Rawaljärvi näyttää vetäytyneen aiemmilta rannoiltaan ja pöyheä ruohokasvillisuus on äkkiä vallannut aiemmat kahlaajalietteet. Ei ihme, että palearktiset kahlaajat ja sorsat ovat kaikonneet teilleen tietymättömille johonkin Siperiaan. Jäljellä ovat paikalliset kesälinnut, joiden joukossa kahlaajia edustavat lähinnä sadat kenttähyypät. Niiden kiekumista kuuluu usein öisinkin kaupunkialueella.
Järvellä talvehtineiden satojen lokkien tilalla on nyt pieninä parvina valkoposkitiiroja. Rannoilla laulavat nokitaskut sekä kelta-, ruso- ja sinipriiniat. Haara- ja ruostepääskyjen, pikku- ja safiirimehiläissyöjäin parvet pyydystelevät ilmasta hyönteisiä. Tulviin kuolleiden puiden käppyröissä drongot väijyvät hyönteisiä, joita pyörii kuivuneilla laguuneilla laiduntavien vesipuhveleiden jälkeensä jättämissä lantakasoissa. Harmaa- ja jalohaikarat ovat kaikonneet, silkki-, lehmä- ja intianriisihaikarat pysyneet maisemissa ja yöhaikarat lisääntyneet yhdeksi runsaimmista lajeista.
Margallakukkuloilla kesäntulo on niin ikään muuttanut lajistoa, vaikka itse maisema on muuttunut vähemmän kuin järven rannat. Moni Margallain talvi- ja kevätlajeista on muuttanut korkeammille metsävyöhykkeille Himalajalle - esimerkiksi sinipyrstöt, monet leppälintulajit ja tulirintatimalit. Talven valtalajeista kashmirinuunilintu on kadonnut - sen sijaan himalajansieppokerttu on runsastunut yleisimmäksi laululinnuksi. Töyhtöbulbulien, aasianrillien ja metsätimalien parvet muodostavat yhä lintuaaltojen ytimen, johon vähälukuisemmat lajit liittyvät.
Kesälinnustoa edustavat useat käkilajit. Yleisin niistä, variskäki, alkoi saapua jo maaliskuussa ja ne ovat yhä äänessä kaikkialla. Haukkakäki niin ikään huutaa edelleen kukkuloilla. Uusin tulokas on vasta toukokuun lopulla saapunut harmaakäki, joka suosii Margallan harjujen väleihin jääviä laaksoja. Monsuunia ennakoiden myös ensimmäiset jakobiinikäet ovat saapuneet. Kyseinen laji on eurooppalaisen harakkakäen vastine, mutta toisin kuin varhain saapuva harakkakäki, jakobiinikäki (joka sekin on pitkän matkan muuttaja) saapuu vasta kesällä ja sitä pidetään monsuunin airuena.
Järven ja savannin puolella monsuunia enteilee myös kutojien kirkastuminen pesimäpukuihinsa, jolloin ne lakkaavat näyttämästä kaikki isoilta varpusnaarailta ja kolme täkäläistä lajia alkavat erottua helposti kirkkaista väreistään.
Kesän merkkihetki Margallakukkuloilla on myös bengalinpitan saapuminen reviireilleen. Pitta sähköistää saapuessaan paikallisen luontokuvaajajengin, joka oitis ryntää pöpelikköön pittaa etsimään. Joskus liiankin innokkaasti, sillä joinain vuosina valokuvaajat ovat onnistuneet jatkuvalla ahdistelullaan ja nauhoitusten soittamisella ajamaan pitan pois vakiintuneilta reviireiltään.
Tänä vuonna bengalinpitan saapuminen oli minulle henkilökohtainen asia, koska satuin olemaan ensimmäinen, joka havaitsi linnun tulleen. Olin toki oikeassa paikassa ja hyvinkin sopivassa maastossa, joten kuullessani linnun kuuluvat huudot, tiesin nopeasti, mitä olin kuulemassa. Kaivoin lajin huudon Merlinistä lähinnä varmistaakseni määrityksen, mutta lintu reagoi siihen välittömästi ja tuli näytille. Nähtyäni sen tyhjentävän hyvin lopetin nauhoituksen soittamisen linnulle - valokuvaajien saadessa vihiä sen saapumisesta se saisi kyllä kuunnella "kilpailijan" huutelua kyllästymiseen saakka.
Kuten kaikki pitat, bengalinpitta on oikea väriläiskä. Sillä on myös reviirille saapumisensa alkuaikoina tapana varsin epäpittamaisesti laulaa näkyvillä paikoilla - myöhemmin laji muuttuu hankalaksi nähdä, sillä se on maalintu, joka välttelee lentämistä avoimesti. Pitkät muuttomatkansa se tekee öisin.
Kuiva puronuoma, josta pitan löysin, tuotti kaikenlaista muutakin mukavaa - mm. kaksi oranssirastasta ja urospuolisen harmaasiipirastaan. Se näyttää olevan nisäkkäiden lisäksi metsän piilottelevien maassa viihtyvien lintujen, kuten rastaiden ja timalien suosiossa. Myös harmaafrankoliini tulee usein vastaan puronpohjalla.
Olen ottanut tavakseni seurailla viikonloppuisin kuivuneita purojen uomia, koska varsinaiset luontopolut ovat liian suosittuja kaupunkilaisten keskuudessa. Viikolla luontopolut sen sijaan ovat rauhallisempia. Paikalliset välttelevät puronuomissa kävelemistä, koska tiedetään hyvin, että leopardi ja villisiat käyttävät niitä. Minua se ei haittaa - en panisi lainkaan pahakseni jos pääsisin joku päivä näkemään leopardin. Jos paikallisten villieläinten vaarallisuudesta puhutaan, niin väki pelkää leopardia ihan suotta. Paljon vaarallisempi eläin ihmisen kannalta on nimittäin leopardin vakiosaalis - villisika. Erityisesti porsimisaikaan.
Kävin vakituisen lintuharrastajaryhmän kanssa jälleen myös Talharin harjulla, laaksossa ja kylässä Islamabadin liittovaltiopiirikunnan ja Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion rajalla. Laaksolaisille osavaltioraja on yhtä tyhjän kanssa, sehän kulkee virran tavoin Talharin kylän keskeltä ja samaa etnistä ryhmäähän väki on molemmilla puolilla.
Harjulla tuli vastaan joitain uusia saapuneita kesälajeja, kuten sulttaanisirkku, himalajankivikkorastas ja turkoosisieppo. Harmaakäet ja mustafrankoliinit huutelivat. Kelossa tähysti sudenkorentoja jahtaava nuolihaukka - sama laji lensi edellisviikolla myös kotiterassini yli uusimpana pihapinnanani. Arovarpushaukka näyttäytyi pariin otteeseen, lähteeltä löytyi paikallisena idänmehiläishaukka ja virranvarren rinteiltä valkosilmähaukka. Ruskosuokana kahlaili yhä Talharin purossa.
Margallan kansallispuiston luontopolun numero viisi pienen pyhätön takana huuteli edelleen pimeän tullen pitkäpyrstökehrääjä. Se on selvästi aliraportoitu - pakistanilaiset eivät tunnu juuri harrastavan lintujen määrittämistä äänistä, paikallinen skene kun on sen verran valokuvaajavoittoista. Kuten muuallakin Aasiassa, suurin osa paikallisista lintuharrastajista on aloittanut valokuvaamisesta ja kehittynyt lajituntemuksessaan vasta sen jälkeen.
Ensi viikoksi olisikin sitten taas luvassa Suomen-matka ja siellä suunta pohjoiseen, jos säät vain sallivat. Pohjanmaata, Lappia ja Ruijaa pukannee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti