Tässä blogissa ollaan ikuisesti matkalla, milloin fyysisesti, milloin henkisesti. Ilman sen kummempia sitoumuksia kirjoitan tänne havaintojani ja ajatuksiani mielenkiintoisista paikoista. Pysyttelen mieluiten anonyymina, vaikka ne, jotka minut tuntevat, tietävät kyllä kuka olen. Kommentoida saavat toki ventovieraatkin.
Kirjat
lauantai 31. toukokuuta 2008
Palmyra
Beirut II
Tällä kaupungilla on uskomaton kyky toipua monista kriiseistään. Kaksi viikkoa sitten Libanonissa oli viikon kestänyt pieni sisällissota, jonka aluksi shiialaisten Hizbullahin ja Amalin militantit miehittivät salamasotaoperaatioin sunnalaisen Länsi-Beirutin. Sitten tehtiin Qatarissa sopimus ja Hizbullah liittolaisineen purki joulukuusta 2006 asti Beirutin keskusta-aluetta piinanneen telttaleirinsä, jota ympäröivät piikkilangat ja väkivaltaisesti käyttäytyvät militantit.
Eilen kuljin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen vapaasti Solidèren ja Marttyyriaukion läpi. Keskusta oli tupaten täynnä nuorisoa, sillä siellä on Dohan sopimuksesta ja presidentin valitsemisesta lähtien järjestetty pop-konsertteja nuorille. Muutama päivä sitten siellä esiintyi sananmukaisesti täysin rinnoin Haifa Wehbe, libanonilainen poptähti ja arabimaailman seksisymboli, kaiken huipuksi shiiamuslimi. Sittemmin monia muita arabipopin kuumia nimiä.
Tänään kuulin ystävältäni, ettei kaikki sittenkään mennyt Haifan konsertissa aivan kohdalleen. Oppositiota kannattavat nuoret olivat piesseet sunnipojan siksi, että tämän etunimi oli Saadeddin, sama kuin hallituksessa olevan sunnalaisen Tulevaisuusliikkeen johtajalla. Armeija oli joutunut menemään väliin joukkotappeluksi yltyneeseen välikohtaukseen.
Sisäministerin kokoama turvallisuusneuvoston hätäkokous kielsi katumielenosoitukset, poliittisten julisteiden ja iskulauseiden levityksen ja jopa moottoripyörillä ajelun kaupungilla, jotteivät väkivaltaiset yhteenotot riistäytyisi käsistä. Moottoripyöriä onkin pysäytelty, mutta suurin osa Länsi-Beirutin miehityksen aikana opposition sinne liimaamista julisteista ovat yhä paikoillaan asukkaiden ärsytykseksi, mm. Syyrian kansallissosialistisen puolueen pitkin Hamraa levittämät hakaristisymbolit ja iskulauseet.
Kahvilat ja baarit ovat täynnä, mutta kaikkialla puhutaan politiikkaa. Viime vuosina joka kerran, kun Beirutissa räjähti pommi, Gemmayzén baarit olivat pari päivää tyhjillään, mutta sitten kaikki palasi ennalleen aina seuraavaan salamurhaan saakka.
Beirut
Olen hyvin usein pohtinut, mikä tekee Beirutista niin vaikuttavan paikan. Elämäni varrella on kertynyt useampia paikkoja, joihin minulla on muodostunut syvä kiintymys ja Beirut on yksi niistä. Onko kyse siitä, että täällä on optimaalinen yhdistelmä hyvää elämää ja jännitystä?
Täällä asuvat ulkomaalaiset ovat huomanneet beirutilaistuvansa nopeasti, nekin jotka viipyvät vain lyhyen aikaa. Istanbul ja Granada ovat toisia kaupunkeja, joista pidän ja joissa on paljon sitä samaa kiehtovaa Orientin ja Oksidentin kohtaamista, jota Beirutissa, mutta niissä olen ollut vierailija, en kotonani. Näiden kaupunkien kohdalla on olemassa kielikynnys sellaisille, jotka eivät sujuvasti osaa turkkia tai espanjaa. Vaikka turistina toki selviäisi englannilla, se ei ole sama asia. Beirutissa suurin osa väestöstä puhuu arabian lisäksi täydellisesti englantia tai ranskaa ja monet molempia.
Libanonilaiset ovat foinikialaisajoista lähtien olleet liikkuvaista ja kansainvälistä väkeä: Beirutista on lähdetty ja sinne on tultu ympäri kulloistakin tunnettua maailmaa. Nykyisin Beirutissa on aina aktiivinen ulkomaalaisyhteisönsä ja libanonilaiset matkustelevat työn, opintojen ja sosiaalisen verkostonsa perässä pitkin Lähi-itää, Eurooppaa ja muuta maailmaa, ja joka perheessä joku asuu ja työskentelee ulkomailla: Persianlahdella, Euroopassa, Amerikassa, Australiassa tai vaikka Länsi-Afrikassa. Yksin Brasiliassa on miljoonia libanonilaisia. Libanonissa heitä on vähemmän kuin väestöä Suomessa. Lomilla ja eri elämänvaiheiden välillä ulkolibanonilaiset palaavat yhä uudelleen takaisin kotimaahan. Niinpä Beirut on ilman ulkomaalaisiakin hyvin kansainvälinen. Kukaan ei ihmettele eikä pällistele ulkomaalaista.
Lisäksi asiaan vaikuttaa tietysti kaupungin oma diversiteetti. Tämä on paikka, jossa on jo pari tuhatta vuotta totuttu siihen, että samassa kaupungissa asuu ihmisiä eri uskontokunnista, ja että saman uskontokunnan sisälläkin on suuria eroja tavoissa, kulttuurissa ja siinä, kuinka vakavasti uskonto otetaan. Beirutissa voi nähdä kahvilassa keskenään kaksi tyttöä, joista toinen pukeutuu rohkeammin kuin suomalaisvastineensa kehtaisi esiintyä, ja toisella taas on siveä pitkä mekko ja huivi. Nämä tytöt voivat olla siskokset. Minulla on vuosien jälkeenkin ystäviä, joista en ole varma, ovatko he muslimeja vai kristittyjä, saati tarkemmin, ovatko sunneja, shiioja, druuseja, maroniitteja, ortodokseja vai mitä.
Beirut on kuin intialaisen sadun elefantti, jota sokeat tunnustelivat eri puolilta. Jos taivaalta pudotetaan muukalainen Beirutiin, hän voi yhdellä kadulla kuvitella olevansa Ranskassa, toisella kadulla Kaliforniassa, kolmannella kadulla Iranissa. On olemassa niitä, jotka eivät koskaan käy vieraan uskontokunnan tai vastustajan puolueen alueilla, mutta toiset ottavat moninaisuudesta ilon irti: Kaikki uskontokunnat käyvät kristityn Itä-Beirutin kuuluisilla ravintola- ja baarikaduilla Gemmayzéssa ja Monot'ssa. Kaikki uskontokunnat tekevät treffejä sunnien asuttaman Hamran kahviloihin. Kaikki käyvät shoppailemassa keskustaa halvemmilla hinnoilla sunnalaisessa Tariq al-Jdidissä, shiialaisessa Dahiyéssa tai armenialaisessa Burj Hammudissa.
Beirutissa kaikki muuttuu, kaiken aikaa. Tämän viikon suuri kohu on jo unohtunut ensi viikolla uuden tieltä. Ihmiset vaihtuvat, hajoavat pitkin maailmaa, tulevat taas takaisin, lähtevät. Suurin osa parin vuoden takaisista ystävistäni täällä on lähtenyt muualle töihin tai opiskelemaan ja tilalle on tullut uusia. Minä liityn kesän jälkeen niihin, jotka lähtevät. Tämä on yksi niistä paikoista, joista ei koskaan voi kokonaan lähteä. Jotakin jää jälkeen ja pakottaa myöhemmin palaamaan. Vaikka se, mihin palaa, ei koskaan ole täysin sama entinen.