Kansanmurhien muistopäiviä

Viimeisen kuukauden aikana on muisteltu jälleen kaukasialaisten kansojen kärsimien kansanmurhien muistopäiviä. Armenialaiset kautta maailman ovat valinneet muistopäiväkseen 24. huhtikuuta. Silloin kampanjoidaan maailmanlaajuisesti Turkkia vastaan. Taustalla ovat Osmanivaltakunnan lopun ajan tapahtumat sata vuotta sitten, 1900-luvun alussa, jolloin jopa miljoona armenialaista sai surmansa tai joutui pakenemaan Itä-Anatoliasta, päätyen mm. Libanoniin, Syyriaan, Ranskaan ja Amerikkaan.

Tapahtumat, jotka johtivat armenialaisten kansanmurhaan Itä-Turkissa viime vuosisadan alussa, alkoivat kuitenkin jo vuosikymmeniä aiemmin Venäjän imperiumin etelälaajentumisesta, joka toteutettiin hävittämällä valloitettujen alueiden valtiot, yhteiskunnat ja lopulta fyysisesti kansakunnatkin mahdollisimman perinpohjaisesti. Modernien nationalististen kansanmurhien aika alkoikin ennen kaikkea Krimin valtauksesta vuonna 1783. Katariina Suuren armeijojen vallatessa Krimin krimintataarit muodostivat vielä 98 % niemimaan väestöstä.

Päivien sisällä Krimin liittämisestä Venäjään - huhtikuun lopussa 1783 - tuhansia krimintataarien intellektuelleja, aatelisia, upseereja ja uskonoppineita pidätettiin, koottiin Karasubazariin ja tapettiin. Tästä alkoi järjestelmällinen kansanmurha, joka tähtäsi Krimin kaanikunnan valtion ja yhteiskunnan kaikkien rakenteiden tuhoamiseen sekä myös krimintataarien tuhoamiseen kansana.

Pahimmilleen kansanmurhapolitiikka yltyi 1800-luvulla, jolloin siitä tuli järjestelmällistä ja nimenomaan kansallisesti perusteltua venäläistämispolitiikkaa. Esimerkiksi 1830-luvulla kaikkialla Krimillä kerättiin pois ja poltettiin kirjoja ja tataarien käsikirjoituksia. Moskeijat ja koulut hävitettiin. Krimintataareista jopa 75 % pakeni 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana Osmanivaltakunnan alueille. Tultaessa 1860-luvulle Krimille asutetut venäläiset, joille tataarien maat oli annettu, vetosivat kuitenkin tsaariin krimintataarien maastapaon pysäyttämiseksi, koska se uhkasi romahduttaa maaorjuuteen perustuvan talouden. Niinpä jäljelle jääneiden tataarien poismuutto kiellettiin.

Samaan aikaan 1860-luvulla Venäjä käynnisti kansanmurhan uusilla valloitusmaillaan Pohjois-Kaukasiassa. Aikoinaan koko Mustanmeren itärannikko Asovanmereltä ja Tamanin niemimaalta Abhasiaan saakka oli tšerkessikansan asuinaluetta. Sisämaassa tšerkessien alue ulottui Kabardan ruhtinaskuntaan, joka oli tšerkessien itäisin valtio, tšetšeenien ja osseettien naapurissa.

Venäjä käynnisti väkivallan tšerkessejä vastaan hävittääkseen heidän valtioidensa ja yhteiskuntiensa rakenteet sekä myös poistaakseen tšerkessikansan fyysisesti kartalta. Massakarkotukset aloitettiin valtioterrorin säestäminä vuonna 1860. Toisin kuin krimintataarit, jotka kaanikunnan sotatappion jälkeen olivat lähinnä paenneet maasta Turkin alueille, tšerkessit ryhtyivät kiivaaseen vastarintaan.

Tšerkessit linnoittautuivat pääkaupunkiinsa Sotšiin ja vetosivat Turkkiin ja länsivaltoihin suojelemisekseen, mutta vetoomukset kaikuivat pääosin kuuroille korville. Satojatuhansia tšerkessejä pakeni Venäjän valloittamilta alueilta Osmanivaltakuntaan, päätyen niin nykyiseen Turkkiin kuin kauas valtakunnan laidoillekin, aina Lähi-itään, Irakiin, Egyptiin ja Balkanille saakka. Monista tšerkesseistä tuli myöhemmin kiivaita turkkilaisia nationalisteja, joilla oli roolinsa kostoretkissä Venäjän tukemia armenialaisia vastaan.

Vuonna 1862 Venäjä käynnisti laajamittaisen terrorikampanjan tšerkessejä vastaan. Tähän kuului "tulen ja miekan" taktiikkaa, jossa ratsujoukot ja kasakat kiertelivät tuhoamassa kyliä, toimeenpanemassa joukkomurhia ja joukkoraiskauksia ja polttamassa peltoja, viljavarastoja ja puutarhoja. Kymmeniä tai satoja tuhansia tšerkessejä menehtyi seuranneissa nälänhädissä. Tšerkessien vastarinta murskattiin lopullisesti toukokuussa 1864, vaikkakin se vielä useita kertoja tämän jälkeen nosti päätään lähinnä yhteydessä heimoveljiin tšetšeeneihin. Neljän vuoden aikana 1860-1864 puolitoista miljoonaa tšerkessiä surmattiin ja arviolta vajaa miljoona päätyi maanpakoon, lähinnä Turkin alueille.

Tšetšeenejä vastaan terrorikampanja ja kansanmurha aloitettiin vuonna 1865, heti tšerkessien murskaamisen jälkeen, ja johti niin ikään maastapakoon, joskin tšetšeenien vuoristoiset asuma-alueet eivät olleet yhtä tiheään asuttuja kuin tšerkessien ja toisaalta vastarinta vuoristossa ja ylämailla oli paljon helpompaa, minkä vuoksi tänäkin päivänä, useiden kansanmurhien ja sotien jälkeen, tšetšeenien vastarinta venäläismiehitystä vastaan jatkuu muodossa tai toisessa. Samasta syystä Turkkiin ja Lähi-itään päätyneestä pohjoiskaukasialaisesta diasporasta suurin osa edustaa nimenomaan tšerkessejä, vaikka joukossa on myös tšetšeenejä.

Sen jälkeen kun Venäjä oli murskannut Tšetšenian ja Dagestanin vastarinnan ja vanginnut sen legendaarisen johtajan, dagestanilaisen imaami Shamilin, alkoivat puolestaan juutalaisiin kohdistuvat vainot ja karkotukset, jotka levisivät vähitellen länteen huipentuen 1930-luvulla tunnettuihin tapahtumiin. Samoin keisarillisen Venäjän aloittamat kansanmurhat levisivät Kaukasiasta etelään Venäjän pyrkiessä laajentamaan aluettaan Itä-Turkkiin, kohti Konstantinopolia ja Jerusalemia, käyttäen armenialaisia äärijärjestöjä paikallisena tukenaan.

Armenialaiset saivat maksaa tästä hirvittävän hinnan, vaikka useimmat heistä olivat Itä-Anatolian kaupunkien kauppiaita ja käsityöläisiä eivätkä varmaankaan mitenkään osallisia Venäjän masinoimiin Turkin-vastaisiin salahankkeisiin. Läpi koko Osmanivaltakunnan ajan oli Turkin valtakunnassa armenialaisia ja kreikkalaisia pikemminkin arvostettu hyvinä kauppamiehinä, virkamiehinä ja sulttaanin lojaaleina alamaisina. Asiat muuttuivat vasta 1800-luvun loppupuoliskolla - ja muutos alkoi keisarillisen Venäjän toimista eteläisellä rintamallaan. Suomikin muistanee vielä, kuinka Bobrikovin sortopolitiikka sai äkkiä lojaaleina ja rauhallisina autonomiassaan eläneistä suomalaisista sikiämään aktivisteja ja salamurhaajia.

Tšerkessit muistelevat oman kansanmurhansa ja Sotšin valtauksen muistopäivää 21. toukokuuta, joka oli viime torstaina. Tšerkessien diasporajärjestöt varsinkin Turkissa ja Amerikassa järjestivät mielenosoituksia, joista eräissä vastustettiin Sotšin olympialaisten järjestämistä miehitetyllä tšerkessien maalla. Tšerkessijärjestöjen sivuja löytyy mm. täällä ja täällä.

Armenialaiset diasporajärjestöt puolestaan hyökkäilivät muistopäivänään oman hallituksensa ja Turkin hallituksen viimeaikaista liennytyspolitiikkaa vastaan. Turkin ja Armenian presidentit olivat sopineet alustavasti jopa maarajansa avaamisesta sen oltua suljettuna aina siitä asti, kun Armenia miehitti Azerbaidžaniin kuuluvan mutta armenialaisenemmistöisen Karabahin sekä laajoja sitä ympäröiviä alueita, ja karkotti sieltä satojatuhansia azerbaidžanilaisia pakolaisiksi. Armenialaisdiaspora meuhkasi myös siitä, että Obama oli vaalien aikaan luvannut nimittää vuoden 1915 tapahtumia "kansanmurhaksi", mutta sen sijaan lähtikin presidentiksi tultuaan välittämään Turkin ja Armenian välistä sovintopolitiikkaa.

Yhdysvaltain presidenteille näyttää olevan luonteenomaista, että tekivätpä he niin tai näin, se on aina väärinpäin.