Abijatta-Shalla

Abijattan ja Shallan kansallispuisto kattaa kaksi suurta hautavajoamajärveä, niiden välisen savannikannaksen sekä ympäröiviä alueita. Järvet ovat hyvin erilaisia: Abijattajärvi on matala suolajärvi, kun taas Shallajärvi erittäin syväksi mainittu vulkaaninen järvi, joka saa vetensä vulkaanisista kuumista lähteistä. Shallajärvi on lähes kalaton, mutta siunattu useilla suojaisilla saarilla, kun taas Abijattajärvellä oli aikoinaan runsaasti kalaa, muttei suojaisia saaria. Niinpä yksi itäisen Afrikan tärkeimmistä pelikaaniyhdyskunnista pesi - ja paljon kärsineenä pesii yhä - Shallajärvellä, mutta käy kalassa alueen muilla järvillä.

Abijattan ja Shallan kansallispuisto oli suoraan sanottuna masentava ja surullinen kokemus. Tragedian kuvaamisen voi aloittaa vaikka Abijattajärvestä - tai siitä, mitä järvestä on jäljellä. Suurin osa järven vedestä on nimittäin pumpattu maatalouskäyttöön ja järvenrippeet ovat kutistuneet matalaksi suolajärveksi, jota ympäröi upottava suolainen lieju sekä ulkokehänä aavikko, jossa tuuli nostattaa ilmaan kirvelevää suolaista pölyä valtavina pilvinä. Kestämätön maatalouskäyttö ja ympäröivien alueiden ylilaidunnus ovat nostaneet järven suolapitoisuuden tasolle, joka ennen pitkää tappoi kalat ja kosteikot, karkotti pelikaanit ja muut kalansyöjälinnut ja teki alueen tuhannet kalastajat työttömiksi kerjäläisiksi.

Abijattajärvellä viihtyvät nyt lähinnä flamingot ja pikkuflamingot, jotka siivilöivät vedestä mikroskooppisia leviä ja pieneliöitä, sekä rantalietteitä kansoittavat ja lähinnä kärpäsiä ja muita rannoilla parveilevia hyönteisiä syövät talvehtivat pikkukahlaajat, kuten viklot, sirrit ja tyllit. Pölyisellä tasangolla vaeltaa keihäin aseistautuneita oromoja, joiden lehmät, vuohet, lampaat, aasit ja kamelit järsivät viimeisiä ruohonkorsia ja piikkipensaita. Kosteikoista, vehreistä lintuja ja virtahepoja kerran kuhisseista rantaniityistä, mittaamattomista ruohosavanneista ja akaasiametsistä on jäljellä vain muisto, jos sitäkään.

Suurin osa Abijattan ja Shallan kansallispuistosta on täydellisesti tuhottu. Näkemäni perusteella arvioisin, että yli 90 %. Ainoa alue, missä luonnonsavanni on säilynyt, on kansallispuiston keskuksen ympärillä oleva aidattu savannialue, johon vangittuina elävät nykyisin myös kansallispuiston kolme jäljellä olevaa suurempaa savannieläintä: strutsit, pahkasiat ja isogasellit. Näitä on helppo nähdä, koska ne on nykyisin ahdettu suhteellisen pienelle alueelle. Heti aidan takana kaikissa suunnissa maisema on dramaattisesti erilaista: kaikki ruoho on syöty, suurin osa akaasioista hakattu polttopuiksi, pensaat riistetty maasta, sateet huuhtoneet pois hedelmällisen maan. Jäljellä on pölyistä aavikoitunutta ja erosoitunutta maata, jota täplittävät riutuvat ja vähenevät akaasiat. Kaikkialla vaeltaa suurina laumoina lehmiä, lampaita, vuohia, kameleja ja aaseja. Kulkukoirat kaluavat kuolleiden kotieläinten luita.

Kaikkialla on tietysti myös ihmisiä. He ovat tunkeutuneet kansallispuiston jokaiseen kolkkaan, rakentaneet talonhökkeleitä ja päästäneet karjansa, koiransa ja kissansa hävittämään alkuperäisen eläimistön. Puiston alueella elävät ihmiset ovat saalistajia ja haaskansyöjiä - saaliina ovat harvat turistit, jotka yhä saapuvat alueelle. Heidän kimppuunsa käy heti laumoittain nälkäisen ja kurjan näköisiä lapsia, jotka sitten parveilevat ympärillä kuin kärpäset, yhtä ärsyttävinä mutta onneksi myös yhtä harmittomina. Kansallispuiston sisäänpääsyteillä on tyrkyllä vanhoja setiä, jotka eivät puhu englantia. Nämä ovat niin kutsuttuja oppaita, mutta eivät tiedä kansallispuistosta tai sen eläimistöstä juuri mitään. Oppaiden tarkoituksena ja tärkeimpänä heistä saatavana hyötynä onkin puiston alueen väestön hätistely kauemmas. He tiuskivat lapsille ja ajoittain huitovat heitä kepillään.

Kansallispuiston keskuksessa käydessä on vaikea arvioida, kumpi oli syy ja kumpi oli seuraus: onko kansallispuistoa kohdannut täydellinen katastrofi seurausta ala-arvoisesta hallinnosta, vai onko hallinto katastrofin myötä nostanut kädet pystyyn. Joka tapauksessa kansallispuiston hallinnossa vallitsi täydellinen antautumismieliala. Jouduimme käymään puiston keskuksessa neljä kertaa ennen kuin lopulta saimme kiinni kansallispuiston valvojan, joka lisäksi oli ainoa ihminen puiston alueella, joka osasi kertoa edes perusasioita puistosta. Hänen toimistonsa oli tyhjä - ei yhtään paperia, ei yhtään kansiota. Vain tuoli ja pöytä. Oli täysin ilmeistä, että mies ei usein toimistossaan istu.

Kansallispuistosta ei ollut saatavissa karttaa, ei brosyyriä, ei englantia taitavaa opasta. Saamamme opas osasi kyllä näyttää muutaman paikan, jotka olisin löytänyt helposti itsekin; osoittaa sormella isogaselleja ja sitten pyytää tippiä ikään kuin ilman häntä en olisi nähnyt viiden metrin päässä seisovaa antilooppia. Jos pitäytyi kansallispuiston keskusta ympäröivällä aidoin suojatulla savannialueella - johon lisäksi kuului lintuja kuhiseva puronvarsimetsikkö - saattoi muodostaa illuusion siitä, että oli laajalla afrikkalaisella savannilla. Lintuja oli paljon - mitä ilmeisimmin savannilinnusto on joutunut pakkautumaan laajalta alueelta vähille jäljellä oleville runsaan kasvillisuuden vyöhykkeille, kun kaikkialla muualla on vain pölyä ja puhtaaksi kaluttuja karjan tantereita.

Pahkasikoja pääsi yllättämään joka viidennen pensaan alta. Kaikesta tästä huolimatta ei voinut välttää alakuloista eläintarhan tunnelmaa, kun oli nähnyt sen tuhon, joka suurinta osaa kansallispuiston alueesta oli kohdannut. Ero Sambiaan tai vaikka Awashin kansallispuistoon oli kuin yöllä ja päivällä. Ei ihme, että muita matkailijoita en koko aikana Abijattan ja Shallan kansallispuistossa nähnyt.

On syytä mainita vielä yksi kansallispuiston oletettavasti tärkeimmistä nähtävyyksistä: kuumat lähteet lähellä Shallajärven puhtaaksi kaluttua rantaa. Ensinnäkin paikalliset ihmiset näyttävät käyttävän kuumia lähteitä kaatopaikkana, sillä roskaa oli kaikkialla. Toiseksi, lähteissä, joista ihmiset juovat, lilli kaikkialla lehmien ja lampaiden ulosteita. Vuohet ja aasit rypivät lähteiden viileämmissä osissa. Rääsyihin puetut lapset vaativat rahaa lähteillä käymisestä. Herkkämielisemmälle luonnonystävälle tulisi itku silmään lukiessa vielä joitakin vuosia sitten kirjoitettuja kuvauksia tämän alueen kauneudesta.

Ihmiset ovat kuin heinäsirkkoja, paitsi että he ovat pahempia kuin heinäsirkat. Kun kulkusirkkalaumat saapuvat jollekin alueelle, ne syövät sen putipuhtaaksi, mutta tämän jälkeen ne lähtevät toisille alueille tai katoavat odottamaan uutta invaasiotaan. Tällä välin kulkusirkkojen tuhoamat alueet toipuvat. Ihmiset sen sijaan muuttavat alueelle, tuhoavat sen täysin, ja sen jälkeen jäävät alueelle ja tekevät yhä lisää ja lisää lapsia, sitä enemmän, mitä kurjemmat olot ja sitä enemmän mitä vähemmän ruokaa ja elinkeinomahdollisuuksia. Kun maaperä on hävitetty ja makea vesi muuttunut suolaiseksi, ei enää voi viljellä. Kun kalat ovat hävinneet järvistä, ei voi enää kalastaakaan. Jäljelle jää siis paimentolaisuus ja viimeisten akaasioiden hakkaaminen ja polttaminen maakuopissa hiileksi.

Ironista kyllä, kaikkein pahin on tilanne alueella, jonka pitäisi olla kansallispuistoa. Tämä johtuu siitä, että kansallispuisto on valtion hallinnassa. Niinpä sitä ei hallita kunnolla. Kansallispuiston henkilökunta on muualta tulleita valtion virkamiehiä, joita ei näytä kiinnostavan, mitä kansallispuistolle tapahtuu. Koska he eivät ole yksityisyrittäjiä, heidän puolestaan on ilmeisesti samantekevää, missä kunnossa kansallispuisto on ja käykö siellä enää matkailijoita.

Otetaan kontrastiksi toinen alue. Paras alueella näkemäni luonnontilainen savannialue löytyy Ziwayn ja Bulbulan välisen maantieosuuden varrelta. Toisella puolen tietä on korkealla aidalla suljettu ja maantieltä katsoen valtava alue hienoa savannia, joka kasvaa kauttaaltaan kaulaan asti ulottuvaa heinää ja jossa valtavat akaasiat viheriöivät ja varjostavat aluskasvillisuutta. Alue suorastaan kuhisi lintuja. Toisella puolen tietä ei ole aitaa, ja niinpä savanni onkin ylilaidunnettu ja siellä vaeltelee isännittä aaseja ja lampaita, mutta sielläkään savanni ei ole yhtä pahoin tuhoutunut kuin kansallispuiston alueella, ja lintumaailma on yhtä rikasta kun kansallispuiston aidoin suljetulla puiston keskusta ympäröivällä vyöhykkeellä. Valtavat kalkkunasarvekkaat käyskentelevät maassa ja punanokkatokot ja liitolepinkäiset lehahtelevat puusta toiseen. Kaikkialla kaikuu erilaisten loistokottaraisten rupatteleva äänisorina.

Saimme selville, että hienoin savannialue kuuluu jollekin maatalousyritykselle tai -instituutille ja on siis mitä ilmeisimmin yksityisomistuksessa. Aidan lisäksi sitä suojelivat vartijat. Toisella puolella taas maat olivat etabloituneiden oromokylien käytössä laitumina. Mitä ilmeisimmin ihmiset tietävät, kenen laitumia mitkäkin alueet olivat, joten niitä ei ylilaidunnettu aivan yhtä surutta kuin kansallispuiston maita.