Bahar Dar

Olen palannut neljän päivän pääsiäismatkalta Amharan osavaltiosta. Kyse on siis läntisten kirkkojen - protestanttien ja katolisten - pääsiäisestä, sillä Etiopian koptit ja useimmat muut ortodoksit viettävät pääsiäistään ensi viikonloppuna.

Tämä oli ensimmäinen pitkä matka, jonka saatoin tehdä omalla autollani Etiopiassa. Etiopian maantieinfrastruktuuri on parantunut viime vuosien aikana huomattavasti ja Addiksesta pääsee nyt kaikkiin ilmansuuntiin kohtuullisen pitkälle varsin hyviä teitä pitkin. Koko maan paras tie lienee se, joka menee Amharaan, sillä maantie Bahar Darin kautta aina Gondariin saakka on erinomainen, täysin eurooppalaista tasoa lukuun ottamatta joitakin pätkiä Debre Markosin molemmin puolin. Tie kulkee pääosin aaltoillen Abessinian ylämaiden halki eikä ole lainkaan yhtä vilkkaasti liikennöity kuin esimerkiksi Addiksesta Debre Zeitiin ja ennen pitkää Djiboutiin johtava rekkojen täyttämä ja siksi vaarallinen maantie. Niinpä Bahar Dariin ja Gondariin asti ajaakin ihan ilokseen. Matkan varrella on muutama paikka, joissa tarvitaan vuoristoajoa, etenkin Sinisen Niilin rotkon ylitys, mutta kolme vuotta viikottaista ajamista Damaskoksen ja Beirutin väliä on harjaannuttanut minut vuoristossa ajamiseen niin, että ei tuntunut missään.

Ajaessani varhain pitkänperjantain aamuna Addiksen pohjoisten kaupunginosien halki tuntui välillä, että koko seutu on täynnä mielipuolia. Heitä toikkaroi, jopa istui keskellä katua ja kaikkialla ympärillä ihmiset väänsivät naamojaan kummallisesti. Sitten tajusin, että sitähän tämä juuri oli, hullujen kaupunginosa. Takavuosina on nimittäin jokin länsimaisin kehitysyhteistyövaroin työtä tekevä kansalaisjärjestö perustanut tälle alueelle palveluita mielenterveysongelmista kärsiville ja kun ei kyseisenlaisia palveluja kovin paljon Etiopiassa saa, on kaikkialta valtakunnan alueelta vähitellen muuttanut ja kulkeutunut hulluja tänne. Ja muuttaa edelleen. Heitä lähetetään määränpäähänsä kävellen tai ryömien, hylätään kaduille kyseisen kaupunginosan liepeille ja annetaan sitten hyväntekijöiden kantaa huoli.

Edelleen pohjoiseen ajettaessa on seuraavaksi vuorossa nousu yli Entotton vuoriketjun. Tätä maisemaa varjostavat sankat eukalyptusmetsät, joita on alueelle istutettu alun perin hävitettyjen alkuperäismetsien tilalle 1800-luvulta lähtien. Kaikkialla tienvarsilla vastaan raahusti naisia raskaine polttopuutaakkoineen - vanhoja ja nuoria, jotkut vasta pikkutyttöjä. Koska 95 % Etiopian metsistä on hävitetty viimeisten vuosikymmenten aikana, naiset joutuvat taivaltamaan puulasteissaan yhä kauempaa viimeisiltä metsäsaarekkeilta, joita nyt hävitetään. Työ kuuluu tietysti naisille, samoin kuin veden kantaminen. Naiset raahustavat päivässä kilometrikaupalla, jotkut kymmenen tai kaksikymmentä kilometriä.

Amharojen parissa naiset ovat juhtia. Koska jo pikkutyttönä heidän selkäänsä kasataan raskaita puu- ja vesitaakkoja, useimmille naisille kehittyy jo varhain kyttyräselkä. Marttyyrillisin kasvoin he raahustavat tienvieriä pitkin. Useimmilla ei ole kenkiä, joten he kulkevat mieluiten asfaltilla, mikä altistaa heidät auton alle jäämiselle, koska rekat eivät edes hidasta. Joidenkin naisten kasvot näyttävät siltä, että he eivät panisi pahakseen auton alle jäämistä.

Samoilla seuduin paimenpojat paimentavat suuria laumoja aaseja ja härkiä, joilla ei ole yleensä mitään raskaita kuormia selässään. Etiopia on jyrkän epätasa-arvon maa. Aasit ja härät ovat lähes yksinomaan miesten käytössä. Naiset eivät omiin askareisiinsa saa kallisarvoisia kotieläimiä, mutta naisille kuuluu kuitenkin huolehtiminen ruoasta ja vedestä, mikä tarkoittaa polttopuiden ja veden kantamista kaukaa.

Aasit ja härät ovat muun muassa sitä varten, että miehet ja pojat voivat viedä perheen tuottamat vihannekset tai mitä tuottavatkaan kerran viikossa lähimpään piirikunnan keskukseen tai kaupunkiin markkinoille myytäviksi. Se on tietysti miesten tehtävä, sillä markkinamatkat tarkoittavat samalla kapakassa ja huorissa käymistä, mihin tulot usein saman tien menevätkin. Naisten tehtävänä on kuitenkin järjestää pötyä pöytään tai muuten tulee remmistä. Tai kepistä, jollaista jokainen itseään kunnioittava amharalainen mies ja poika kanniskelee aina mukanaan.

Jos olisin nainen, syntyisin sata kertaa mieluummin keskimääräiseen arabimaahan kuin Etiopiaan, olin sitten kristitty tai muslimi. Etiopian väestöstä valtaosa elää maaseudulla ja maataloudesta. Kauniit tyttäret lähtevät piirikunnankeskuksiin tai kaupunkiin myymään itseään. Muiden osana on raskasta raskaampi raataminen. Muuan ystäväni, joka vietti pitkiä aikoja Amharan ylämailla, sanoi jälkeenpäin, että amharanainen on kotieläin - paitsi että hän on arvoasteikossa aasin ja naudan alapuolella.

Useimmilla etiopialaisilla ei ole käymälää. Käymälänä toimivat kaikkien teiden ja polkujen varret. Tässäkin suhteessa sukupuolet ovat kuitenkin täysin eriarvoisia. Etiopiassa on vaikea katsoa mihinkään suuntaan näkemättä miesten virtsaavan ja toisinaan ulostavan avoimesti. Nainen ei tietenkään voi tehdä niin. Hän ei yleensä voi edes mennä pensaikkoon tai ojaan piiloon hoitamaan asioitaan, sillä silmiä ja korvia on kaikkialla ja etiopialaiset jatkuvasti vahtivat toisiaan. Nainen ei voi vetäytyä yksityisyyteen. Mitä hän siellä voisi tehdä yksikseen? Niinpä hänen on pidäteltävä. Pidäteltävä ikuisuuksiin. Etiopian maaseudulla ihmiset haisevat usein erittäin pahalle. Heillä ei ole peseytymismahdollisuuksia ja naisilla ei ole useinkaan mahdollisuutta myöskään virtsaamiseen. Nainen on tauottoman silmälläpidon alainen eikä se silmälläpito salli mitään naisen epäpuhtauteen viittaavaa.

Juhtina toimivien naisten lisäksi Entotton seuduilta Sulultan tasangoille vastaan tuli kaikkialla juoksemista harjoittelevia maratoonareita - tietysti lähinnä miehiä. Maailman johtavat maratoonarit ovat tulleet täältä Etiopian ylämailta, jossa juoksemisen jälkeen mikä tahansa matalampi ja runsashappisempi ilmanala antaa ylimääräisen energian.

Niin ikään vastaan tuli satojen ja tuhansien laumoina värikkäisiin univormuihinsa puettuja koululaisia, jotka myöskin taivaltavat kilometrejä kouluun. Hyvin usein he yrittävät liftata ohiajaviin autoihin, mutta Etiopiassa on parasta pitää sydän kylmänä, koska jos antaa kyydin liftaavalle koululaiselle, tämä pyytää rahaa, ja jos erehtyy antamaan rahaa, hän pyytää kustantamaan koulunkäyntinsä seuraavien kymmenen vuoden ajan. Lopputulos on ruikutusta, itkemistä ja pahaa mieltä kaikille. On parempi ajaa ohi. Ei nostatettuja odotuksia - ei pahaa mieltä. Koululaiset ovat etuoikeutettua luokkaa. Suurin osa Etiopian lapsista ei käy koulua, sillä vanhemmat haluavat varata heidät työvoimaksi.

Lapsia riittää. Väestönkasvu on yksi maailman nopeimpia. Ylipäätään Etiopiassa on hyvin vaikea löytää sellaisia paikkoja, joissa voi pitkillä taipaleilla vaikkapa pysähtyä, koska kaikkialla on ihmisiä. Ei tarvita kuin yksi talo näköyhteydellä pysähtymispaikasta, kun kaikista ilmansuunnista alkaa juosten, rämpien ja ruikuttaen rynnätä kohti ihmisiä, kaikenikäisiä ja näköisiä. He haluavat rahaa. Rahaa, rahaa, rahaa. Pysähtyä voi juuri niin kauaksi aikaa kunnes lähimmät ihmiset saavuttavat auton, koska sen jälkeen oleskelu muuttuu erittäin rasittavaksi, ympärillä kasvava ruikuttajien ja tuijottajien lauma.

Ihmiset myös käyttäytyvät maanteillä kuin idiootit. Tilanne ei ole tietenkään yhtä paha kuin Addiksen kaupungissa, mutta maanteillä nopeudet ovat korkeampia, joten etiopialaisten jalankulkijoiden tavat ovat vielä hengenvaarallisempia kuin kaupungissa. Ihmiset hyppivät suoraan auton eteen, sillä kuulemma vallitsee sellainen taikausko, että jos juoksee auton editse eikä jää auton alle, tämä tuottaa hyvää onnea. Lapset myös yleisesti leikkivät ja pelaavat keskellä katua, usein valiten kaikkein pahimmat paikat, kuten heti mutkan tai kaarteen jälkeen, jossa autojen on mahdotonta heitä havaita. Eräs kyyninen paikallinen kertoi, että monet kouluttamattomat vanhemmat lähettävät lapsiaan tahallaan leikkimään teille, koska siellä on paremmat kerjäämismahdollisuudet ja jos muutama lapsi jää auton alle, siitä saa korvausrahoja ja yhteisön sympatiaa. Lapsia riittää. Lapsen henki on varsin halpa.

Kun lopulta olin väistellyt 450 kilometrin ajan lapsia, aikuisia, aaseja, lehmiä ja lampaita, nähnyt rotkoa reunustavat tuhoutuneet rekat ja kuorma-autot, bussien jäännökset ja muut lukemattomista onnettomuuksista kertovat näyt, selvinnyt rankkasateista ja kerjäläisistä ja saavutin Amharan osavaltion nykyisen pääkaupungin Bahar Darin, se oli kuin paratiisimainen palkinto pitkästä päivämatkasta.

Bahar Dar on Etiopian suurimman vesialtaan Tanajärven etelärannalla sijaitseva nopeasti kasvava ja vaurastuva kaupunki. Kaikkialla rakennetaan: lisää taloja kasvavalle väestölle, lisää yrityksiä ja lisää hotelleja. Bahar Darilla menee etiopialaisittain erittäin hyvin. Siellä alkaa olla omaa elinkeinoelämää eikä kaikki enää pyöri ulkomaisen kehitysavun varassa. Järven rannat ovat kauniita käyskennellä ja juoda kahvia tai olutta, ja täynnä lintuja. Bahar Darissa on myös vilkas ilta- ja yöelämä ja pienehkö vireä yliopisto.

Parin tunnin ajomatkan päässä hiekkatietä pitkin Bahar Darista ovat Sinisen Niilin vesiputoukset. Nykyisin enää 30 % joen virtaumasta päästetään vesiputouksiin, kun 70 % ohjataan keinotekoiseen uomaan paikkaan, johon ehkä jonain päivänä saadaan sähköä tuottava voimala. Suurimmaksi osaksi vesi käytetään viljelysten kasteluun. Huolimatta kutistuneesta koostaan Sinisen Niilin putoukset Tis Abayssa ovat vaikuttavia. Kannatuksen vuoksi join siellä myös kahvin ja ostin pikkutytöltä kalebassin.

Etiopiassa matkustaessa paikallisen oppaan ottaminen kuuluu lähes kaikkialla asiaan. Työvoima on halpaa, joten se ei tee suurta lovea lompakkoon, mutta säästää huomattavasti hermoja, sillä vaikkei opas olisi kovin pätevä kertomaan paikkojen historiasta, hän ainakin auttaa pitämään rasittavia ruikuttajia poissa kimpusta. Turistien suosimissa paikoissa on myös virallisesti lisensoituja oppaita, jotka usein osaavat englantia ja tietävätkin paikoista, joista kertovat, mutta useimmiten "oppaaksi" lyöttäytyy kuka tahansa, joka sattuu valkoihoisen näkemään.

Vaikka maantiet ovat nyt Gondariin asti erinomaisessa kunnossa, autolla matkustamiseen Etiopiassa liittyy muuan toinen ongelma. Nimittäin polttoaineet. Bensiiniä ei tahdo saada mistään Addiksen ulkopuolelta. Bahir Darissa onnistuin sitä saamaan vasta paluumatkallani. Tätä varten autossa pitää olla mukana valtavia varakanistereita, jotka sitten töyssyissä ja mutkissa hölskyvät ja korkin kautta vuotavat, niin että auto haisee bensalta. Dieseliä olisi ollut paljon useammin tarjolla, mutta aina ei ole sitäkään.