Isosaaressa

Sunnuntain retkikohteeni oli poikkeuksellisen nostalginen, nimittäin Isosaari, Helsingin edustalla viimeisenä suurempana saarena ennen aavaa sijaitseva entinen linnakesaari, jonka Puolustusvoimat jo vuosia sitten luovutti siviilihallinnolle.

Vietin siellä vajaan vuoden elämästäni 30 vuotta sitten, ja vaikka alokasajasta jäikin lähinnä huonoja muistoja, koko se muu aika merivalvontatehtävissä muuttui nopeasti niinkin mieluisaksi, että toisinaan jätin menemättä mantereelle lomillani, vain voidakseni kulkea saarta ympäri lintuja katsomassa. Isosaari oli vastuussa siitä, että lintuharrastukseni palautui aktiiviharrastukseksi, jota se on ollut aina niistä päivistä lähtien. Olin ollut kiinnostunut linnuista ja luonnosta lapsesta saakka, mutta teini-iässä ulkoiset paineet vanhempien ja kaverien puolelta olivat joidenkin vuosien ajan taannuttaneet kiinnostukseni, se kun oli kaikkien muiden silmissä friikkiä ja epänormaalia. Olisi pitänyt olla kiinnostunut urheilusta, musiikista tai seurustelusta - asioista, joista normaalinuoret oletettavasti olivat kiinnostuneita. Jos osoitin intohimoa jotain asiaa kohtaan - kuten lintuja - se sai heti kielteisen leiman.

Isosaari oli kuitenkin alku systemaattisille havaintotilastoilleni ja pinnalistoilleni. Valitettavasti tuolloin alkuvuosina en vielä merkinnyt kunnolla muistiin tarkkoja päivämääriä, ja silloinkin kun merkitsin, ne katosivat myöhemmin muutoissa ja mullistuksissa, päätyen milloin avotakkaan ja milloin roskalavoille. Surullista, miten ympäristön epäarvostus voi vaikuttaa siihenkin, miten itse sitten jättää arvostamatta omia töitään, joilla olisi vuosikymmen myöhemmin ollut arvoa aikuiselle itselleni. No, aina voi lohduttautua sillä, että se, mikä on tarkoitettu, lopulta puskee tiensä läpi. Minusta ei tullut urheilullista eikä instrumentin soittajaa, mutta luontoharrastus jäi ja varmasti säilyy niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Isosaari oli legendaarinen lintupaikka, melkeinpä eksoottinen 19-vuotiaalle, joka oli kulkenut ikänsä tavanomaisissa sisämaan ja rannikon lintupaikoissa. Niemenkärjet, lahdet ja sisäsaariston saaret eivät antaneet sitä elementtien kohtaamisen ja rajaseudun tunnelmaa, jonka Isosaari tarjosi. Asiaa edesauttoi istuminen päivät pääksytysten auringonnousun tunteina tornissa tähystelemässä merelle laitteilla, joilla hyvällä säällä näki Viroon saakka. Arktisten vesilintujen ja kahlaajien muutto kulki usein aivan merivalvonta-aseman editse ja tornista saattoi katsella parvien etenemistä loistavassa valossa ja yläperspektiivistä tummaa merta vasten. Uskomatonta. Isosaaren syksyssä säväyttivät yksinäinen harhautunut pikkuruokki ja harmaahaikaroiden kertyminen parviksi kallioisille rannoille - mikä sekin oli silloin vielä erikoista aloittelevalle lintumiehelle, jonka lapsuuden kohokohtiin kuului ensimmäisen harmaahaikaran läheltä näkeminen Tuusulanjärvellä. Merikotkia oli niitäkin välillä parvittain, ja merimetsoja meni sadoittain - mikä ei silloin vielä ollut kovin tavallista, jos merta katseli mantereen puolelta.

Arktikan päälajit - valkoposkihanhi, sepelhanhi, alli ja mustalintu - tulivat hyvin tutuiksi, samoin kahlaajamuuton aiemmin harvinaisina pitämäni punakuiri ja tundrakurmitsa. Isosaaren kevääseen mahtui kuusi jääkuikkaa, kaksi kumpaakin kyhmy- ja allihaahkoja, ja tietenkin kaikki tavanomaisemmat lajit. Saaren nummelta löytyi suopöllöjä ja isolepinkäisiä, sen viidoissa lauloi viitakerttusia ja viitasirkkalintuja. Isosaaren lajilistan kokonaismäärää asepalveluksen päättyessä en enää muista, mutta se muodosti myöhemmin pohjan lajilistojen keräämiselle kaikista muistakin paikoista, joissa oleilin tai retkeilin. Yliopistoon mennessäni järjestin nuo havainnot Excel-taulukoksi, joka seuraavien 30 vuoden aikana paisui nykyisiin 3951 lajiin. Tämä vuosi 2026 on ensimmäinen sen koommin, kun en ole saanut listalle yhtään kokonaan uutta lajia. Vaikka tässä on vielä muutama kuukausi aikaa yrittää, vaikuttaa todennäköiseltä, ettei eliksiä tänä vuonna tule, koska tiedossa ei ole matkoja paikkoihin, joissa en olisi jo nähnyt kaikkia säännönmukaisia lajeja. Oi niitä Isosaaren kevätkuukausia, kun uusia eliksiä tipahteli viikoittain.

*   *   *

Armeijasta kotiuduttuani en ollut sen koommin käynyt Isosaaressa ennen kuin nyt. Sinne oli pitkään hankala päästä ja aina kun tuollaista matkaa suunnittelin, yhteysaluksia ei kulkenut, ainakaan oikeina päivinä. Puolustusvoimat luopui saaresta asteittain vuosina 2012-2014, saari avattiin tavallisille vierailijoille vuonna 2017, jonka jälkeen saarta pyöritti vuoteen 2023 sopimuksella matkailuyritys. Yrittäjäkin lähti 2024, kun toiminta kaatui jatkuviin sopimus- ja infrastruktuurivaikeuksiin, ja tuosta lähtien saari on rappeutunut asumattomana. Mikä ei välttämättä ole saaren lintujen ja eläinten kannalta huono asia.

Saaren siirtyminen Puolustusvoimilta siviilihallintoon osoittautui alun perin tuhoisaksi saaren ainutlaatuiselle luonnolle. Saaren ikimetsä hakattiin välittömästi, perusteena jokin keinotekoinen hakkuukiintiö, joka täytettiin ulkosaariston saaresta, tuhoten siten tuo maagisen aarniollisena säilynyt synkeän ja sammaleisen jylhä ympäristö, jossa elivät Helsingin viimeiset metsot, ja jonka kuusikkoisilla rippeillä nykyisin yhä pesivät teeri, idänuunilintu, pikkusieppo ja muita hyviä lajeja. Suomessa on kummallinen pakkomielle, että jos jossain kasvaa vanha puu, se pitää "hoitaa" pois. Näemmä myös vanhat haavat on järjestelmällisesti kaadettu. Onneksi joitain vanhoja lehtipuita on vielä jäljellä, esimerkiksi jykeviä tervaleppiä.

Vastaavaa hoitamisasennetta ei ole kuitenkaan sovellettu saaren yhtä lailla poikkeuksellisen arvokkaisiin avomaihin, joita armeija-aikana kutsuimme nummeksi tai savanniksi, ja joka on nyt silkkaa vesakkoa. Saarelle olisi pitänyt päästää kunnon lauma nautoja tai visenttejä laiduntamaan ketoja, kun ne vielä olivat olemassa. Nyt niin niityt kuin ampumaratakin olivat umpeen kasvaneet. Vanha työpaikkani, merivalvonta-asema, on yhä Puolustusvoimain suljettua aluetta, mutta aidan takaa ulkopuolelta sitä pääsi katsomaan. Kasematti, jossa majoitustilammekin muinoin olivat, oli nyt varsin apokalyptisessä tilassa, veden vallassa.

*   *   *

Retkikunta lähti Kauppatorilta aamulla kahdeksalta, taivaanrannan vielä rusottaessa. Retkueita oli itse asiassa kaksi, sillä erään lintuyrittäjän kasaaman pienemmän ryhmän lisäksi, johon kuuluin, tuli samalla aluksella saarelle myös suurempi Tringan retkue. Suurin osa retkeläisistä tosin vietti päivän staijipaikoissa merelle tuijottaen, kun taas vähemmistö meistä kolusi saaren eri kolkkia. Minä tehokkaasti koko saaren ympäri johtuen siitä, etten ollut kantanut mukana kaukoputkea (joka merellä kulkevan muuton tarkkailussa on välttämättömyys), ja koska halusin nimenomaisesti nähdä vanhat inttiajan paikat.

Saarelle rantautuessamme oli heti vastassa parvittain västäräkkejä ja niittykirvisiä, rautiainen puikki pensaissa ja pari isokoskeloa kellui poukamassa. Peninniemeä kohti kulkiessamme pian jo kävi selväksi, että saari oli täynnä pikkulintuja. Suuria tiaisten, hippiäisten ja tiltalttien sekaparvia oli kaikkialla. Hippiäinen ja tiltaltti yhdessä vihervarpusen kanssa olivat todennäköisesti saaren runsaimpia lintuja tuona päivänä. Vihervarpusten kanssa parveili myös urpiaisia, jotka ovat manner-Helsingissä olleet vähissä tänä syksynä. Punarintoja ja peukaloisia oli hyvin paljon.

Nopeasti tiais- ja tiltalttiparvista alkoi löytyä muiden hysyjen yksilöitä, muutama pajulintu, mustapääkerttu, siellä täällä laulurastas. Jo kohta niementyveen ehdittäessä huudahti yksi retkikuntalainen: ino! Se tarkoittaa harvinaista syysvierasta, taigauunilintua, jonka tieteellinen nimi on Phylloscopus inornatus. Sieltähän se ino löytyi ja saaressa oli niitä useita, koska laji löytyi ainakin neljästä eri kohdasta eri ihmisten toimesta. Tänä syksynä olin ehtinyt löytää saman lajin aiemmin jo kotini viereiseltä kukkulalta, mistä kirjoitinkin kuun alkupuoliskolla tässä blogissa.

Toinen hyvä laji oli suopöllö, joka oli piileksinyt maassa Peninniemen tyvellä ja lähti lentoon ryhmämme saapasten kompatessa tahattomasti heinikkoa inojahdissa.

Merellä meni merimetsoja, mustalintuja ja tukkasotkia. Yli lipui läheltä neljä muuttavaa hiirihaukkaa ja saaressa oli paikallisina useita varpushaukkoja verottamassa pikkulintuparvia. Kaukoputkelliset näkivät myös Santahaminan yli lentäneen kiljukotkan sekä sini- ja arosuohaukan, jotka minä missasin vaeltaessani läpi saaren polkuja, mutta näinpä sen sijaan ainakin viisi teertä, jotka pörähtivät lentoon edestäni yksin tai kaksin. Ainakin yksi teerikukko myös pulisi äänekkäästi männikössä. Isosaari lienee tänä päivänä varmimpia paikkoja löytää teeri Helsingin alueelta. Ei sitä Nuuksiossa tai Sipoonkorvessakaan ole helppoa löytää.

Myös saaren korppipari näyttäytyi kronkkuen useaan kertaan. Eivät ne tietenkään ole enää sama pari kuin 30 vuotta sitten, mutta on silti mukavaa huomata, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet.

*   *   *

Kävin lauantaina Kivihaassa kummitytön syntymäpäivillä. Hän on lähdössä Heidenheimiin sisäoppilaitokseen miekkailemaan. Senaatintorilla on kansainväliset suurmarkkinat, joissa on ruokia ja käsityötuotteita lukuisien maiden lippujen alla - kuljin siitä läpi palatessani Isosaaren veneeltä. Moni viime päivistä on ollut sateisia, kun taas toiset, kuten tänään, kauniin aurinkoisia.

Löytöretkistä kohti kaamosta

Kivikon ruohikoille pelmahti vielä kertaalleen isoja parvia suokukkoja syyskuun 11. päivänä. Syyskuun toisella ja kolmannella viikolla löytyivät myös koirareitin lintulajit 100, 101 ja 102. Sadanneksi lajiksi ilmestyi yllättäen pikkusieppo ja sitä seurasivat taigauunilintu ja pähkinähakki. Kaikki kolme löytyivät Kurkimäen nimikkomäeltä, jossa on kauniisti keltavihreää metsää, sammaloituneita Nikolai II:n ajan linnoitteita ja puutarhoista luontoon levinneitä marjovia pensaita, kuten tuomipihlajia, terttuseljoja ja lumimarjoja, mutta tietysti myös luonnonvaraisia pihlajia, tuomia ja vadelmia.

Taigauunilintu oli mukava löytö, jonka olen vain kerran aikaisemmin löytänyt Suomesta, ja siitä on aikaa. Elikseksi sain sen aikoinaan talvehtimisalueiltaan Kaakkois-Aasiasta, jossa olenkin nähnyt sen useammassa maassa. Kun kuulin sen kaksitavuisen kutsuäänen, ajattelin heti, että hei, tuohan kuulostaa aivan kashmirinuunilinnulta, joihin totuin talvisin Pakistanissa, mutta äänessä on jotain vähän toisin. Tiesin, mikä lintu on kyseessä jo ennen kuin sain sen näkyviin.

Pähkinähakeilla on ollut tänä syksynä kova vaellus ja niitä on pakkautunut etelärannikon saaristoon. Myös närhillä näyttää olevan vaellusvuosi, sillä niitä on näkynyt paljon Kivikon tammissa keräilemässä oravien kera terhoja, ja silloin tällöin myös Kurkimäellä.

Puolisoni rakastaa pitkiä automatkoja, joiden aikana kuuntelee musiikkia ja katselee maisemien vaihtumista, tietä ja satunnaisia näkyjä. Hän viihtyy vielä paremmin, jos on pilvistä ja tihuttaa. Painuvan auringon maalaama taivas ja kuun ilmestyminen ovat hänelle joka kerran kauniita.

Niinpä eräänä iltapäivänä ajoimme pitkän matkan länteen, Kirkkonummen ja Inkoon kautta Karjaalle, Billnäsiin ja Pohjaan. Sitten Tammisaaren suuntaan, jossa menimme Västerbyn luontopoluille, näimme Vitsjönin ja Trollskogin. Lammella oli telkkiä ja kaakkuri, metsässä töyhtötiaisia ja hippiäisiä. Palokärjet huutelivat jylhästi.

Eräänä toisena päivänä menimme jälleen Sipoonkorpeen, tällä kertaa Storträsketin polulle. Storträsket ei ollut erityisen stor, mutta kaunis lampi se kyllä oli. Maastossa oli siirtolohkareita, sieniä ja eksynyt tammi korven keskellä.

Leipomokahvila N'avetta Vanhalla Porvoontiellä oli niin hyvä löytö, että ihmettelimme, miksemme ole tulleet siellä pysähtyneeksi aiemmin. Nyt ehdimmekin käydä siellä jo useana alkuiltana. Erinomaisia piirakoita, kakkuja ja leipiä, mitä viihtyisin puutarha.

Kävimme Kulloon kartanon mailla, jossa oli metsiä, peltoja ja pakoon pötkiviä hirviä, joita Sukkar haukkui. Hanhiaurat lipuivat ylitsemme kaakattaen.

Minulla oli myös lyhyt työmatka Kööpenhaminaan, jonne lensin tiistai-iltana ja otin Kastrupista junan sateeseen ja ukkosmyrskyyn, joiden armoilla kävelin hotellilleni. Onneksi seuraava päivä oli mitä seesteisin. Lounastimme kokousten välillä pohjoismaisella porukalla Kanalhusetissa. Kun päivän työrupeamat oli tehty, minulle jäi vielä aikaa kävellä ympäri kaupunkia ja ottaa tuoppi Galatheassa, jonka nimi muistutti retkikunnasta, joka vuosina 1845-47 purjehti korvetti Galathealla maailman ympäri, tehden matkalla biologisia, etnografisia ja geologisia tutkimuksia, vieraillen Nikobaareilla (joita Tanska yritti tuolloin vaatia siirtomaakseen) ja luovuttaen Tanskan Intian-aseman Tranquebarin brittien kauppakompanjalle. Intian ja Nikobaarien lisäksi retkikunta vieraili Kaakkois-Aasiassa, Jaavalla, Filippiineillä, Kiinassa, Havaijilla, Tahitilla ja Etelä-Amerikan satamissa. Galathean kapteeni Steen Andersen Bille kirjoitti tutkimusmatkasta kolmiosaiset muistelmat.

Tanskasta palattuani kävimme jälleen sekä N'avetassa että Sipoonkorvessa, tällä kertaa Fiskträsketin pienellä järvellä. Korpit havisivat ja kronkkuivat yllämme korpimetsässä.

Kävimme myös tuulisena ja tihkuisena syysiltana Ramsinniemen rannoilla, jossa ainoa lintu oli metsän puolella tikittänyt punarinta.

Valkoposkihanhet olivat jonkin aikaa poissa Kivikon lätäköltä ja joku oli löytänyt heittopaikalta hauleja. Onneksi ne sittemmin palasivat kuusin-seitsemänkymmenin, kaakattaen viehkosti ja polskien lammessa. Niitetty mäki on kasvanut täyteen hattivatteja, tarkemmin sanoen suomumustesieniä.

Palasimme Kulloon Kotituvan pizzeriaan eräänä iltana vain sen vuoksi, että hämärässä se edusti Lana del Rey -henkistä estetiikkaa.

Kahdella eri iltavierailulla Porkkalanniemelle näimme Vetokannakselta laskevan auringon muodostavan pilvivanaan suuren silmän, josta lähtevät säteet muistuttivat egyptiläisten aurinkosymbolien käsimäisiä säteitä, ja nuo kädet osoittivat Porkkalan ja Upinniemen väliin jäävään saareen. Kyseinen saari näyttää olevan nimeltään Ukonmaa, joten ehkä muinaisetkin ovat tuolla rantakallioilla katsoneet taivaallisia valoilmiöitä ja ajatelleet paikassa olevan jotain pyhää. Ruotsiksi Ukonmaa on tosin koomisesti Gubbelandet, sijaitsee Ramsön eteläpuolella. Ukonmaan länsipuolella ovat myös Länsi-Ukko ja Itä-Ukko, muttei Pikku-Ukkoa. Näille saarille ei valitettavasti pääse retkeilemään eikä etsimään silmän ja käden osoittamaa haltioiden aarretta tai Ukon kulttipaikan arkeologisia jäänteitä, koska saaret kuuluvat Puolustusvoiman suljettuun vyöhykkeeseen.

Olen lukenut viime aikoina mm. myyttisestä Khidristä, Percivalin legendasta ja Brunetto Latinista, joka muistetaan Dante Alighierin mentorina.

Syksyn edetessä Kurkimäen metsään pelmahti järripeippoja ja samalla oli ilmeisesti pudotuskeli, koska sieltä löytyivät myös syksyn todennäköisesti viimeisiksi jäävät harmaasieppo, pajulintu, muutama tiltaltti ja mustapääkerttu. Muuttava kiurukin lensi kallioiden yli. Sukkar yritti pelotella räksyttämällä kahta sähköpotkulaudalla liikkunutta arabitaustaista pikkupoikaa, mutta nämä yllättivät Sukkarin räksyttämällä takaisin ja juoksemalla Sukkarin perässä, kun yleensä lapset pakenevat Sukkaria.

Kävimme myös Riihimäellä ja Sammalistonsuolla, jossa oli kurkia, joutsenia, sorsia, nokikanoja ja suokukkoja. Petomuuttoa edusti vain kaksi haukkaa, jotka muuttivat niin kaukana, ettei niitä saanut määritettyä. Illalla grillasimme serkkuni kanssa, joimme sardinialaisia ja apulialaisia viinejä ja katselimme Ylen erinomaisen dokumenttisarjan Kaamos suomalaisesta metallimusiikista. 

Kaamosta kohti vähitellen mennään, mutta vielä valoa riittää. Valitettavasti politiikassa näyttää siltä, että maailma, tai ainakin Eurooppa, tulee kohtaamaan pimeyden ajan.

Syksyn alku

Ostovoiman jatkuvasti laskiessa meillä ei ole varaa lomiin. Onneksi luonnossa kulkeminen on yhä edullista ja pääkaupunkiseudulta löytyy karttoja tutkimalla yhä koko ajan uusia paikkoja, joissa emme ole vielä käyneet, tai joissa käymisestä on jo pitkä aika. Polttoaineen hinnannousu tekee jo Porkkalassa saakka käymisen taloudellisesti vaikeaksi eikä sitä voi tehdä liian usein, joten katse kohdistuu meistä katsoen maantieteellisesti lähempänä oleviin paikkoihin, kuten Vantaan itäosien ja Sipoon maaseutuihin.

On inhottavaa, että kävijöiden piinaksi on Sipoonkorven kansallispuiston parkkipaikoista tehty maksullisia, ja tietysti vaatien sovellusten latailemista kännyköihin paikoissa, joissa signaali on heikko tai puuttuu. Aihetta käsittelevässä lehtiartikkelissa joku selitti tarkoituksena olevan terrorisoida autoilijoita niin, että he siirtyisivät julkisiin kulkuneuvoihin. Selitys on tietysti naurettava. Paitsi, etteivät julkiset kulkuneuvot juurikaan tavoita luontokohteita - paitsi monimutkaisesti ja harvoin - ne myös nykyisin maksavat aivan liikaa. Julkiset kulkuvälineet eivät ole kilpailukykyinen vaihtoehto yksityisautoiluun verrattuna muualla kuin urbaanialueen sisällä. Ja tämä huolimatta kaikesta siitä terrorista, jolla auton käyttöä on yritetty tehdä yhä hankalammaksi ja kalliimmaksi.

Ihminen, joka ei piittaa luonnosta, vaan rajoittaa liikkumisensa ostareille ja työpaikalleen, ei ehkä tarvitse yksityistä kulkuneuvoa, mutta luonnonystävän elämä muuttuu kyllä pitkien etäisyyksien maassa varsin työlääksi, jos kaikki liikkuminen pitäisi tehdä polkupyörällä. Sitä paitsi Suomessa on ankara talvi, mutta sitähän meillä ei koskaan oteta kaupunkisuunnittelussa huomioon, vaan kaikki suunnitellaan ja rakennetaan ikään kuin Suomi sijaitsisi Keski-Euroopassa tai kuin täällä olisi aina kesäkuu.

Syyskuun ensimmäisen retkemme pääkaupunkiseudun ulkopuolelle teimme Emäsalon saareen. Ensin yritimme Klobbuddenille, mutta Kilpilahden valtavat jalostamot ja muut teollisuusalueet olivat sulkeneet sinne johtavat tiet ja muuttaneet koko niemimaan kielletyksi vyöhykkeeksi. Niinpä päädyimme ajamaan Tolkkisten kautta aina Emäsaloon saakka ja siellä saaren eteläkärkeen, Varlaxuddeniin. Emäsalossa oli hienot maisemat ja kaukaisuuden tuntua, vähän ihmisiä viikolla. Näimme hirviä, metsäkauriita ja ketun, auringonlaskun rantakallioilla, ja paluumatkalla pysähdyimme pizzalle Kulloossa.

Kävimme jälleen myös Porkkalanniemellä, ensin Vetokannaksen seesteisillä rantakallioilla ja sitten Pampskatanilla. Merimetsot ja isokoskelot olivat eniten nähtyjä lintuja. Pelloilla oli tavalliseen tapaan kurkia.

Sipoonkorven metsiä päätimme lähestyä tällä kertaa pohjoiselta puoleltaan Byabäckenistä. Metsäpolut olivat kauniita, mutta lintuja oli maisemissa kovin vähän. Kävimme myös syyskuun alkupuolen aikana kolmesti syömässä Kuusijärvellä. Luontopolkujen osalta tuo paikka oli liian ihmistäyteinen. Byabäckenissä oli sen sijaan varsin väljää, paitsi sunnuntaina.

Kävimme myös Malmin lentokentällä koettamassa onneamme komppaamisen alalla. Kiuruja ja niittykirvisiä oli paljon ja muutama parvi laiduntavia valkoposkihanhia. Sepelkyyhkyjä meni yli. Olin jo vähällä vääntää jonkin isoista kirvisistä, mutta lintu katosi valitettavasti ensinäkemisen jälkeen ja jäi arvoitukseksi.

Malmin ja Vantaan suunta on painottunut retkillämme viimeaikoina enemmän siksi, että puolisoni kirjoittautui autokouluun, joka sijaitsee Malmilla. Ajotuntien jälkeen menemme johonkin metsään.

Kävimme useana iltapäivänä ajelemassa Itä-Vantaan ja Sipoon rajaseuduilla, Sotungin ja Sepänmäen välisillä maaseuduilla sekä Stormossenin niityllä, jossa ollaan jälleen Sipoonkorven kansallispuiston mailla. Siellä lensi joka käynnillä korppi yli, niityllä oli metsä- ja niittykirvisiä, ja mikä ilahduttavinta, metsässä hyörivissä tiaisparvissa oli sekä töyhtö- että hömötiaisia, jotka muutoin ovat pääkaupunkiseudulla perin harvinaisia nykyään. Tänään Stormossenin laidalla möllötti myös pari hirveä kirkkaassa päivänvalossa.

Kävimme niin ikään Nygårdsin ja Håkansbölen kartanoilla, Håkansbölessä myös kahvilla, juustokakulla ja pinaattipasteijalla. Seesteisestä kartanomiljööstä, jossa vanhemmat rouvat siemailivat kaffejaan, vain kivenheiton päässä sijaitsi kartanon pelloille rakennettu Hakunilan lähiö, jonka ostarilla kävimme kaupassa, ja hämmästelimme siellä vallitsevaa proletaarista ja etnisesti värisevää todellisuutta.

Myös tuolla Malmilla pyöriessä tulee välillä sellainen tunne kuin Kontula olisi jo vähäsen keskiluokkaistunut. On hämmästyttävää, kuinka ankean tunnelman saa aikaan masentavalla betoniarkkitehtuurilla ja piittaamattomalla juurettomalla asutuspolitiikalla.

Itäkeskuksessa tuli somalikersa työntämään nenäni eteen mikrofonia esittävää nyrkkiä kuin olisi tehnyt haastattelua ja kysyi selvällä suomen kielellä: "Paluumuutto vai sukupuutto?" Panin merkille, että hän oli suorittanut kulttuurisen omimisen ottamalla käyttöön äärioikeistolaisen sinimustan liikkeen viljelemän iskulauseen. Näinä merkillisinä aikoina kulttuurivaikutteita leviää suuntaan jos toiseen. Harva se päivä kuulen vaaleahiuksisten, rodullisesti kantasuomalaisen näköisten lasten sanovan "vannon" ja kutsuvan toisiaan veljiksi.

Tulevaisuuden Eurooppa saattaa olla piankin tunnistamattomassa kunnossa, kun datakeskusten ja drooniarmeijoiden puristuksiin jäävissä ihmisghetoissa kasvaa ilmiöoppinut sukupolvi, kun taas suuret ikäluokat äänestävät valtaan venäläismielisiä natseja, ensin Saksi-Anhaltissa, seuraavaksi Berliinissä, Pariisissa, Roomassa ja Madridissa. Se on sääli, koska pelastusta ei ole tulossa ulkopuolelta: Venäjä ja Amerikka ovat jo syvällä natsipsykoosissa.

Aina voi syyttää keinoälyä, algoritmeja, maahanmuuttoa ja wokea, mutta tosiasiassa kaikki aikamme mielipuolisuus on kyllä aivan ihmislajin omaa tuotosta.

Kävimme tänään vielä yhdessä uudessa tuttavuudessa, nimittäin Talosaaressa. Hevostallien takaa löytyi hyvin miellyttävä alue, jossa on vanhoja lehtipuita, kauniita kosteikkolahtia ja karjan laidunnusta, tuottaen korkealaatuisen elinympäristön. Lahdilla kahlaili niin jalo- kuin harmaahaikaroita ja vesissä ui suuria määriä monenlaisia sorsalintuja. On hauskaa käyskennellä ympäristössä, jossa hiili- ja vesiperustaiset elämänmuodot yhä kukoistavat.