Se tulee, kuten jo muinaisista ajoista saakka on profetoitu. Kevät nimittäin. Se jo näkyy ja kuuluu. Hanget sulavat, paikkalinnut ovat puhjenneet lauluun ja ensimmäiset varmat muuttolinnut saavuttivat koiranulkoilutuslenkin maaston tänään: kaksi kiurua Kivikon pälvillä.
Mellunpuron sorsat ovat selvinneet talvesta ja päässeet ensi kertaa sitten joulukuun pulikoimaan kotilampareeseensa, joka on sulanut jäästä.
Toki myös sota ja suuri pimeä on tuleva. On tullut aikojen alusta aina uudelleen, sillä ihmisluonto on mitä on. Sotaisa lauma-apina. Ydinaseen käyttö lienee lähitulevaisuudessa todennäköisempää kuin kertaakaan toisen maailmansodan jälkeen, sillä halukkuus tähän eskalaatioon ja siihen vastaamiseen on niin monella ydinasevaltojen johtajista. Samoin kuin illuusio omasta henkilökohtaisesta rankaisemattomuudesta, kunhan painaa nappia ensin.
Maailmassa on yhdeksän ydinasevaltaa. Ranska ja Britannia ovat vastuullisimmasta päästä, ja sen sateenvarjon alle Suomenkin - ja koko vapaan Euroopan - tulee nyt asettua. Niistä seuraavaksi vastuullisin, ehkä yllättävästi, on Kiina, jolle riittäisi asioiden vyöry talouden ja väestöpohjan voimalla.
Loput kuusi ydinasevaltaa tanssivat jo iloisesti apokalypson tahtiin. Niiden päihin ja kruunuihin on kirjoitettu synkkiä riimuja ja ne puhuvat pilkkasanoja. Kiina kuitenkin lienee seitsemäs, vaikkei vielä oireile yhtä apokalyptisesti kuin toiset kuusi, ja joku noista seitsemästä on sitten kai se, jota jo ehdittiin luulla menneen talven lumiksi, mutta jonka kuolinhaava parani.
Tolkienilla taikasormuksia oli yhteensä 20, mutta niistä vain yhdeksän oli nimenomaan ihmisten sormuksia, sillä kolme oli annettu haltioille, seitsemän kääpiöille - ja sitten oli vielä se yksi, suuri petos.
* * *
Tällaiseen maailmanaikaan ja talven päättymiseen sopi hyvin kirja, jonka tällä kertaa arvostelen, nimittäin Miina Supisen Kultainen peura (Otava 2024). Kuten aiemmin mainitsin, minun oli luettava tämä kirja, koska se käsitteli myös Laatokan Mantsinsaarta, josta äidinäidinäitini oli kotoisin. Näen kirjan takaliepeestä, että myös Supisen juuret ulottuvat Mantsiin.
Kirja alkaa kuitenkin hieman lännempää, Sortavalasta. Eletään 1880-lukua ja Sortavalaan on perustettu opettajaseminaari, jonka on määrä valmistaa kansakoulunopettajia luotsaamaan Suomen katajaista ja monin paikoin vielä varsin pakanallistakin kansaa kansallisen sarastuksen, topeliaanisen eetoksen ja kristillisen arvomaailman aatteisiin.
Sortavalassa tapaavat kaksi Karjalan kahdesta äärestä kotoisin olevaa tyttöä: viipurinsaksalaista kauppiassukua oleva Tilda Sommer ja Mantsin karjalaismystikoita edustava Jelena Päästäinen.
Tilda on vaalea, valoisa, sinisilmäinen, hieman naiivi ja ajoittain tunteilevan ryöpsähtelevä tyttö. Hän on sympaattisen inhimillinen, puhelias ja välillä epävarmakin. Silloin tällöin häntä itkettää. Hän on huomannut, etteivät pojat ja avioliitto lainkaan kiinnosta, ja se on osasyy, miksi hän on halunnut lähteä opettajattaren uralle vastoin vanhempiensa toiveita. Opettajattarilta nimittäin vaadittiin tuohon aikaan naimattomuutta. Avioon astunut nainen ei voinut opettajattareksi ryhtyä, vaan päätyi miehensä rouvaksi.
Mutta on Tildalla myös ilmeisiä taipumuksia alalle: Hän on lukenut, tietää kaikenlaista paitsi Suomesta, myös Saksasta ja suuresta maailmasta. Se etu on kauppiasperheessä kasvamisesta. Mutta vielä selvempi taipumus on Tildan lapsirakkaus. Ilmeinen pedagogi jo teininä.
Jelena on hyvin erilainen: Tumma, mystinen, arvoituksellinen, arvokkaan ylpeä. Ei paljasta tunteitaan kovin helposti, mutta tuntuu aina tietävän, mitä tehdä. Jelenan synkkä salaisuus on rikas setä, Kiril Päästäinen, jonka palvelukseen monilapsisen mantsilaisperheen kalastajaisä on Jelenan lähettänyt. Setä asuu Hiidenvuorta muistuttavan Reikävuoren huipulla Kaikulan kartanossa ja hänestä liikkuu mitä villeimpiä tarinoita Sortavalassa ja muuallakin Karjalassa. Jotain hyvin synkkää sedässä onkin.
Tyttöjen välille kehkeytyy ystävyys, sitten huonetoveruus ja lopulta enemmänkin, mitä varsin moni asia jo alusta asti enteilee. Kirja on siis myös kertomus nuorten naisten välisestä kielletystä rakkaudesta nykyistä paljon vanhoillisempana aikana, joskin tämä säie on vain yksi kirjan monista ulottuvuuksista.
Takakannen mukaan Supisen romaani on "hurmeinen ja kaunis tarina rakkaudesta, julmuudesta, sankarillisista naisista ja lapsista". Ja tosiaan, onhan se tuota kaikkea. Joskin järjestys on toinen. Hurmeiseen osaan päästään varsin myöhäisessä vaiheessa. Sitä edeltää kepeä ja seesteinen opiskelu ja itsensä etsiminen Sortavalan seminaarissa ja välillä myös kylillä, kestikievarissa ja Laatokan-Karjalan luonnossa, jossa vuodenajat seuraavat toistaan.
Kirja on varsin erikoinen siinä suhteessa, ettei sitä ole aivan helppo asettaa mihinkään perinteiseen kategoriaan. Siinä on kasvutarina, on romanssi, on jännitystä ja yliluonnollisia aineksia, myöhemmässä vaiheessa tulevat mukaan myös pari henkirikosta, synkempiä lapsiin kohdistuvan hyväksikäytön sävyjä sekä lopulta myös klassisen kauhukirjallisuuden elementtejä.
Kirja etenee puoliväliinsä saakka varsin verkkaisella rytmillä. Lukija jää odottamaan, koska se Kiril-setä oikein tavataan ja huhupuheiden todenperäisyyttä päästään raottamaan. Ja koska Jelena oikein vie Tildan lopulta Mantsinsaarta katsomaan, siitä kun on puhuttu jo monta kertaa, mutta aina vain ollaan tiiviisti Sortavalassa. Ja jos jossain käydään niin kääntymässä Viipurissa ja Imatrankoskella, muttei Salmissa eikä Mantsinsaarella.
No, kyllä Salmiin ja sieltä lossilla Mantsinsaareenkin lopulta päästään. Siellä viivytään, osallistutaan heinäntekoon, Tilda kuulee lopulta synkän tositarinan Kiril-sedästä ja Matosaaresta, ja häntä itseäänkin puree käärme. Ja tästä kohdasta alkaen kirjan rytmi muuttuukin toden teolla.
* * *
Näytin kirjailijan kuvaa puolisolleni, joka näki valoisan ja hyvän ihmisen - sellaisen naisen, jonka sisällä elää yhä puhtaana, hihkuvana, lapsi. Tämä kuvaus tuntuisi sopivan todella hyvin sekä Miina Supiseen että hänen päähenkilöönsä Tildaan. Ja Supinen näyttääkin tosiaan toimineen niin opettajana, toimittajana kuin myös lastenkirjailijana, mikä selittää monta asiaa Kultaisessa peurassa.
Kirjailijakuvassa Supinen kuitenkin näyttää ulkoisesti enemmän Jelenalta kuin Tildalta. Ainakin pitkien, kiiltävän mustien hiusten osalta. Kasvojen muoto ja silmien tuike on ehkä kuitenkin enemmän Tildan. Kuka ties hän on kumpikin päähenkilönsä - sekä tähdetär että kuutar.
Jelenan sukunimi on Päästäinen, joka on luultavasti samaa perua kuin Spasjonnyi eli viittaa piennisäkkään sijaan hengelliseen pelastukseen (vrt. pääsiäinen). Nimen valinta ei varmasti ole sattumaa, koska lunastettua, pelastettua tarkoitettu nimi on annettu perheelle, jota muu väki hyljeksii päinvastaisesta syystä, eli uskoen Kiril-sedän tehneen sopimuksen pimeyden voimien kanssa ja saaneen siten rikkautensa. Nimi on muodoltaan samantapainen kuin esiäitini sukunimi Peipoinen, joka on peippo karjalaksi, mutta Päästäisten suvussa kaikilla tuntuu olevan paksut ja pitkät, yönmustat hiukset, kun taas minun esiäitieni hiukset olivat punaiset. Hiuksista puhuminen ei ole epäoleellinen yksityiskohta sillon, kun puhutaan erityisistä ihmisistä, sellaisista kuin esiäitini, väkevä näkyjen näkijä, tai puolisoni, jonka hiukset ovat romaanin Päästäisten laatua.
Koin kirjaa lukiessa myös runsaasti déjà vu -elämyksiä karjalaisten kansanperinteiden ja nimenomaan Laatokkaan liittyvien asioiden suhteen. Äitini muisteli esimerkiksi oman äitinsä kertomuksista sitä, että Laatokan saarilla oli luostareita, mutta myös erakoita ja käärmeitä. Kiril-sedän saama liikanimi Kenobiitti viittaa juuri ortodoksiseen erakkomunkkiin. Ja käärmeillä, käärmesaarella ja käärmeiden kuninkaalla on myös Supisen romaanissa oma mystillinen roolinsa.
Parhaita asioita Kultaisessa peurassa onkin karjalaisen kansanperinteen ja mytologian yhdistely tarinaan. Monen aikalaisen tavoin myös Tilda kerää aktiivisesti muistivihkoonsa paikallisia kansantarinoita, arkkiveisuja ja loitsuja. Hän itse näkee nämä kansatieteellisestä näkökulmasta, mutta kuten tarinoissa tapaa käydä, tarut ja legendat heräävät tietysti eloon ja osoittautuvat ainakin joiltain osin tosiksi.
Kirja alkaa tarinalla Mantsinsaaren kultaisesta peurasta, epäilemättä saksanhirvestä, joka ui saarelle ja antaa uhrata itsensä, jotta saari pääsisi sitä piinanneesta kadosta ja heikosta kalaonnesta. Peura vaihtuu uudempina aikoina härkäuhriin, josta Mantsinsaari olikin tunnettu aina viime vuosisadan alkuun saakka. Supisen tarinassa myös päästään todistamaan härkäuhrin juhlaa, haudoilla käymistä ja ratsastuskilpailua Mantsinsaaressa. Näen loppusanoista, että Supisella on ollut käytössä sama lähde kuin minullakin, eli Valto Peiposen kirja Laatokan Mantsi - härkäuhrin saari.
Harmi kyllä mantereen puolella Salmissa käydään romaanissa vain kääntymässä, siitä kun olisi oman sukuhistorian vuoksi ollut hauska lukea enemmän. Salmi oli aikoinaan Suomen valtioalueen ainoa kulttuurisesti ja kielellisesti itäkarjalainen kunta, aunuslainen ja livviä puhuva. Toki Mantsinsaari mystiikkoineen oli vielä siihenkin verrattuna sangen eksoottinen paikka. Sortavalaa esitellään sitten paljon enemmän, varsinkin seminaarin sijaintipaikkaa Kymölää. Sinne mennään Sortavalan keskustasta sillan yli, sillä se sijaitsee Vakkolahden toisella puolella, mutta romaanista jäi kuva kuin Kymölä olisi ollut saari. Joka tapauksessa laatokallisissa oloissa veden ympäröimänä siellä oltiin, mikä löi leimansa tunnelmiin.
Käydessäni aikoinaan Sortavalassa ja Salmissa ja katsellessani salmen yli saavuttamattomissa siintävää, nykyisin asumatonta Mantsinsaarta, tunsin itsekin tuon maiseman alkuvoimaisuuden. Suomen jäljellä oleviin maisemiin verrattuna tuon seudun maisemat ovat jylhiä. Laatokka ei ole pelkkä järvi vaan käytännössä meri - sen luodoilla elää oma hyljelaji, siellä on kalastajaveneitä hukuttavia myrskyjä ja talvisin sieltä käy kylmä viima. Lisäksi Laatokkaa ympäröivät vaarat ja vuoret ovat maisemallisesti dramaattisempia kuin mikään, mitä Etelä-Suomessa näkee. Pohjoinen on tietysti oma asiansa.
* * *
Monet Supisen tarinan varrella kertomista kansantarinoista ovat tuttuja itäsuomalaisesta perinteestä, mutta satu Ivan Tsarevitšistä ja sudesta edustaa slaavilaista kansantarustoa, kuten sankarin nimikin antaa ymmärtää. Se myös muistuttaa muodoltaan persialaista ja muuta vanhaa indoiraanista tarustoa - mistä se tietysti onkin peräisin. Kolme tehtävää, kolme veljestä (joista nuorin on paras), prinsessan pelastaminen ja muodonmuuttaja ovat klassisia elementtejä, jotka toistuvat ikiaikaisessa indoiraanisessa satuperinteessä, siis myös Euroopassa. Kirjailija oli kuitenkin ujuttanut satuun myös yllätysmomentin.
Jäin kirjaa lukiessani miettimään sitä, onko kuvaus seminaarilaisten elämästä kovin realistista - siis ennen kaikkea se, miten vapaasti teinitytöt liikkuvat. Olisiko oikeasti 1880-luvulla yksinäinen nuori neito, opettajaseminaarilainen, voinut riekkua iltoja kestikievarissa - tai edes matkustaa pitkiä taipaleita ilman miessaattajaa? Viipurissa tai Helsingissä sellainen varmaan oli jo tuolloin mahdollista, mutta että Sortavalassa. Vielä omien vanhempieni nuoruudessa nuori nainen ei voinut Helsingissä mennä yksin ravintolaan. Paitsi jos oli huonomaineinen nainen. Opettajaseminaarin aloittaessaan Tilda ja Jelena ovat kuitenkin vielä teini-ikäisiä.
Jäin myös miettimään sitä, mitkä tarinan yliluonnollisista osista on tarkoitettu nimenomaan kansanperinteen esittelyyn, mitkä taas metaforisiksi tai symbolisiksi tasoiksi, jotka kertovat jostain muusta. Tässä romaanissa selvästi kuitenkin kulkee valoisan pinnan alla myös varjoisempi taso, jota varsinkin kirjan vakavoituva loppupuoli alleviivaa.
Käärmeiden väki, käärmeiden kuningas ja vihjaukset veriuhreihin ovat aitoa Laatokan alueen esikristillistä perintöä. Näkijöiden ja parantajien perinteet jatkuivat kristinuskon tultua - usein hyvin kristillisessä vakaumuksessa. Kristityt voivat itse syyttää itseään siitä, että he leimasivat monet metsän, suon ja järven henget pirun ilmentymiksi. Kansa oli metsän ja veden väkeä iät ajat lepytellyt eikä noista tavoista herennyt sillä, että kristityt väittivät heidän pelehtivän pirujen kanssa. Pimeitä puoliahan sellaisesta sitten myös sikisi.
Suuri metsämies Bokta Valmola kantoi mukanaan "noidan tunnuksena" päistään suljettua kupariputkea, jonka Kiril-setä omii myöhemmin omaksi taikakalukseen. Tämä yksityiskohta jäi hieman vaivaamaan, koska aivan vastaavaa en itse tunne karjalaisesta perinteestä. Sen sijaan muualta maailmasta kyllä. Metalliputken kantaminen amulettina oli tyypillinen tapa kantaa joko rullalle käärittyjä loitsuja ja pyhiä kirjoituksia tai vaihtoehtoisesti väen (tai kokonaisen henkiolennon) asuinsijana toimivaa hammasta, luuta, kalloa tai kiveä. Boktan putkessa taisi jokin kilahdella, joten se lienee ollut pergamenttirullan sijaan nimenomaan hammas tai käärmeenkallo, koskapa käärmeiden kuninkaan henki oli yhteydessä juuri tuohon esineeseen.
Kultaisen peuran loppukohtaus, jossa Tilda ja Jelena johdattavat pelastettuja orpolapsia synkästä kartanosta uhrilehdon kautta kulkevaa polkua aamunkoiton valossa takaisin Kymölään, muistuttaa kummasti oman romaanini Sangrialan lopun kohtausta, jossa Mikael ja kumppaninsa johdattavat Riëlin temppeliltä pelastettuja lapsia aamunkoitossa vapauteen ja suojapaikkana toimivalle huvilalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti