesti ja kielellisesti itäkarjalainen kunta, aunuslainen ja livviä puhuva. Toki Mantsinsaari mystiikkoineen oli vielä siihenkin verrattuna sangen eksoottinen paikka. Sortavalaa esitellään sitten paljon enemmän, varsinkin seminaarin sijaintipaikkaa Kymölää. Sinne mennään Sortavalan keskustasta sillan yli, sillä se sijaitsee Vakkolahden toisella puolella, mutta romaanista jäi kuva kuin Kymölä olisi ollut saari. Joka tapauksessa laatokallisissa oloissa veden ympäröimänä siellä oltiin, mikä löi leimansa tunnelmiin.

Käydessäni aikoinaan Sortavalassa ja Salmissa ja katsellessani salmen yli saavuttamattomissa siintävää, nykyisin asumatonta Mantsinsaarta, tunsin itsekin tuon maiseman alkuvoimaisuuden. Suomen jäljellä oleviin maisemiin verrattuna tuon seudun maisemat ovat jylhiä. Laatokka ei ole pelkkä järvi vaan käytännössä meri - sen luodoilla elää oma hyljelaji, siellä on kalastajaveneitä hukuttavia myrskyjä ja talvisin sieltä käy kylmä viima. Lisäksi Laatokkaa ympäröivät vaarat ja vuoret ovat maisemallisesti dramaattisempia kuin mikään, mitä Etelä-Suomessa näkee. Pohjoinen on tietysti oma asiansa.

*   *   *

Monet Supisen tarinan varrella kertomista kansantarinoista ovat tuttuja itäsuomalaisesta perinteestä, mutta satu Ivan Tsarevitšistä ja sudesta edustaa slaavilaista kansantarustoa, kuten sankarin nimikin antaa ymmärtää. Se myös muistuttaa muodoltaan persialaista ja muuta vanhaa indoiraanista tarustoa - mistä se tietysti onkin peräisin. Kolme tehtävää, kolme veljestä (joista nuorin on paras), prinsessan pelastaminen ja muodonmuuttaja ovat klassisia elementtejä, jotka toistuvat ikiaikaisessa indoiraanisessa satuperinteessä, siis myös Euroopassa. Kirjailija oli kuitenkin ujuttanut satuun myös yllätysmomentin.

Jäin kirjaa lukiessani miettimään sitä, onko kuvaus seminaarilaisten elämästä kovin realistista - siis ennen kaikkea se, miten vapaasti teinitytöt liikkuvat. Olisiko oikeasti 1880-luvulla yksinäinen nuori neito, opettajaseminaarilainen, voinut riekkua iltoja kestikievarissa - tai edes matkustaa pitkiä taipaleita ilman miessaattajaa? Viipurissa tai Helsingissä sellainen varmaan oli jo tuolloin mahdollista, mutta että Sortavalassa. Vielä omien vanhempieni nuoruudessa nuori nainen ei voinut Helsingissä mennä yksin ravintolaan. Paitsi jos oli huonomaineinen nainen. Opettajaseminaarin aloittaessaan Tilda ja Jelena ovat kuitenkin vielä teini-ikäisiä.

Jäin myös miettimään sitä, mitkä tarinan yliluonnollisista osista on tarkoitettu nimenomaan kansanperinteen esittelyyn, mitkä taas metaforisiksi tai symbolisiksi tasoiksi, jotka kertovat jostain muusta. Tässä romaanissa selvästi kuitenkin kulkee valoisan pinnan alla myös varjoisempi taso, jota varsinkin kirjan vakavoituva loppupuoli alleviivaa.

Käärmeiden väki, käärmeiden kuningas ja vihjaukset veriuhreihin ovat aitoa Laatokan alueen esikristillistä perintöä. Näkijöiden ja parantajien perinteet jatkuivat kristinuskon tultua - usein hyvin kristillisessä vakaumuksessa. Kristityt voivat itse syyttää itseään siitä, että he leimasivat monet metsän, suon ja järven henget pirun ilmentymiksi. Kansa oli metsän ja veden väkeä iät ajat lepytellyt eikä noista tavoista herennyt sillä, että kristityt väittivät heidän pelehtivän pirujen kanssa. Pimeitä puoliahan sellaisesta sitten myös sikisi.

Suuri metsämies Bokta Valmola kantoi mukanaan "noidan tunnuksena" päistään suljettua kupariputkea, jonka Kiril-setä omii myöhemmin omaksi taikakalukseen. Tämä yksityiskohta jäi hieman vaivaamaan, koska aivan vastaavaa en itse tunne karjalaisesta perinteestä. Sen sijaan muualta maailmasta kyllä. Metalliputken kantaminen amulettina oli tyypillinen tapa kantaa joko rullalle käärittyjä loitsuja ja pyhiä kirjoituksia tai vaihtoehtoisesti väen (tai kokonaisen henkiolennon) asuinsijana toimivaa hammasta, luuta, kalloa tai kiveä. Boktan putkessa taisi jokin kilahdella, joten se lienee ollut pergamenttirullan sijaan nimenomaan hammas tai käärmeenkallo, koskapa käärmeiden kuninkaan henki oli yhteydessä juuri tuohon esineeseen.

Kultaisen peuran loppukohtaus, jossa Tilda ja Jelena johdattavat pelastettuja orpolapsia synkästä kartanosta uhrilehdon kautta kulkevaa polkua aamunkoiton valossa takaisin Kymölään, muistuttaa kummasti oman romaanini Sangrialan lopun kohtausta, jossa Mikael ja kumppaninsa johdattavat Riëlin temppeliltä pelastettuja lapsia aamunkoitossa vapauteen ja suojapaikkana toimivalle huvilalle.

Kuuma kuunvaihde

Uudestavuodesta saakka jatkuneet pakkaset heltyivät lopulta helmikuun lopussa ja siirryttiin suojasäihin. Lunta ehti sitä ennen sataa isoiksi kinoksiksi, joita nyt varmaan sulatellaan toukokuulle saakka, takatalvineen. Monesta asiasta lähiluonnossa kuitenkin jo huomaa kevään tulon. Muuttolintuja on saapunut rannikolle, muttei vielä tänne sisemmäs. Sen sijaan paikkalinnut ovat heränneet liikehtimään ja laulamaan vilkkaasti. Tänäänkin koiranulkoilutuslenkillä lauloivat tavanomaisten tiaisten lisäksi tiklit ja viherpeipot. Iltaisin kuuluu mustarastaiden huiluja. Puolisoni aistii jo ilmasta klorofyllin, vaikka se virtaa vasta puiden sisällä, aikeissa tunkea silmuina maailmaan. Elämän energia väreilee jo.

*   *   *

Maailmalla kuunvaihde oli vauhdikas. Helmikuun viime päivinä pitkään jatkunut matalan intensiteetin sotiminen Afganistania hallitsevan Taliban-liikkeen ja naapurimaan Pakistanin välillä eskaloitui täysimittaiseksi sodaksi. Taliban on pitkään pyrkinyt levittämään äärimmäistä tulkintaansa islamista ja shariasta Pakistanin puolella sijaitseville paštualueille Khyber-Pakhtunkhwaan ja Balutšistanin pohjoisosiin. 

Pakistanin puolella Talibania on edustanut niin kutsuttu Pakistanin Taliban eli Tehrik-i Taliban Pakistan, jonka iskut keskushallintoa vastaan ovat olleet rajaseuduilla päivittäisiä. TTP on käyttänyt tukialueenaan aateveljien hallitsemaa Afganistania, eikä Afganistanin Taliban-hallinto ole Pakistanin toistuvista vaatimuksista huolimatta tehnyt TTP:n leireille ja turvataloille mitään - päinvastoin, se on suojellut näitä ja tukenut sotilaallisesti. On kyseenalaista, voidaanko Afganistanin ja Pakistanin talibaneja ylipäätään pitää toisistaan erillisinä liikkeinä, niiden jäsenten sukulaisuussuhteet kun menevät ristiin ja yli Afganistania ja Pakistania erottavasta Durand-linjasta, jota Pakistan pitää kansainvälisenä rajana, mutta jota Taliban ei tunnusta.

Pakistan joka tapauksessa vastasi ilmaiskuin, joita se teki Kabuliin, Kandahariin, Paktiaan, Khostiin ja Nangarhariin. Kohteina olivat niin TTP:n asemat ja turvatalot kuin Afganistanin Talibanin sotilaskohteet. Pakistan ei tehnyt Afganistaniin ilmaiskuja ensimmäistä kertaa, sillä tilanne on eskaloitunut ennenkin. Nyt jo viikon kestänyt aseellinen konflikti on kuitenkin pahemmalla tasolla kuin vuosikausiin ja Pakistanin puolustusministeri myös julisti julkisesti sodan Afganistanille. Pakistanin ilmaiskut ovat jatkuneet - ja samoin Talibanin iskut drooneilla ja altavastaajalle ominaisilla terroristisilla taktiikoilla Pakistanin sotilasasemiin pitkin Khyber-Pakhtunkhwaa, mutta myös Quettassa ja Rawalpindissä.

Minua ei lainkaan surettaisi, jos Pakistan - tai kuka tahansa - syöksisi koko Talibanin vallasta, se kun edustaa maailmanlaajuisesti ahdasmielisintä ja totalitäärisintä tulkintaa islamilaisesta hallinnosta. Meno ei ole vallassaolovuosien aikana kuin pahentunut. Afganistanin sisäinen turvallisuus on parantunut Talibanin murskattua kaiken vastarinnan ja monopolisoitua vallan - siellä käy nykyään jopa turistiryhmiä - mutta totalitäärisen valtion rakentaminen on jatkunut. Kuten näemme, epävakaus on projisoitu Afganistanin ulkopuolelle Pakistaniin, kuten oli odotettavissa alun perinkin.

YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Volker Türk luonnehti hiljattain Afganistania "ihmisoikeuksien hautausmaaksi". Talibanin säätämä uusi rikoslaki edustaa lähinnä keskiaikaista näkemystä yhteiskunnasta. Ihmiset eivät ole enää lain edessä samanarvoisia, vaan rangaistukset riippuvat heidän yhteiskuntaluokistaan. Mullat on vapautettu rikosvastuusta kokonaan - naiset taas oikeuksistaan.

Sellaista tuskin kuitenkaan näemme, että Pakistanin interventio syöksisi Talibanin vallasta. Taliban ja sitä edeltäneet liikkeet ovat osoittautuneet erittäin sitkeiksi ja asennoitumisessaan muuhun maailmaan autonomiseksi tai oikeastaan autistisiksi, minkä ovat saaneet havaita suurvallatkin yksi toisensa jälkeen. Niinpä Pakistanin tavoitteena on lähinnä vain moukaroida Talibania sen verran, että se pakotetaan lopettamaan rajan ylittävät operaationsa Khyber-Pakhtunkhwan epävakauttamiseksi ja kunnioittamaan Durand-linjaa valtioiden välisenä rajana.

*   *   *

Jottei alueella tulisi liian rauhallista, myös Pakistanin ja Afganistanin länsinaapuri Iran sai osakseen tulimyrskyn. Oman oli vasta ilmoittanut saaneensa Iranilta viestiä neuvotteluhalukkuudesta, jolloin Israelille ja sen vanavedessä Trumpin hallinnolle tuli kiire sännätä täysimittaiseen sotaan Irania vastaan. Israel surmasi ohjusiskuilla ajatollah Ali Khamenein ja kymmeniä muita Irania hallitsevan turvallisuuseliitin jäseniä. Yhdysvaltain muskeli taas pantiin moukaroimaan Iranin ilmatorjuntaa ja muuta sotilaallista kapasiteettia.

Iranilainen diaspora pitkin maailmaa on intoutunut juhlimaan vallan vaihtumista Iranissa - todennäköisesti ennenaikaisesti. En jaksa hetkeäkään uskoa, että Trumpin kantti riittää täysimittaiseen miehitykseen ja maasotaan - ja Israelilla sellaiseen on vielä vähemmän kiinnostusta. Ylipäätään luottamukseni sekä Trumpin että Netanyahun motiiveihin on hyvin heikko. Niinpä en oikein näe tässä sodassa sitä suurta riemun aihetta, jota monet nyt ovat kiirehtineet hehkuttamaan.

En tosin jää hetkeksikään kaipaamaan Khomeinin ja Khamenein regiimiä, Pasdarania enkä Basijia, mikäli Iranin islamistihallinto nyt oikeasti kaatuisi ja korvautuisi jollain muulla. Demokratiaa Trump ja Netanyahu tuskin Iraniin haluavat. Israelin suosikki nukkehallitsijaksi olisi Reza Pahlavi, mutta hänen ongelmiaan ovat isänsä onneton perintö sekä se, että häntä kannattaa vain ulkoiranilainen diaspora, kun taas Iranin sisällä hänellä ei liene kannatusta.

Kenellä sitten on? Se on tällä hetkellä hyvä kysymys. Islamistihallinnon aidoksi kannatukseksi on mitattu vain viidennes tai neljännes kansasta. Sekin voi murentua, mikäli pelon ylläpitämä valtarakenne murenee. Iranin oppositio on suorittanut viime vuosikymmeniä useita vaikuttavia kansannousuja, mutta ne on kaikki julmasti murskattu. Onnistuneimmat ovat olleet arabikevään tavoin johtajattomia protestiliikkeitä, mikä onkin selviö, koska autoritäärisissä valtioissa selvästi identifioitavat oppositiojohtajat eliminoidaan, vangitaan tai kompromettoidaan.

Se, että Trumpin ja Netanyahun propagandakoneistot tuputtavat hallitsijaksi uutta šaahia, on ongelma aidolle iranilaiselle oppositiolle, jonka edustajat - diasporassa saati Iranissa - eivät saa näkyvyyttä eivätkä tilaa.

Näin ollen voi hyvin käydä samoin kuin Venezuelassa, eli Trump nimittää diktatuurin eliitin joukosta - esimerkiksi armeijan johdosta - sopivan uuden hallitsijan, joka suostuu luopumaan ydinaseohjelmasta ja jakaa öljydiilejä Trumpin henkilökohtaisille ystäville. Ja vanha valta Iranissa jatkaa, oppositio ja toisinajattelijat murskataan kuten ennenkin ja Venäjän annetaan entisestään pönkittää valtaansa maassa. Geopoliittisia analyysejä keinoälyavusteisesti tekevä Mission Grey asetti ennusteessaan Iranin vallanvaihdon todennäköisyyden 20-50 prosenttiin, jonka loppupäätä pitäisin melko optimistisena, ottaen huomioon esimerkiksi sen, kuinka kauan paljon heikomman Assadin hallinnon kukistaminen Syyriassa kesti - ja millä hirvittävällä inhimillisellä hinnalla.

Siinä sivussa öljyn hinta nousee pilviin, mikä hyödyttää ennen kaikkea Venäjää, samoin kuin huomion ja aseavun siirtäminen pois Ukrainasta Lähi-itään. Venäjän erittäin kylmäkiskoinen suhtautuminen entisen liittolaisensa Iranin avunpyyntöihin on tulkittu yleisesti Venäjän heikkoudeksi - kaikki sen resurssit on mobilisoitu Ukrainaa ja Eurooppaa vastaan - mutta kyse voi olla myös diilistä uuden liittolaisen, Trumpin, kanssa. Putinin hallinto on suoltanut viime aikoina myötämielisiä lausuntoja sekä Trumpin että Netanyahun hallinnoista ja keskittynyt demonisoimaan lähinnä Eurooppaa, se kun on Venäjän näkökulmasta heikko ja siten potkittavissa päähän.

Kiinan suhtautuminen tilanteeseen on kahtalainen. Sille Hormuzinsalmen sulku olisi vähintään yhtä vahingollinen kuin Euroopalle, joskin Kiina voi laskea saavansa energiaraaka-aineensa enenevässä määrin Venäjältä. Venäjän tavoin myös Kiinalle voi myöhemmin olla ennakkotapauksesta hyötyä, mikäli se ryhtyy liittämään Taiwania ja ehkä muitakin Tyynenmeren saaria itseensä sotilastoimin. Kiina on perinteisesti tukenut ajatusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, kunhan valtioiden suvereniteetti asettuu universaalien normien yläpuolelle. Näihin ajatuksiin Iranin sota istuu huonosti.

Venäjä näkee asiat lähinnä imperiaalisten etupiirien ja johtajakeskeisen itsevaltiuden näkökulmasta. Venäjän vastaus Iranin avunpyyntöön oli kuvaava: kun Iran olisi halunnut aktivoida Venäjän kanssa tehdyn puolustussopimuksen, Venäjä vastasi, että sopimus tehtiin Khamenein kanssa - missä hän on nyt? Samaan tapaanhan Venäjä kohteli aiemmin muitakin heikentyneitä ja pulaan joutuneita liittolaisiaan, mikäli nämä eivät kyenneet murskaamaan vastarintaa. Esimerkiksi Viktor Janukovytšiä Venäjä halveksi syvästi, kun tämä ei kyennyt murskaamaan Maidanin mielenosoittajia tankkien telaketjujen alle.

Minulta on kysytty viime päivinä usein, onko kolmas maailmansota jo alkanut. Voi olla. Tai voi olla, että se alkoi jo Syyrian sodasta tai Krimin miehityksestä. Voi olla, että se alkoi jo Venäjän hyökkäyksestä Georgiaan vuonna 2008. Tai sitten sille määritetään jokin muu, nykyhetkeä paljon myöhäisempi ajankohta. Eurooppa ei ole enää niin keskiössä maailmanpolitiikassa, että maailmansodan kriteeri olisi nimenomaan laaja eurooppalainen rintama, johon suuri osa mantereen valtioista joutuu mukaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sellaistakin voisi vielä olla tulossa. Mitä tekee muu Eurooppa jos Trump ja Putin yhteistuumin päättävät pitää vaalituloksen kiistävän Viktor Orbánin vallassa Unkarissa? Entä siinä tapauksessa, että Putinin vähän väliä väläyttelemä Tšehovin ase, ydinaseen käyttö, realisoituukin esimerkiksi jotain ukrainalaista suurkaupunkia vastaan?

*   *   *

On kulunut vuosi siitä, kun julkaisin näistä blogikirjoituksistani kootun kirjasarjan Sudenhuutelijan päiväkirjojen ensimmäisen kirjan, Arabikeväästä Afganistaniin, suomeksi. Johtuen suomalaisista syistä kirjat ovat olleet varsin kalliita. Jos tuo kirja on hinnan vuoksi jäänyt joltain ostamatta, nyt on mahdollisuus hankkia sama kirja edullisemmin - englanniksi. Julkaisin nimittäin kirjasarjan ensimmäisen kirjan nyt myös englanniksi, alustalla, jota muuten ehkä boikotoisin, mutta valitettavasti elämme taloudellisesti sellaisia aikoja, että hinta ratkaisi. Kirjan sisältö ei onneksi alustavalinnasta pahene. Vaikka se kertoo arabikevään ja Syyrian sodan vuosista 2011-2013, se on nyt Iranin sodan ja Afganistanin tapahtumain aikaan yhä ajankohtainen. Ajallinen etäisyys voi ehkä jopa auttaa lukemaan noiden vuosien tapahtumia uusin silmin. Onhan jälkiviisaus loppujen lopuksi suurinta viisautta.

Taloudessa todella eletään madonlukuja edelleen. Tänä vuonna 2026 jo neljätuhatta suomalaista yritystä on hakenut konkurssiin. Lukuisat ulkomaiset investoijat ovat lähteneet Suomesta. Vuoden 2008 lamasta ei ole missään vaiheessa toivuttu, vaan Suomi on junnannut jo 18 vuotta ilman talouskasvua. Muut rakenteellisesti samassa jamassa olleet Euroopan valtiot reformoivat talouttaan rankasti - esimerkiksi Ruotsi uudisti kokonaan terveyssektorinsa ja sillä menee nyt oikein hyvin. Irlanti, joka oli talouskriisissään aivan pohjalla, on nyt Euroopan rikkaimpia maita, ja siellä on täystyöllisyys. Jopa Kreikka ja Espanja ovat suoriutuneet Suomea paremmin. Useampi Itä-Euroopan entinen sosialistimaa on jo ohittanut Suomen.

Minä ja moni muu odotimme, että tämä olisi ollut se asia, jonka oikeistohallitus olisi halunnut saada kuntoon. Mutta ei. Velanotto jatkuu, riistoverotus jatkuu. Mihinkään oikeasti vaikeaan rakenneasiaan ei ole kajottu. Mitä persuihin tulee, mitään ei ole tehty myöskään maahanmuuton järkiperäistämiselle tai siis ennen kaikkea Kelan etuuksien jakelulle. Kaikki jatkuu entiseen malliin - ellei lasketa sitä, että Suomen talouden kurjistaminen on vienyt työpaikat kantaväestön lisäksi myös maahanmuuttajilta, ja heiltä tietysti vielä enemmän. Mutta mitäs siitä, kun rahaa kerran saa Kelasta, sähkö kasvaa töpseleistä ja leipä kaupan laarista.