Viime viikonloppuna kävin sekä Margallakukkuloiden kaupunginpuoleisilla rinteillä että harjanteiden takana. Dara Janglanin polulla oli jälleen kovin märkää, mutta löysin sieltä syksyn ensimmäiset kivikkouunilinnut. Tämä suvulleen epätyypillisesti maassa viihtyvä puikkelehtiva uunilintulaji on säännöllinen läpimuuttaja matkalla pesimäalueiltaan Gilgit-Baltistanin, Khyber-Pakhtunkhwan ja Keski-Aasian vuoristoista Punjabiin, Sindiin ja Intiaan.
Toinen havaintoni oli illan pimennyttyä sen kuuleminen, että pitkäpyrstökehrääjät olivat alkaneet jälleen esittää laululentojaan. Sama tapahtui viime vuonnakin, joten pidän nyt selvänä, että lajilla on kaksi laulukautta täällä: pidempi keväinen, jonka aikana se laulaa maaliskuusta aina kesäkuuhun. Sitten seuraa reilun kahden kuukauden hiljaiselo, jolloin kehrääjät varmaankin pesivät. Syyskuussa niillä on uusi laulukausi, ja innokas sellainen, koska sekä viime että tänä vuonna äänessä oli kerralla monta yksilöä. Margallakukkulat ovat läntisin alue, jossa tämä Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa yleinen kehrääjälaji tiettävästi elää. Se ei esiinny esimerkiksi Iranissa tai Omanissa edes satunnaisvieraana, kuten moni muu intialainen laji.
Sunnuntaina menin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Margallan harjujen yli Khyber-Pakhtunkhwan puolelle Sangadaan ja Kharianiin. Tie sinne kulkee ensin ylös ohi Daman-e Kohin ja nyt purettavana olevan Monal-ravintolan, joka viimein sai karkotustuomion kansallispuiston alueelta, kun omistajalla ilmeisesti ovat menneet sukset ristiin nykyhallinnon kanssa. Laitontahan ravintolan harjoittama maanvaltaus kansallispuistossa alun perinkin oli, mutta tähän asti sen omistanut miljonääri on kuulunut täkäläisiin koskemattomiin, joita laki koskee vain, jos he ovat politiikassa väärällä puolella.
Sitten tulee Pir Sohawan kylä ja pian sen jälkeen osavaltioraja, joka on vain tervetuliaiskyltti. Seuraavaksi vuorossa on pompöösi kauhistus, dinosauruspuisto, jonka porteilla tyrannosaurus mäyhää leuoissaan autoa, antaen realistisen kuvan siitä, millaista oli meno villillä liitukaudella. Viikonloppuisin lapsiperheiden retkikohde. Sekin on toki suojelualueella laittomasti, mutta siihen ei Islamabadin lainkoura ulotu, koska se sijaitsee opposition nyt hallitseman Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion puolella.
Laaksoon laskeuduttaessa tullaan Sangadan pikkukaupunkiin, jossa basaarikatu oli yhä koristeltuna monivärisin viirein jo ohitetun profeetan syntymäpäivän kunniaksi. Milad an-nabi, joissain muissa muslimimaissa nimeltään mawlad, on bid'a ja siten fundisten mielestä haram, koska tiukan tulkinnan mukaan ei ihmistä, edes profeettaa, saisi tällä tavoin juhlia. Sellainenhan on lähellä kristittyjen harjoittamaa harhaoppia, jossa nostetaan ihminen, vaikkakin profeetallinen sellainen, epäilyttävästi Jumalan rinnalle.
Kohteemme Kharianissa oli niin ikään paikka, jota voisi kuvitella islamististen fundisten kavahtavan - ja hyvä vain, jos kavahtavat - nimittäin Kharianin pyhä lehto, jossa on suufilaisia hautoja ja muuan erityisen pyhä tuhatvuotinen tammi. Tavan mukaan kyläläiset ovat ripustelleet pyhän tammensa oksille pyhinä päivinä krumeluureja ja rukouksia. Vedenkantajanaiset kulkivat hiljaisena rivinä, ruukut päidensä päällä ja värikkäät mekot tuulenvireessä heiluen, aamuvarhain lähteiden ääreltä kohti kotejaan, joissa heidän tehtävänsä on tietysti keittää teevedet ja tehdä ruoat ennen miesväen vääntäytymistä jalkeille. Pyhän tammen alla laidunsi mustia kanoja ja lähimmän talon pihasta juoksi varkaissa ollut makaki kurpitsa kourissaan pyhän lehdon suojiin.
Pian paikan uskomaton, maaginen valo alkoi loistaa lehvästön läpi siivilöityneenä ja ilma oli niin kostea, että valonsäteet muodostivat metsän halki viistoja pilareita, jotka osuivat hiljaisiin hautoihin. Valokuvissakin näkyy kosteususvassa melkein ihmismäisiä hahmoja. Ei ole ihme, että ihmiset pitävät Kharianin tammilehtoa džinnien asuinsijana.
Saimme pian huomata, että paikka oli yhä kuumankostea ja kesäisen rehevä. Ylemmän Himalajan linnut, jotka laskeutuvat sinne talvisin, eivät ole vielä laskeutuneet. Närhiä ja harakoita oli tosin paljon. Täkäläiset närhet ovat mustapäisiä himalajannärhiä, mutta nekin pitävät tammenterhoista ja ovat niiden tärkeitä levittäjiä, kuten meikäläiset närhet läntisessä ja pohjoisessa Euraasiassa. Harakoita taas oli kaikkia kolmea lajia: huppu- ja naamioviidakkoharakoita sekä uljaita himalajanloistoharakoita.
Parhaat lintulöytömme Kharianissa koskivat kuitenkin sieppoja. Näimme kaksi siperiansieppoa. Tämä söpö pieni harmaasiepon sukulainen on Islamabadin alueella lähinnä läpimuuttaja, vaikkei se Margallakukkuloilla olekaan poissuljettu myöskään pesimälajina. Kyse on suomalaisesta nimestään huolimatta täällä erityisesti Himalajan vuoristometsien pesimälinnusta. Näimme kaksi yksilöä myös paikallista kesävierasta, turkoosisieppoa, joka on kauniin vaaleansininen.
Pariin otteeseen ohi viilettänyt harmaakäki - epäilemättä sama yksilö mennen ja tullen - oli melko myöhäinen, joskin olen nähnyt lajin vielä lokakuussakin (viime vuonna Sahoran kulmilla). Himalajansieppokerttuja oli pilvin pimein, varsinkin ylemmällä lähteellä, joka on lintujen suosima juomapaikka. Näiden nykyisin uunilintujen sukuun luettujen harmaapäisten ja keltavatsaisten pikkukerttujen hilpeänheleä laulu soi oikeastaan kaikkialla, missä tuon aamupäivän aikana kävimme. Myös pikkunauruleita oli liikkeellä ja äänessä paljon. Vaatimattomasti oksistossa puikkelehtiva syksyn ensimmäinen tiltaltti oli valunut näille leveysasteille. Tuhkadrongot ovat yhä maisemissa - katoavat pian eteläisemmille maille.
Retkeilymme jälkeen kävimme syömässä brunssin Sangadan ylle kohoavan kukkulan huipulla, Highland Resortin kattoterassilla. Näkymät sieltä olivat hienot, vaikkei paikka muuten ole mikään kovin ihmeellinen. Normihotelli. Viirupriiniat lauloivat pöheikössä, paksunokkavariksia ja yksi korppi lensi yli. Kaukana kakkosharjun yllä oli suuria parvia valkovatsaisia pääskyjä muutolla, mutta ne olivat liian kaukana lajinmääritykseen - aasianräystäspääsky ja idänräystäspääsky ovat kummatkin mahdollisia läpimuuttajina täällä.
Kävin tuossa hiljattain myös turkkilaisessa ravintolassa nimeltä Istanbul, joka pitää painaa mieleen, koska sieltä sai kaikki itäisen Välimeren perinneruoat ilman, että niitä oli pilattu täkäläisellä chilissä uittamisella, jota sovelletaan kaikkeen mahdolliseen paitsi ei pastaan. Miinuspisteitä tosin siitä, että tarjoilija luuli minua venäläiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti