On jo yli kuukausi siitä, kun 12. huhtikuuta unkarilaiset lopulta äänestivät ulos kuusitoista vuotta Tonavan ja Tiszan tasankoja hallinneen änkyräsatraapin Viktor Orbánin. Unkarin kansa onnistui tässä siitä huolimatta, että Orbánin koneisto yritti huijata monin tavoin, tukeutuen sekä Venäjän että Trumpin ja Vancen regiimin propagandatulitukeen. Tökerö lavastus, jossa ukrainalaiset muka olisivat sabotoineet unkarilaisille venäläistä kaasua tuoneen serbialaisen putken, ei sekään kääntänyt menoon tottuneiden unkarilaisten päitä.
Orbánin ja Szijjártón maanpetoksellinen toiminta Venäjän hyväksi tuotiin julkisuuteen sopivasti vaalien alla. Se ei varmasti ollut sattumaa, mutta oli aiheellista, joten kunnia sille, joka asian masinoi - kerrankin käyttäen vastapuolen menetelmiä heitä vastaan. Vaan eihän nykyään kellekään seuraa mitään mistään, jos on vallan huipulle kerran päässyt. Orbánin bandun poliitikot ja oligarkit saivat rauhassa siirtää varastettuja omaisuuksia ja regiimistä rikastuneita sukulaisiaan ulkomaille - mm. Amerikkaan, Karibialle ja Emiraatteihin, koska eihän kukaan oikeasti Venäjällä halua maanpaossaan elää.
Tämä herättää aiheellista huolta, että vaalivoittaja ja entinen fideszläinen Péter Magyar ei ehkä lopulta olisikaan niin paljon Orbánia parempi, vaan että kyse olisi ollut hallitusta vallanvaihdosta Putinin ja Medvedjevin tyyliin: Orbán yllättäen myönsi tappionsa ja luopui vallasta, vaikka olisi hyvin voinut tuhota Unkarin demokratian rippeet ja uskottavuuden julistamalla vaalit väärennettyiksi ja juuttumalla valtaan Venäjään ja Trumpiin tukeutuen. Eurooppalaiset olisivat jääneet vääntelemään käsiään ja vaalit voittanut oppositio paennut maasta tai heitetty vankiloihin, kuten vaikkapa Venezuelassa tehtiin. Niinpä moni pelkäsi, että Magyarin voitto olikin etukäteen sovittu diili, johon kuului, että Orbán kätyreineen saisi koskemattomuuden myös uuden hallituksen aikana.
Kaikesta huolimatta Unkarin vaalitulos oli hyvä muistutus monille muillekin siitä, ettei demokratiaa vielä kannattaisi julistaa historian häviäjäksi. Eurooppa tosin saattaa joutua pian kantamaan sen soihtua yksin, kun autoritääriset hankkeet etenevät Venäjää emuloiden Yhdysvalloissa, Turkissa, Intiassa, Indonesiassa ja monessa muussa isossa aiemmin demokratiasta ainakin joten kuten kiinni pitäneessä maassa. Ripoteltuina pitkin maailmaa on toki vielä oikeitakin demokratioita. Siellä täällä soihtu vielä palaa Latinalaisessa Amerikassa, Kanadassa, Itä-Aasiassa ja Oseaniassa. Näiden kanssa Euroopan kannattaisi entisestään lähentyä, kaupallisen ja kulttuurisen lähentymisen lisäksi myös institutionaalisesti ja sotilaallisesti.
Orbánin tappiolla voi toisaalta olla se kielteinen vaikutus, että muut demokratioissa valtaan päässeet korruptoituneet autokraatit, kuten Erdoğan, Netanyahu, Modi ja Trump - tai Orbánin aatetoverit Slovakiassa ja Bulgariassa - varovat visusti joutumasta enää rehellisiin vaaleihin tai ainakaan häviämästä niitä. Valtaan jumittuminen ja hallittu vallansiirto oman koskemattomuuden takaavalle aatetoverille kun ovat paras tae välttää rikosoikeudellinen vastuu kaikesta siitä, mitä on tullut valtakaudella tehtyä. Niinpä moni hallitus jo kiihdyttää perustuslainmuutoksia ja muuta Venäjältä tuttua polit-teknologiaa, jolla voidaan varmistaa vallanpitäjien vallassa pysyminen.
Moldovan ja Romanian presidentit ovat alkaneet avoimesti puhua maiden uudelleenyhdistymisestä, joka olisikin Moldovan helpoin pikatie EU:hun ja Natoon. Oli selvää, että Venäjä aktivoisi Transnistrian ja Gagauzian sekä korruptio-oligarkkinsa tähän uhkaan vastaamiseksi, kuten on tapahtunutkin. Siksi Ukrainakin joutuu nyt lisävahvistamaan Transnistrian-vastaista rajaansa.
Islamabadissa käytiin Yhdysvaltain ja Iranin välisiä neuvotteluja ja lisääkin on lupailtu. Pakistanin innokkuus rauhanvälitykseen on paitsi kissan hännän nostamista, myös tiukasti intressiperustaista, sillä Pakistan kärsii monen rintaman konflikteista - niistäkin, joissa ei ole itse osallisena - ja yrittää pelata käsissään olevia kortteja mahdollisimman hyvin. Pakistanin, Turkin, Saudi-Arabian ja Egyptin nelikko on alkanut tehdä yhä läheisempää yhteistyötä, kun taas Emiraatit on ajautunut Saudi-Arabian kanssa ilmiriitoihin ja lähentynyt Intiaan ja Israeliin. Laajentuneen Lähi-idän kaksi leiriä kamppailevat nyt toisiaan vastaan myös proksien kautta Sudanin sisällissodassa ja Somaliassa.
Venäjän tunnustus Taliban-hallinnolle ja Israelin tunnustus Somalimaalle ovat omilta osiltaan oireita uudesta konfiguraatiosta alueella. Iranin islamistihallinto on puolestaan osoittautunut jälleen sitkeämmäksi ja resilientimmäksi kuin moni toivoi. Meemipropagandankin ovat oppineet.
Sitä en vielä osaa täysin selittää, odottiko Putin Trumpin Iran-seikkailusta voittoa vai tappiota, vai oliko juuri loputon quagmire tavoitteena alun perinkin. Eurooppa on tehnyt viisaasti pysyessään siitä erossa, mutta samalla Euroopan tulisi pikimmiten panostaa Irania lähempänä sijaitseviin etelä- ja kaakkoisnaapureihinsa, oman strategisen selustansa varmistaakseen. Tähän Eurooppa tarvitsee suopeita kumppaneita tuolta alueelta, Turkista Marokkoon. Niiden antagonisointi ei ole juuri nyt geopoliittisesti viisasta, vaikka arabikevään myötä orastanut hieman demokraattisempi meno onkin kääntynyt autoritäärisen restauraation suuntaan.
Toivoiko Putin Trumpille nöyryytystä ja tappiota Iranissa? Lännelle kyllä, mutta Trumphan oli hänen suuri toivonsa ja Mantšurian kandidaattinsa, jonka piti ojentaa vähintään Ukraina ja mielellään koko Eurooppa kultalautasella Venäjälle. Onko Venäjäkin tullut lopulta siihen päätelmään, että Trump on niin epävakaa, että muodostaa uhan myös Venäjän pyrkimyksille? Mutta jos niin on, Venäjä voisi koska hyvänsä helposti nostaa Vancen Trumpin tilalle ilman riskaabeleja vaalejakin, ja sitten varmistaa tämän vallassa pysymisen ja Trumpiakin syvemmän vasallisuhteen Moskovaan.
Putinin maailmankuvalle on täytynyt olla suuri järkytys, että Trumpin saaminen takaisin Valkoiseen taloon ei luhistuttanut Eurooppaa eikä edes Ukrainaa, vaan kumpikin on päinvastoin ryhdistäytynyt huolimatta oranssista abominaatiosta. Tämä romahduttaa kremloidien vuosikymmeniä vaaliman uskomuksen, että Länsi on pohjimmiltaan aivan samanlainen vasallikoneisto kuin Venäjän valtapiiri, ja että Länsi- ja Keski-Euroopan mailla saati Ukrainalla ei ole mitään omaa toimijuutta.
Tämä maailmankuvamurros on valitettavasti johtanut myös Venäjän propagandassa selvästi näkyvään pahuuden uuteen kalibrointiin. Nyt pahuutta ja "natsismia" edustavat entistäkin selvemmin Venäjän eurooppalaiset naapurimaat, Suomi mukaan lukien, ja tätä propagandaa pusketaan voimalla Euroopan ulkopuoliseen maailmaan kaikkien käytössä olevien kanavien ja vaikuttaja-agenttien kautta.
Venäjä ei ole romahtamassa, koska sen ei edelleenkään tarvitse pelätä kenenkään muun kuin Ukrainan iskuja, ja tästä seuraa, että mikäli Eurooppa haluaa välttää sekä sodan että antautumisen, sen on kiireesti valmistauduttava sotaan Venäjää vastaan. Tämä siksi, että se vis pacem, para bellum - mikäli haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Puolustusteollisuutta on tehostettava ja tuotantoa tehtävä halvemmaksi koko mantereella, mikäli halutaan saada edes auttava pariteetti Venäjän sotilasvoimaan, puhumattakaan sitten sellaiseen Venäjän sotilasvoimaan, jolla on Kiinan lisäksi Vancen Yhdysvaltain avoin tuki takanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti