Kuuma kuunvaihde

Uudestavuodesta saakka jatkuneet pakkaset heltyivät lopulta helmikuun lopussa ja siirryttiin suojasäihin. Lunta ehti sitä ennen sataa isoiksi kinoksiksi, joita nyt varmaan sulatellaan toukokuulle saakka, takatalvineen. Monesta asiasta lähiluonnossa kuitenkin jo huomaa kevään tulon. Muuttolintuja on saapunut rannikolle, muttei vielä tänne sisemmäs. Sen sijaan paikkalinnut ovat heränneet liikehtimään ja laulamaan vilkkaasti. Tänäänkin koiranulkoilutuslenkillä lauloivat tavanomaisten tiaisten lisäksi tiklit ja viherpeipot. Iltaisin kuuluu mustarastaiden huiluja. Puolisoni aistii jo ilmasta klorofyllin, vaikka se virtaa vasta puiden sisällä, aikeissa tunkea silmuina maailmaan. Elämän energia väreilee jo.

*   *   *

Maailmalla kuunvaihde oli vauhdikas. Helmikuun viime päivinä pitkään jatkunut matalan intensiteetin sotiminen Afganistania hallitsevan Taliban-liikkeen ja naapurimaan Pakistanin välillä eskaloitui täysimittaiseksi sodaksi. Taliban on pitkään pyrkinyt levittämään äärimmäistä tulkintaansa islamista ja shariasta Pakistanin puolella sijaitseville paštualueille Khyber-Pakhtunkhwaan ja Balutšistanin pohjoisosiin. 

Pakistanin puolella Talibania on edustanut niin kutsuttu Pakistanin Taliban eli Tehrik-i Taliban Pakistan, jonka iskut keskushallintoa vastaan ovat olleet rajaseuduilla päivittäisiä. TTP on käyttänyt tukialueenaan aateveljien hallitsemaa Afganistania, eikä Afganistanin Taliban-hallinto ole Pakistanin toistuvista vaatimuksista huolimatta tehnyt TTP:n leireille ja turvataloille mitään - päinvastoin, se on suojellut näitä ja tukenut sotilaallisesti. On kyseenalaista, voidaanko Afganistanin ja Pakistanin talibaneja ylipäätään pitää toisistaan erillisinä liikkeinä, niiden jäsenten sukulaisuussuhteet kun menevät ristiin ja yli Afganistania ja Pakistania erottavasta Durand-linjasta, jota Pakistan pitää kansainvälisenä rajana, mutta jota Taliban ei tunnusta.

Pakistan joka tapauksessa vastasi ilmaiskuin, joita se teki Kabuliin, Kandahariin, Paktiaan, Khostiin ja Nangarhariin. Kohteina olivat niin TTP:n asemat ja turvatalot kuin Afganistanin Talibanin sotilaskohteet. Pakistan ei tehnyt Afganistaniin ilmaiskuja ensimmäistä kertaa, sillä tilanne on eskaloitunut ennenkin. Nyt jo viikon kestänyt aseellinen konflikti on kuitenkin pahemmalla tasolla kuin vuosikausiin ja Pakistanin puolustusministeri myös julisti julkisesti sodan Afganistanille. Pakistanin ilmaiskut ovat jatkuneet - ja samoin Talibanin iskut drooneilla ja altavastaajalle ominaisilla terroristisilla taktiikoilla Pakistanin sotilasasemiin pitkin Khyber-Pakhtunkhwaa, mutta myös Quettassa ja Rawalpindissä.

Minua ei lainkaan surettaisi, jos Pakistan - tai kuka tahansa - syöksisi koko Talibanin vallasta, se kun edustaa maailmanlaajuisesti ahdasmielisintä ja totalitäärisintä tulkintaa islamilaisesta hallinnosta. Meno ei ole vallassaolovuosien aikana kuin pahentunut. Afganistanin sisäinen turvallisuus on parantunut Talibanin murskattua kaiken vastarinnan ja monopolisoitua vallan - siellä käy nykyään jopa turistiryhmiä - mutta totalitäärisen valtion rakentaminen on jatkunut. Kuten näemme, epävakaus on projisoitu Afganistanin ulkopuolelle Pakistaniin, kuten oli odotettavissa alun perinkin.

YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Volker Türk luonnehti hiljattain Afganistania "ihmisoikeuksien hautausmaaksi". Talibanin säätämä uusi rikoslaki edustaa lähinnä keskiaikaista näkemystä yhteiskunnasta. Ihmiset eivät ole enää lain edessä samanarvoisia, vaan rangaistukset riippuvat heidän yhteiskuntaluokistaan. Mullat on vapautettu rikosvastuusta kokonaan - naiset taas oikeuksistaan.

Sellaista tuskin kuitenkaan näemme, että Pakistanin interventio syöksisi Talibanin vallasta. Taliban ja sitä edeltäneet liikkeet ovat osoittautuneet erittäin sitkeiksi ja asennoitumisessaan muuhun maailmaan autonomiseksi tai oikeastaan autistisiksi, minkä ovat saaneet havaita suurvallatkin yksi toisensa jälkeen. Niinpä Pakistanin tavoitteena on lähinnä vain moukaroida Talibania sen verran, että se pakotetaan lopettamaan rajan ylittävät operaationsa Khyber-Pakhtunkhwan epävakauttamiseksi ja kunnioittamaan Durand-linjaa valtioiden välisenä rajana.

*   *   *

Jottei alueella tulisi liian rauhallista, myös Pakistanin ja Afganistanin länsinaapuri Iran sai osakseen tulimyrskyn. Oman oli vasta ilmoittanut saaneensa Iranilta viestiä neuvotteluhalukkuudesta, jolloin Israelille ja sen vanavedessä Trumpin hallinnolle tuli kiire sännätä täysimittaiseen sotaan Irania vastaan. Israel surmasi ohjusiskuilla ajatollah Ali Khamenein ja kymmeniä muita Irania hallitsevan turvallisuuseliitin jäseniä. Yhdysvaltain muskeli taas pantiin moukaroimaan Iranin ilmatorjuntaa ja muuta sotilaallista kapasiteettia.

Iranilainen diaspora pitkin maailmaa on intoutunut juhlimaan vallan vaihtumista Iranissa - todennäköisesti ennenaikaisesti. En jaksa hetkeäkään uskoa, että Trumpin kantti riittää täysimittaiseen miehitykseen ja maasotaan - ja Israelilla sellaiseen on vielä vähemmän kiinnostusta. Ylipäätään luottamukseni sekä Trumpin että Netanyahun motiiveihin on hyvin heikko. Niinpä en oikein näe tässä sodassa sitä suurta riemun aihetta, jota monet nyt ovat kiirehtineet hehkuttamaan.

En tosin jää hetkeksikään kaipaamaan Khomeinin ja Khamenein regiimiä, Pasdarania enkä Basijia, mikäli Iranin islamistihallinto nyt oikeasti kaatuisi ja korvautuisi jollain muulla. Demokratiaa Trump ja Netanyahu tuskin Iraniin haluavat. Israelin suosikki nukkehallitsijaksi olisi Reza Pahlavi, mutta hänen ongelmiaan ovat isänsä onneton perintö sekä se, että häntä kannattaa vain ulkoiranilainen diaspora, kun taas Iranin sisällä hänellä ei liene kannatusta.

Kenellä sitten on? Se on tällä hetkellä hyvä kysymys. Islamistihallinnon aidoksi kannatukseksi on mitattu vain viidennes tai neljännes kansasta. Sekin voi murentua, mikäli pelon ylläpitämä valtarakenne murenee. Iranin oppositio on suorittanut viime vuosikymmeniä useita vaikuttavia kansannousuja, mutta ne on kaikki julmasti murskattu. Onnistuneimmat ovat olleet arabikevään tavoin johtajattomia protestiliikkeitä, mikä onkin selviö, koska autoritäärisissä valtioissa selvästi identifioitavat oppositiojohtajat eliminoidaan, vangitaan tai kompromettoidaan.

Se, että Trumpin ja Netanyahun propagandakoneistot tuputtavat hallitsijaksi uutta šaahia, on ongelma aidolle iranilaiselle oppositiolle, jonka edustajat - diasporassa saati Iranissa - eivät saa näkyvyyttä eivätkä tilaa.

Näin ollen voi hyvin käydä samoin kuin Venezuelassa, eli Trump nimittää diktatuurin eliitin joukosta - esimerkiksi armeijan johdosta - sopivan uuden hallitsijan, joka suostuu luopumaan ydinaseohjelmasta ja jakaa öljydiilejä Trumpin henkilökohtaisille ystäville. Ja vanha valta Iranissa jatkaa, oppositio ja toisinajattelijat murskataan kuten ennenkin ja Venäjän annetaan entisestään pönkittää valtaansa maassa. Geopoliittisia analyysejä keinoälyavusteisesti tekevä Mission Grey asetti ennusteessaan Iranin vallanvaihdon todennäköisyyden 20-50 prosenttiin, jonka loppupäätä pitäisin melko optimistisena, ottaen huomioon esimerkiksi sen, kuinka kauan paljon heikomman Assadin hallinnon kukistaminen Syyriassa kesti - ja millä hirvittävällä inhimillisellä hinnalla.

Siinä sivussa öljyn hinta nousee pilviin, mikä hyödyttää ennen kaikkea Venäjää, samoin kuin huomion ja aseavun siirtäminen pois Ukrainasta Lähi-itään. Venäjän erittäin kylmäkiskoinen suhtautuminen entisen liittolaisensa Iranin avunpyyntöihin on tulkittu yleisesti Venäjän heikkoudeksi - kaikki sen resurssit on mobilisoitu Ukrainaa ja Eurooppaa vastaan - mutta kyse voi olla myös diilistä uuden liittolaisen, Trumpin, kanssa. Putinin hallinto on suoltanut viime aikoina myötämielisiä lausuntoja sekä Trumpin että Netanyahun hallinnoista ja keskittynyt demonisoimaan lähinnä Eurooppaa, se kun on Venäjän näkökulmasta heikko ja siten potkittavissa päähän.

Kiinan suhtautuminen tilanteeseen on kahtalainen. Sille Hormuzinsalmen sulku olisi vähintään yhtä vahingollinen kuin Euroopalle, joskin Kiina voi laskea saavansa energiaraaka-aineensa enenevässä määrin Venäjältä. Venäjän tavoin myös Kiinalle voi myöhemmin olla ennakkotapauksesta hyötyä, mikäli se ryhtyy liittämään Taiwania ja ehkä muitakin Tyynenmeren saaria itseensä sotilastoimin. Kiina on perinteisesti tukenut ajatusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, kunhan valtioiden suvereniteetti asettuu universaalien normien yläpuolelle. Näihin ajatuksiin Iranin sota istuu huonosti.

Venäjä näkee asiat lähinnä imperiaalisten etupiirien ja johtajakeskeisen itsevaltiuden näkökulmasta. Venäjän vastaus Iranin avunpyyntöön oli kuvaava: kun Iran olisi halunnut aktivoida Venäjän kanssa tehdyn puolustussopimuksen, Venäjä vastasi, että sopimus tehtiin Khamenein kanssa - missä hän on nyt? Samaan tapaanhan Venäjä kohteli aiemmin muitakin heikentyneitä ja pulaan joutuneita liittolaisiaan, mikäli nämä eivät kyenneet murskaamaan vastarintaa. Esimerkiksi Viktor Janukovytšiä Venäjä halveksi syvästi, kun tämä ei kyennyt murskaamaan Maidanin mielenosoittajia tankkien telaketjujen alle.

Minulta on kysytty viime päivinä usein, onko kolmas maailmansota jo alkanut. Voi olla. Tai voi olla, että se alkoi jo Syyrian sodasta tai Krimin miehityksestä. Voi olla, että se alkoi jo Venäjän hyökkäyksestä Georgiaan vuonna 2008. Tai sitten sille määritetään jokin muu, nykyhetkeä paljon myöhäisempi ajankohta. Eurooppa ei ole enää niin keskiössä maailmanpolitiikassa, että maailmansodan kriteeri olisi nimenomaan laaja eurooppalainen rintama, johon suuri osa mantereen valtioista joutuu mukaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sellaistakin voisi vielä olla tulossa. Mitä tekee muu Eurooppa jos Trump ja Putin yhteistuumin päättävät pitää vaalituloksen kiistävän Viktor Orbánin vallassa Unkarissa? Entä siinä tapauksessa, että Putinin vähän väliä väläyttelemä Tšehovin ase, ydinaseen käyttö, realisoituukin esimerkiksi jotain ukrainalaista suurkaupunkia vastaan?

*   *   *

On kulunut vuosi siitä, kun julkaisin näistä blogikirjoituksistani kootun kirjasarjan Sudenhuutelijan päiväkirjojen ensimmäisen kirjan, Arabikeväästä Afganistaniin, suomeksi. Johtuen suomalaisista syistä kirjat ovat olleet varsin kalliita. Jos tuo kirja on hinnan vuoksi jäänyt joltain ostamatta, nyt on mahdollisuus hankkia sama kirja edullisemmin - englanniksi. Julkaisin nimittäin kirjasarjan ensimmäisen kirjan nyt myös englanniksi, alustalla, jota muuten ehkä boikotoisin, mutta valitettavasti elämme taloudellisesti sellaisia aikoja, että hinta ratkaisi. Kirjan sisältö ei onneksi alustavalinnasta pahene. Vaikka se kertoo arabikevään ja Syyrian sodan vuosista 2011-2013, se on nyt Iranin sodan ja Afganistanin tapahtumain aikaan yhä ajankohtainen. Ajallinen etäisyys voi ehkä jopa auttaa lukemaan noiden vuosien tapahtumia uusin silmin. Onhan jälkiviisaus loppujen lopuksi suurinta viisautta.

Taloudessa todella eletään madonlukuja edelleen. Tänä vuonna 2026 jo neljätuhatta suomalaista yritystä on hakenut konkurssiin. Lukuisat ulkomaiset investoijat ovat lähteneet Suomesta. Vuoden 2008 lamasta ei ole missään vaiheessa toivuttu, vaan Suomi on junnannut jo 18 vuotta ilman talouskasvua. Muut rakenteellisesti samassa jamassa olleet Euroopan valtiot reformoivat talouttaan rankasti - esimerkiksi Ruotsi uudisti kokonaan terveyssektorinsa ja sillä menee nyt oikein hyvin. Irlanti, joka oli talouskriisissään aivan pohjalla, on nyt Euroopan rikkaimpia maita, ja siellä on täystyöllisyys. Jopa Kreikka ja Espanja ovat suoriutuneet Suomea paremmin. Useampi Itä-Euroopan entinen sosialistimaa on jo ohittanut Suomen.

Minä ja moni muu odotimme, että tämä olisi ollut se asia, jonka oikeistohallitus olisi halunnut saada kuntoon. Mutta ei. Velanotto jatkuu, riistoverotus jatkuu. Mihinkään oikeasti vaikeaan rakenneasiaan ei ole kajottu. Mitä persuihin tulee, mitään ei ole tehty myöskään maahanmuuton järkiperäistämiselle tai siis ennen kaikkea Kelan etuuksien jakelulle. Kaikki jatkuu entiseen malliin - ellei lasketa sitä, että Suomen talouden kurjistaminen on vienyt työpaikat kantaväestön lisäksi myös maahanmuuttajilta, ja heiltä tietysti vielä enemmän. Mutta mitäs siitä, kun rahaa kerran saa Kelasta, sähkö kasvaa töpseleistä ja leipä kaupan laarista.