Vuoden alku on alleviivannut siirtymistä Lännen normittamasta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä moninapaiseen imperialistiseen etupiiripolitiikkaan. Tässä vaiheessa tämän ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Trump on alusta asti, siis jo vuosikymmenen ajan, tehnyt itsensä ja aikeensa päivänselviksi vähintään samalla tasolla kuin Hitler Mein Kampfissaan ja Putin Münchenin turvallisuuskonferenssin puheessaan vuonna 2007. Se, etteivät kaikki ole sitä suostuneet sisäistämään, kertoo lähinnä kognitiivisesta dissonanssista ikäviä tosiasioita kohtaan.
Trumpin ulkopolitiikka on myös erittäin hyvin ennakoitavissa, kunhan hylätään ajatus siitä, että hänen politiikkansa palvelisi ensisijaisesti Yhdysvaltain etuja, ja hyväksytään, että näin ei ole, vaan Trumpin politiikka palvelee vain ja ainoastaan Trumpin henkilökohtaisia etuja, jotka hän samaistaa maahansa. Niinpä kun Trump puhuu Yhdysvalloista, hän puhuu minä-muodossa. Kun hän puhuu me-muodossa - esimerkiksi sanoessaan, että "me tulemme pyörittämään Venezuelaa", hän ei puhu niinkään Yhdysvalloista kuin itsestään ja kavereistaan, joihin kuuluu äärioikeistolaisia oligarkkeja sekä tietysti Venäjän KGB, jolle Trump on kiitollinen vallastaan ja selustatuesta sisäisessä sodassaan. Trump liittolaisineen tarvitsee edelleen Venäjän palveluksia, sillä kyseessä on hallinto, jonka ensisijainen sota on sisällissota kaikkia niitä amerikkalaisia vastaan, jotka eivät ole osa MAGA-liikettä ja ehdottoman lojaaleja Trumpille.
Tästä me-näkökulmasta katsoen ei ole esimerkiksi lainkaan yllättävää, että hyökättyään Venezuelaan ja siepattuaan diktaattori Nicolás Maduron vaimoineen, Trump nosti valtaan Maduron varapresidentin, joka sattuu myös olemaan Venäjän nainen, Venezuelan KGB:n johtaja Delcy Rodríguez. Tämä yhdessä veljensä Jorgen sekä Venezuelan puolustusministeri Vladimir Padrinon ja tiedustelujohtajien kanssa - Venäjän kouluttamia ja indoktrinoimia sekurokraatteja - hallitsee myös öljysektoria.
Venezuelalaiset ovat ymmärrettävästi juhlineet pitkin Etelä-Amerikan kaupunkeja ja ihmetelleet, miksi maailma paheksuu Trumpin toimia. Heille tämä sallittakoon, vaikka lyhyestä ilosta seuranneekin jälleen pitkä itku, koska Rodríguez, Trump ja Venäjä eivät todellakaan ole luovuttamassa valtaa Venezuelan legitiimeille vaalivoittajille, demokraattiselle oppositiolle. Trump päinvastoin inhoaa María Corina Machadoa, koska tälle annettiin Nobelin rauhanpalkinto, jonka Trump olisi halunnut itselleen. Joitain poliittisia vankeja on näön ja narratiivin vuoksi vapautettu, mutta Venezuelaa ei. Kolumbiassa ja Meksikossa oleilevat venezuelalaiset ystäväni joutunevat siis yhä odottamaan kotiin paluutaan - elleivät sitten ota vakavia riskejä päästäkseen sinne ennenaikaisesti.
Totuudenjälkeisen ajan moninapaiselle etupiiripolitiikalle on ominaista Orwellin Eläinten vallankumouksesta tuttu periaate, että kaikki ovat tasa-arvoisia, paitsi että siat ovat tasa-arvoisempia kuin muut eläimet. Saimme muistutuksen tästä mm. siinä vaiheessa, kun Trump lähti sättimään Ukrainaa siitä, että Ukraina oli väitetysti iskenyt drooneilla yhteen Putinin monista asunnoista Novgorodin lähellä Valdaissa. No, tosiasiassa kyseessä oli ilmeisesti vain Putinin Trumpille heittämä valhe, koska moista iskua ei koskaan tapahtunut - ja vaikka olisi tapahtunut, olisi Putinin asunto ollut mitä legitiimein kohde ukrainalaisten sodankäynnille. Erityisen irvokasta oli Trumpilta sättiä Ukrainaa valtionpäämiesten koskemattomuuden periaatteen rikkomisesta miltei samaan aikaan, kun Yhdysvaltain erikoisjoukot sieppasivat Maduron Caracasista.
Trump siis uskoo täysin problematisoimatta ja spontaanisti, että häntä itseään ja Putinia suojaa jokin keisarillinen pyhyys, joka ei puolestaan suojele esimerkiksi Trumpin viime viikolla uhkailemia Kolumbian ja Meksikon presidenttejä (jotka toisin kuin Maduro ovat sentään legitiimejä) eikä Ukrainan presidentti Zelenskiä, jonka Venäjä on yrittänyt murhata jo useita kertoja.
Trump ei suinkaan halua vallata Grönlantia siksi, että Yhdysvallat tarvitsisi sitä arktisen turvallisuuden tai maametallien vuoksi - Yhdysvalloilla on jo nykyisellään sekä sotilaallinen hegemonia että kaivosoikeudet Grönlannissa. Trump haluaa Grönlannin siksi, että Venäjä toivoo välirikkoa Yhdysvaltain ja Euroopan välille sekä vapaat kädet valloittaa, murhata ja raiskata läntisissä etupiireissään eli Euroopassa, Baltia ja Suomi mukaan lukien. Trump itse tuskin näkee Grönlannin valtausta ensisijaisesti palveluksena Putinille, vaikka sieltä ajatus lieneekin hänen lähipiiriinsä syötetty. Hän näkee sen ennen kaikkea henkilökohtaisena suuruuden tavoitteluna itselleen ja oligarkkiensa rikastuttamiseksi, mikä on Venäjältä opittua logiikkaa: territoriaalinen ekspansio ja sisäinen vallan vertikaali.
Vallan vertikaalia toteutetaan esimerkiksi ampumalla aseettomia siviilejä (kuten perheenäiti Renée Good) tv-kameroiden ja silminnäkijöiden edessä ja valehtelemalla asia päinvastaiseksi - koska kerran voi. Tämä on umpivenäläistä vallan ja hallitsemisen logiikkaa, jonka Trumpin hallinto ja sitä tukevat oligarkit ovat omaksuneet ihailemiltaan Putinin, Hitlerin ja Mussolinin hallinnoilta. Vastustajien voimaton ininä ja protestit vain huvittavat pahuuden asianajajia entisestään, lisäten heidän rankaisemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunnettaan.
Viime aikoina olen paljon ajatellut kysymystä, onko Euroopan tilanteessa väistämätöntä, että on olemassa Mordor. Tolkienin saagassa Gondorin ja Rohanin ihmiset, haltiat ja kääpiöt eivät millään kyenneet keskinäisten kaunojensa hautaamiseen ja yhteistyöhön ennen kuin Mordor teki sen aivan välttämättömäksi. Samalla Mordor kuitenkin oli heidän eripuransa ja keskinäisten kaunojensa manipuloija ja lietsoja, joka korruptoi Sarumanin ja Théodenin kaltaisia johtajia. Ilman Venäjän sotaa Ukrainassa eurooppalaiset eivät todennäköisesti olisi tähän päivään mennessä kyenneet löytämään selkärankaansa, jota nyt tarvitaan sekä idän että lännen natsivaltojen patoamiseen.
Euroopan on myös jo ryhdyttävä katsomaan muuta maailmaa jyvien ja akanoiden näkökulmasta. Kanada, Australia, Uusi-Seelanti, Japani, Etelä-Korea, Meksiko, Kolumbia ja Chile ovat luonnollisia liittolaisia. Mutta on myös ryhdyttävä tositoimiin muiden potentiaalisten avainystävien käännyttämisessä takaisin ystäviksi kaiken sen ynseyden jälkeen, jolla Eurooppa on tähän asti pilannut asemiaan ja antanut pelikentän Venäjän propagandalle. Tämä koskee ennen kaikkea lähialueita, kuten Turkkia, arabimaita ja Keski-Aasiaa, mutta myös kaukaisempien alueiden tasapainottelijoita kuten Indonesiaa, Filippiinejä ja Argentiinaa. Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan kohdalla lienee nykyhallintojen aikana jo myöhäistä.
Venezuela oli Venäjän keskeinen liittolainen Uudessa Maailmassa ja toistaiseksi Trump on varmistanut Venäjän vallan siellä pysyvän. Venäjän toinen keskeinen liittolainen on ollut Iran, jossa nyt myös kuohuu. Kirjoitin Iranin kansannoususta somessani:
Tässä on avainlause, joka tarkoittaa, että tämänkertaisella kansannousulla voi olla mahdollisuuksiakin:
"Hallintoa vastustavia mielenilmauksia on järjestetty ihmisoikeusjärjestöjen mukaan yli sadassa kaupungissa ja kylässä jokaisessa Iranin 31 maakunnassa." (Lähde)
Iran on rakenteeltaan monin tavoin Venäjän kaltainen. Öljystä ja kaasusta saatavia mittavia tuottoja on voitu tehokkaasti monopolisoida ja sillä pönkittää turvallisuuskoneistoon tukeutuvaa, ideologisella missiolla ja massapropagandalla itseään perustelevaa hallintoa.
Niin kauan kuin kansannousujen aktiivisin osa on koostunut vain tärkeimpien isojen kaupunkien ylemmän keskiluokan hyvin koulutetuista nuoremmista sukupolvista, eli lähinnä "edistyksellisimmästä" osasta väestöä, ovat ne olleet helposti murskattavissa silkalla tyrannialla. Oppositioon osallistuvilla ja näiden suvuilla on menetettävää, joka on helppo ottaa pois - ennen kaikkea perusturvallisuus paremmin toimeen tulevassa luokassa.
Jos ja kun sen sijaan kansannousu käsittää samanaikaisesti satoja kaupunkeja kaikkialla maassa, on tyrannian keskittäminen avainpaikkoihin ja avainyksilöihin paljon vaikeampaa, erityisesti mikäli kansannousu alkaa tapahtua "johtajattomasti", jolloin sitä ei voida nitistää tappamalla ja vangitsemalla johtajat. Lisäksi lisääntyy mahdollisuus, että oppositio saa haltuunsa kapinoivia territorioita ja/tai hallinnon osia loikkaa opposition puolelle. Näin kävi mm. Ukrainan, Tunisian, Egyptin, Libyan ja Syyrian vallankumouksissa. (Ja jäi tapahtumatta useissa aikaisemmissa Iranin kansannousuissa.)
Joku Iranin ulkopuolinen pyrkii toki myös näkyvin viestinnällisin keinoin masinoimaan tapahtumia tuohon suuntaan, mutta olisi pikemminkin yllättävää, jos niin ei tapahtuisi, eikä mainitunlainen propaganda tarkoita, ettei Iranin kansannousu ole aito.
Iranissa on tosiaan viimeisten parinkymmenen vuoden aikana ollut useita laajoja ja hyvin potentiaalisilta vaikuttaneita kansannousuja islamistiregiimiä vastaan, mukaan lukien vihreä vallankumous ja arabikevään yhteydessä tapahtunut kansannousu. Jokainen niistä on kuitenkin epäonnistunut, johtuen hallinnon kyvystä itse ja Venäjän avulla kukistaa mikä tahansa aseettomana pysyvä kansannousu.
Myös regiiminvaihdosta on spekuloitu lähestulkoon joka kerran, kun Israel tai Yhdysvallat on tehnyt ilmaiskuja Iraniin. Näissä spekulaatioissa ei ole ymmärretty sitä, että hallinnon vaihtaminen voimatoimin ei onnistu ilmaiskuilla, vaan vaatisi maajoukkoja, joihin Yhdysvallat saati Israel ei missään tapauksessa ole ollut Iranin kohdalla valmis. Mikäli maassa olisi erittäin kattava oma kansannousu, joka kykenisi myös aseistautumaan, silloin ilmaiskuilla ja erikoisjoukkojen iskuilla voitaisiin antaa sellaiselle tulitukea - mutta silloin tapahtumat muistuttaisivatkin jo enemmän Libyan ja Syyrian tapahtumia.
En ole ollut vakuuttunut, että Yhdysvalloissa maanpaossa elävä viimeisen šaahin poika Reza Pahlavi olisi kovin onnistunut keulakuva Iranissa tapahtuvalle kansannousulle, mutta ulkopersialainen diaspora ryhtyy kerta toisensa jälkeen lobbaamaan tätä perin epädemokraattisen ja ryvettyneen menneisyyden regiimin perintöprinssiä aina kun Iranissa kuohuu. Niin nytkin. Ilmiössä on paljon samaa kuin venezuelalaisten juhlinnassa nyt - tai kuten syyrialaisten juhlinnassa, kun ääri-islamistitaustainen sotapäällikkö Ahmad ash-Shara'a vapautti Damaskoksen. Ajatellaan, että kuka tahansa, joka tekee tarvittavan likaisen työn, on ainakin hetken ajan sankari. Jos kruununprinssi voi saada Trumpin hallinnon kiinnostumaan kansannoususta, monelle iranilaiselle se on pieni hinta mahdollisuudesta kumota islamistihallinto.
Myöhemmin sitten ehkä on luvassa pettymyksiä, itkua ja hammastenkiristystä, mutta se on sen ajan asia.
Yllä mainitun Iran-kommentaarini alle tuli Georgian mielenosoituksia koskeva kommentti eräältä aluetta hyvin tuntevalta ystävältäni:
"Toisaalta Georgian protestit, jotka niin ikään olivat maanlaajuisia, ovat jatkuneet yli vuoden ja hallinto on sivuuttanut ne, vanginnut avainhenkilöt ja langettanut poskettomia sakkorangaistuksia satunnaisille ihmisille - ja siinä sivussa säätänyt epädemokraattisia lakeja ja pian julistamassa laittomaksi lähes koko opposition. Seurauksena protestit sittemmin rajoittuneet lähinnä Tbilisiin ja monet eivät enää jaksa tai uskalla niihin osallistua.
Oligarkki-Ivanishviliä naurattaa ja Brysselissä mietitään, mitä voisimme asialle tehdä. Georgian esimerkki, ja demokratioiden kyvyttömyys tehdä asialle mitään, antaakin toivoa monille autoritaarisille järjestelmille ympäri maailman. Iran toki erilainen tapaus."
Ja vastasin seuraavasti:
Georgian osalta eurooppalaisia hillitsevät Venäjän pelko sekä myös pelko, että konfrontaatio Georgian hallinnon kanssa tekisi tästä suoran Moskovan vasallin. Tämähän oli tilanne myös Janukovitšin kanssa ennen arvokkuusvallankumousta. EU tuki Janukovitšiä ja puuhasi Ukrainalle monenlaisia etuja assosiaatiosopimuksen ja reformituen muodoissa. Venäjä sen sijaan pyrki tahallisesti lietsomaan väkivaltaista konfrontaatiota, jolla Ukraina saataisiin eristettyä Euroopasta.
Venäjä laski sillä kertaa väärin, koska Janukovitšillä ei riittänyt kapasiteetti vastarinnan murskaamiseen - Venäjähän oli uskotellut itselleen ja vasalleilleen, että mielenosoittajat olivat vain Lännen masinoimia nukkeja, ja että riittää heikko diili kolmen silloisen oppositiopuolueen kanssa. Nämä puolueet eivät kuitenkaan ohjanneet kansannousua vaan kansa itse. Se taas ei mahtunut Venäjän tajuntaan vielä vuonna 2022:kaan, vaan he kuvittelivat marssivansa esteittä suoraan Kiovaan ja saavansa sillä paitsi Ukrainan, myös koko Euroopan antautumaan.
Georgia on ikävä kyllä paljon pienempi maa kuin Ukraina. Toisaalta, Georgialla on vuoret. Mutta Tbilisin koulutettu nuori keskiluokka ei kyllä hevillä vuorille lähde, ja niinpä he ovat kontrolloitavissa oleva oppositio.
- Tarpeeksi laaja kansan mobilisaatio haltuunottamaan katuja ja julkisia tiloja. Mielenosoituksilla itsellään on vain vähän valtapoliittista merkitystä, mutta niillä otetaan haltuun median huomio ja siten kehystetään protestit kansannousuksi - tapahtumasarjaksi, jolla on selvä logiikkansa ja merkityksensä, ja johon samaa mieltä olevat haluavat ottaa osaa, joko läsnä tai etänä.
- Takinkääntäjiä kumottavan hallinnon puolelta siirtyy opposition puolelle, ottaen siten haltuun resursseja ja valtapositioita.
- Ulkomaailma suhtautuu vallanvaihtoon suopeasti, joko tukien vallankumousta tai ainakin estäen hallinnon tukijoita tukemasta hallinnon vallassa pysymistä hinnalla millä hyvänsä.
Iranin aiemmat kansannousut ovat laajasta suosiostaan ja mediahuomiosta huolimatta toistaiseksi täyttäneet vain ensimmäisen kriteerin. Nyt on kuitenkin merkkejä myös toisen kriteerin tapahtumista - tai ainakin joku pyrkii lietsomaan tapahtumia tähän suuntaan.
Kolmas kriteeri pysyy toistaiseksi arvoituksena. On selvää, että Israel ja koko joukko arabimaita haluaisivat vallanvaihdosta Iraniin, mutta niiden voi olla vaikea löytää asiassa yhteistä säveltä. Toisaalta Venäjä tulee tukemaan Iranin islamistihallintoa jotakuinkin kaikin keinoin, joita sillä on käytössään - sikäli kuin Ukrainalta kykenee. Iranin alueelliset liittolaiset alkavat jo olla koko lailla maahan lyötyjä - Hizbullah, Hamas, Assadin hallinto Syyriassa. Merkittävä osa Irakin šiioista sekä Jemenin huthilaiset seisonevat Iranin islamistihallinnon tukena loppuun saakka, sillä ovat alun pitäenkin saaneet tukensa Iranista.
Ratkaisevaksi tekijäksi kolmannen kriteerin täyttymisessä nousseekin se, kykeneekö Venäjä estämään jälleen Yhdysvaltain ja muun Lännen tuen Iranin kansannousulle. Euroopalta rahkeita ei tällä hetkellä riitä. Amerikan kristillisen oikeiston äänillä porskuttava Trumpin hallinto todennäköisesti profiloituisi mielellään Iranin islamistivallan kumoajana, mutta pystyykö se asettumaan poikkiteloin Putinin Venäjän kanssa?
Vai onko Iranista jo sovittu osana samaa modernia Molotov-Ribbentrop-sopimusta, jolla Venezuelan teatteri sovittiin molempia hyödyttäväksi, ja jossa Trumpille on luvattu aluelaajentumisia Euroopan ja Latinalaisen Amerikan kustannuksella, kunhan Venäjä saa niin ikään laajentua Euroopan kustannuksella Itä-Eurooppaan, Lähi-itään ja Afrikkaan. Ja mitä Kiinalle on mahdettu Taiwanin lisäksi luvata?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti