keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Ranskassa ja Hollannissa

Edellisissä postauksissa mainitut sateet jatkuivat lopulta niin kauan, että kymmeniä ihmisiä kuoli tuhotulvissa Itä-Belgiassa sekä läheisillä Saksan ja Alankomaiden alueilla. Itse en niitä tosin nähnyt, vaikka olin vasta vähän aiemmin käynyt Ardenneilla. Sateet jatkuivat aina siihen saakka, kunnes tunisialainen kaverini lensi Pariisiin ja halusi minun noutavan itsensä sieltä Brysseliin. Hän toi mukanaan Tunisiasta auringon, aurinkoihminen kun on.

Oli ollut suunnitelmamme, että hän tulisi vähän ennen kuin lähtisin ajamaan kohti Suomea, tämän vuoden toiselle matkalleni kotimaahan, jolloin voisimme suorittaa läpikulkumatkan Euroopan läpi yhdessä. Hänellä on opiskelijan oleskelulupa Suomeen ja transitointi antaa oikeuden matkustaa kaikkien välissä olevien maiden läpi. Hän oli Tunisiassa tapaamassa perhettään ja joutuikin lähtemään sieltä Pariisiin suunniteltua aiemmin, koska Ranska muutti koronasääntöjään ja lisäsi Tunisian punaiselle listalle sen viikon perjantaista alkaen, joten kaverille tuli kiire ehtiä Eurooppaan ennen tuota päivää, jottei tulisi ties mitä ongelmia.

Loppujen lopuksi kukaan Charles de Gaullen kentällä ei kysynyt häneltä koronatestiään eikä matkan perustetta, vaan hänet toivotettiin aurinkoisesti hymyillen tervetulleeksi. Samalla sade hälveni Pohjois-Ranskan yltä ja saapuessamme Pariisiin vallitsi jo subtrooppinen lämpö. Pariisissa sirittivät sirkat, joita Brysselissä ei kuulu.

Ranskan säädökset antoivat meille 48 tunnin oikeuden oleskella maassa ilman karanteenia, joten kun kerran jo olimme Pariisissa, vietimme siellä kaksi yötä ja koko seuraavan päivän. Ystäväni halusi ennen kaikkea valokuvata itsensä kaupungin ikonisimpien maamerkkien (sekä muutaman vähemmän tunnetun) luona, kävellä ja ihmetellä. Niin myös teimme. Pariisi on hieno kaupunki. Se ei enää tuntunut kovin kalliiltakaan. Ystäväni totesi myöhemmin, että olimme siellä onnellisia ja palaisimme sinne vielä molemmat.

*   *   *

Matkalla Belgiaan pysähdyimme Lilleen, joka on kaunis kaupunki Pohjois-Ranskassa, Ranskan Flanderissa, vähän ennen Belgian rajaa. Flaamilainen kulttuuriperintö näkyy siellä yhä ja kaupungilla on myös hollantilainen nimi, Rijsel (vanha flaamilainen kirjoitusasu Rysel). Tämän maantieteellisen alueen erityispiirteet kauppiaskaupunkina näkyvät Lillessä, esimerkiksi kauppahuoneiden ja vapaamuurariloosien asema.

Lillen tunnetuin kirkko on epäilemättä Lillen katedraali, jonka virallinen nimi on Notre Dame de la Treille. Kirkko, jossa koimme erikoisen kokemuksen, oli kuitenkin vähemmän tunnettu Pyhän Maurin kirkko (Église Saint-Maurice de Lille), joka on Lillen vanhassakaupungissa sijaitseva, osin 1300-luvulla ja osin 1800-luvulla rakennettu goottilainen kirkko. Paikalla on joskus ollut pakanallinen Mars-jumalan temppeli ja pyhälle Maurille omistettu kristillinen kirkko jo 1000-luvulta alkaen, jolloin kaupungin nimi oli vielä Fins, viitaten sijaintiin viimeisillä pohjoisilla rajaseuduilla. 

Yhteys nimien Mars ja Maurice välillä ei liene silkkaa sattumaa, koska kristilliset pyhimykset usein korvasivat aiemmin palvotut pakanajumaluudet. Pyhä Mauritius (Mauri) oli kuitenkin nimensä mukaisesti pohjoisafrikkalainen ("mauri"), koptilainen kristitty, joka toimi roomalaisen legioonan komentajana, mutta kieltäytyi kristittyjen vainosta ja kärsi tästä hyvästä marttyyrikuoleman, päätyen kristittyjen pyhimysten joukkoon. Itämeren-maissa hänet tunnettiin myös Mustapäiden veljeskunnan suojeluspyhimyksenä, josta symbolina neekerin pää (vaikka eiväthän maurit kovin tummaihoisia todellisuudessa olleet).

Kuten kolumbialainen ystäväni, myös tunisialainen ystäväni näkee ja kokee asioita jossain määrin eri tavoin kuin tavalliset ihmiset, eikä se rajoitu sääolosuhteiden ilmiömäiseen ennustamiseen. Ollessamme Pyhän Maurin kirkossa ystäväni kuuli naisäänen, osti meille kummallekin kynttilät sytytettäviksi rukousta varten ja kuvasi toimituksen. Tämän jälkeen hän innostui suuresti tietystä pyhimyspatsaasta, jonka kohdalla hän tunsi voimakkaan aaltoilevan voiman ja kuvaili sitä ihmeelliseksi ja hyväksi, haluten minun viettävän jonkin aikaa sen luona. Luin siellä olevan tekstin jo ennen ystävääni ja havaitsin paikan olevan erityisesti sairaiden parantumista rukoilevien suosima paikka. Ystäväni ei ollut varma, oliko hänen tuntemansa ilmiö peräisin olennosta (hän palasi vielä monena päivänä puhumaan naisesta) vai siitä, että tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat vuosisatojen ajan rukoilleet tuossa kohdassa hyvää itselleen tai sairaille läheisilleen.

Kun olimme lähdössä kirkosta, ystäväni halusi palata vielä uudelleen samaan paikkaan. Ja olisi halunnut palata vielä kolmannenkin kerran kierrettyämme sillä välin Lillen kaupunnkia, mutta kolmannella kerralla kirkossa olivat alkamassa häät, emmekä voineet mennä sinne omalla asiallamme, häiriten kuolevaisen hääparin onnenpäivää, vaikka mystinen nainen olisikin toivottanut meidät tervetulleiksi. Kolumbialainen ystäväni, joka aina haltioituu pyhissä paikoissa ottamistani valokuvista ja videoista ja haluaa tutkia ne hämmästyttävällä tarkkuudella, sanoi myös nähneensä naisen. En ollut vielä kertonut hänelle toisen ystäväni kokemuksesta, ja myöhemminkin kerroin siitä vain varovasti. Molemmat olivat yhtä mieltä tuossa kirkossa läsnäolleen ilmiön hyvyydestä ja lempeydestä. Ja hyvä niin.

*   *   *

Myöhemmin näimme myös Lillen vapaamuuraritemppelin, josta kumpikaan ystävistäni ei pitänyt. Tosin he eivät spesifioineet, mitä siinä näkivät, koska kielteisistä henkimaailman asioista ei ole hyvä puhua. Ja olihan se melko kummallinen rakennus. Seinillä egyptiläisiä kuvia, pylväskäytävä, joka ei johtanut minnekään, outoja ovia ja ikkunoita, kaikki suljettuja, kuin symboloiden sitä, ettei avoimuuden valo saisi paistaa sisään paljastamaan talon salaisuuksia.

Näin myöhemmin unen, jossa käytiin oikeudenkäyntiä vapaamuurareita vastaan. Ihmisillä oli entisajan asut ja tuomareilla peruukit, ja erään noin kuusikymppisen, kaikin puolin kunniallisen ja varakkaan oloisen kauppiaan vaimoa ja lapsia yritettiin pakottaa todistamaan häntä vastaan. Syyttäjät tivasivat erityisesti, oliko epäilty vastaanottanut kallisarvoisia kelloja lähetyksinä. Minä istuin yleisössä olematta syytettyjen sen enempää kuin syyttäjienkään riveissä, ja kun vierustoveri kysyi minulta mielipidettäni, sanoin, etten kuulu heihin, mutten myöskään ymmärrä, miksi heidät pitäisi tuomita vain koska uskovat erilailla kuin virallinen dogmi.

*   *   *

Brysseliin saavuttuamme tulivat aurinko ja kuuma ilmanala mukanamme myös Belgiaan. Koko seuraavan viikon aurinko paistoi tauotta. Myös ystäväni hymyili lakkaamatta ja kaikki, mitä näimme ja koimme seuraavina päivinä Brysselin eri osia katsellessamme tuntui tuottavan hänelle iloa. Hän oli kuin Leo-hahmo Hermann Hessen Morgenlandfahrtista. Ehkä hän on moderni Leo Africanus (alkuperäisestä tuli myöhemmin Giovanni Leo de Medici). Tuon viikon aikana kävimme Brysselin vanhassakaupungissa, Ixelles'issä, Etterbeekissä, Saint-Gilles'issä, myös erityisellä ekskursiolla Leuvenin kauniissa yliopistokaupungissa. Ystäväni myös hoiti meille kummallekin koronarokotukset Heyselissa - itselleen ensimmäisen ja minulle toisen. Saa nähdä, ehtivätkö rokotustodistukset helpottamaan tulevaa matkaamme Euroopan halki Suomeen.

*   *   *

Näin unen, jossa olin rahtilaivalla, jonka venäläiset KGB:n agentit olivat kaapanneet, pitäen matkustajia panttivankeina. He eivät tienneet, kuka olin, eivätkä välittäneetkään, koska matkustajien joukossa oli monia paljon tärkeämpiä ihmisiä, osa heistä suomalaisia. Jotenkin minulle valkeni, että kaikki oli bluffia eikä laiva oikeasti ollut avomerellä, vaan yhä samassa satamassa, josta sen oli pitänyt lähteä. 

Kävelin sisään kapteenin kajuuttaan, joka oli vartioimaton, ja löysin siellä vanhanaikaiselta klaffipöydältä dokumentin, joka oli kokonaan venäjäksi, mutta huomasin siinä olevan nimilistan koostuvan suomalaisista nimistä. Muistan erityisesti miettineeni sitä katsoessani, kuinka venäläiset olisivat translitteroineet jaa- ja jää-kirjainyhdistelmät samalla tavoin. Ymmärsin listan käsittävän venäläisten kontakteja Suomen puolustusvoimissa, sisäministeriössä, poliisihallinnossa ja tiettyjen poliisiorganisaatioiden johdossa, ja tunnistin useita nimistä. Ensin päätin ottaa listan, mutta saman tien mieleeni tuli, että kaapparit eivät saisi löytää sitä hallustani, joten palautin listan paikalleen, mutta sen sijaan painoin kaikki sen nimet mieleeni.

Yksi aluksella jumissa olevista tärkeämmistä suomalaisista oli vanhempi mieshenkilö, jota pidin ammattinsa vuoksi isänmaallisena, joten kerroin hänelle, millaisen dokumentin olin nähnyt. Hän oli aluksi hyvin kiinnostunut, mutta erittäin huolissaan, että olin mennyt luvatta kapteenin kajuuttaan, ja mitä venäläiset ajattelisivat, jos joku näki. Hän kuitenkin halusi nähdä listan. Sanoin, ettei minulla ollut sitä, mutta kerroin mistä hän listan löytäisi, jos haluaisi itse katsoa. Hän ei uskaltanut, vaan halusi vain tietää, miten paljon olin nähnyt, ja kuinka tärkeitä henkilöitä listalla oli. Sanoin, että tärkeitä. Se tuntui tekevän hänet entistä haluttomammaksi kävellä avoimeen kajuuttaan listaa katsomaan. 

Vähän myöhemmin kaapparit olivat saaneet myönnytyksensä kansainvälisistä neuvotteluista ja vapauttaisivat matkustajat - tosin hallitusti ja yksi kerrallaan, virallisen uloskäynnin kautta. Minä kävelin ulos vartioimattomasta sivuovesta ja suoraan satamalaitureille. Olin jo ulkona ja tiesin, ettei kukaan enää välittäisi tai haluaisi minua pysäyttää, mutta vanhempi suomalaismies huusi laivan ovelta minua, niin että kaikki kuulivat, ja vielä oikealla nimelläni. Hän huusi, että kaikkien piti poistua samaa virallista tietä. Olin itsekseni vihainen hänelle ja jatkoin matkaani kohti edessä häämöttävää länsimaisen maan satamaa, ilman dokumenttia mutta listan nimet painettuina mieleeni.

*   *   *

Perjantaina töiden jälkeen ajoimme Atlantin rannikolle nähdäksemme meren. Tarkemmin sanottuna Nieuwpoortin pieneen satamakaupunkiin ja sen kupeessa sijaitsevalle Ijzermondingin luonnonsuojelualueelle dyyneineen ja majakoineen. Ijzerjoensuussa oli paljon tiiroja, lokkikerääntymiä, jonkin verran kahlaajia sekä sadoittain kaniineja. Sain Belgian-listalleni uuden lajin, riuttatiiran. Ystäväni kirmasi pitkin dyynejä ja rantoja kuin gaselli.

Lauantaina ajoimme Hollantiin ja sen hallintopääkaupunkiin Haagiin, jossa tapasimme vanhan ystäväni aina Damaskoksen ajoista alkaen, syyrialaisen kurdin, joka pari vuotta sitten avioitui hollantilaisen tyttöystävänsä kanssa ja on nykyään valmistunut ihmisoikeuslakimies Haagissa. Tuona päivänä tuli tunisialaisen ystäväni ennustuksen mukaisesti pilvistä ja alkoi sataa, mutta se ei haitannut mukavaa ja henkevää illanviettoamme Haagissa.

Sunnuntaiaamupäivä kului ensin aamiaiskahvilassa, sitten Haagin rannikolla, Westduinparkissa, jossa on hieno dyynejä, heinikkoa, pensaikkoa ja metsää käsittävä suojelualue. Kasvillisuutta kestävästi laiduntamaan ja alkuhärkiä simuloimaan on tuotu pitkäsarvista skottilaista ylämaankarjaa, jota paikalliset kutsuvat biisoneiksi, mikä lienee seurausta väärinkäsityksestä. Eurooppalaista biisonia eli visenttiä on nimittäin jälleenistutettu kolmelle suojelualueelle Alankomaissa: Kraansvlakiin, Maashorstiin ja Veluween ja tämä asia lienee ollut tiedotusvälineissä.

Iltapäiväksi ja illaksi menimme Amsterdamiin, joka oli tunisialaisen ystäväni varsinainen toive Hollannissa. Oli melko sateista, mutta eipä se meitä haitannut. Kuljimme ympäriinsä, söimme pizzaa, kävimme kirjakaupassa. Ajoimme lopulta takaisin Brysseliin illaksi. Ajomatka Brysselistä Amsterdamiin ei ole kuin kaksi tuntia, Pariisiin kolme tuntia. Kaikki paikat Länsi- ja Keski-Euroopassa ovat Brysselistä katsoen varsin lähellä.

Haagissa näkemässäni unessa olin pienessä vuoristokaupungissa, jossa oli vielä lunta maassa, kun läheinen tulivuori alkoi tupruttaa ilman täyteen vulkaanista tuhkaa. Seurasi hälytyksiä ja varoituksia ja menin autolleni, ajoin kiiren vilkkaa talolle, jossa asuin, varoitin tovereitani ja ryhdyimme sulkemaan kaikkia ikkunaluukkuja viranomaisohjeiden mukaisesti, jottei tuhka tunkeutuisi kaikkialle.

*   *   *

Brysselin-asuntoni takapihalla ketut kiljahtelevat aavemaisesti. Aamulla hain itselleni tulleen kirjapaketin Pyhän Antoniuksen kirjakaupasta ja kävin lounaalla kreikkalaisen kollegan kanssa, jonka kirjan sain kesäkuussa lopulta luettua loppuun ja arvosteltua. Illalla tilasimme tunisialaisen kanssa libanonilaisesta ravintolasta nautaa ja kanaa ja joimme niiden kanssa Riojan alueen Faustino V:tä

Olen edistynyt hankkeessani lukea kolumbialaisen kirjallisuuden keskeisiä romaaneja, aloittaen klassikosta Gabriel García Márquezista ja uudemmasta mestarista Juan Gabriel Vásquezista. Márquezin Crónica de una muerte anunciada oli erinomainen kuvaus kunniamurhasta Karibian rannikon pikkukaupungissa kirjailijan ollessa nuorimies. Vasta kirjan lopussa kertojan mainitessa tätinsä nimeltä paljastuu, että kirjailija itse todella on tarinan kertoja, ja oletettavasti tarina siten myös perustuu tositapahtumiin, jotka sattuivat kirjailijan lähipiirissä hänen kotikaupungissaan. Kaupunkia ei kirjassa nimetä, mutta monesta kohdasta voi päätellä sen sijaitsevan Cartagenan lähellä, joen varrella ja myös lähellä rannikkoa.

Tutkiessani asiaa selvisi, että inspiraationa oli todellinen kunniamurhatapaus, joka kosketti Márquezin sukulaista ja tapahtui Sucressa vuonna 1951. Márquez tosiaan asui paikkakunnalla lapsuudessaan, muttei ollut kaupungissa murhan tapahtuma-aikaan eikä siten voinut olla tapahtumien todistaja kuten romaanissa. Vaikka suurin osa yksityiskohdista näyttää vastaavan oikeaa murhatapausta, Márquez on käyttänyt kirjallista vapauttaan ja jokunen yksityiskohta on toisin kuin kävi todellisuudessa.

Tarina kertoo kunniamurhasta ja yhteisöstä, jonka konservatiivinen arvomaailma ajaa tragediaan. Uinuvaan pikkukaupunkiin saapuu muukalainen, rikas nuorimies Bayardo, joka iskee silmänsä paikalliseen tyttöön Angelaan ja haluaa tämän vaimokseen. Tytön suku haluaa samoin, onhan Bayardo rikas ja eläkkeelle jääneen kenraalin poika. Ainoastaan Angela vaikuttaa innottomalta, mutta minkäs teet, vanhemmat päättävät kuka nai ja kenet. Häät ovat suurin spektaakkeli, jonka pikkukaupunki on nähnyt, ja seuraavana aamuna suurin osa väestöstä on yhä joko humalassa tai krapulassa. 

Yön aikana sulhanen on kuitenkin palauttanut morsiamen vanhempiensa taloon, koska tämä ei ollutkaan ollut neitsyt. Äiti ja veljet hakkaavat sitten Angela-parkaa kunnes tämä suostuu antamaan heille sen miehen nimen, joka on esiaviollisesti riistänyt tytön ja perheensä kunnian. Tyttö nimeää Santiago Nasarin, arabimaahanmuuttajien kauppiassuvusta kotoisin olevan varakkaan nuorukaisen, jolla oli myös maine paikallisena naistenmiehenä. Tytön veljet Pedro ja Pablo lähtevät tappamaan Santiagoa.

Ennen kuin murhatyö on tehty, veljekset kuitenkin kertovat puolelle kylää aikovansa tappaa Santiagon, ja koko paikkakunta tietää asiasta ennen murhan uhria. Silti kukaan ei onnistu estämään rikosta, ja viimeksi mainittu asia on se kirjailijaa askarruttanut dilemma, jota hän lähtee kirjassa ratkomaan. Henkilöitä ja yksityiskohtia on paljon, mikä on tietysti realismia, koska tarina perustuu todellisuuteen, ja sillä tavoin asiat todellisessa elämässä ovat.

Lopuksi kertojakin päätyy lopputulokseen, että tragedia oli lukuisten epäonnisten yhteensattumien summaa. Henkilöt haahuilevat pitkin pikkukaupunkia ja hääyön tapahtumia antaen asioista sekä tarkkoja että luuloihin, kuvitelmiin ja näkyjen näkemisiin perustuvia kuvauksia, joita kertoja sitten perkaa toimittajan vaistolla ja ammattitaidolla. Tyylillisesti erityisen nautittavaa on kirjailijan piilotettu kyyninen huumori kotiseutunsa kunniakulttuuria ja ihmisten dramaattisia taipumuksia kohtaan.

Epäselväksi jää lopulta, oliko Santiago syyllinen Angelan neitsyyden viemiseen vai valehteliko Angela. Kirjailija tuntuu uskovan tytön antaneen väärän todistuksen suojellakseen jotakuta toista, todellista poikaystäväänsä, ja ettei tyttö uskonut veljiensä oikeasti toteuttavan uhkaustaan. Kirjailija ei tietenkään nimeä epäiltyä, mutta kirjan loppupuolella on pieniä yksityiskohtia, jotka antavat aihetta epäillä kirjailijan ehkä uskoneen tietävänsä, kuka tytön oikea rakastaja oli ollut. Kyseinen henkilö on ainoa, joka lopulta tosissaan yrittää varoittaa Santiagoa ja estää surmatyön, mutta etsii ystäväänsä vääristä paikoista. Sama henkilö jäävätään ruumiinavauksesta "liiallisen läheisyyden" vuoksi, ja kirjassa on kohtaus, jossa hän käyttäytyy oudosti ja "syyllisen oloisesti" uhrin kotona.

Ei kommentteja: