Lokakuun lopun tapahtumiin koiranulkoilutusreitillä kuului Kivikon ulkoilupuiston lounaiskulman metsän laidoilla monta päivää viihtynyt mustaleppälintu, joka ei edes ollut tavanomaista eurooppalaista mustaa alalajia, vaan keskiaasialaisen punavatsaista phoenicuroidesta. Ensimmäisenä päivänä näin vain suuren joukon poluilla väijyviä bongareita suurine kameraputkineen. Heiltä kuulin linnusta. Seuraavina kahtena päivänä olin valoisan aikaan keskustassa töissä, mutta sitten koitti taas aamupäiväinen koiralenkki, jonka aikana ajattelin tai ehkä jopa sanoin ääneen itsekseni koiralle, että mahtaako muleli vielä olla maisemissa. Ja katso, edestä lehahti tumma pikkulintu, jolla oli punainen pyrstö, ja jäi hetkeksi keltaisena loistavaan tuoksuvatukkapensaaseen ennen kuin karkasi syvemmälle metsän sisään.
Vielä seuraavana päivänä kohtasin kaksi samaa lintua etsinyttä kiikari- ja kameranaista, mutta tuona päivänä en enää itse nähnyt lintua. Joku sen oli kuitenkin vielä silloinkin nähnyt, mutta tuon jälkeen en näe enää tehdyn uusia havaintoja samasta linnusta.
Muihin lokakuun lopun ilmiöihin lukeutuivat urpiaisparvet, joita on tänä syksynä ollut maastossa selvästi enemmän kuin edellisvuonna. Myös käpylintuja on liikehtinyt Kurkimäen nimikkomäellä. Tilhet ovat sen sijaan vähitellen huvenneet marjojen ehtyessä. Samoin rastasparvet, lukuun ottamatta mustarastaita, joiden määrät vielä lisääntyvät talvea kohti, kun pohjoisemmasta Suomesta tulee niitä lisää.
Kävimme Sipoonkorvessa, jossa oli vielä taveja lammella, ja ostoksilla Puhoksessa, Herttoniemessä ja Tammistossa. Puolisoni jäljitti Fidan, UFF:n ja Punaisen Ristin kierrätysmyymälöistä takkeja talveksi ja löysimmekin kummallekin hyvin tyylikkäät vuoratut nahkatakit. Untuvatakit olivat vielä liian kalliita jopa kierrätettyinä. Sen sijaan tulimme heräteostaneeksi muutaman kalusteen, jotka toivottavasti piristävät hieman asuntoamme näinä pimeyden ja köyhyyden aikoina.
Kävimme tänään Talosaaressa viettämässä kekriä Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen torpalla. Siellä sytytettiin oljista kasattu kekripukki tuleen ja tarjoiltiin borssia ja ruisleipää. Sukkar oli mukana ja haukkui kaikkea, hevosiakin. Lahdella oli jonkin verran sinisorsia, telkkiä ja kyhmyjoutsenia.
Illalla ovella kolisteltiin jälleen, ja lyhdyn valossa näkyi joukko manalasta kaivautuneita lapsia, joista pisin oli pukeutunut Edvard Munchin Huudosta inspiroituneeseen Scream-elokuvien Ghostface-naamioon ja mustaan kaapuun. Historia tai kohtalo seurasi kummasti entisillä jäljillä, sillä karkki tai kepponen -uhkauksellaan he saivat täsmälleen saman lahjuksen kuin viime vuonna tähän aikaan, nimittäin paketin Pirkka-keksejä. Ehkä lapsetkin olivat samat kuin viime vuonna, sillä tällä kertaa he eivät kavahtaneet varaston seinästä itseään tuijottanutta hirvenkalloa eivätkä Sukkarin raivoisaa räksytystä.
* * *
Näinä tummanpuhuvina aikoina lukemisenani ovat olleet Heikki Kännön uusin nimeltä Silmät, joka burgundinpunaisilla kansillaan houkutteli ostamaan, sekä Robert Harrisin Enigma, joka kertoo kryptografien sodasta Bletchley Parkissa toisen maailmansodan aikaan.
Kännön Silmät ei jostain syystä tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin hänen edelliset romaaninsa, jotka olen kaikki arvostellut tähän blogiin viime vuosina. Silmät ei seuraa edellisten romaanien jalanjäljissä eikä käsittele kosmisen tason asioita tai edes eurooppalaista esoteriaa. Sen sijaan se on Kännön sukellus ranskalaiseen eksistentialismiin ja erityisesti Pariisiin. Kirjassa ei juurikaan poistuta Pariisista kuin hetkeksi eteläranskalaiseen parantolaan ja sveitsiläiseen sairaalaan, ja Pariisissakin liikutaan tiiviisti muutaman asunnon, kahvilan, ravintolan ja kustantamon alueilla.
Kännölle ominaiseen tapaan fiktio yhdistyy todellisuudessa eläneiden taiteilijoiden elämiin ja taiteeseen. Osa päähenkilöistä on puhtaasti fiktiivisiä, kun taas osa on tunnettuja taiteilijoita. Tältä osin Silmät toistaa samaa kaavaa, jota Kännö on käyttänyt kaikissa edellisissäkin romaaneissaan. Lukija voi siis romaanin tapahtumien ja lukemattomien taide- ja kirjallisuusviittausten myötä tarkistella, miltä samat henkilöt, teokset tai asiat näyttävät tosielämän lähteiden valossa. Kännö ankkuroi proosansa tositapahtumiin - tai ainakin käsittelemiensä taiteilijoiden tosiasiallisiin teoksiin ja julkaistuihin ajatuksiin - mutta varoittaa silti näiden henkilöiden päihin ja suihin panemiensa ajatusten olevan oman mielikuvituksensa tuotetta.
Kirjan nimi, Silmät, tuo mieleen Kännön edellisen teoksen Kädet, jossa kirjan nimi tuntui viittaavan erityisesti Egon Schielen maalauksissa toistuvaan käsimerkkiin. Silmät viittaavat useampaan asiaan, mutta aivan ensimmäiseksi ne viittaavat päähenkilön alussa löytämän Enkelin kirjan sisäkansista tuijottaviin silmiin. Myöhemmin silmät saavat runsaasti muita merkityksiä, joita haetaan Alberto Giacomettin taiteesta, Georges Bataillen sovinnaisuusrajoja rikkoneesta Silmän tarinasta, samoin kuin eksistentiaalisesta ulkopuolisuudesta, seksin salakatselusta ja voyeurismistä.
Kirjan kertojahahmot ovat kumpikin fiktiivisiä. Päähenkilö Lucien Demeny on kirjan alussa teinipoika, myöhemmin kirjailijaksi halajava nuorukainen ja vielä myöhemmin teoksia julkaissut menestyskirjailija. Kuvitteellisen Lucienin kuvitteelliset romaanit on nekin nivottu kuuluisampien tosielämän kirjailijoiden julkaisuhistoriaan ja vaikutteisiin.
Lucienin kanssa vuorotellen tarinaa kuljettaa toinen kertoja, Lucienin ihastus, pitkäaikainen naisystävä ja lopulta ex-sellainen, näyttelijätär Jeanne Lamour eli Joan.
Kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että kaikki sen keskeiset henkilöt sijoittuvat narsismikirjolle, mutta tämä ei liene kovin kummallista, koska kaikki keskeiset henkilöt ovat taiteilijoita: kirjailijoita, näyttelijöitä, kuvanveistäjiä, maalareita, runoilijoita, yleisintellektuelleja. Kuten kaikissa aiemmissakin romaaneissaan, Kännö kertoo tässäkin romaanissa syvällisesti taiteen tekemisen ja taiteilijana olemisen kompleksisesta luonteesta.
Totesin aiemmin, että kirja on Kännön aiempia kirjoja rajoittuneempi maantieteeltään, koska tapahtuu miltei kokonaan Pariisissa. Se on myös ajallisesti rajoittunut Pariisin saksalaismiehityksestä johonkin 2000-luvun alkuun eli karkeasti Lucienin ja Joanin elinaikaan. Kirjassa on huomattavasti Kännön aiempia kirjoja vähemmän ylisukupolvisuutta. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu 40-luvun natsimiehitykseen, jolloin Lucien oli alaikäinen, sekä 60- ja 70-lukujen taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen radikalismiin, mutta näitä ajanjaksoja muistellaan Joanin suulla vuonna 2001.
Kirja käynnistyy miehitetystä Pariisista, jossa ulkonaliikkumiskieltoa uhmaava joukko teinipoikia on murtautunut antiikkikauppaan ja varastaa sieltä mitä kukin saa käsiinsä. Lucien on mukana yhtenä nuoremmista pojista, ja hieman nynnynä, jonka joukon johtaja ja Lucienin kiusaaja Léonce on pakottanut mukaan. Lucien löytää ja varastaa antiikkikaupasta suurikokoisen ja raskaan päiväkirjan, jonka nimi on Le livre de l'Ange eli Enkelin kirja. Kirjasta löytyy lista ihmisiä, jotka kaikki osoittautuvat Ranskan vallankumouksen ajan terrorissa giljotiinillä tapetuiksi. Lucien lisää kirjaan itseään kiusanneen ja äitiään solvanneen Léoncen, ja kuinka ollakaan, Léonce löytyy heti kohta julmasti murhattuna.
Lucienille selviää myöhemmin, että kirja on alun perin kuulunut vallankumoustuomarille, Ange-Sébastien Gabrielille. Kännön aiemmissa kirjoissa yliluonnolliset elementit ovat olleet selvästi suurempia ja selittävämpiä, kun taas Silmissä yliluonnollinen on läsnä lähinnä Enkelin kirjan kautta. Kun aiemmissa romaaneissa on seikkaillut luciferisia ja mytologisia hahmoja, Silmissä paha saa paljon banaalimman muodon: vallankumoustuomarin sadistinen henki näyttää jääneen elämään kirouksen muodossa hirnyrkkinä toimivaan päiväkirjaan. Jää lukijan tulkittavaksi, onko Angen haamu todellinen vai vähitellen sekoavan kirjailijan mielikuvitusta.
Vaikka Enkelin kirja kulkee läpi koko Silmien, se jää lopulta taka-alalle. Etualan valtaavat ne tosielämän hahmot, jotka Kännö on valinnut marssimaan Lucienin elämään. Tärkeimmiksi näistä nousevat Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir sekä kuvanveistäjä Alberto Giacometti. Sartre ja Giacometti vaikuttavat syvällisillä tavoilla Lucienin ja Joanin elämään, mutta heidän lisäkseen vieritetään estradille sivuosiin monta muutakin tosihenkilöä, esimerkiksi Marcel Proust, Jean Genet ja Georges Bataille, samoin kuin joitain mielikuvituksen tuotetta olevia kirjailijoita ja kustantajia. Mielenkiintoista kyllä, Albert Camus ei esiinny kirjassa henkilönä, mutta häneen viitataan moneen kertaan, ja vieläpä niin, että Lucien pitää hänen kirjoistaan enemmän kuin Sartren tunkkaiseksi käyneestä kommunismista. Giacomettia käsitellään hyvin suopeassa ja ehkäpä ihailevassakin valossa, Sartrea paljon ristiriitaisemmin.
Polveileva ja rönsyilevä tyyli läpi Silmien tuo mieleen ranskalaisten eksistentialistien kirjat samoin kuin tyylilajin, jota Kännö käytti Käsissä yhden päähenkilönsä, Julian Angelin äänenä. Jotain perin ranskalaista on siinäkin, että Silmissä henkilöhahmot kaiken polveilunsa ja rönsyilynsä ohessa palaavat yhä uudelleen, väliin pakkomielteisesti, seksiin liittyviin fantasioihinsa ja komplekseihinsa. Ja tietysti äiti- ja isäsuhteisiinsa.
Seksiin liittyviä vinoutumia vieritetään esille monta, muttei samoja, joita Kännö on sivunnut aiemmissa romaaneissaan. Aiemmissa tarinoissa oli homo- ja lesbosuhteita, veljen ja sisaren välistä sukurutsaa ja tietysti jumalolentojen mitä kummallisimpia suhteita. Silmissä sen sijaan sivutaan mm. sadismia, voyeurismiä, cuck-ilmiötä ja kolmen kauppaa, hieman myös prostituutiota. Bataillen kirjan perverssit yksityiskohdat muuttuvat Lucienin päähänpinttymiksi, joihin hän palaa yhä uudelleen - ainakin mielikuvituksessaan, joka kirjan loppupuolella ei enää aina selvästi erotu tosikokemuksista.
Kännö yhdistää seksuaaliset kompleksit siihen Sartren suuhun pantavaan teesiin, että vain itsensä täydellisesti likoon paneva kirjailija on oikeutettu kirjoittamaan yhtään mistään. Luonteeltaan ja tavoiltaan melko sovinnaisen Lucienin on tavallaan pakko kehittää itselleen yhä kummallisempia seksiin ja periytymiseensä liittyviä komplekseja ollakseen uskottava taiteilijana. Seurauksena on todellisuuden ja mielikuvituksen sekoittuminen ja lopulta mielenterveyden järkkyminen ilmankin tositaiteilijoiden runsasta päihteiden käyttöä.
Näyttelijätär Joan ei ole aivan tavanomainen ihminen hänkään, mutta hänen kertojaäänensä on roimasti Lucienia realistisempi. Ehkä juuri se, että hän on näyttelijä, auttaa häntä jatkuvasti erottamaan toisistaan, mikä on näyttelemistä ja rooleja, mikä taas ns. tosielämää. Lucienilta nämä menevät enenevässä määrin sekaisin. Hän ei loppua kohti ole kovinkaan selvillä siitä, mitä on oikeasti tehnyt ja mitä vain kuvitellut, ja alkaa myös nähdä hummereita, joita Sartrekin meskaliinikokeilujen seurauksena kertoo näkevänsä.
Hummereiden lisäksi Lucien näkee silloin tällöin hallusinaatioita Ranskan vallankumouksen tapahtumista ja Bastiljin valtauksesta, jotka sekoittuvat 60-luvun vasemmistoradikalismin ja Algerian sodan massamielenosoituksiin Pariisin kaduilla.
Feminismiäkin ehditään kirjassa hieman käsitellä, mutta jostain syystä ei niinkään Beauvoirin kautta vaan kuvitteellisen kirjailijattaren Viviane Bouchen. Ainakaan en löydä viitteitä, että kyseinen henkilö olisi ollut todellinen.
Olen aiempienkin kirjojen kohdalla ihmetellyt toisinaan sitä, miksi Kännö on antanut anglosaksisia nimiä joillekin ranskalaisista hahmoistaan. Sama toistuu jälleen Silmissä kirjan alun poikajoukon kohdalla. Léonce on vielä nimenä selvästi ranskalainen, vaikkakin oli kuvattuina vuosina sangen harvinainen nimi. Mutta entä Avery ja Miquel? Avery esiintyy etunimenä lähinnä englanninkielisessä maailmassa - Pariisissa ei ollut tekoälyhaun perusteella 40-luvulla kirjoilla yhtäkään sen nimistä. Miquel taas on katalaanimuoto Miguelistä, joka 40-luvun Pariisissa olisi ollut Michel, varsinkin menneinä aikoina, joina Ranskan assimilaatiopolitiikka oli hyvin voimakasta.
No, nimiä ei tarinoihin välttämättä valita niiden edustavuuden tai tyypillisyyden mukaan. Ehkä ne Kännöllekin ilmestyvät samaan tapaan kuin itselleni. Henkilöt kertovat nimensä joskus ilmestyessään unessa, joskus ne taas vain kirjoittavat itsensä ruudulle vähän samaan tapaan kuin nimet ilmestyivät Enkelin kirjaan Lucienin käsialalla, vaikkei Lucien ensin muistanutkaan niitä sinne kirjoittaneensa.
Romaaneissa - varsinkin useammalla tasolla tarinaa kuljettavissa ja symbolisesti tulkittavissa - esiintyy usein esineitä, joilla on oma kaarensa, ja jotka kohtalonomaisesti päätyvät yhdeltä henkilöltä toiselle ja ehkä kolmannelle. Silmissä sellaisia ovat esimerkiksi Enkelin kirja, Averyn alkukohtauksessa varastama floretti sekä Gérardin haljennut peili ja Lucienin sen tilalle hankkima. Kaikki taisivat vielä olla peräisin samasta mystisestä antiikkiliikkeestä, johon alkusivuilla murtauduttiin. Näillä oli omat kaarensa ja henkilöiden kohtaloihin vaikuttavat osansa, kuten Titaanien ajassa kapteenin hatulla ja vihertäväkahvaisella tikarilla.
Jos pitäisi nostaa Silmistä joitain ydinajatuksia, yksi sellainen olisi epäilemättä kysymys siitä, mistä ja miten kirjailijalla on lupa kirjoittaa. Eksistentialismin piti olla vapauttavaa, mutta tuo vapaus loi kokonaisen kaapillisen uusia pakkopaitoja, vähän kuten näyissä välähtelevä Ranskan vallankumous söi lapsensa ja päätyi terroriin.
Toinen tarinasta nouseva ajatus on Lucienin traagiseen hahmoon pukeutuva havainto siitä, kuinka kauneutta tavoitteleva ja kauneuden saavuttava sittenkin pakenee sitä rujoon ja perverssiin. Yleviä ja epäitsekkäitä ajatuksia seuraavat alhaiset ja itsekkäät teot. Ja yhä vain ihminen, taiteilijakin, kyselee syyllisiä itsestään ja muista sen sijaan, että korjaisi omia tai isiensä vääriä tekoja.
Kolmas tarinasta nouseva ajatus on se, mikä tuo mieleen Runoilijan Aurelianin ja Käsien Julianin kohtalot. Lucien ihailee ja inhoaa Sartrea, muttei pääse tästä henkisesti eroon - ei, vaikka tietoisesti torjuukin keskeisiä elementtejä Sartren ideologiasta ja on kykenevä käsittelemään tätä ironisesti. Camus miellyttää Lucienia selvästi enemmän, mutta silti hän ei lähesty tätä eikä edes tämän kustantajaa Gallimardia, vaan pinttyy kaavoihin. Tallaa yhä uudelleen samoja latuja, joita kompleksit ohjaavat - usein harhaan.
Kirjan henkilöille näyttää olevan huomattavasti helpompaa puhua panemisesta tai kananmunan rikkomisesta perseellä kuin romanttisesta rakkaudesta. Tämä ei johdu Kännöstä, joka on kirjoittanut kauniisti romanttisesta rakkaudesta aiemmissa romaaneissaan, vaan henkilöhahmojen omista rajoitteista. Joan on hahmona useimpia muita vakaampi, johdonmukaisempi ja tuntemuksiensa tiedostamisessa aidompi - vaikka onkin näyttelijä, tai ehkä juuri siksi.
