Mefisto saapuu Torinoon

Arvostelin tässä blogissa keväällä lukemani Heikki Kännön Sömnön (Sammakko, 2018), jota ylistin mestariteokseksi asiansa osaavalta mestarilta. Nyt syksyllä sain luettua järjestyksessä toisen Kännöni, Runoilijan (Sammakko 2020), joka vahvisti käsitystäni monellakin tasolla, vaikkakaan ei mielestäni kirjallisilta ansioiltaan aivan ylittänyt Sömnötä. 

Runoilijassa on paljon samoja piirteitä kuin Sömnössä, mutta se on suoraviivaisempi ja alleviivaavampi - mieleeni tulee kumma tunne, että Runoilija olisi kirjoitettu ensin ja Sömnö vasta sen jälkeen, koska eräät teemoista on tavallaan kehitelty Sömnössä syvällisemmälle ja ylisukupolvisemmalle tasolle kuin Runoilijassa. Toisaalta Runoilijassa Kännö on keskittynyt rajallisempaan osaan tematiikkaansa, rajallisemmalle maantieteelliselle alueelle ja suunnilleen yhden ihmiselämän mittaiseen aikakauteen. Hän on myös keskittynyt yhteen hallitsevaan päähenkilöön, jonka kautta ja ympärillä sekä historialliset että hengelliset hyvän ja pahan voimat jylläävät. Tosin Runoilijassa enemmän pahan voimat kuin hyvät. Mutta siitä tuonnempana.

Näin kustantajan somesivuilla muutamia klippejä, joissa kirjailija Kännö kommentoi Runoilijaa. Ne nähdessäni olin jo ehtinyt tulla samoihin päätelmiin, sillä olin ehtinyt lukemisessa kirjan puolivälin tietämille. Annetaan siis Kännön itsensä määritellä kirjansa pääparametrit (siteeraan muistin varassa, joten lainaukset eivät ehkä ole aivan sanatarkkoja): 

"Runoilija on Faust-tarina, joka linkittyy Friedrich Nietzschen ja Rudolf Steinerin elämiin, ja joka kertoo menneisyyden kadottamisesta."

"Halusin vastata kysymykseen, kuinka paljon vapauksia taiteilijalle voidaan sallia. (...) Ja varmastikaan niin paljon ei voida sallia, kuin mihin Aurelian Benn tässä tarinassa syyllistyy." 

Sitä, että Runoilijan tärkein kulttuuriviite on Faustin myytti - ja nimenomaan Johann Wolfgang von Goethen esittämässä muodossa - ei Kännö millään tavoin peittele kirjassaan. Se alkaa tyylikkäästi Faust-näytelmän avauskohtauksella, jossa Saatanaa edustava Mefistofeles saa Jumalalta luvan kiusata ja vietellä oletettavasti hurskaan Faustin lankeamaan sopimukseen, jossa myy lopulta sielunsa paholaiselle. Goethen tarinassa hintana, josta Faust kuolemattoman sielunsa myy, ovat ikuinen tieto samoin kuin nuoruus ja nuori rakkaus Margareta-neitoon.

Faustin myytti on huomattavasti Goetheä vanhempi, mutta nimenomaan Goethe teki siitä tietynmuotoisen klassikon, jota on sittemmin mukaillut ja toisinaan käsitellyt kriittisesti lukematon joukko muita, sekä Goethen aikalaisia että myöhempiä tekijöitä. Kirjallisuudessa muuan tunnetuimmista varianteista on esimerkiksi Mihail Bulgakovin (Myhailo Bulhakovin) Saatana saapuu Moskovaan, joka muussa maailmassa tunnetaan alkuperäisnimelleen uskollisemmin Mestarina ja Margaretana.

*   *   *

Mefiston hahmo kuuluu olennaisena osana Faust-tarinoihin, mikä on erityisesti yhteydessä Goetheä edeltäneiden aikojen inkvisition, uskonpuhdistuksen ja katolisen vastauskonpuhdistuksen ristiretkiin renessanssin aikana valloilleen ryöpsähtänyttä taikuuden uutta tulemista ja siitä siinneitä liikkeitä kuten vapaamuurariutta vastaan. Valistuksen aika toi esoterian harrastuksen ja salatun tiedon etsimisen uudelleen muotiin Euroopassa ja Goethe oli itse osa tuota liikettä. Molempina aikakausina gnosiksen etsimisen ja löytämisen katsottiin usein olevan linjassa tieteen pikemminkin kuin uskonnollisuuden kanssa - tai sitten se yritti tietoisesti löytää siltaa näiden välille.

Tämä ei kaikille sopinut. Taikuudessa oltiin tekemisissä arveluttavien ja usein vaarallistenkin asioiden kanssa. Etsijöitä eksyi pimeälle puolelle ja sekosi. Esoteeriset piirit olivat myös usein keskenään riitaisia ja niillä oli toisilleen vastakkaisia päämääriä, joihin salatietoa oli määrä hyödyntää. Ei siis ihme, että sellaisille tarinoille oli kysyntää, jotka varoittivat seurauksista, joita koituisi liian pitkälle menevistä harharetkistä hengellisten - tai tieteellisten - salaisuuksien äärelle. Pimeyden voimat vetivät herkästi neroutta puoleensa - mutta myös toisin päin, liika kiinnostus saati yritys saavuttaa yli-ihmisyyttä olivat omiaan herättämään pimeyden voimien kiinnostuksen kuolevaisia yksilöitä kohtaan. Tästähän Faustin tragedia kertoo ajatonta tarinaansa.

Kännö on nostanut kirjansa keskiöön erityisesti kolme todellisuudessa elänyttä ja vaikuttanutta historiallista hahmoa 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Nämä ovat kuuluisa filosofi ja kirjailija Friedrich Nietzsche, tämän kansallissosialistinen sisar Elisabeth Nietzsche sekä saman aikakauden kuuluisimpiin esoteerikoihin kuulunut Rudolf Steiner, joka filosofian ja hengentieteen lisäksi kontributoi arkkitehtuuriin, pedagogiaan ja terveystietoon. Suomessa Nietzsche kuuluu yhä jokaisen kapinahenkisen nuoren filosofin hurahduksiin, kun taas Steiner muistetaan nykyään lähinnä antroposofian ja Steiner-koulujen perustajana. Näitä vanhemmista kulttuurivaikuttajista viittaillaan taajaan erityisesti Goetheen ja säveltäjä Richard Wagneriin, joskin keskeiseen osaan päätyy myös Georges Bizet'n ooppera Carmen. 

Nietzschen luonteen ja käyttäytymisen kuvaus on herkullista. Hän on yhtä aikaa herkkä ja suuruudenhullu, ikinuori ja silti setämäinen. Myös Elisabethin kuvaus on käsittääkseni hyvin uskollista todellisuudelle. Annan lisäpisteitä Kännölle siitä, että kirjassa on huomioitu myös Elisabethin ja tämän aviomiehen Bernhard Försterin Paraguayn viidakoihin perustama arjalainen siirtokunta Nueva Germania, josta brittiläinen historioitsija Ben Macintyre on kirjoittanut loistavan ja suomennetun kirjan Herrakansa viidakossa (suom. Nemo 2002). 

Mainittakoon tässä yhteydessä, että suomalaisten uskovaisten Paraguayhin perustama siirtokunta Onnela sijaitsee samalla viidakkoisella alueella kuin Nueva Germania. Toisin kuin Argentiinan ja Brasilian siirtokunnat, Paraguayssa sijaitsevat ovat meidän päiviimme saakka säilyttäneet vanhojen eurooppalaisten kielten kummallisen vanhahtavat muodot, eivätkä ole tyystin espanjalaistuneet, koska Paraguay ei ole välittänyt integroida syrjäseutujaan eikä sillä ole ollut siihen resursseja. Niinpä Onnelassa puhutaan yhä vanhahtavaa suomea, kun taas sen naapurikylissä vanhahtavaa saksaa ja ukrainaa.

*   *   *

Mutta käydäänpä pienellä harharetkellä vielä hieman kauempana historiassa kuin mistä Kännö kirjansa aloittaa. Tehdään visiitti renessanssiaikana Saksassa vaikuttaneeseen todelliseen Faustiin, jota koskevat tiedot ovat tosin hänen ihmeteoistaan ja luennoistaan siinneiden legendojen värittämiä. Johann Georg Faust eli Georg Sebellicus Faustus tai yksinkertaisesti tohtori Faust eli fyysillisen ja reaalisen elämänsä Keski-Euroopassa noin 1460-luvulta 1540-luvulle. Hän oli yhtäaikaisesti oman aikansa tieteen ja teknologian ihmeisiin kuin myös aikansa filosofiseen ja hengelliseen viisauteen perehtynyt oppinut, alkemisti, mystikko, taikuri ja temppujen tekijä. 

Yksille hän oli ylimaallista viisautta omaava ihailtava ja avomielinen renessanssihahmo, toisille paholaisen ja pimeyden henkiolentojen voimilla porskuttanut vaarallinen kerettiläinen, kolmansille taas pelkkä silmänkääntäjä ja kiertelevä taikuri. Faust elätti itsensä ainakin osin tekemällä temppuja, jotka katsojien silmiin olivat yliluonnollisten voimien työtä - vaikka lienevät tosiasiassa perustuneet hyvinkin maallisiin tietoihin ja taitoihin. Faust saattoi vaikkapa heijastaa hahmoja savuun tai seinille, lukea kohdehenkilön menneisyyttä ja tulevaisuutta - tai saada kaniinin ilmestymään sensaatiomaisesti tyhjästä hatusta. Mutta samalla hän eli akateemista elämää, luennoi opiskelijoille ja väitteli uskonoppineiden kanssa. Nykyaikana hänen edustamansa kolme ammattikuntaa - tieteilijät, mystikot ja temppujen tekijät - pyrkivät yleensä pysymään visusti erossa toisistaan ja kokevat loukkaavana, mikäli ihmiset sekoittavat heidät toisen ryhmän edustajiin. Renessanssiajan Euroopassa niin ei kuitenkaan vielä ollut, vaan oppineen, velhon ja taikurin roolit - siis tiede, uskonto ja taide - menivät usein iloisesti sekaisin. 

Olen aiemmin Sömnön kohdalla kuvannut sitä merkillistä synkoronisiteettiä, jonka olen kokenut lukiessani tai kuunnellessani Kännöä. Kännönkin kohdalla taiteilijan, mystikon ja tieteellisen ihmisen rajat häilyvät. Mainitsemani synkronisiteetti saavutti erään tähänastisen huippunsa Euroopan-matkalla, jonka tein puolisoni ja hänen koiransa kanssa viime kesänä. Olen tässä blogissa sivunnut eräitä tuon matkan tapahtumia erityisesti Sloveniassa, Italiassa ja Saksassa - kovin tarkasti niistä ei voi blogissa kirjoittaa, sillä ne kuuluvat maailmaan, josta on puhuttava varovasti, jottei se herättäisi ei-toivottujen voimien huomiota. Havaitsimme vasta tuolla matkalla epähuomiossa niin käyneen - ja syyllinen oli seurueemme oletettavasti viattomin jäsen, pommerilaispentu Sukkar, joka vähän ennen matkaa puolisolleni sattuneen työtapaturman vuoksi erehtyi syömään jotain sopimatonta. Mukanamme kulki siis halki Euroopan ikivanhojen kaupunkien eräänlainen kävelevä lyhty, mutta havaitsimme tämän asiaintilan vasta, kun se oli ehtinyt herättää turhaa huomiota.

Eräästä slovenialaisesta kaupasta jäi käteeni mielenkiintoinen kirja, jota luin kesästä alkaen rinnakkain Kännön kaunokirjallisten teosten kanssa - nimittäin amerikkalaisen historioitsijan Anthony Graftonin kirja Magus - The Art of Magic from Faustus to Agrippa (Allen Lane, 2023). Tämä kiehtova teos on akateemisen ja tieteellisen miehen historiallinen tutkimus eurooppalaiseen renessanssiin kuuluneesta taikuuden perinteestä, jota siis, kuten aiemmin kuvasin, lähestyttiin aikanaan usein siitä näkökulmasta, että se edusti jotain "tieteellistä" verrattuna edeltäneiden vuosisatojen uskonnolliseen dogmaattisuuteen. Monessa kesän matkamme kaupungissa olimme niiden samojen hahmojen jalanjäljissä, joista Grafton kertoo kirjassaan. Siis maagien.

Georg Faustista hän toteaa heti kirjan aluksi - kerrottuaan ensin hurskaan protestanttisen anekdootin uskonpuhdistaja Philipp Melanchthonin Jumalalta virtaavien voimien ylivertaisuudesta tohtori Faustin taikavoimiin verrattuna (siten kuin Melanchthon itse oppilailleen kehuskeli, tietysti): 

"Yksi asia ilmenee kuitenkin selvästi: Melanchthonin keskustelukumppani - meidän historiallisena Faustina tuntemamme mies - oli maagi, toisin sanoen oppinut taikuuden harjoittaja. Hän harjoitti tätä ammattia vuosikymmeniä ennen kuin kaupustelijat alkoivat renessanssi-Saksan tavernoissa ja toreilla levitellä 'Faustin kirjaa', joka liioitteli hänen aidostikin värikkäitä seikkailujaan. Kun hän uhkasi manata tuulen, joka lennättäisi Melanchthonin astiat ulos hänen keittiöstään, hän vetosi vastustajiensa mukaan 'taiteeseen' - toisin sanoen muodollisesti järjestettyyn oppikokonaisuuteen, joka antoi hänelle erityisen pääsyn joko salattuihin luonnonvoimiin, enkelillisiin tai diabolisiin voimiin tai kaikkiin näihin.

Vaikka Melanchthon halveksikin taikureita, hän kuitenkin tunnusti Faustin taikuuden voiman. Hän suorastaan kertoi oppilailleen tarinoita maagin ihmeellisistä teoista. Kun Faust esimerkiksi kohtasi kilpailevan maagin Wienissä, hän osoitti paremmuutensa yksinkertaisella, joskin dramaattisella tempulla: hän 'ahmaisi' kilpailijansa ja salli tämän sitten ilmestyä vahingoittumattomana uudelleen ilmoille eräässä luolassa muutamaa päivää myöhemmin. Melanchthon - joka itsekin harrasti astrologiaa ja luonnonmagiaa - tunnusti, että hänen vastustajallaan oli tiettyä uskottavuutta alalla."

Katolinen kirkko - viimeistään sen jälkeen kun oli määrännyt temppeliherrojen joukkomurhat ja puhdistukset - suhtautui tunnetun vihamielisesti taikuuteen tai ainakin sen järjestäytyneeseen harjoittamiseen, vaikka itse harrastikin maagisia rituaaleja, ja vaikka monet keskiajan ja renessanssin tunnetuimmista taikuuden harjoittajista olivat kirkonmiehiä. Kyse ei ollut siitä, etteikö taikuuteen olisi kirkon piirissä uskottu - kyse oli siitä, mistä sen uskottiin kumpuavan. Jos "taikuus" kumpusi Jumalasta - esimerkiksi uskoessamme rukouksen voimaan, öylätin muuttumiseen Jeesuksen lihaksi ja viinin muuttumiseen vereksi - se oli ihan kosher, mutta mikäli se tapahtui hallitsemattomasti rituaalit monopolisoineen kirkon ulkopuolella - tai vaikka kirkon sisäpuolellakin, mutta erimielisin käsityksin - oli erittäin suuri vaara, että sai kerettiläisleiman otsaansa ja inkvisition kimppuunsa. 

Niin kauheita ja epäoikeudenmukaisia kuin noitavainot olivatkin - niissä surmattiin tuhansia kansan arvostamia parantajia ja näkyjen näkijöitä - niille oli virallisten uskontojen piirissä perusteet, joihin suuri osa väestöstä uskoi. Osa perusteista oli kyynisiä, sillä ne tähtäsivät lähinnä hengellisen vallan monopolisoimiseen vallitseville uskonnollisille instituutioille. Mutta yhtä lailla noitien ja taikureiden vainoajat luultavasti vilpittömästi uskoivat, että ihmetekoja tekevät tai selittämättömiä lahjakkuuksia omaavat ihmiset olivat tekemisissä pimeyden voimien kanssa, muodostaen siten jatkuvan uhan ympäröivälle jumalaapelkääväiselle yhteisölle. 

Ihmiset pelkäävät silmittömästi sitä, mitä eivät ymmärrä. Valitettavasti tätä pelkoa käyttävät hyväkseen myös ne, jotka ymmärtävät, mutta joilla on salattuja pimeitä päämääriä - ja jotka eivät kaihda kanssaihmistensä surmauttamista esimerkiksi kateuden tai vallanhimon vuoksi.

Ei siis ollut ihme, että esoteerisistä asioista kiinnostuneet oppineet siirtyivät vuosisatojen ajaksi salaseuroihin. Salaseuroissa esoteeriset opit ja rituaalit kukoistivat ja tietoa jaettiin, ja nuo opit nostivat uudelleen päätään uskonnon ja tieteen valtavirtaan vain erityisinä aikoina, jollaisia renessanssi ja valistus olivat. 

Kolmas rekisteri, taide, pysyi kautta aikojen jossain määrin vapaampana dogmeista ja kerettiläisleimoista kuin uskonto ja tiede, ja niinpä taikuus kanavoitui vuosisadasta toiseen erityisesti taiteen piiriin. Taiteilijoille ei ollut aivan yhtä vaarallista olla omituisia kuin tiedemiehille tai uskonoppineille.

Uskonpuhdistuksen myötä katolisuudesta erottautunut protestanttinen kirkko oli, jos mahdollista, vielä pahempi gnostikkojen ja taikureiden kannalta, sillä jos se näki taikuuden synnin katolisessa kirkossa, niin vielä pahempana ilmeni tuo vitsaus tietysti siellä, missä se ei ollut edes katolisissa kahleissa. Varhaiset protestantit, kuten Melanchthon, eivät kuitenkaan kiistäneet taikuuden roolia, vaan päinvastoin pyrkivät päihittämään kilpailijansa. Vasta myöhemmin tuli tavaksi vaieta - ja etäännyttää Jumalasta tuleva magia siitä oletetusta toisesta lähteestä kumpuavasta. Tosin riisuessaan kokonaan magian, tuli protestanttinen kirkko samalla myös maallistuneeksi. Ajoittain herää kysymys, menikö lapsi pesuveden mukana.

*   *   *

Mainitsin aiemmin synkronisiteetteihin kiinnittämäni huomion Kännön kohdalla. Sama toistui kuitenkin miltei heti avattuani Graftonin kirjan ensimmäisen kerran. Grafton on omistanut teoksensa "Louise Graftonille, taikurille". Tiesin samalla hetkellä, että Louise oli Graftonin vaimo, ja että hän oli kirjan julkaisun aikaan jo kuollut. Grafton itse on yhä elossa oleva Chicagon, Cornellin ja Princetonin oppinut, joka on kirjoittanut suurimman osan kirjoistaan renessanssin ja varhaismodernin Euroopan historiasta. Taikuutta käsittelevä kirja on hänen viimeisimpänsä, ja kirjan kirjoittamiseen tällaisesta aiheesta huippuyliopistojen piirissä täytyi olla syy. Aavistin, mikä tuo syy voisi olla, ja sain aavistukselle vahvistuksen heti, kun googletin hänen vaimonsa nimen. Louise Grafton, os. Ehrlich, oli tosiaan kuollut heinäkuussa 2019, ja eteeni aineellistui hänen kuolinilmoituksensa, jossa oli lasten nimet sekä arvoituksellinen huomautus: "Since her childhood, she had practiced crafts of many kinds."

Totta tosiaan, löysin tietoja Louisen erityisosaamisesta mm. historiallisten käsityöperinteiden ja instrumenttien elvyttämisessä. Leskeksi jääneen akateemikon kirjan omistuskirjoituksessa mainitusta "taiteesta" ei sen sijaan löytynyt julkista dokumentaatiota, mikä ei toki ole yllättävää. Ymmärsin nyt paremmin kuin hyvin, miksi tieteellisen maailmankuvan omaava kuolevainen on halunnut näin syvällisellä (ja tieteellisellä) tasolla ymmärtää asioita, joita on tullut avioliittonsa kautta todistamaan.

Kun Runoilijan päähenkilö Aurelian Benn ensi kertaa kohtaa Rudolf Steinerin ja vie hänet Naumburgin pikkukaupungin Marienstrassella sijaitsevaan pieneen kahvilaan, Aurelian ajattelee: 

"Sen lisäksi, että tunnustelevan keskustelun kulkua on helpottanut Steinerin vastaanottavainen ja luottamusta herättävä olemus, Aurelian on ajatellut: 'Kuin olisimme peräisin samasta maailmasta.' Tuolla maailmalla hän tarkoittaa varjojen, aaveiden ja kuoleman maailmaa."

Tämä kohta ihmetytti minua alkuun, sillä Steiner on kuvattu Kännön teoksessa varsin sympaattiseksi ja valoisaksi hahmoksi - olkoonkin, että jossain määrin omahyväiseksi. Steiner on kiistatta pelastajahahmo Aurelianin elämässä, vaikka kiittämättömyys kuuluukin osana Aurelianin faustiseen kiroukseen. Ajattelin kuitenkin, että 'varjojen, aaveiden ja kuoleman maailma' viittasi tässä tapauksessa Aurelianin omaan projektioon, joka oli kiistatta ikävien elämänkokemusten myrkyttämä. Aurelianin kaltaiselle ihmiselle maagin kohtaaminen oli uhan sävyttämä, sillä tällainen ihminen kykenisi näkemään hänen lävitseen, mitä kaiken salaava samanaikaisesti toivoi ja pelkäsi. Ehkäpä siksi Aurelianin mieli myös tuomitsi Steinerin, Lorrainen ja Apolloniuksen paljon kyynisempien valehtelijoiden joukkoon Hieronymus Boschin helvetinnäkyyn.

Tuo näky, joka päättää muutoin niin kauniin kirjan, on muuten mielestäni kirjan huonoin osa juurikin kliseisyydessään. Jos kaikki joutuvat lopulta helvettiin, oliko sillä sitten enää mitään väliä, mitä kaikkea he tulivat elämänsä aikana tehneeksi? Pahaa tarkoittamattomat näyttelijät päätyivät samaan valehtelijoiden helvettiin natsien ja murhamiesten kanssa, vain koska olivat näyttelijöitä. Eikö tuo nyt ollut hieman kohtuutonta? Näkyjen näkemisiin kiihtyvä loppu toi myös mieleeni sen, miksi loppukohtaukset mielestäni pilasivat monta Hermann Hessen muutoin nerokkaista kirjoista - varsinkin Arosuden. Niissä vyöryttiin hienostuneista kehittelyistä banaaliin burleskiin, ikään kuin aika olisi loppunut kesken.

Paljon tyylikkäämmän vaikka silti yhtä symbolisen ja näkyyn pohjaavan finaalin Kännö on luonut Sömnöhön ja Hesse puolestaan Morgenlandfahrtiin.

*   *   *

Siirrytäänpä nyt puolestaan ajassa eteenpäin ja vuoteen 1888, josta Runoilijan tapahtumat käynnistyvät - ellei oteta lukuun esinäytöksiä taivaassa ja Wagnerin huvilalla. 

Roannessa tehdystä neidonmurhasta syytetty nuori saksalaisrunoilija hakee turvaa Lyonissa viipyvän puolalais-saksalaisen Wasilewskin teatteriseurueen luota. Koska teatterilaiset nyt ylipäätään suojelevat vainottuja, Apoloniusz ja Lorraine ja lopulta koko seurue päätyvät suojelemaan nuorukaista, jonka oikeaksi nimeksi osoittautuu Aurelian Benn. Aurelian on Kännön romaanin päähenkilö ja (oletettavasti) fiktiivinen hahmo. Hän on paljon nuorempi, haavoittuvampi ja epäkypsempi kuin Goethen Faust, vaikkakin päätyy hyvin samanlaisten dilemmojen ja ilmiöiden ääreen.

Kännö avaa ensimmäisen luvun päähenkilöiden taustoja näiden ensiesittelyjen kohdalla, mikä onkin todella hyvä, sillä se auttaa ymmärtämään näitä henkilöitä myöhemmissä vaiheissaan - ja tekee heistä myös kiehtovia, outoja ja mielenkiintoisia. Teatterinjohtajan tytär Lorraine esimerkiksi - hän on syntynyt kaksineuvoisena, viettänyt lapsuutensa poikana, mutta kasvanut sitten tytöksi. Näyttelijättärenä hän esittää Faustissa Margaretan hahmoa.

Aurelianin itsensä kohdalla sekä muut henkilöt että lukijat joutuvat jatkuvasti kyseenalaistamaan sen, mitä Aurelian muistaa ja kertoo, sillä runoilija runoilee lahjakkaasti menneisyytensä sellaiseksi kuin on kulloinkin sopivaa. Myöhemmin koittavat paljastukset eivät enää tule lukijalle kovin suurina yllätyksinä, sillä monen monta vihjausta on niihin valmistanut - ja tämä on toteutettu pelkästään taidokkaasti, sillä eihän Runoilijassa ole kyse mistään arvailudekkarista, vaan ihmisyyttä, yli-ihmisyyttä ja taiteilijuutta syväluotaavasta psykohengellisestä tutkielmasta.

Vaikka taide ja esoteria hallitsevat juonenkuljetusta, Kännö ei unohda myöskään tieteellisyyttä. Hän mainitsee yhä erittäin pedanttisesti tarinan varrella kuljettavien katujen nimiä, kohdattavia eläinlajeja, tarkkoja teatteri- ja musiikkitermejä, vaatetuksen samoin kuin psykedeelisten näkyjenkin yksityiskohtia. Tämä panostaminen yksityiskohtiin nostaa kännöläisen proosan laatua silmissäni monta potenssia korkeammalle, koska kyse ei ole pelkästään oppineisuuden osoittamisesta vaan fiktion kirjoittamisesta uskottavaksi todeksi. Siihen tarvitaan yksityiskohtia. Ja rönsyjä. Ihan oikeasti, ihmiset. Jos te luette minun blogiani, tiedätte tämän jo - jos ette tätä ymmärrä, ette todennäköisesti ole myöskään jaksaneet lukea tätä blogia näin pitkälle.

Siksi saksilaisessa pihapuussa hyppivä lintu on nimenomaan viitatiainen. Siksi joella, johon ruumis uppoaa, ui nimenomaan sinisorsa. Siksi Aurelianin työhuoneeseen ilmestyy näkynä nimenomaan metsäkauris - kahdesti. Ja kun joku hyräilee, mainitaan myös kappale ja säe, jota hyräillään. Aukioilla sijaitsevien patsaiden esittämät henkilöt nimetään. Samoin se biedermeier-tyylilaji, jota Aurelianin istuma sohva edustaa hänen keskustellessaan Elisabethin kanssa tämän vankasta tahdosta väärentää veljensä elämäntyö tukemaan kansallissosialistista aatetta.

Mutta silloin tällöin yksityiskohdat myös ihmetyttävät. Tässä kirjassa minua ihmetytti esimerkiksi se, miksi 1880-luvun Ranskassa olisi muka esiintynyt niin paljon englanninkielisiä etunimiä. Miksi Alexandren isän nimi oli William eikä Guillaume? Miksi kaksi Dijonissa kummisetää väijynyttä roistoa olivat nimiltään Barry ja Langley, vaikka he mitä ilmeisimmin olivat umpiranskalaisia? Tällaisten sattumien kohdalla alkaa epäillä, onko Kännö yrittänyt lähettää piiloviestejä. 

*   *   *

Kännö ei olisi nykyinen suomalainen suosikkini jos hän ei joka sivuilla viittailisi eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan. Eikä pelkästään esoteeriseen vaan myös kaikin puolin tieteelliseen ja historialliseen. Kännö seuraa taikurien ikiaikaisia perinteitä siinä, että hän vihjailee, kalastelee assosiaatioita, mutta sitten, jos yhteys onkin liian ilmeinen, hän kiistää olevansa vakavissaan, vetäytyy ironian vinoon hymyyn. Tosin kun hän paljastaa kasvonsa videoklipeissä, hän paljastaa myös epäironisen puolensa. Ja hyvä niin. Muutenhan voisi epäillä Aurelianin olevan alter ego. Mutta ei, Kännö ei selvästikään ole Aurelian, vaikka Aurelian saattaa olla jotain, mitä Kännö on ehkä joskus pelännyt voivansa olla.

Aurelian Benniä ei säästellä. Vaikka hän debytoi romaanin ensimmäisessä luvussa sympaattisena ja kauniina nuorukaisena, jonka uhriutuminen herättää Lorrainen ja Apolloniuksen hoivavaistot - ja omalla tavallaan hurmaa jopa kyynisen egoistin Theodorin - käy lukijalle kuitenkin nopeasti selväksi, ettei Aurelian ole mikään pyhimys. Hän on "kauniin pojan" arkkityyppi - tai siis yksi niistä - ja kehittyy kirjan myötä alituiseen huolestuttavampaan suuntaan. Tästä huolimatta hän pysyy inhimillisenä - ja ehkä juuri siksi on niin traaginen. Toisin kuin Werther, hän on kuitenkin selviytyjä - valmis hyvinkin kauheisiin tekoihin itseään suojellakseen. Puhumattakaan siitä, että on valmis valikoivasti unohtamaan ja sepittämään kaiken, mikä muuten uhkaisi romahduttaa hänen omakuvansa.

Hän on siis tavallaan paljon vereslihaisempi hahmo Mefiston esiin astumiselle kuin Goethen Faust. Hän kiroaa vanhempiaan, professoreitaan ja varhaisia auttajiaan jo parikymppisenä opiskelijapoikana, juopottelee ja pelaa itsensä maanpakoon, mistä alkaa pitkä sarja nahanluonteja ja uusia yrityksiä, päättyäkseen kerta toisensa jälkeen nahkalaukkuun tai matka-arkkuun sullottujen runojen ja elämäkertojen polttamiseen.

Ja entä Mefistofeles? Kännö esittelee hänet vaivihkaa jo ensimmäisessä Lyoniin ja Dijoniin sijoittuvassa osassa, mutta avoimesti hän astuu esiin "kummisedän" hahmossa toisessa, Torinoon sijoittuvassa osassa, joka on Runoilijan kovaa ydintä. Torinossa totisesti sattuu ja tapahtuu. Heinrich von Grüngenin hahmo on kuvattu taidokkaan klassisesti ihmishahmoon inkarnoituvan pirun arkkityypiksi, joka on yhtä aikaa kiehtova ja aidosti kauhea. Tuosta kauheudesta Kännölle erityiskiitokset - olen kyllästynyt mefistohahmoihin, jotka ovat pelkästään kylmiä narsistisia hurmureita. Grüngenin hahmoon on saatu sitä jotain - aidosti pahaa ja piittaamatonta rujoutta, jolle kuolevaiset kuitenkin tuntuvat taikatemppujen edessä olevan kummallisen sokeita.

Lukuun ottamatta sitä kerjäläistä, jonka yhden silmän tilalla on lasisilmä ja toisen tilalla kasvain. Hän näkee pimeyden tarkemmin kuin kukaan toinen. Yrittää varoittaakin.

Kummisedän hahmo antaa paljon ajateltavaa. Jos Goethen mefistohahmosta on vallinnut pitkään epäselvyys siitä, kuka hän tarkalleen on - onko hän Lucifer tai Saatana itse, yksi langenneista enkeleistä (esimerkiksi Asasel ja Astaroth on mainittu) vai onko mefisto vain paholaisen palveluksessa oleva demoni? Kännö tuntuu uskovan, että kyseessä on pääpiru itse. Tähän viittaavat monet kohdat, mukaan lukien tunnustautuminen useammalla eri kielellä (muttei suomeksi) kärpästen herraksi, joka varsinkin heprealais-arabialaisessa perinteessä viittaa teeskentelijään, paholaiseen itseensä. Suoriakin samaistuksia Kännö tekee. 

Toisaalta Goethen hengessä Grüngen on kuitenkin rajoitettu teoissaan - hän murhaa ainoastaan välillisesti, eli viime kädessä veitsiä käyttelevät aina ihmiskätyrit. Hän saa myös suostutella ainoastaan niissä rajoissa, jotka Jumala on hänelle suonut. Tämä lähestyy vahvasti gnostilaista käsitystä, jossa Jumala ja saatana yhdistyvät lopulta samaan hahmoon, ollen sen valoisa ja pimeä puoli. Tähän integroituun jumaluuteen viittaa myös Abraxas, joka esiintyy taajaan saksalaisessa mystiikassa, mutta jota Kännö mielenkiintoisesti ei kertaakaan mainitse, vaikka yksi maallikoiden keskuudessa tunnetuimmista loitsuista viittaa juuri Abraxaan nimeen. (Rowling on sitä mukaellut Potter-saagassaan.)

Kummisetä sytyttää sikarinsa niihin koskematta ja ilmaantuu paikalle kuin tyhjästä, vaikka lukittujen ovien läpi. Hänellä on hopeanhohtoiset silmät ja susimaiset kasvonpiirteet, kyltymätön viinin ja seksin himo sekä se ominaisuus, ettei hänen ikäänsä oikein pysty arvioimaan. Ainoa asia, jota en ole toistaiseksi ratkaissut, on se, miksi paholainen tuoksuu kanelille. Kännö toistaa tämän niin monen monta kertaa, että sen täytyy merkitä jotain.  

Ja tietysti minua sävähdyttivät kaiken tämän synkronisiteetit, yhtymäkohdat Titaanien aikaan, tai tarkemmin sanoen erityisesti sen jatko-osiin, Elysioniin ja Sangrialaan. Omassa trilogiassani päädyin asettamaan faustiseen rooliin tiedenaisen, joka kuitenkin on ihmistyypiltään lähempänä Goethen kuin Kännön Faustia. Sen sijaan Mefiston hahmo on hämmästyttävänkin samanlainen: Grüngenin ja Lefuet'n paikkoja voisi vaihtaa melkein yksi yhteen ja sama vihtahousu siellä irvistelisi. Oletan siis, että Kännö tietää, mistä puhuu. Sitä paitsi sekä Grüngen että Lefuet ovat pieniä kyliä Sveitsin vuorilla.

Se, että Kännö tietää, mistä puhuu, muistuttaa minua erään väkeviä näkyjä näkevän ystäväni sanoista, jotka hän lausui nähtyään ensi kerran Kännön kuvan: 

Näytin kirjailijakuvan näkyjä näkevälle ystävälleni, joka valokuvista näkee ihmisten menneisyyden ja tulevaisuuden - kun sille päälle sattuu - ja hän sanoi Kännöstä, että kyseessä on entinen synnintekijä, joka on kuitenkin löytänyt tien, joka voi viedä hänet vielä pidemmälle kuin missä on nyt. Hän totesi myös:

"Kuvan mies on tosiaan hyvin erityinen. On ihmisiä, jotka voivat vaikuttaa karkeilta, mutta ovat itse asiassa hyvin lämpimiä sisältä. Herkkiä. Hän yrittää uudistaa elämänsä. Menneisyydessään hän teki jotain, mitä häpeää, ja haluaa [uudistaa elämänsä siten, että voi] elää häiritsemättä mieltään menneisyydellään."

Omassa trilogiassani Synkeä herttua toteaa, että viattomuus on julmaa ja moraalisuus kasvaa sen menetyksestä. Aurelianin tarina on tästä hyvä havainnollistus.

*   *   * 

Kännö liikkuu kirjoissaan mielellään Euroopan ydinalueilla. Varsinkin Saksassa ja Ranskassa, joissa Runoilijakin tapahtuu alussa ja lopussa. Näiden keskelle jää pitkä ja keskeinen jakso, joka sijoittuu Italiaan, mutta siellä ainoastaan Torinoon. Ikään kuin Kännö olisi rohjennut Keski-Euroopasta matkata ainoastaan Piemonten verran etelään. No, ainakin vielä. Odotan jo kovasti välimerellisempien romaanien lukemista - joskin yhä odotan myös sitä, mitä Kännö ajattelee Suomesta, josta puolisoni on todennut, että se on henkisesti rauhallinen maailmankolkka juuri siksi, että sieltä puuttuu historia. Ehkä Kännö ajattelee samoin - tuntee olevansa Suomessa turvassa sellaisilta asioilta, joita näimme Veronassa ja Erfurtissa.

Lyon tuskin on sattumalta tämän romaanin aloituspaikka, koska viipyessäni siellä ensimmäisen kerran kaksi päivää ja yötä - tulevan puolisoni oli pitänyt olla mukana, mutta olikin yllättävistä syistä lentänyt Suomeen Barcelonasta - päädyin ikään kuin vahingossa maagiseen kauppaan, jossa taikuri kysyi minulta missä puolisoni oikein oli, häntä kun oli odotettu. Sormukseni ilmeisesti kavalsi minut, sillä en ollut tuolloin vielä naimisissa, vaikka aavistinkin lähitulevaisuudessa olevani. Taikuri näytti yhä kasvoiltaan nuorelta mieheltä, vaikka hänen hiuksensa olivat jo harmaat.

Tarina liikkuu ensin Lyonista itää kohti Burgundiin, siinä viivytään jonkin aikaa Dijonissa mainitsematta lainkaan sinappia mutta mainiten sen sijaan muutamia katuja ja kapakoita. Dijonista päähenkilö pakenee Alppien yli Torinoon, jossa vietetään runsas kolmannes kirjasta, ja jossa monet ratkaisevimmista asioista tapahtuvat. Torinossa Aurelian tapaa sekä Nietzschen että Carmenia esittävän Minnan ja hänen äitinsä, tarot-kortteja lukevan ja koruja rohmuavan Isabellan. Torinoon on sijoitettu myös koko joukko muita sivuhenkilöitä.

Runoilijan kolmannessa osassa Torinosta siirrytään jälleen saksankieliseen maailmaan. Ensin Nietzschejen kotikaupunkiin Naumburgiin, sitten Weimariin, sieltä Berliiniin, ja Berliinistä lopulta maailmansotaa ja sittemmin natsismia pakoon Baseliin. Aurelianin fiktiivinen tarina on nivottu kiinteästi yhteen niihin todellisiin tapahtumiin ja skismoihin, jotka vaikuttivat Goethen, Schillerin ja Nietzschen perintösäätiöissä, saksalaisessa esoteriassa, kansainvälisessä teosofisessa ja myöhemmin Steinerin antroposofisessa liikkeessä. Kännö on esimerkiksi nivonut tosiasiallisesti tapahtuneet Bernhard Försterin itsemurhan ja Steinerin Goethe-temppelin tuhopolton osiksi kaunokirjallista tarinaansa. 

Samalla Kännö on linkittänyt Aurelianin tarinan vanhoihin eurooppalaisiin vampyyrilegendoihin, sillä Baseliin ja Naumburgiin päätyy elävä kuollut. Kännön vampyyritulkinta on menneisyytensä - ja sitä myötä sielunsa - kadottanut ihminen. Kirppu, joka hyppää isännästä toiseen.

Kun Titaanien ajan Mikael vierailee unessaan sveitsiläisen pikkukaupungin antiikkikaupassa (akashassa), siellä on ikkunassa Remingtonin kirjoituskone, johon on jäänyt kärpässirkuksesta kertova liuska, mutta myöhemmin kummitus kertoo olevansa kirppujen herra. Voiko olla sattumaa, että Kännö on joitain vuosia myöhemmin kirjoittanut hyvin samanlaisia näkyjä, joissa esiintyvät aivan samat symbolit - kirjoituskoneen merkistä kirppujen ja kärpästen herroihin? Ei tietenkään. Myytit ovat kulttuuriperintöä, joka itsessään siirtyy ihmispäästä toiseen kuin jonkinlainen vampyyri.

Ja mikäpä muukaan olisi ollut Mefiston viimekätisenä tavoitteena Euroopassa kuin lietsoa kansallissosialismi ja fasismi valtaannousuunsa. Niinpä tietysti. Kännö tuntuu päätyneen lopulta samantapaisiin päätelmiin kuin Nietzsche, joka on lopussa suopeasti heitetty helvetin sijaan pelkkään katukivetykseen. Ei ole kovin vaikeaa kuvitella allegorista kuviota myös nykymaailmaan: millaisia Grüngeneitä löytyykään Putinin ja Trumpin takaa? Ja kuinka pieneksi ajatteleva ihminen pimeyden voimien edessä itsensä tuntee?

Kaksi kirjaa merilehmistä

Minun on pitänyt kirjoittaa tämä blogikirjoitus jo pitkään, sillä luin molemmat merilehmäkirjat jo kesällä. Kyseessä ovat siis kaksi hämmentävän samankaltaista kirjaa, joiden kummankin keskiössä on Georg Stellerin tutkimusmatka ja elämä, ja joista kummankin on kirjoittanut hiljattain suomalainen kirjailijatar. 

Ensimmäinen näistä, Aura Koiviston Mies ja merilehmä (Into), ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 2021, ja jälkimmäinen, Iida Turpeisen Elolliset (S&S) kaksi vuotta myöhemmin vuonna 2023. Löysin jälkimmäisen näistä ensin, mutta kuultuani Koiviston kirjasta hankin senkin. Ostamassani painoksessa Koiviston kirja oli kuitenkin merkitty julkaistuksi vuonna 2024, mikä erehdytti minua alkuun pitämään Elollisia näistä kahdesta ensin julkaistuna. Into näyttää kuitenkin julkaisseen Miehen ja merilehmän uudelleen vuonna 2024 - eksplisiittisesti kertoen tehneensä tämän Elollisten saaman suuren huomion ja suitsutuksen vuoksi.

Tuo suitsutus ei ole ollut millään muotoa turhaa: Turpeinen on loistava sanankäyttäjä, joka kirjoittaa tenhoisasti ja kaunista kieltä. Kahden niin samankaltaisen kirjan kuviossa minua jäi kuitenkin hämmentämään useampikin asia. 

Ensinnäkin, miksi Mies ja merilehmä ei saanut jo vuosia sitten osakseen samanlaista huomiota kuin Elolliset myöhemmin? Koiviston ansiokas kirja ohitettiin olankohauksin, vaikka Helsingin Sanomat näyttääkin sentään sen arvostelleen. Elollisia sen sijaan on ylistetty maasta taivaisiin ja markkinoitu kansainvälisesti lukuisin tekeillä olevin ulkomaisin käännöksin. Johtuuko tämä siitä, että Into on alun perin hoitanut hommansa kustantajana heikommin kuin Elolliset kustantanut S&S? Ainakin kirjat luettuani minulle heräsi se ikävä tunne, että kirjailijoita ja heidän kirjojaan on kohdeltu aika epätasa-arvoisesti. 

Mutta ei tässä kaikki. Kun Turpeinen on kirjoittanut Elollisia, hänen on pakosti täytynyt olla tietoinen aiemmin ilmestyneestä Koiviston teoksesta. Tästä huolimatta Turpeisen kirjasta ei löydy minkäänlaista viittausta tai edes kirjallisuuslistamainintaa Miehestä ja merilehmästä. Sitä on hieman vaikea ymmärtää.

Molemmat kirjat on kirjoitettu lähtokohdissaan samasta aiheesta. Niiden ydinkehyksenä on 1700-luvulla eläneen, Venäjän keisarikuntaan muuttaneen saksalaisen luonnontutkijan Georg Stellerin elämä - ja aivan erityisesti hänen tutkimusmatkansa tanskalaissyntyisen Vitus Beringin retkikunnan kanssa Aleuteille, Alaskaan ja lopulta haaksirikkoutuminen nykyisin Beringinsaarena tunnetulle Kommandöörinsaarten asumattomalle saarelle. Steller myös toimii molempien kirjojen päähenkilönä, tosin Elollisissa päähenkilö vaihtuu ajasta toiseen.

Suomeen Stellerin tarinaa yhdistää sittemmin sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän luuranko, joka on pitkään ollut Helsingin eläintieteellisen museon eksoottinen vetonaula. Minäkin muistan sen sieltä jo lapsuudestani. Ja sekä Koivisto että Turpeinen fiilistelevät kirjoissaan käynnillä museossa tuota luurankoa katsomassa.

Molempien kirjojen moraalinen sanomakin on samanlainen: Koivisto ja Turpeinen käyttävät merilehmän sukupuuttoa sekä konkreettisena että filosofisena astinlautana teostensa ekologiseen ja luonnonsuojelulliseen sanomaan. Suuren levää syöneen merieläimen tuho vain 30 vuotta sen löytymisestä oli tapahtuma, joka omana aikanaan herätti ihmisiä ajattelemaan, että näinkin voi tapahtua: laji voi tosiaan kadota ikiajoiksi maailmasta pelkän inhimillisen ahneuden ja piittaamattomuuden vuoksi.

*   *   *

Ellei tässä jo olisi kylliksi yhtäläisyyksiä kirjojen välille, molemmat kirjailijattaret ovat myös käyttäneet samoja tyylikeinoja. Esimerkiksi sitä, että menneisyydestä kirjoitetaan preesensissä. Itse en tästä muoti-ilmiöksi muuttuneesta tyylikeinosta oikein pidä - ja molemmissa kirjoissa myös näkyy, minkälaisia ongelmia se aiheuttaa. Kirjoitetaan menneisyydestä ja haetaan eläytyvää ajankuvaa mm. käyttämällä vanhahtavia sanoja - sellaisia kuin luurankoiset - mutta toisaalta halutaan kommentoida tätä kaikkea nykyajan näkökulmasta ja termein, esimerkiksi eri eliölajien vasta hiljattain uusituin suomenkielisin nimin. Vieläpä sitäkin, mitä ajatuksia mikäkin asia kirjailijoissa itsessä herättää. Tämä olisi toteutunut helpommin jos menneisyydestä olisi kirjoitettu imperfektissä ja aikasiirtymät nykyhetkeen ja kertojaäänen kommentaariin olisivat puolestaan olleet preesensissä. Nyt lauseiden aikamuoto kulki välillä jopa päinvastoin.

Molemmat kirjailijat ovat eläytyneet Stellerin elämään ja lisänneet siihen kaunokirjallisin keinoin sellaisia inhimillisiä ulottuvuuksia, joita ei välttämättä olisi tietokirjoista löytynyt. Koiviston kirja on näistä kahdesta tieteellisempi otteeltaan - Stellerin kirjeenvaihdosta ja elämästä säilyneitä tietoja on hyödynnetty avoimesti, lähteet mainiten. Koiviston kirjan lukija voi halutessaan itse hakeutua tiedon lähteille ja tarkistaa niitä.

Turpeisen kirja on puhtaammin kaunokirjallinen. Toden ja sepitteen välinen raja on kirjoitettu pois näkyvistä, joten lukija joutuu paikka paikoin arvailemaan, mikä kaikki pohjaa oikeasti tapahtuneeseen ja esimerkiksi kirjeenvaihdossa dokumentoituun, ja mikä taas on kirjailijan mielikuvituksen tuotosta. Tämä on toki kaunokirjallisuudessa täysin sallittua, mutta sikäli harmillista, että monet asiat on kirjoitettu niin hyvin, että ne houkuttelevat tarkastamaan, mihin lähteeseen tulkinta perustuu.

Stellerin elämäkertoja on rajallinen määrä ja molemmat kirjailijat näyttävät lähestyneen aihetta lähinnä englanninkielisten lähteiden kautta. Tämä paljastuu yksityiskohdista ja esimerkiksi siitä, että Alaskan ja Aleuttien paikannimistä on käytetty englanninkielisiä muotoja, vaikka puhutaan Venäjän vallan ajasta. Samoin on kummallisesti jätetty kääntämättä joitain termejä, kuten adjunct, joka esiintyy ainakin toisessa kirjoista englanniksi, vaikka olisi aivan hyvin voitu kääntää vaikkapa dosentiksi tarkoituksensa mukaan (englanniksi nimitystä adjunct professor käytetään myös apulaisprofessorista, jollainen Steller ei kuitenkaan ollut). Käännös assistentiksi taas on hieman liian matala titteli.

Koivisto paljastaa päälähteekseen toisen tutkimusmatkailijan, Leonhard Stejnegerin, aikanaan kirjoittaman Stellerin elämäkerran. Mikä mielenkiintoisinta, Suomessa on aivan hiljattain ilmestynyt kolmaskin saman aihepiirin harjalla ratsastava historiallinen romaani, jonka päähenkilöksi ja näkökulmaksi on valikoitunut juuri tuo mainittu Stejneger. Kyseessä on tänä vuonna ilmestynyt Anni Kytömäen Mirabilis, jota en ole vielä saanut käsiini saati lukenut, mutta jossa arvostelujen perusteella on kaiken muun lisäksi jälleen sama ekologinen sanoma kuin Koiviston ja Turpeisen kirjoissa. Kytömäki on voittanut Finlandia-palkinnonkin (tosin aiemmalla teoksellaan Margarita, joka kertoi kesällä kovin ajankohtaisiksi käyneistä raakuista).

Miksi otan tämän kaiken esille? En suinkaan paheksuakseni sitä, että kolme eri kirjailijaa julkaisee lyhyen ajan sisällä niin samansisältöisiä ja samansanomaisia kirjoja. Minun puolestani näistä aiheista saisi julkaista vaikka sata kirjaa - ne sopivat aikaamme kuin nyrkki silmään. Kirjojen ekologisen sanoman nyrkin soisin uppoavan kirjoja lukevan yleisön lisäksi myös poliittisten vallanpitäjien silmäkuoppiin.

Minua ei siis lainkaan häiritse, että kirjailijat kirjoittavat samoista historiallisista henkilöistä, tapahtumista ja ajattomista teemoista, joilla on dramaattisia seurauksia myös nykyajassa. Sen sijaan minua häiritsee se, että kirjailijat - tai siis lähinnä ne, jotka ovat kirjoittaneet kirjansa myöhemmin kuin ensin julkaistut - teeskentelevät, etteivät tiedä mitään edeltäjistään tai ole lukeneet näiden kirjoja. Kumpikin on tässä tapauksessa hieman anteeksiantamatonta ja rikkoo kirjojen kirjoittamisen kirjoittamattomia etikettisääntöjä. Syyllisiä tähän voivat tosin olla myös keskenään kilpailevat kustantajat pikemmin kuin kirjailijat itse - mutta jommankumman olisi pitänyt tämä huomata.

*   *   *

Pidän erittäin myönteisenä ilmiönä sitä, että suomalaisille on nyt sallittua tehdä tunnetuksi muitakin kuin suomalaisia tutkimusmatkailijoita kaunokirjallisin keinoin. Venäjän imperiumin historia osana omaamme antaa tähän ainutlaatuisia näkökulmia - ja silloin tällöin suomalaisia henkilöhahmojakin, kuten merilehmäkirjoissa Alaskan kaksi suomalaista kuvernööriä.

Odottelen edelleen sitä, koska Suomessa uskallettaisiin tarttua myös Kaukasiaan ja siellä - erityisesti Bakussa - vaikuttaneisiin suomalaisiin. Esimerkiksi Mannerheimin Kaspianmeren yli vieneen aluksen kapteeni Gustav Henrik Rehbinder oli maanmies, suomalainen. Bakussa oli aikoinaan melko suuri suomalaisyhteisö mm. Nobel-yhtymän palveluksessa. Suomalaiskirjailija, jonka tiedän tuohon aikaan tarttuneen, on maassamme aivan liian vähän tunnettu Irmelin Sandman-Lilius, joka ainakin kahdessa historiallis-maagis-realistisessa romaanissaan käsitteli suomalaishahmojen kautta Kaukasian sotia. Ensimmäisessä seikkaili kapteeni Grunnstedt, ja toisessa tämän hankkiman maton kautta Anna-Liina-tyttönen. Jälkimmäisestä olen takavuosina kirjoittanut tähän blogiin arvostelun.

Rehbinderistä tuli mieleeni, että tähän yhteyteen voisi mainita myös kanadanvirolaisen kirjailijan Eric Enno Tammen alun perin englanniksi vuonna 2012 julkaiseman tietopainotteisen matkakirjan Mannerheimin Keski-Aasian ja Kiinan matkasta, The Horse that Leaps through Clouds, jonka kirjan nimi viittasi Mannerheimin omaan tulkintaan kiinalaisviranomaisten hänelle antamasta kiinalaisesta nimestä. Se julkaistiin myös suomeksi nimellä Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä (Otava, 2012). Minä satuin olemaan se henkilö, joka aikanaan antoi Tammelle idean kirjaansa.

*   *   *

Eksyttyäni pariin toiseen kirjaan, palataanpa nyt Mieheen ja merilehmään sekä Elollisiin. Molemmissa kirjoissa Kamtšatka, Aleutit ja Alaska heräävät eloon, ja vieläpä 1700-luvun ajankuvassa, jolloin liikuttiin reellä ja purjelaivoilla. Turpeinen jatkaa Elollisissa tarinaa Stelleristä edelleen 1800-luvulle, joten venäläinen Alaska hengittää hänellä kokonaisen pääluvun verran Alaskan suomalaisen kuvernöörin Hampus Furuhjelmin perheen, varsinkin nuoren Anna-vaimon näkökulmasta. Tarinassa seikkailevat henkilöt lienevät oikeasti olleet olemassa ja kirjeenvaihto lienee toiminut tärkeänä lähteenä Turpeiselle, vaikkakin monien kohtausten täytyy olla kaunokirjallista sepitystä. Hieman häiritsevää on se, että Sitkan maamerkeistä käytetään englanninkielisiä nimiä, joita en usko venäläissiirtokunnan tuohon aikaan niistä käyttäneen. Epäilemättä siksi, että kirjailija on käyttänyt englanninkielisiä, nyky-Alaskan näkökulmasta kirjoitettuja tai toimitettuja tekstejä lähteinään.

Elolliset jatkaa ajassa edelleen eteenpäin, merilehmän luurangon matkatessa Suomeen, ja on ottanut kolmannen pääosan näkökulmaksi suomalaisen naispiirtäjän Hilda Olsonin, joka toimii luonnontieteilijä Alexander von Nordmannin assistenttina. Tämäkin henkilö on ollut historiallisesti olemassa, vaikka ajoittain kirjaa lukiessa herää kysymys, kuinka syvälle neiti Olsonin ajatuksiin ja elämään on pelkästään säilyneen kirjeenvaihdon varassa voinut päästä. Turpeisen kieli on taidokasta ja ajankuva terävää - kirjan huippukohtiin kuuluu Nordmannin ja Olsonin skandalöösin yhteistyösuhteen kuvaus ja kohtaus toisen tiedemiehen kanssa Ukrainan aroilla, jossa tämä kertoo ikään kuin vihjeeksi Olsonille antiikin kreikkalaisen tarun verkonpunojattaresta Arakhnesta, joka ei ymmärtänyt pysyä lestissään, vaan ryhtyi kilvoittelemaan jumalten kanssa. Neiti Olsonin ei siis pitänyt kuvitella olevansa tasaveroinen suurten tieteellisten miespönöttäjien kanssa. 

Muutenkin molemmissa kirjoissa käsitellään sivumennen - ja varsin taidokkaasti - akateemisten ihmisten keskinäistä mustasukkaisuutta ja kateutta löydöistään. Niin Steller kuin Nordmann ja Olsonkin saavat siitä osansa. Esimerkiksi tämä kuvaus Koiviston kirjasta: 

"Stellerin puutteellinen kunnioitus hierarkiaa kohtaan kuohuttaa varsin pian Gmeliniä itseään. Miesten välille syntyy tiukka kärhämä. Steller näet katsoo olevansa nimenomaan tiedeakatemian palkkaama tutkija, ei varsinaisesti professori Gmelinin alaisuudessa toimiva assistentti. Niinpä kun Gmelin ohjeistaa Stellerin jatkossa lähettämään kaikki keräämänsä kasvit ja muun aineiston hänelle, Steller ei pidä ohjeistusta niin tärkeänä, että sitä tulisi noudattaa. Hän vaikuttaa myöntyväiseltä, omien sanojensa mukaan riidan välttämiseksi, mutta kun miesten tiet ovat eronneet ja Steller jatkaa tutkimuksiaan Irkutskissa, hän osoittaa ensimmäisen lähetyksensä sinetöitynä pakettina suoraan tiedeakatemialle Pietariin. Ehkä hän haluaa kiirehtiä löytöjensä lähettämistä eikä loppuun asti ymmärrä professorin herkkänahkaisuutta. Sitä paitsi Steller on jo tottunut itsenäiseen toimintaan - kuinka muuten hän olisi Siperiassa kyennyt reissaamaan - joten Gmelinin vaatimus saada tutkia ja arvioida hänen näytteensä saattaa tuntua sekä tarpeettomalta että alentavalta.

Käy kuitenkin niin hullusti, että Gmelin saa paketin käsiinsä - ja raivostuu: mikä röyhkeys! Seuraa kiukkuista kirjelmöintiä. Gmelinin mielestä Steller onkin nyt epäpätevä noviisi ja tehnyt turhaa työtä: Steller on kuvitellut tehneensä tieteelle uusia löytöjä, vaikka niistä on jo Gmelinin itsensä selvitykset. Kasvejakin on nimetty aivan väärin. 'Kuin jokainen Stellerille uusi laji olisi tieteelle uusi!' Gmelin pilkkaa ja menee niin pitkälle, että lähettää Stellerille kirjeen, jossa kieltää tätä matkustamasta Kamtšatkalle, ainakin toistaiseksi, ja sen sijaan antaa määräyksen matkata Jäämeren ääreen Lenajoen suistolle. Steller huolestuu - olisihan onnetonta, jos tällaisen jupakan takia häneltä evättäisiin kauan haaveiltu Kamtšatkan-matka - ja laatii hätäpäissään tiedeakatemialle pitkän, koukeroisen ja kunnioittavan kirjeen, jossa selittelee, miksi toimi niin kuin toimi. Tämän jälkeen hän suuntaa päättäväisesti kohti Kamtšatkaa. Eihän hän sentään mikään Gmelinin oppilas ole vaan Wittenbergin, Hallen ja Berliinin yliopistot käynyt tutkija!" 

Elolliset jatkaa vielä neljänteenkin näkökulmaan ja aikakauteen 1900-luvulle, jossa oppaana toimii edellisten tavoin historiallisesti olemassa ollut henkilö, Johan Grönvall, varhainen suomalainen luonnonsuojelun pioneeri, Aspskärin suojelija, lintumies ja luonnontieteellisen museon preparaattori, joka hänkin pääsee osaltaan työskentelemään yhdistävänä lankana toimivan merilehmän luurangon parissa. Kuten myös siivettömänruokin munan. Siivettömästäruokista Turpeinen saakin merilehmän lisäksi toisen "dodon", sukupuuttoon kuolleen eläinlajin, jonka kautta tarkastella maailmaa, tällä kertaa pohjoisen Atlantin rannoilla. Moni nykyihminen ei varmaankaan tiedä, että nimi pingviini tarkoitti alun perin siivetöntäruokkia - se oli ensin, ja eteläisen pallonpuoliskon pingviinit "löydettiin" eurooppalaisten toimesta vasta paljon myöhemmin.

Stellerin löytämiin lajeihin lukeutui merilehmän lisäksi toinenkin sukupuuttoon metsästetty laji samoilta arktisilta saarilta: beringinmerimetso, joka oli eläessään maailman suurin merimetso, lentokyvytön sekin. Pienempi lentokyvytön merimetsolaji, siivetön- eli galápagosinmerimetso, elää yhä tänä päivänä eristyksissä Galápagossaarilla.

*   *   *

Molemmissa merilehmäkirjoissa on erityisen ilahduttavaa se, että henkilöiden lisäksi monet kiehtovat eliölajit saavat niissä osakseen tilaa. Merisaukot, naalit, hylkeet ja isohylkeet (entisajan merikarhut ja merileijonat) tulevat lukijoille tutuiksi sinä aikana, kun Steller kumppaneineen on haaksirikkoisena Beringinsaarella. Kiirunoita käydään metsästämässä kapteeni Beringille, joka ei siedä saukkojen ja hylkeiden lihaa, ja kuningasmerikotkakin suorittaa yhden ylilennon. Stellerin mukaan nimetty allihaahka (Polysticta stelleri) taidettiin mainita molemmissa kirjoissa, tosin niissä jäi huomiotta, että sen hupaisa suomalainen nimi 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa oli vielä pulska-alli.

Amerikassa käydessään Steller löysi samettinärhen, joka on länsirannikon vastine itäisen Pohjois-Amerikan sinitöyhtönärhelle. Kumpikin kirjailija horjuu hieman eliölajien vanhojen ja uusien nimien sekä englanninkielisten lähteidensä välillä. Englanniksihan pohjoisamerikkalainen sinitöyhtönärhi on Blue Jay, kun taas suomen kielen sininärhi tarkoittaa aivan eri linturyhmään kuuluvaa lintua, joka on englanniksi Roller. Sinitöyhtönärhen läntinen vastine, samettinärhi, on se laji, joka englanniksi tunnetaan stellerinnärhenä (Steller's Jay). Ei siis stellerinsininärhenä. Sininärhet ovat Afrikan ja Euraasian eteläisempien leveysasteiden lajistoa, vaikka ryhmän ainoa eurooppalainen laji onkin vielä entisaikoina pesinyt myös eteläisessä Suomessa. Stellerin Amerikasta löytämät närhet olivat suomalaisen närhen amerikkalaisia sukulaisia.

Vaikka hylkeistä käytetään kirjoissa pääosin niiden vanhanaikaisia nimiä - epäilemättä siksi, että on käytetty tutkimusretkestä kertovaa vanhempaa lähdekirjallisuutta - niiden vasta 2000-luvulla saamat uudet nimet on kuitenkin mainittu. Kun professori von Nordmann ja neiti Olson seikkailevat Suomessa ja Ukrainassa hämähäkkejä etsimässä, hämähäkeistä käytetään kuitenkin järjestään 2000-luvulla annettuja nimiä. En usko, että niillä 1800-luvulla vielä olikaan suomenkielisiä nimiä - paitsi ehkä joillain yleisimmin Suomessa esiintyneillä lajeilla. Nordmann ja aikalaisensa olisivat vielä sujuvasti käyttäneet latinalaisia nimiä.

Nordmannin kohdalla Turpeiselta on jäänyt huomaamatta mielenkiintoinen nippelitieto: ainoa suomalaisen tiedemiehen mukaan nimetty lintulaji on tiettävästi aropääskykahlaaja (Glareola nordmanni), joka on nimetty Alexander von Nordmannin mukaan. Luultavasti hän kohtasi tuon lajin juurikin Ukrainan, Etelä-Venäjän ja Turkestanin aroilla, joissa se pesii. Tai pesi. Nykyisin se on läntisimmiltä pesimäalueiltaan Ukrainasta ja Romaniasta lähes kadonnut.

Jottei tästä kirja-arvostelusta jäisi liian kriittinen kuva, totean vielä, että kritiikkini kohdistuu lähinnä kirjojen ympärillä olleeseen markkinointihässäkkään, jota epäilen syylliseksi siihen, että Elolliset ei mitenkään tunnusta edeltäjäänsä Miestä ja merilehmää, vaikka jälkimmäinen sen ansaitsisi. Ja tyyliseikkana siihen, että kummassakin kirjassa kirjoitetaan menneestä preesensissä, mikä ei ole tarpeen immersion aikaansaamiseksi siihen aikaan, josta puhutaan.

Sisällön ja erityisesti ympäristönsuojelullista huolta henkivän sanomansa osalta molemmat teokset ovat erittäin tervetulleita ja suosittelen niitä lämpimästi. Varmaankin luen myös Kytömäen Stejneger-kirjan, jos se sattuu tulevilla Suomen-matkoilla käsiini.

*   *   *

Tämän blogin lukijoita ehkä huvittaa, että perehdyin hiljattain jälleen uuteen generatiivisen keinoälyn ihmeeseen nimeltä Suno, jonka avulla olen herättänyt musiikin muodossa eloon monia vuosina 2012-2020 kirjoitettuja runojani. Niitä voi nyt kuunnella täällä.