Viikonloppuna viidakko veti minua puoleensa ja niinpä puinkin jo aamukuudelta Suomesta tuodut villapuseron, baijerilaishatun ja vaelluskengät ja suuntasin erään eläkkeellä olevan majurin kanssa Margallakukkuloiden poluille. Kohteena oli eräs tietty vuoripuron mutka, suojainen paikka, jossa kristallinkirkas vesi soljuu kivien lomassa ja puiden oksat kaartuvat puron ylle, valon siivilöityessä latvusten läpi kirkkaiksi laikuiksi, joiden kohdalla vesi kimmeltää ja linnut paljastavat värinsä. Majuri tiesi vuosikymmenten kokemuksesta, että kyseinen paikka on lintujen suosima juoma- ja kylpypaikka, kunhan vain olisimme siellä viimeistään seitsemältä ja sitten odottaisimme hiljaa.
Jo matkalla purolle tuli polun varsilla vastaan kaikenlaista mielenkiintoista: metsätimaleita oli liikkeellä suurina kymmenten yksilöiden klaaneina ja kashmirinuunilintujen kutsuääniä kaikui puista kaikkialla. Jo ennen purolle saapumista näimme parin teräsfasaaneja, kohta toisenkin pienen ryhmän.
Sitten odotimme kärsivällisesti asemissamme kokoon taitettavissa retkituoleissa, jotka oli tuotu repussa, koska aamuvarhain kivet ovat kylmiä istua - liikkuminen taas pelottaisi linnut. Ja odotus palkittiin. Kohta ilmaantuivat ensimmäiset linnut veden äärelle - yleisiä lajeja, kuten kashmirinuunilintuja, himalajansieppokerttuja ja harmaatalitiaisia. Ensimmäisessä isommassa aallossa saapui myös himalajansinipyrstöjä. Laji on splitattu taigalla laajalti pesivästä jälkeläislajistaan sinipyrstöstä, joka esiintyy kesäisin Suomessakin, erityisesti Kuusamossa ja Kainuussa.
Himalajalla saman suvun lajeja on useampiakin. Kuten monissa muissakin linturyhmissä, jääkausien jälkeen nimenomaan Himalajan linnusto on täyttänyt taigaa, joka niin laajana habitaattina on suhteellisen nuori - pleistoseenikaudella suurin osa kyseisestä alueesta oli vielä suurnisäkäslaumojen laiduntamaa aroa. Niinpä monet taigan lajeista ovat peräisin Himalajan linturyhmien menestyksekkäimmistä lajeista, jotka ovat joko kylmänkestävinä tai muuttomatkaan kykenevinä pystyneet kolonisoimaan jääkausien jäljiltä vapautuneita pohjoisia habitaatteja. Euraasialaiset arolajit, jotka muinoin olivat käsittämättömän runsaita, ovat puolestaan vetäytyneet kansoittamaan havu- ja sekametsävyöhykkeen jäljellä olevia avoimia habitaatteja - ja niistä on siksi tullut usein yleisiä ihmisen muokkaamissa maatalous- ja puutarhaympäristöissä. Kylmäarojen linnuille, kuten kottarainen, kiuru, mustavaris, kelta-, mänty- ja niittysirkku ja monet muut, on luonteenomaista se, että ne kykenevät elämään joko paikkalintuina tai lyhyen matkan muuttajina mutta tarvittaessa myös siirtymään valtavinakin talviparvina tuhansien kilometrien päähän Lähi-itään ja Etelä-Aasiaan mikäli sääolosuhteet aroilla muuttuvat liian ankariksi - kuten ne Euraasian sisäosissa joka talvi muuttuvat, kun taas Pohjois-Euroopan kaltaisilla laidoilla voi vielä sinnitellä jos vain ruokaa on.
Mutta palataanpa taas Himalajan metsiin ja sieltä Margallakukkuloille, jonne Himalajan metsälinnut tyypillisesti laskeutuvat talven ajaksi, kun korkeammilla seuduilla on jo lumi maassa. Sinipyrstöjä tuli omalle väijyllemme kahdessa eri lintuaallossa - ja näimme niiden kylpevän vuoripuron kirkasta vettä läiskytellen.
Erityisesti odottamamme näytös oli kuitenkin teräsfasaanien laskeutuminen rinteiltä purolle juomaan. Ne tulivat pienissä ryhmissä, ryhmä kerrallaan. Ensimmäinen ryhmä oli niin säikky, ettei antanut kuvata itseään, mutta jo seuraava ryhmä vietti purolla pitkän aikaa, loisteliaasti näytillä. Teräsfasaani on yksi kolmesta Margallakukkuloilla tavattavasta fasaanilajista - töyhtö- ja harmaafasaanin lisäksi. Korkeammalla Murreessa ja Ayubiassa lajeja on vielä lisää, majesteetillisia himalajanmonalia ja kashmirintragopaania myöten. Teräsfasaani lienee saanut suomenkielisen nimensä uroksen tumman metallinsinisestä yläpuolesta - alapuoli taas on hopeanharmaa. Naaras on ruskea ja suomukuvioinen. Molemmat hyvin elegantteja, kuten tietysti fasaaneilta sopii odottaakin.
Fasaanien ja sinipyrstöjen lisäksi näimme monia muita mielenkiintoisia metsälintuja: harmaavatsaviuhkoja, kivikkoleppälintuja, punanokkabulbuleja, aasianrillejä. Tosin rilleistä puheen ollen, niitä - samoin kuin yleensä hyvin runsaita töyhtöbulbuleita - oli tällä kertaa liikkeellä silmiinpistävän pienissä määrin, kun sen sijaan metsätimaleja oli pilvin pimein. Tällä on merkitystä, sillä metsätimalit liikkuvat omissa klaaniperustaisissa laumoissaan, kun taas rillit ja bulbulit tyypillisesti suurissa sekaparvissa - lintuaalloissa - jotka ovat metsälinnustuksen suola ja sokeri, niiden mukana kun matkustavat yleensä myös epätavallisemmat lajit.
Palatessamme alemmas näimme kaksi isohkoa parvea naamioviidakkoharakoita, joka on Margallan erikoisuuksia. Ne näyttivät suosivan erityisesti toista tunnettua lintujen juomapaikkaa, ryteikköiseen notkelmaan kätkeytyvää lähdettä.
Alkuiltapäiväksi menimme D-12-sektorin kuiville aromaille. Vaikka kyseinen Istanbulin laita-alue on nyttemmin kovaa vauhtia täyttymässä keskiluokkaisesta asutuksesta, siellä on vielä jäljellä laajoja alueita avomaata, joka on erityisesti petolintujen suosiossa. Satojen haarahaukkojen lisäksi siellä olikin läsnä samalla paikalla vuosittain talvehtiva arohiirihaukka, samoin liitohaukka. Pikkulinnustoa dominoivat kymmenet pihataskut, muutamat riisikirviset, ruso- ja aropriiniat. Kaksi harmaafrankoliinia lensi pärpättäen avomaan yli ja kenttähyyppä kiekui. Harvinaisin D-12:ssa näkemämme laji oli kuitenkin komeasti yli lentänyt mustahaikara, joka näyttää olevan paikallinen rariteetti. Onneksi minulla oli esittää valokuvatodisteet.
Loppuiltapäivä kotiterassillakin oli antoisa, sillä sitä tuli tervehtimään helmiselkätikka pihapuuhun. Uusi pihapinna ja samalla vuodari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti