Eilen oli vasta toinen sellainen päivä Suomeen saapumisestani lähtien, jolloin ei aivan koko aikaa satanut. Menin kavereiden kanssa helikopterilla Tallinnaan. Virossa oli aurinkoista ja kaunista, mutta jokin synkkä varjo huojuu nykyisin koko Euroopan itäisen laidan yllä ja ehkä erityisen raskaana Baltiassa nyt kun Ukrainassa se on jo kerääntynyt myrskypilviksi ja Georgiassa myrsky jo puhjennut.
Vaikka tunnelma muuttui Tallinnassa uhkaavammaksi jo yli vuosi sitten kun Venäjän masinoima pronssipatsasprovokaatio oli lietsonut kansalliskiihkoista hysteriaa niiden venäläisten keskuuteen, jotka muodostavat viidennen kolonnan - ollen vähemmistönä vironvenäläisten joukossa, mutta tietenkin kaikkein äänekkäimpiä. Venäläinen propaganda on muuttunut yhä häikäilemättömämmäksi ja todellisuudesta vieraantuneemmaksi ja vertautuu suoraan 30-40-lukujen tapahtumiin. Tätä kuvastaa myös ulkomaisten vaikuttaja-agenttien ja hyödyllisten hölmöjen lisääntyvä mobilisointi Venäjän naapurimaita vastaan. Suomessakin käytetään sekä provokaattoreja että varovaisempia mielipidevaikuttajia pyrkimyksissä leimata kielteisesti Viroa, Georgiaa ja muita uhanalaisia maita.
Edellinen käyntini Tallinnan miehitysmuseoon tapahtui jotenkin huolettomammissa merkeissä. Katsoessa miehityksen kokeneiden vanhusten haastatteluja siinä ajatustilassa, että "tämä ei toistu koskaan enää, Viro on nyt vapaa", niitä on helppo pitää menneisyyden irvokkaina tapahtumina, jotka osoittavat kylmän sodan ja sen voittamisen olleen välttämätön vaihe vapauden ja demokratian taistelussa pimeyttä vastaan. Totalitäärinen järjestelmä perustui ihmisten nöyryyttämiselle. Rumuus ja pimeys levisivät yli maan samalla kun hyviä ihmisiä tuhottiin järjestelmällisesti. Tänä päivänä tätä katsoessa ahdistusta kasvattaa lisääntyvä tunne siitä, että myrskypilvet idästä ovat nousemassa jo tasolle, jossa prosessin pysäyttäminen ei enää ole mahdollista, vaikka Eurooppa alkaisikin vähitellen herätä unestaan.
Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi englanninkielistä kirjaa otsikolla The New Cold War, toisen kirjoittajana Mark MacKinnon (kustantaja kanadalainen Random House) ja toisen kirjoittajana Edward Lucas (kustantaja Bloomsbury). Kumpikin on jo käännetty ja julkaistu viroksi, mutta kumpaakaan ei näyttänyt jostain syystä löytyvän Helsingin kirjakaupoista edes englanniksi. Pitäisi siis tilata itse. Fiktion puolella on puolestaan tänä vuonna ilmestynyt Alex Drydenin vakoiluromaani Red to Black, joka kuvaa nyky-Venäjän siirtymistä kommunismin raunioilta fasismiin. MacKinnonin kirja alkaa enteilevästi syksystä 1999 Rjazanista, jossa KGB jäi verekseltään kiinni räjähteiden asentamisesta asuintaloon jatkoksi Moskovan ja Volgodonskin asuintalopommeille - niille, joista kaikki Venäjän ystävät silloin kuorossa syyttivät tšetšeenejä ja hakivat oikeutusta uuden pääministerin Vladimir Putinin hyökkäykselle Tšetšeniaan. Sittemmin varovaisimmatkin asiantuntijat lienevät ymmärtäneet syksyn 1999 tapahtumat sarjaksi Venäjän masinoimia provokaatioita ja siksipä kai niistä tapahtumista ei enää puhuta avoimesti.
Monien muiden lailla olen tavannut ajatella, että aggressiivisessa kansalliskiihkossaankin Putinin Venäjä on silti parempi kuin oli totalitäärinen Neuvostoliitto, jonka senkin kanssa tulimme joten kuten toimeen huolimatta siitä, että puoli Eurooppaa riutui miehityksen ja hitaan kansanmurhan kourissa. Tämän vuoden kirjallisuutta lukiessa ei voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että nykyvenäläinen fasismia muistuttava imperialismi saattaa olla jopa vaarallisempi vihollinen Euroopalle - vaikkei ehkä koko maailmalle - kuin oli internationalistinen kommunismi. Loppujen lopuksi Venäjän suurin heikkous kylmässä sodassa oli juuri kommunismi. Nyt kommunismin jäykkään dogmatiikkaan liittyneet rajoitteet ja irrationaaliset virheet ovat poissa. Venäjän kansallismielinen ekspansionismi on siis pidäkkeetöntä ja seuraa doktriineja, jotka ovat vasta ottamassa muotoaan jonkinlaisena sekoituksena tsaarinaikaista itsevaltiuden ylistystä, ortodoksisen mystiikan uskonnollista kiihkoa, kommunismin byrokraattista ja megalomaanista perintöä, eurooppalaistyyppistä fasismia, vanhaa suuren pelin geopolitiikkaa sekä modernia pseudokapitalistista kleptokratiaa.
Lähitulevaisuuden Venäjä voi olla myös institutionaalisesti vaarallisempi kuin Neuvostoliitto, sillä kun Neuvostoliitossa NKP johti ja KGB toteutti, nyky-Venäjällä ideologiaa muotoilee ja hallitsee ennen kaikkea KGB. Puolueen sijaan ovat Kremlin "tutkimuslaitokset", joiden tehtävänä on polit-teknologian toteuttaminen ja propagandan luominen. Lähtötilanne vain ei ole se, mikä se oli 40-luvulla, kun toinen maailmansota oli raivannut venäläissotilaille tien Berliiniin, Prahaan ja Budapestiin saakka. Venäjä on nyt pikemminkin nousevan natsi-Saksan asemassa ja käyttää samanlaista sudeettitaktiikkaa aluevaltausten toteuttamiseen. Mikään tämän päivän uudessa suuressa pelissä ei ole tarkoitettu pysyväksi, vaan ainoastaan myönnytysten voittamiseksi Länneltä seuraavia offensiiveja varten.
Venäjä ei ole Kiinan tavoin kärsivällinen suurvalta, joka luottaisi vääjäämättömään nousuunsa. Se on kärsimätön ja pinnan alla kiihkossa kihisevä poltergeist, joka tietää regiimin tämänhetkisen vaurauden olevan seurausta yksinomaan öljyn ja maakaasun korkeasta hinnasta. Sitä hintatasoa jokainen uusi sota Kaukasian, Keski-Aasian ja Lähi-idän alueilla nostaa. Venäjä tuntee, että sillä on kiire, koska jokainen vuosi itsenäisyyttä ja vapautta lujittaa jokaista niistä valtioista, jotka ovat onnistuneet Venäjän heikkouden vuosina integroitumaan läntisiin rakenteisiin. Vakaus Moskovassa riippuu siitä, että Venäjä pystyy ylläpitämään epävakautta kaikkialla ympärillään.
Vaikka tunnelma muuttui Tallinnassa uhkaavammaksi jo yli vuosi sitten kun Venäjän masinoima pronssipatsasprovokaatio oli lietsonut kansalliskiihkoista hysteriaa niiden venäläisten keskuuteen, jotka muodostavat viidennen kolonnan - ollen vähemmistönä vironvenäläisten joukossa, mutta tietenkin kaikkein äänekkäimpiä. Venäläinen propaganda on muuttunut yhä häikäilemättömämmäksi ja todellisuudesta vieraantuneemmaksi ja vertautuu suoraan 30-40-lukujen tapahtumiin. Tätä kuvastaa myös ulkomaisten vaikuttaja-agenttien ja hyödyllisten hölmöjen lisääntyvä mobilisointi Venäjän naapurimaita vastaan. Suomessakin käytetään sekä provokaattoreja että varovaisempia mielipidevaikuttajia pyrkimyksissä leimata kielteisesti Viroa, Georgiaa ja muita uhanalaisia maita.
Edellinen käyntini Tallinnan miehitysmuseoon tapahtui jotenkin huolettomammissa merkeissä. Katsoessa miehityksen kokeneiden vanhusten haastatteluja siinä ajatustilassa, että "tämä ei toistu koskaan enää, Viro on nyt vapaa", niitä on helppo pitää menneisyyden irvokkaina tapahtumina, jotka osoittavat kylmän sodan ja sen voittamisen olleen välttämätön vaihe vapauden ja demokratian taistelussa pimeyttä vastaan. Totalitäärinen järjestelmä perustui ihmisten nöyryyttämiselle. Rumuus ja pimeys levisivät yli maan samalla kun hyviä ihmisiä tuhottiin järjestelmällisesti. Tänä päivänä tätä katsoessa ahdistusta kasvattaa lisääntyvä tunne siitä, että myrskypilvet idästä ovat nousemassa jo tasolle, jossa prosessin pysäyttäminen ei enää ole mahdollista, vaikka Eurooppa alkaisikin vähitellen herätä unestaan.
Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi englanninkielistä kirjaa otsikolla The New Cold War, toisen kirjoittajana Mark MacKinnon (kustantaja kanadalainen Random House) ja toisen kirjoittajana Edward Lucas (kustantaja Bloomsbury). Kumpikin on jo käännetty ja julkaistu viroksi, mutta kumpaakaan ei näyttänyt jostain syystä löytyvän Helsingin kirjakaupoista edes englanniksi. Pitäisi siis tilata itse. Fiktion puolella on puolestaan tänä vuonna ilmestynyt Alex Drydenin vakoiluromaani Red to Black, joka kuvaa nyky-Venäjän siirtymistä kommunismin raunioilta fasismiin. MacKinnonin kirja alkaa enteilevästi syksystä 1999 Rjazanista, jossa KGB jäi verekseltään kiinni räjähteiden asentamisesta asuintaloon jatkoksi Moskovan ja Volgodonskin asuintalopommeille - niille, joista kaikki Venäjän ystävät silloin kuorossa syyttivät tšetšeenejä ja hakivat oikeutusta uuden pääministerin Vladimir Putinin hyökkäykselle Tšetšeniaan. Sittemmin varovaisimmatkin asiantuntijat lienevät ymmärtäneet syksyn 1999 tapahtumat sarjaksi Venäjän masinoimia provokaatioita ja siksipä kai niistä tapahtumista ei enää puhuta avoimesti.
Monien muiden lailla olen tavannut ajatella, että aggressiivisessa kansalliskiihkossaankin Putinin Venäjä on silti parempi kuin oli totalitäärinen Neuvostoliitto, jonka senkin kanssa tulimme joten kuten toimeen huolimatta siitä, että puoli Eurooppaa riutui miehityksen ja hitaan kansanmurhan kourissa. Tämän vuoden kirjallisuutta lukiessa ei voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että nykyvenäläinen fasismia muistuttava imperialismi saattaa olla jopa vaarallisempi vihollinen Euroopalle - vaikkei ehkä koko maailmalle - kuin oli internationalistinen kommunismi. Loppujen lopuksi Venäjän suurin heikkous kylmässä sodassa oli juuri kommunismi. Nyt kommunismin jäykkään dogmatiikkaan liittyneet rajoitteet ja irrationaaliset virheet ovat poissa. Venäjän kansallismielinen ekspansionismi on siis pidäkkeetöntä ja seuraa doktriineja, jotka ovat vasta ottamassa muotoaan jonkinlaisena sekoituksena tsaarinaikaista itsevaltiuden ylistystä, ortodoksisen mystiikan uskonnollista kiihkoa, kommunismin byrokraattista ja megalomaanista perintöä, eurooppalaistyyppistä fasismia, vanhaa suuren pelin geopolitiikkaa sekä modernia pseudokapitalistista kleptokratiaa.
Lähitulevaisuuden Venäjä voi olla myös institutionaalisesti vaarallisempi kuin Neuvostoliitto, sillä kun Neuvostoliitossa NKP johti ja KGB toteutti, nyky-Venäjällä ideologiaa muotoilee ja hallitsee ennen kaikkea KGB. Puolueen sijaan ovat Kremlin "tutkimuslaitokset", joiden tehtävänä on polit-teknologian toteuttaminen ja propagandan luominen. Lähtötilanne vain ei ole se, mikä se oli 40-luvulla, kun toinen maailmansota oli raivannut venäläissotilaille tien Berliiniin, Prahaan ja Budapestiin saakka. Venäjä on nyt pikemminkin nousevan natsi-Saksan asemassa ja käyttää samanlaista sudeettitaktiikkaa aluevaltausten toteuttamiseen. Mikään tämän päivän uudessa suuressa pelissä ei ole tarkoitettu pysyväksi, vaan ainoastaan myönnytysten voittamiseksi Länneltä seuraavia offensiiveja varten.
Venäjä ei ole Kiinan tavoin kärsivällinen suurvalta, joka luottaisi vääjäämättömään nousuunsa. Se on kärsimätön ja pinnan alla kiihkossa kihisevä poltergeist, joka tietää regiimin tämänhetkisen vaurauden olevan seurausta yksinomaan öljyn ja maakaasun korkeasta hinnasta. Sitä hintatasoa jokainen uusi sota Kaukasian, Keski-Aasian ja Lähi-idän alueilla nostaa. Venäjä tuntee, että sillä on kiire, koska jokainen vuosi itsenäisyyttä ja vapautta lujittaa jokaista niistä valtioista, jotka ovat onnistuneet Venäjän heikkouden vuosina integroitumaan läntisiin rakenteisiin. Vakaus Moskovassa riippuu siitä, että Venäjä pystyy ylläpitämään epävakautta kaikkialla ympärillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti