Perjantai ja kolmastoista. Paksut nietokset peittävät tätä maailman osaa, jota nykyhetkessä asutan. Keskipäivän ympärille sijoittuvat aurinkoiset hetket ovat miellyttävimpiä koiran ulkoiluttamisen kannalta. Tiaisiin on jo tullut paljonkin elämää valon lisäännyttyä. Punatulkut viheltelevät kaikkialla haikeaa huiluaan. Muut linnut värjöttelevät ja elämä jatkuu ankarana - tai loppuu. Mitään harvinaisempaa en ole pitkään aikaan nähnyt - kauniisti rusorintainen koiras varpushaukka mäen männyissä oli epätavallisin tässä kuussa näkemäni lintu. Mutta enpä ole juuri poistunut kotilähiön ja keskustan akselilta.
Puolisonikin elää jonkinlaista varjoelämää, mutta eri vuorokaudenaikoina kuin minä. Turhautuneena kaikkien työnhakujen tuloksettomuuteen kahdesta korkeakoulututkinnosta ja neljästä sujuvasta kielestä huolimatta hän elää öisin, pelaa ja katsoo animeja, nukkuu sitten aamusta pitkälle iltapäivään, jolloin minä olen töissä, seikkailee toisissa aikakausissa, maailmoissa ja ulottuvuuksissa, ja palaa tähän todellisuuteen yleensä niihin aikoihin, kun minä suljen toimistoni. Yhteinen aikaikkunamme kestää yli puolenyön, jonka jälkeen minun on vetäydyttävä nukkumaan herätäkseni aamulla töihin.
Serkkuni, joka on naapurimme, palasi Shenzhenistä uuden vaimonsa kanssa, ja niinpä myös perinteinen onttosarvisten lihan grillaaminen ja Barolon punaviinien nauttiminen palasi ohjelmaan. Välissä oli pitkä jakso puolisoni kokkaamia pastoja ja kanariisejä, jotka ovat herkullisia, kuten kaikki, mitä hän tekee, ja kun ainekset ostetaan isoissa erissä aiemmin mainostetusta turkkilaisesta kaupasta Puhoksessa, saamme säästettyä jonkin verran vähissä olevista varoistamme. Mihinkään ei ole ollut varaa tänä talvena matkustaa, ellei joulukuun käyntejä Tallinnassa, Hyvinkäällä ja Espoossa lasketa.
Eräänä iltana olivat täällä sentään vieraina keinoälytutkija Oulusta ja tietokirjailija Helsingistä. Söimme Puhoksesta hankittuja kokonaisia grillikanoja, joimme loput jäljellä olleet apulialaiset ja määriläiset viinit ja joitain Languedocissa sijaitsevan suomalaisomisteisen La Robinan tuotteista. Saunoimme. Keinoälytutkija toi tuomisinaan erinomaisen pullon ukrainalaisten Shabon viinitarhain Saperavia vuodelta 2016, jonka nautimme hiljattain serkkuni ja vaimonsa paluun kunniaksi.
Odessasta länteen Etelä-Bessarabian kaistaleella sijaitseva Shabo on merkittävä paikka siinä suhteessa, että se oli aikoinaan foinikialaisten ainoa siirtokunta Mustanmeren pohjoispuolella. Kreikkalaisiahan oli siirtokunnittain pitkin Mustanmeren rannikkoja, mutta foinikialaiset pitäytyivät suurimmalta osin Välimerellä. Läheinen isompi kaupunki Bilhorod-Dnistrovski eli turkkilaiselta nimeltään Akkerman sijaitsee paikalla, jossa oli kreikkalainen siirtokunta Tyras, viineistään jo ammoin tunnettu.
Shabossa oli pitkät perinteet viininviljelylle, mihin tosin tuli katko Venäjän keisarikunnan valloittaessa nuo alueet Krimin kaanikunnalta Katariina Suuren aikaan. Kuten Venäjän valloituksissa yleensä käy, alue ja sen väestö hävitettiin laajalti, ja tilalle piti sitten luotaman tsaaritarta miellyttävä uusi todellisuus Potjomkinin kulisseineen. Tsaaritar ei tapansa mukaan luottanut venäläisten kykyihin erikoistuneemman maatalouden kehittämisessä, joten hän tuotti Tonavan suistoalueelle paenneiden tataarien ja bulgaarien tilalle sveitsinranskalaisia, jotka vuodesta 1822 loivat Shabon viiniperinteen uudelleen. Sveitsiläiset siirtolaiset tulivat Vaud'sta ja johtajansa nimi oli Louis-Vincent Tardent.
Sveitsinranskalaiset eivät jääneet seudulle tai ehkä heistä ei jäänyt mitään jäljelle Balkanin sotien ja maailmansotien vyöryissä. Viimeiset lähtivät tiettävästi 1940-luvulla puna-armeijan tieltä. Alue oli välillä osana Romaniaa ja sitten taas anneksoitiin neuvostovaltaan toisen maailmansodan jälkeen - pohjoispuolelleen jäävän muun Bessarabian eli nykyisen Moldovan tasavallan tavoin. Neuvostoliitossa Etelä-Bessarabia katkaistiin irti Moldovalta ja liitettiin osaksi Ukrainaa, jonka haltuun se Ukrainan itsenäistyessä jäi.
Neuvostoliiton hajotessa suurin osa sen alueella tuotetuista viineistä oli yhä sietämättömän makeita, koska ne tyydyttivät Moskovan pekuliaarista viinimakua, mutta vähän kerrassaan kunnollisten viinien tuotanto elpyi ja investoijia ilmaantui sekä Itä-Euroopan omista perinteisistä viinimaista - Unkarista, Bulgariasta, Moldovasta ja Georgiasta - että länsimaistakin. Georgialaiset viiniyrittäjäsuvut ovat olleet osallisia Odessan läänin viinimailla, mistä kertoo sekin, että Saperavi-rypälettä on kylvetty tähänkin maaperään runsaasti.
Shabon viinitilat on elvytetty ja saatu uudelleen kukoistamaan lähinnä ukrainalaisin investoinnein ja virallisesti omistajasuvut kaiketi ovat Ukrainassa syntyneitä Ukrainan kansalaisia, vaikka Ukrainassa kuulin yleensä Gulijevin veljesten juurten olevan Georgian juutalaisissa. Nimi viittaa turkkilais-persialaiseen ruusua tarkoittavaan sanaan gul (gül), joten se ei itsessään ole georgialainen, vaan pikemminkin tyypillinen Kaukasian muslimeille, esimerkiksi azereille. Alueen juutalaisilla on monesti tällaisia nimiä. Georgiassa perheen nimi olisi ollut Gulišvili.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti