Kivikon ruohikoille pelmahti vielä kertaalleen isoja parvia suokukkoja syyskuun 11. päivänä. Syyskuun toisella ja kolmannella viikolla löytyivät myös koirareitin lintulajit 100, 101 ja 102. Sadanneksi lajiksi ilmestyi yllättäen pikkusieppo ja sitä seurasivat taigauunilintu ja pähkinähakki. Kaikki kolme löytyivät Kurkimäen nimikkomäeltä, jossa on kauniisti keltavihreää metsää, sammaloituneita Nikolai II:n ajan linnoitteita ja puutarhoista luontoon levinneitä marjovia pensaita, kuten tuomipihlajia, terttuseljoja ja lumimarjoja, mutta tietysti myös luonnonvaraisia pihlajia, tuomia ja vadelmia.
Taigauunilintu oli mukava löytö, jonka olen vain kerran aikaisemmin löytänyt Suomesta, ja siitä on aikaa. Elikseksi sain sen aikoinaan talvehtimisalueiltaan Kaakkois-Aasiasta, jossa olenkin nähnyt sen useammassa maassa. Kun kuulin sen kaksitavuisen kutsuäänen, ajattelin heti, että hei, tuohan kuulostaa aivan kashmirinuunilinnulta, joihin totuin talvisin Pakistanissa, mutta äänessä on jotain vähän toisin. Tiesin, mikä lintu on kyseessä jo ennen kuin sain sen näkyviin.
Pähkinähakeilla on ollut tänä syksynä kova vaellus ja niitä on pakkautunut etelärannikon saaristoon. Myös närhillä näyttää olevan vaellusvuosi, sillä niitä on näkynyt paljon Kivikon tammissa keräilemässä oravien kera terhoja, ja silloin tällöin myös Kurkimäellä.
Puolisoni rakastaa pitkiä automatkoja, joiden aikana kuuntelee musiikkia ja katselee maisemien vaihtumista, tietä ja satunnaisia näkyjä. Hän viihtyy vielä paremmin, jos on pilvistä ja tihuttaa. Painuvan auringon maalaama taivas ja kuun ilmestyminen ovat hänelle joka kerran kauniita.
Niinpä eräänä iltapäivänä ajoimme pitkän matkan länteen, Kirkkonummen ja Inkoon kautta Karjaalle, Billnäsiin ja Pohjaan. Sitten Tammisaaren suuntaan, jossa menimme Västerbyn luontopoluille, näimme Vitsjönin ja Trollskogin. Lammella oli telkkiä ja kaakkuri, metsässä töyhtötiaisia ja hippiäisiä. Palokärjet huutelivat jylhästi.
Eräänä toisena päivänä menimme jälleen Sipoonkorpeen, tällä kertaa Storträsketin polulle. Storträsket ei ollut erityisen stor, mutta kaunis lampi se kyllä oli. Maastossa oli siirtolohkareita, sieniä ja eksynyt tammi korven keskellä.
Leipomokahvila N'avetta Vanhalla Porvoontiellä oli niin hyvä löytö, että ihmettelimme, miksemme ole tulleet siellä pysähtyneeksi aiemmin. Nyt ehdimmekin käydä siellä jo useana alkuiltana. Erinomaisia piirakoita, kakkuja ja leipiä, mitä viihtyisin puutarha.
Kävimme Kulloon kartanon mailla, jossa oli metsiä, peltoja ja pakoon pötkiviä hirviä, joita Sukkar haukkui. Hanhiaurat lipuivat ylitsemme kaakattaen.
Minulla oli myös lyhyt työmatka Kööpenhaminaan, jonne lensin tiistai-iltana ja otin Kastrupista junan sateeseen ja ukkosmyrskyyn, joiden armoilla kävelin hotellilleni. Onneksi seuraava päivä oli mitä seesteisin. Lounastimme kokousten välillä pohjoismaisella porukalla Kanalhusetissa. Kun päivän työrupeamat oli tehty, minulle jäi vielä aikaa kävellä ympäri kaupunkia ja ottaa tuoppi Galatheassa, jonka nimi muistutti retkikunnasta, joka vuosina 1845-47 purjehti korvetti Galathealla maailman ympäri, tehden matkalla biologisia, etnografisia ja geologisia tutkimuksia, vieraillen Nikobaareilla (joita Tanska yritti tuolloin vaatia siirtomaakseen) ja luovuttaen Tanskan Intian-aseman Tranquebarin brittien kauppakompanjalle. Intian ja Nikobaarien lisäksi retkikunta vieraili Kaakkois-Aasiassa, Jaavalla, Filippiineillä, Kiinassa, Havaijilla, Tahitilla ja Etelä-Amerikan satamissa. Galathean kapteeni Steen Andersen Bille kirjoitti tutkimusmatkasta kolmiosaiset muistelmat.
Tanskasta palattuani kävimme jälleen sekä N'avetassa että Sipoonkorvessa, tällä kertaa Fiskträsketin pienellä järvellä. Korpit havisivat ja kronkkuivat yllämme korpimetsässä.
Kävimme myös tuulisena ja tihkuisena syysiltana Ramsinniemen rannoilla, jossa ainoa lintu oli metsän puolella tikittänyt punarinta.
Valkoposkihanhet olivat jonkin aikaa poissa Kivikon lätäköltä ja joku oli löytänyt heittopaikalta hauleja. Onneksi ne sittemmin palasivat kuusin-seitsemänkymmenin, kaakattaen viehkosti ja polskien lammessa. Niitetty mäki on kasvanut täyteen hattivatteja, tarkemmin sanoen suomumustesieniä.
Palasimme Kulloon Kotituvan pizzeriaan eräänä iltana vain sen vuoksi, että hämärässä se edusti Lana del Rey -henkistä estetiikkaa.
Kahdella eri iltavierailulla Porkkalanniemelle näimme Vetokannakselta laskevan auringon muodostavan pilvivanaan suuren silmän, josta lähtevät säteet muistuttivat egyptiläisten aurinkosymbolien käsimäisiä säteitä, ja nuo kädet osoittivat Porkkalan ja Upinniemen väliin jäävään saareen. Kyseinen saari näyttää olevan nimeltään Ukonmaa, joten ehkä muinaisetkin ovat tuolla rantakallioilla katsoneet taivaallisia valoilmiöitä ja ajatelleet paikassa olevan jotain pyhää. Ruotsiksi Ukonmaa on tosin koomisesti Gubbelandet, sijaitsee Ramsön eteläpuolella. Ukonmaan länsipuolella ovat myös Länsi-Ukko ja Itä-Ukko, muttei Pikku-Ukkoa. Näille saarille ei valitettavasti pääse retkeilemään eikä etsimään silmän ja käden osoittamaa haltioiden aarretta tai Ukon kulttipaikan arkeologisia jäänteitä, koska saaret kuuluvat Puolustusvoiman suljettuun vyöhykkeeseen.
Olen lukenut viime aikoina mm. myyttisestä Khidristä, Percivalin legendasta ja Brunetto Latinista, joka muistetaan Dante Alighierin mentorina.
Syksyn edetessä Kurkimäen metsään pelmahti järripeippoja ja samalla oli ilmeisesti pudotuskeli, koska sieltä löytyivät myös syksyn todennäköisesti viimeisiksi jäävät harmaasieppo, pajulintu, muutama tiltaltti ja mustapääkerttu. Muuttava kiurukin lensi kallioiden yli. Sukkar yritti pelotella räksyttämällä kahta sähköpotkulaudalla liikkunutta arabitaustaista pikkupoikaa, mutta nämä yllättivät Sukkarin räksyttämällä takaisin ja juoksemalla Sukkarin perässä, kun yleensä lapset pakenevat Sukkaria.
Kävimme myös Riihimäellä ja Sammalistonsuolla, jossa oli kurkia, joutsenia, sorsia, nokikanoja ja suokukkoja. Petomuuttoa edusti vain kaksi haukkaa, jotka muuttivat niin kaukana, ettei niitä saanut määritettyä. Illalla grillasimme serkkuni kanssa, joimme sardinialaisia ja apulialaisia viinejä ja katselimme Ylen erinomaisen dokumenttisarjan Kaamos suomalaisesta metallimusiikista.
Kaamosta kohti vähitellen mennään, mutta vielä valoa riittää. Valitettavasti politiikassa näyttää siltä, että maailma, tai ainakin Eurooppa, tulee kohtaamaan pimeyden ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti