sunnuntai 27. syyskuuta 2026

Isosaaressa

Sunnuntain retkikohteeni oli poikkeuksellisen nostalginen, nimittäin Isosaari, Helsingin edustalla viimeisenä suurempana saarena ennen aavaa sijaitseva entinen linnakesaari, jonka Puolustusvoimat jo vuosia sitten luovutti siviilihallinnolle.

Vietin siellä vajaan vuoden elämästäni 30 vuotta sitten, ja vaikka alokasajasta jäikin lähinnä huonoja muistoja, koko se muu aika merivalvontatehtävissä muuttui nopeasti niinkin mieluisaksi, että toisinaan jätin menemättä mantereelle lomillani, vain voidakseni kulkea saarta ympäri lintuja katsomassa. Isosaari oli vastuussa siitä, että lintuharrastukseni palautui aktiiviharrastukseksi, jota se on ollut aina niistä päivistä lähtien. Olin ollut kiinnostunut linnuista ja luonnosta lapsesta saakka, mutta teini-iässä ulkoiset paineet vanhempien ja kaverien puolelta olivat joidenkin vuosien ajan taannuttaneet kiinnostukseni, se kun oli kaikkien muiden silmissä friikkiä ja epänormaalia. Olisi pitänyt olla kiinnostunut urheilusta, musiikista tai seurustelusta - asioista, joista normaalinuoret oletettavasti olivat kiinnostuneita. Jos osoitin intohimoa jotain asiaa kohtaan - kuten lintuja - se sai heti kielteisen leiman.

Isosaari oli kuitenkin alku systemaattisille havaintotilastoilleni ja pinnalistoilleni. Valitettavasti tuolloin alkuvuosina en vielä merkinnyt kunnolla muistiin tarkkoja päivämääriä, ja silloinkin kun merkitsin, ne katosivat myöhemmin muutoissa ja mullistuksissa, päätyen milloin avotakkaan ja milloin roskalavoille. Surullista, miten ympäristön epäarvostus voi vaikuttaa siihenkin, miten itse sitten jättää arvostamatta omia töitään, joilla olisi vuosikymmen myöhemmin ollut arvoa aikuiselle itselleni. No, aina voi lohduttautua sillä, että se, mikä on tarkoitettu, lopulta puskee tiensä läpi. Minusta ei tullut urheilullista eikä instrumentin soittajaa, mutta luontoharrastus jäi ja varmasti säilyy niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Isosaari oli legendaarinen lintupaikka, melkeinpä eksoottinen 19-vuotiaalle, joka oli kulkenut ikänsä tavanomaisissa sisämaan ja rannikon lintupaikoissa. Niemenkärjet, lahdet ja sisäsaariston saaret eivät antaneet sitä elementtien kohtaamisen ja rajaseudun tunnelmaa, jonka Isosaari tarjosi. Asiaa edesauttoi istuminen päivät pääksytysten auringonnousun tunteina tornissa tähystelemässä merelle laitteilla, joilla hyvällä säällä näki Viroon saakka. Arktisten vesilintujen ja kahlaajien muutto kulki usein aivan merivalvonta-aseman editse ja tornista saattoi katsella parvien etenemistä loistavassa valossa ja yläperspektiivistä tummaa merta vasten. Uskomatonta. Isosaaren syksyssä säväyttivät yksinäinen harhautunut pikkuruokki ja harmaahaikaroiden kertyminen parviksi kallioisille rannoille - mikä sekin oli silloin vielä erikoista aloittelevalle lintumiehelle, jonka lapsuuden kohokohtiin kuului ensimmäisen harmaahaikaran läheltä näkeminen Tuusulanjärvellä. Merikotkia oli niitäkin välillä parvittain, ja merimetsoja meni sadoittain - mikä ei silloin vielä ollut kovin tavallista, jos merta katseli mantereen puolelta.

Arktikan päälajit - valkoposkihanhi, sepelhanhi, alli ja mustalintu - tulivat hyvin tutuiksi, samoin kahlaajamuuton aiemmin harvinaisina pitämäni punakuiri ja tundrakurmitsa. Isosaaren kevääseen mahtui kuusi jääkuikkaa, kaksi kumpaakin kyhmy- ja allihaahkoja, ja tietenkin kaikki tavanomaisemmat lajit. Saaren nummelta löytyi suopöllöjä ja isolepinkäisiä, sen viidoissa lauloi viitakerttusia ja viitasirkkalintuja. Isosaaren lajilistan kokonaismäärää asepalveluksen päättyessä en enää muista, mutta se muodosti myöhemmin pohjan lajilistojen keräämiselle kaikista muistakin paikoista, joissa oleilin tai retkeilin. Yliopistoon mennessäni järjestin nuo havainnot Excel-taulukoksi, joka seuraavien 30 vuoden aikana paisui nykyisiin 3951 lajiin. Tämä vuosi 2026 on ensimmäinen sen koommin, kun en ole saanut listalle yhtään kokonaan uutta lajia. Vaikka tässä on vielä muutama kuukausi aikaa yrittää, vaikuttaa todennäköiseltä, ettei eliksiä tänä vuonna tule, koska tiedossa ei ole matkoja paikkoihin, joissa en olisi jo nähnyt kaikkia säännönmukaisia lajeja. Oi niitä Isosaaren kevätkuukausia, kun uusia eliksiä tipahteli viikoittain.

*   *   *

Armeijasta kotiuduttuani en ollut sen koommin käynyt Isosaaressa ennen kuin nyt. Sinne oli pitkään hankala päästä ja aina kun tuollaista matkaa suunnittelin, yhteysaluksia ei kulkenut, ainakaan oikeina päivinä. Puolustusvoimat luopui saaresta asteittain vuosina 2012-2014, saari avattiin tavallisille vierailijoille vuonna 2017, jonka jälkeen saarta pyöritti vuoteen 2023 sopimuksella matkailuyritys. Yrittäjäkin lähti 2024, kun toiminta kaatui jatkuviin sopimus- ja infrastruktuurivaikeuksiin, ja tuosta lähtien saari on rappeutunut asumattomana. Mikä ei välttämättä ole saaren lintujen ja eläinten kannalta huono asia.

Saaren siirtyminen Puolustusvoimilta siviilihallintoon osoittautui alun perin tuhoisaksi saaren ainutlaatuiselle luonnolle. Saaren ikimetsä hakattiin välittömästi, perusteena jokin keinotekoinen hakkuukiintiö, joka täytettiin ulkosaariston saaresta, tuhoten siten tuo maagisen aarniollisena säilynyt synkeän ja sammaleisen jylhä ympäristö, jossa elivät Helsingin viimeiset metsot, ja jonka kuusikkoisilla rippeillä nykyisin yhä pesivät teeri, idänuunilintu, pikkusieppo ja muita hyviä lajeja. Suomessa on kummallinen pakkomielle, että jos jossain kasvaa vanha puu, se pitää "hoitaa" pois. Näemmä myös vanhat haavat on järjestelmällisesti kaadettu. Onneksi joitain vanhoja lehtipuita on vielä jäljellä, esimerkiksi jykeviä tervaleppiä.

Vastaavaa hoitamisasennetta ei ole kuitenkaan sovellettu saaren yhtä lailla poikkeuksellisen arvokkaisiin avomaihin, joita armeija-aikana kutsuimme nummeksi tai savanniksi, ja joka on nyt silkkaa vesakkoa. Saarelle olisi pitänyt päästää kunnon lauma nautoja tai visenttejä laiduntamaan ketoja, kun ne vielä olivat olemassa. Nyt niin niityt kuin ampumaratakin olivat umpeen kasvaneet. Vanha työpaikkani, merivalvonta-asema, on yhä Puolustusvoimain suljettua aluetta, mutta aidan takaa ulkopuolelta sitä pääsi katsomaan. Kasematti, jossa majoitustilammekin muinoin olivat, oli nyt varsin apokalyptisessä tilassa, veden vallassa.

*   *   *

Retkikunta lähti Kauppatorilta aamulla kahdeksalta, taivaanrannan vielä rusottaessa. Retkueita oli itse asiassa kaksi, sillä erään lintuyrittäjän kasaaman pienemmän ryhmän lisäksi, johon kuuluin, tuli samalla aluksella saarelle myös suurempi Tringan retkue. Suurin osa retkeläisistä tosin vietti päivän staijipaikoissa merelle tuijottaen, kun taas vähemmistö meistä kolusi saaren eri kolkkia. Minä tehokkaasti koko saaren ympäri johtuen siitä, etten ollut kantanut mukana kaukoputkea (joka merellä kulkevan muuton tarkkailussa on välttämättömyys), ja koska halusin nimenomaisesti nähdä vanhat inttiajan paikat.

Saarelle rantautuessamme oli heti vastassa parvittain västäräkkejä ja niittykirvisiä, rautiainen puikki pensaissa ja pari isokoskeloa kellui poukamassa. Peninniemeä kohti kulkiessamme pian jo kävi selväksi, että saari oli täynnä pikkulintuja. Suuria tiaisten, hippiäisten ja tiltalttien sekaparvia oli kaikkialla. Hippiäinen ja tiltaltti yhdessä vihervarpusen kanssa olivat todennäköisesti saaren runsaimpia lintuja tuona päivänä. Vihervarpusten kanssa parveili myös urpiaisia, jotka ovat manner-Helsingissä olleet vähissä tänä syksynä. Punarintoja ja peukaloisia oli hyvin paljon.

Nopeasti tiais- ja tiltalttiparvista alkoi löytyä muiden hysyjen yksilöitä, muutama pajulintu, mustapääkerttu, siellä täällä laulurastas. Jo kohta niementyveen ehdittäessä huudahti yksi retkikuntalainen: ino! Se tarkoittaa harvinaista syysvierasta, taigauunilintua, jonka tieteellinen nimi on Phylloscopus inornatus. Sieltähän se ino löytyi ja saaressa oli niitä useita, koska laji löytyi ainakin neljästä eri kohdasta eri ihmisten toimesta. Tänä syksynä olin ehtinyt löytää saman lajin aiemmin jo kotini viereiseltä kukkulalta, mistä kirjoitinkin kuun alkupuoliskolla tässä blogissa.

Toinen hyvä laji oli suopöllö, joka oli piileksinyt maassa Peninniemen tyvellä ja lähti lentoon ryhmämme saapasten kompatessa tahattomasti heinikkoa inojahdissa.

Merellä meni merimetsoja, mustalintuja ja tukkasotkia. Yli lipui läheltä neljä muuttavaa hiirihaukkaa ja saaressa oli paikallisina useita varpushaukkoja verottamassa pikkulintuparvia. Kaukoputkelliset näkivät myös Santahaminan yli lentäneen kiljukotkan sekä sini- ja arosuohaukan, jotka minä missasin vaeltaessani läpi saaren polkuja, mutta näinpä sen sijaan ainakin viisi teertä, jotka pörähtivät lentoon edestäni yksin tai kaksin. Ainakin yksi teerikukko myös pulisi äänekkäästi männikössä. Isosaari lienee tänä päivänä varmimpia paikkoja löytää teeri Helsingin alueelta. Ei sitä Nuuksiossa tai Sipoonkorvessakaan ole helppoa löytää.

Myös saaren korppipari näyttäytyi kronkkuen useaan kertaan. Eivät ne tietenkään ole enää sama pari kuin 30 vuotta sitten, mutta on silti mukavaa huomata, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet.

*   *   *

Kävin lauantaina Kivihaassa kummitytön syntymäpäivillä. Hän on lähdössä Heidenheimiin sisäoppilaitokseen miekkailemaan. Senaatintorilla on kansainväliset suurmarkkinat, joissa on ruokia ja käsityötuotteita lukuisien maiden lippujen alla - kuljin siitä läpi palatessani Isosaaren veneeltä. Moni viime päivistä on ollut sateisia, kun taas toiset, kuten tänään, kauniin aurinkoisia.

Ei kommentteja: