Miesflunssa ja maailmanpalo

Perjantaista saakka olen potenut ankaraa miesflunssaa, joka on jo taittumaan päin. Toisaalta, tämä alkuviikko olisi muutenkin mennyt etätöissä, koska kaupunki on tiesulkujen saartama ja oppositiopuolue Tehrik-i Insafin mielenosoittajat ovat ottaneet rajusti yhteen poliisin ja armeijan kanssa pitkin kaupunkia, tunkeutuen tiesulkujen läpi ja marssien punavyöhykkeen hallituskortteleihin. Kuolonuhreiltakaan ei ole vältytty. Protestien johdossa ovat (keskenään nahistellen) Imran Khanin vaimo, näkijätär Bushra Bibi, sekä Khyber-Pakhtunkhwan provinssipääministeri Ali Amin Gandapur. Imran itsehän istuu vankilassa ja hänen vapauttamisensa on mielenosoittajien kärkivaatimus. Samaan aikaan kylässä on akselivaltojen edustajana Valko-Venäjän presidentti Lukašenka, joka jatkaa ennennäkemätöntä venäläisvieraiden virtaa Islamabadiin.

Omalla asuinalueellani tilanne on lyönyt leimansa muutoin seesteisen idyllisiin iltapäiviin. Mainat ja bulbulit lauleloivat, varikset raakkuvat, haarahaukat kiljahtelevat taivaalla, lapset riehuvat ja kirmaavat Parbat Roadiin rajautuvassa puistossa, teinit pelaavat krikettimailoineen, taustalta kuuluu etäistä laukaustenvaihtoa ja parvekkeella tuntuu vienona kyynelkaasun aromi. Se taas tuo muistoja kevään 2012 opettaja- ja työttömyysmellakoista Tunisissa, jossa suomalais-syyrialais-tunisialainen seurueemme joutui pakenemaan keskustan hotellista sinne tulvinutta kyynelkaasua, sekä kesän 2013 Istanbulin Geci-puiston mellakoista, jotka olivat eskaloituneet myös Beyoǧlun kujille.

Minua harmittaa, etten flunssani vuoksi päässyt viikonloppuna kaupunkia ympäröiville lintumestoille, joita olin kovasti odottanut Suomesta palattuani, koska Suomessa viettämieni kahden viikon aikana ilmasto täällä muuttui olennaisesti viileämmäksi ja yökylmemmäksi, tuoden Himalajan lintuja Margallakukkuloille ja talvehtijoita (mm. nokikanoja ja lokkeja) Rawaljärvelle. Sorsalautat eivät kuitenkaan ole vieläkään saapuneet ja palearktiset kahlaajatkin ovat pysyneet tavattoman vähissä.

Kotoa kuulin, että pian lähtöni jälkeen talvi tuli ja Suomi peittyi lumivaippaan. Puolisoni joutui kahlaamaan metrisissä hangissa koiraa ulkoiluttaessaan, mutta onneksi bussi vie hänet kätevästi oppilaitoksensa portille saakka aamuisin. Lumimyrskyt eivät koetelleet vain Suomea, vaan somestani näin, että hanget peittivät valkovaippaansa myös Brysselin, Prahan, Uppsalan, Kiovan, Saskatoonin ja monta muuta pohjoisen kolkkaa. Islamabadissa päivät ovat yhä leutoja ja aurinkoisia, mutta talvi tuntuu yössä - varsinkin sisätiloissa, koska täällä taloja ei osata eikä viitsitä eristää.

Olen pelannut šakkia monen vakiokaverin kanssa. Tunisialainen kaveri, joka aloitti koko šakkiharrastukseni vuonna 2018, dominoi pitkään koko tämän vuoden kevät- ja kesäkauden, kunnes syyskuussa vaakakupit kääntyivät taas takaisin edukseni ja koko syksy oli minun valtakauttani. Aina sunnuntaihin saakka, jolloin hän taas voitti kääntämällä briljantilla ratsun uhrauksella ja pakotetulla kuningatarten keskinäistuholla pelilaudan tasapainon edukseen. Jää nähtäväksi, aloittaako tämä jälleen hänen voittojensa sarjan, vai jääkö heilahteluksi. Kolumbialaisen vakiovastustajani kanssa taas vallitsee toisenlainen vaihtelu: viime aikoina minä olen voittanut kaikki hitaat pelit, mutta hän taas kaikki 10-minuuttiset tai sitä nopeammat.

Olen lääkinnyt flunssaani inkiväärillä, valkosipulilla, teellä ja kaapista löytyneellä Akashi-viskillä, joka on suosikkijapanilaisviskini. Olen lukenut Heikki Kännön Ihmishämärää, joka on vielä aiempiakin tuhdimpi tiiliskivi, reippaasti yli tuhat sivua tolkienmaista tavaraa, jonka arvostelen aikanaan. Sen verran vain mainitsen, että wettenhovi-aspalaisittain ymmärretyllä intuitiivis-permutatiivisella menetelmällä katsottuna japanilaisen Akashin täytyy jotenkin liittyä sanskritilaiseen akashaan eli eetteriin, joka on Kännön tuotannossa keskeisessä osassa, joskaan Kännö ei käytä sitä niinkään hindulaisessa merkityksessään vaan enemmän 1800-luvun ja 1900-luvun alun eurooppalaisen esoterian hengessä, alis- ja ylis-matkoja (ja myös aikamatkoja) selittävänä kehyksenä.

Kännön Ihmishämärä on osuva kirja tähän aikaan ja tulevaan vuodenvaihteeseen, koska eletään perikadon aikaa. Ympäristötuho ja ilmastonmuutos uhkaavat koko planeettaa ja vauhti kiihtyy. Ihmiskunta ei näytä saavan aikaan muuta kuin suunpieksentää ja identiteettipolitiikkaa. Jos jo nyt uhkaavasti hidastunut Golfvirta pysähtyy tai muuttaa suuntaansa, aiheuttaa ilmaston lämpeneminen paradoksaalisesti Eurooppaan uuden jääkauden, koska Euroopan nykyinen leveysasteisiinsa nähden suhteettoman lauhkea ilmanala on Golfvirran ja Atlantin rannikon ansiota. Ilman sitä oltaisiin Siperian, Kanadan ja Alaskan ilmastossa. Suomessa kuulee silti yhä ääniä, joiden mukaan ilmastonmuutoshan on hyvä asia, koska se aavikoittaa vain eteläiset maat, kun taas Suomessa olosuhteet paranevat. Niin tuskin kuitenkaan tulee käymään.

*   *   *

Trumpin vaalivoittoon minulla ei ole juurikaan lisättävää siihen, mitä kirjoitin kahdeksan vuotta sitten kirjoituksessani Punainen aamunkoitto, kun Trump oli ensi kerran voittanut vaalit ja nousisi neljäksi vuodeksi Valkoiseen taloon. Mikään tuossa kirjoituksessa mainittu asia ei ole muuttunut - ainakaan parempaan suuntaan. Trump on jos mahdollista vielä radikaalimpi ja vaarallisempi kuin ensimmäisellä kaudellaan, eikä hän tule tällä kertaa ottamaan riskiä, että hallinnon, instituutioiden ja republikaanipuolueen "aikuiset" voisivat panna kapuloita hänen rattaisiinsa. Todennäköisemmin tiedossa on puhdistuksia ja lakien uusiksi runnomista. Erittäin rumaa jälkeä sekä kotimaassa että kansainvälisessä politiikassa. Trumpin nimityskaavailuista voi päätellä, että hänen ideologiansa on radikalisoitunut entisestään. Häntä ohjaavat kosto, kiusanteko ja Venäjän vaikutustyö.

Trumpin voitto oli todennäköinen, joskaan se ei olisi ollut väistämätön, elleivät demokraatit olisi niin tyystin sössineet asioitaan. Nyt on myöhäistä katua. Edessä on amerikkalaisen fasismin aika, joka todennäköisesti säteilee Eurooppaan sekä Venäjän uhan realisoitumisena ennennäkemättömässä laajuudessa että sisäpoliittisena dominovaikutuksena fasististen puolueiden hyväksi. Tämä on jo alkanut itäisessä Keski-Euroopassa ja viimeksi Romanian vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Jos maailmansodalla tarkoitetaan suursotaa, joka jollain tavoin koskettaa suurinta osaa maailmasta ja jossa on selvä ideologinen jakolinja, silloin kylmä sota oli käytännössä kolmas maailmansota - ja kaikkein selvimmin juuri maailmansota. Nykyinen Venäjän johtama ideologinen sota länsimaista maailmanjärjestystä vastaan on oikeastaan kylmän sodan jatketta - tai uusi kylmä sota, mikäli Venäjän ideologinen muutos kommunistisesta fasistiseksi katsotaan sodan luonteen muuttavaksi tekijäksi. Kommunistinen Kiina on tosin yhä selvemmin Venäjän akseliliittolainen tässä sodassa, Iran, Pohjois-Korea ja Maduron Venezuela junioripartnereita. Putin ja venäläiset itse näkevät sotansa nimenomaan tässä valossa - ideologisena maailmansotana Lännen hegemoniaa vastaan eikä vain eurooppalaisena etupiiririitana, jollaisena suuri osa globaalia etelää haluaisi sodan nähdä (pysyäkseen siitä erossa).

Trump on venäläismielinen mutta kiinalaisvastainen, hän on Euroopan rintamalla myötämielinen Venäjän agendalle ja agenteille, mutta Lähi-idässä kiivas israelilaismielinen, mikä tekee hänestä Venäjän liittolaisen Iranin vihollisen. Tämä ambivalenssi ei kuitenkaan pelasta maailmaa ajautumasta suursotaan - päinvastoin, ensimmäisen ja toisen maailmansodan taustatekijöiden joukosta löytyy juurikin ristiin meneviä liittolaisuuksia ja vihollisuuksia, jotka mahdollistivat häikäilemättömimmille pelureille pienempien kansojen ja niiden sisällä vaikuttavien puolueiden peluuttamisen toisiaan vastaan, tuhoisin seurauksin.

Lähes ainoa myönteinen asia tilanteessa on se, että Euroopassa on viimeisten viitisen vuoden aikana tapahtunut selkeä herääminen ja ryhdistäytyminen, johon on vaikuttanut tietoisuuden lisääntyminen siitä, ettei amerikkalaisiin voikaan automaattisesti luottaa. Viimeisten kolmen vuoden aikana puheista on kyetty siirtymään jossain määrin myös tekoihin. Suunta on ollut oikea, mutta yhä liian hidas ja poukkoileva riittääkseen pelastamaan sen maailman, jossa olisimme halunneet elää. Venäjän muodostamaan uhkaan suhtaudutaan yhä sekä katteettomalla vähättelyllä että katteettomalla ylimielellä - joista kumpaankaan ei todellakaan olisi Euroopassa varaa. Suomessakin siirryttiin pari vuotta sitten yhdessä yössä "Ukraina jyrätään kahdessa viikossa, Nato-jäsenyys ei ole realistinen" -vaihteelta "Venäjä on jo hävinnyt ja romahtaa ihan kohta" -vaihteelle, ja harvassa olivat ne (ainakin julkisuudessa), jotka ymmärsivät molempien näkemysten perinpohjaisen epärealismin.

Vuosi 2025 tulee olemaan vuosi, jonka aikana kyse ei ole enää spekulatiivisesta vaan hyvin reaalisesta olemassaolon uhasta - koko Euroopalle sellaisena kuin sen tunnemme, mutta aivan erityisesti Suomelle. Ja mikä kaikkein ikävintä, maailmansodan uhka realisoituu samanaikaisesti mittavan talouslaman ja pahenevan ekokatastrofin kanssa. Edessä ei välttämättä ole mitään sellaista, mitä ei olisi ennenkin nähty, mutta ikävä kyllä lisää ja enemmän kaikkea sitä, mitä ei olisi haluttu enää nähdä, ja mistä on hurskaasti hoettu "ei koskaan enää". Itkua ja hammastenkiristystä, sotia, vallankaappauksia, tyranniaa, rosvojen valtaa, kansanvaelluksia, kuivuutta, metsäpaloja, tuhotulvia, järistyksiä, tsunameja, inflaatiota, hintojen nousua, työttömyyttä, mellakoita, reformikyvyttömyyttä, itsekkyyttä, korruptiota, propagandaa, rienaamista ja pilkkasanoja.

Tällaisina aikoina kannattaa muistella Gandalfin sanoja Frodolle Tolkienin Sormusten herrassa:

"Kunpa se ei olisi tapahtunut minun aikanani", Frodo sanoi.

"Niin toivon minäkin", Gandalf sanoi, "ja niin toivovat kaikki, joiden elinaikana tällaiset asiat tapahtuvat. Mutta se ei ole heidän päätettävissään. Voimme päättää vain siitä, mitä teemme sillä ajalla joka meille annetaan."

Siitä muuten tulee mieleen, että Tolkienin tarustossa on hyvin paljon vaikutteita germaanisesta tarustosta, varsinkin Wagnerin pääteoksen aiheena olleesta Nibelungin sormuksen tarusta, jota puolestaan Kännö on käyttänyt perusteellisesti Ihmishämäränsä aineistona. Tämä kaikki puolestaan muistuttaa minua amerikkalaisen kirjallisuuden professorin ja myyttien tutkijan Joseph Campbellin monomyyttiteoriasta, joka osoittaa yhteneväisiä punaisia lankoja ihmiskunnan suurten mytologioiden välillä, puhuen sankarin eli oikeastaan ihmisyyden tarinasta. Tarinasta, johon sisältyvät niin kasvukertomus, narrin matka, sankarin matka, vihkimys, lankeemus, pelastus, kuninkaan paluu, kosto, rikos kuin rangaistuskin.

Mutta siitä kaikesta kirjoitan ehkä enemmän päästyäni Ihmishämärän loppuun ja kirjoittaessani tuonkin Kännön tiiliskiven arvostelun.