Fasistisia antifasisteja?

Suomen kesä oli taas lyhyt mutta vähäluminen. Uskomattoman hienojen ilmojen, täydellisten terassi- ja rantakelien jälkeen päädyttiin kylmään viimaan ja jatkuvaan hyytävään sateeseen.

Tällaiseen säähän sopii, että Suomea kiusaamaan tuli myös Putin, nyky-Euroopan autoritäärien idoli. Olisi voinut luulla, että Putinia olisi Säätytalolla tervehtinyt joukko mielenosoittajia, jotka olisivat muistuttaneet maailmaa Venäjän Putinin johdolla omaksumasta kovasti fasismia muistuttavasta imperialismista, tuhansien tšetšeenien ja muiden kaukasialaisten tappamisesta, toimittajien ja toisinajattelijoiden murhista ja vainoista, sananvapauden ja demokratian alasajosta Venäjällä, hyökkäilevästä ja häikäilemättömän valheellisesta politiikasta pieniä naapurimaita vastaan ja muista samanlaisista asioista, jotka Putinin aikana saivat jälleen vallan Venäjällä.

Mutta ei. Putinia oli sen sijaan kerääntynyt tervehtimään pieni joukko uskollisia suomalaisia ihailijoita, jotka sen sijaan vaativat yya-sopimuksen palauttamista voimaan sekä ulkoministeri Stubbin eroa, tämä kun oli antanut moraalista tukea konsulivirkailijalle ja perheenisälle, jotka olivat halpamaisesti siepanneet erään nuoren Venäjän alamaisen ihanasta äidinmaastaan ja tuoneet hänet laittomin keinoin kylmän tsuhnalan perille.

Eräs ”dosentti” on kirjassaan ylistänyt Putinin ulkonäköä ja ääntä ja demonisoinut kansanedustaja Heidi Hautalaa. Sittemmin samat tai samanhenkiset tahot aatetovereineen ovat lietsoneet vihaa Viroa ja Latviaa vastaan, vääristelleet historiaa ja asettanut näköjään itsensä ”Putin-Jugendin” eli venäläisnationalistisen nuorisokaaderin, našien, palvelukseen. Aatetovereina on ollut joitain entisiä taistolaisia, entisiä äärioikeistolaisia ja nykyisiä kotikutoisia islamisteja. Ovat käyneet räyhäämässä kirjanjulkistamistilaisuuksissa ja tehneet rikosilmoituksia Baltian neuvostomiehitystä asiallisesti tarkastelevista dokumenteista. Ilmeisesti joku pitää tällaisten ihmisten herjakampanjoita, provokaatioita ja Venäjän naapurimaihin kohdistuvaa vihanlietsontaa hyödyllisenä. Ainakin näiden ihmisten sananvapautta näytään Suomessa ja Virossa kunnioitettavan. Mitenkähän Venäjällä kävisi?

Neuvostoaikana tällaisia ihmisiä kutsuttiin ”hyödyllisiksi hölmöiksi” tai rumemmin provokaattoreiksi. Epäilemättä jotkut našien ideologiset isät Kremlissä ja Lubjankassa ylpeilevät pian kilvan Putinille, millaisia merkittäviä saavutuksia ovat saaneet aikaan Suomen kansan subversion saralla.

Nykyajan provokaattorit eivät enää kutsu itseään taistolaisiksi tai kansallissosialisteiksi vaan he ovat keksineet itselleen uuden nimityksen: antifasistit. Nimityksellä tuskin on mitään tekemistä Suomessa jo kauan vaikuttaneen fasismin ja rasismin vastaisen vasemmistohenkisen Antifa-liikkeen kanssa, vaan pikemminkin kyse on tyypillisestä orwellilaisesta neuvostokielestä. Neuvostokielessä asioita kutsutaan päinvastaisiksi kuin mitä ne ovat. Neuvostoliitossa sota oli rauhaa, rauha sotaa, musta valkoista ja valkoinen mustaa. Neuvostoliiton ydinasearsenaalit olivat rauhan asialla ja neuvostomiehitys olikin vapautusta. Stalin oli isä aurinkoinen ja toisinajattelijat vaarallisia terroristeja ja mielipuolia. Kun valheita riittävästi syötettiin ja toistettiin, hämmästyttävän monet suomettuivat ja ehdollistuivat lännessäkin kuin Pavlovin koirat.

Viime viikolla ”antifasistit” iskivät Ukrainan Suomen-suurlähetystöä vastaan sabotaasin ja vandalismin keinoin. Olivatpa kyseessä samat ihmiset tai muut sattumalta samaa termiä itsestään käyttävät, aatteellinen viiteryhmä lienee joka tapauksessa sama. Kyse on isovenäläisestä imperialismista, jota osuvammin pitäisi kuvata fasismiksi, sillä siitähän tässä itse asiassa on kyse.

Fasismi sopii našistiselle aatteelle määreeksi erityisen hyvin siksi, että fasismi-termin yleistävän käytön aloitti sama sylttytehdas: neuvostomielinen propaganda toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Alun perin termi tuli italialaisesta fascistipuolueesta, jonka tunnuksena oli rautaisen nyrkin yhteen puristama vitsakimppu, fascis. Se oli Mussolinin fascismin perusta: kaikkien tuli olla yhdessä nipussa, korporaatioiden, kansanjoukkojen, valtion – yhden nyrkin puristuksessa, yhdellä asialla. Toisinajattelijat piti murskata kiusaamalla, vainoamalla, pelottelemalla ja tarpeen vaatiessa tappamalla. Kun kotimaassa marssiminen ei enää riittänyt, Italia lähti toteuttamaan suurvaltaintoaan hyökkäämällä heikompiin maihin, Albaniaan ja Etiopiaan. Muistammeko vielä, mihin fasismi edellisellä kerralla Euroopan johti? Olisivatko ne, jotka silloin innostuivat Mussolinin ja Hitlerin ”edistyksellisistä” aatteista, vielä tänään ylpeitä saavutuksistaan?

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nykyisen Euroopan tulisi olla erittäin huolissaan fasismin noususta. Olen siis takuulla antifasisti. En kuitenkaan ole lainkaan huolissani Georgiasta tai Ukrainasta, saati Virosta, Latviasta, Puolasta tai Suomesta. Nämä ovat kaikki eurooppalaisia demokratioita, joissa kunnioitetaan sananvapautta ja joissa venäläistenkin ihmisoikeudet toteutuvat paremmin ja tasa-arvoisemmin kuin Venäjällä. Ehei, olen syvästi huolissani eräästä paljon suuremmasta valtiosta ja sitä sokeasti ihailevista kätyreistä.

Kaksi vuotta sitten venäläiset našit riehuivat Tallinnassa tuottaen väkivaltaa ja hävitystä, ja Venäjä syytti Viroa fasistiseksi valtioksi, kun se oli siirtänyt venäläisen miehittäjäpatsaan soveliaampaan paikkaan. Verkkosivujensa mukaan našien ideologiana oli ”antifasismi”. Heidän mielestään kaikkien tulee seurata ja totella Venäjää ja sen johtajaa. Ne, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä, ovat ilmeisesti fasisteja. Našit aatetovereineen organisoivat vihakampanjoita milloin kaukasialaisia, milloin baltteja tai venäläisiä toisinajattelijoita, liberaaleja ja toimittajia vastaan. Näitä he syyttävät maanpettureiksi ja selkään puukottajiksi, joita ilman Venäjä olisi jo maailman johdossa. Tuoko tämä mitään mieleen 30-luvun Saksasta?

Eivät oudot yhtäläisyydet tähän jää. Venäjän naši-liike edeltäjineen myös mielellään marssii sotilaallisesti ja harrastaa kirjarovioita, joilla on vuosien mittaan poltettu sellaista Venäjällä julkaistua kirjallisuutta, joka našien mielestä ei ole oikealla isovenäläisellä asialla. Venäjällä militantit ja avoimesti natsistiset äärijärjestöt tekevät jatkuvasti raakoja rikoksia, pieksevät ja murhaavat kaukasialaisia, juutalaisia, maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjä ja ulkomaisia opiskelijoita.

En ole vielä ikinä kuullut, että našit, heidän suomalaiset hyödylliset hölmönsä tai muut ”antifasistit” olisivat menneet väliin ja puolustaneet näitä fasistisen väkivallan uhreja. Päinvastoin nämä niin kutsutut antifasistit ovat johdonmukaisesti ylistäneet ja puolustaneet fasistista imperialismia, jota Kremlin polit-teknologit ovat agitoineet ja Venäjän tiedustelupalvelut ja armeija toimeenpanneet sekä omalla maaperällä että lähimaissa. Kenen joukoissa našit ja heidän suomalaiset kätyrinsä seisoivat kun Kontupohjassa hyökättiin pogromein azerbaidžanilaisia ja tšetšeenejä vastaan?

Ukrainan suurlähetystön töhriminen herätti vain muutaman pikku-uutisen suomalaislehdissä. Viroa ja Latviaa vastaan hyökkäileminen on saanut aikaan vähän enemmän kohua. Sen sijaan voitte vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos joku olisi vandalisoinut Venäjän suurlähetystöä Tehtaankadulla tai jos viattomia venäläisiä maahanmuuttajia vastaan olisi jossain Itä-Euroopan maassa nostatettu pogromeja, järjestetty joukkokarkotuksia, piesty kaduilla etnisen alkuperänsä tähden ja kotejaan poltettu, kuten Venäjällä on viime vuosien aikana tehty georgialaisia, tšetšeenejä ja monia muitakin kansanryhmiä vastaan. Kyllä siitä olisikin nostettu meteli!

Naši näyttää olevan nykyajan Komsomol, mutta se on ohjelmoitu ideologisesti uudelleen. Enää militantisti toimivat nuorisokaaderit eivät saarnaa neuvostokommunismia vaan isovenäläistä kansallishurmosta, johon yhdistyvät viha ja kauna demokraattisia naapurimaita vastaan sekä absurdit salaliittoteoriat länsimaiden juonitteluista ”Venäjän saartamiseksi”. Heidän mielestään pienet ja heikot naapurimaat kuten Viro ja Georgia uhkaavat Venäjää. Kuinka ne voisivat Venäjää uhata, jos Venäjä on niin suuri ja mahtava kuin našit antavat ymmärtää? Vai onko asia sittenkin niin, että Baltian maiden, Georgian ja Ukrainan vapaus inhottaa našeja ja näiden aatetovereita vain samoista syistä, joiden vuoksi Hitler halusi likvidoida Puolan?

Entä jos Venäjä saisi rauhassa alistaa Georgian? Sittenkö Ukrainan? Ja Baltian maat? Suomen ja Puolan? Olisivatko našit aatetovereineen sitten tyytyväisiä? Tuskinpa vain, koska aina vain olisi olemassa joku, joka itsenäisyydellään ja toisinajattelullaan uhmaa unelmaa yhden johtajan ja yhden herrakansan Euraasiasta. Aina voisi syyttää ja vainota juutalaisia ja vapaamuurareja tai muslimeja ja georgialaisia. Aina olisi etsittävä lisää pettureita ja selkään puukottajia, joiden syyksi voi panna, että Venäjällä ei edelleenkään mene hyvin eivätkä venäläiset ole onnellisia. Ja kuinka voisivatkaan olla, kun heillä on tällaisia johtajia, ja johtajilla tällaisia aivottomia seuraajia?

Elämme aikaa, jolloin maailmanlaajuiset muuttoliikkeet vääjäämättä muuttavat katukuvaa varsinkin suurissa kaupungeissa kaikkialla maailmassa. Kaupungit kosmopolitisoituvat. Suomeen ja muualle Länsi-Eurooppaan suuntautuu taloudellisperustaista maahanmuuttoa, myös turvapaikanhakumenettelyn väärinkäytön kautta. Tästä nopeasta murroksesta syntyy monenlaisia sosiaalisia ongelmia ja sopeutumisvaikeuksia molemmin puolin. Ne eivät johdu roduista eivätkä uskonnoista, vaan normaaleista sosiologisista ja elinkeinoelämän ilmiöistä.

Viranomaiset ovat olleet vastuuttoman arkoja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja valistamaan tietämättömyydessä pauhaavaa mediaa siitä, kuinka järjestelmämme samanaikaisesti erilaisin muurein ehkäisee rakentavaa työperäistä maahanmuuttoa mutta kanavoi siten tahattomasti talousperustaisia muuttoliikkeitä turvapaikanhaun väärinkäyttöön. Vaikenevilla viranomaisilla on osavastuunsa siitä, että fasistileima nykyisin lyödään aivan vääriin paikkoihin ja populistinen äärioikeisto pääsee kaikkialla Euroopassa ratsastamaan muukalaisvastaisuudella.

Tämä tuoreisiin maahanmuuttajiin kohdistuva muukalaisvastaisuus on yksi huolestuttava asia nykyajassa. Se ei kuitenkaan ole vielä kaikkein huolestuttavinta, ainakaan demokraattisissa maissa, sillä samaan aikaan nousee ja karjuu yhä rumemmin jo kuolleeksi kuviteltu 70 vuoden takainen fasismin ja kansallissosialismin peto, jonka kuolinhaava mitä ilmeisimmin parani. Punaniskainen muukalaispelko johtaa tyhmään pyristelyyn kansainvälistymistä vastaan ja pahimmillaan nujakointiin baareissa ja koulunpihoilla, mutta varsinainen fasismi johtaa valtiolliseen hyökkäävyyteen ja aggressiiviseen imperialismiin, joka vaarantaa koko Euroopan turvallisuuden. Jälkimmäisen kanssa Georgia, Ukraina ja Baltian maat jo ovat helisemässä, eikä muukaan Eurooppa voi siltä enää pitkään sulkea silmiään. Pahimmillaan fasismi johtaa pogromeihin, etnisiin puhdistuksiin ja kansanmurhiin.

Tällaisina aikoina kaikkien eurooppalaisten, joilla on normaalit aivot ja sydän, tulisi tuntea olevansa virolaisia ja georgialaisia. Ehkä siten fasistit huomaisivatkin jäävänsä vähemmistöön ja heidän posketon uhonsa hieman laantuisi, koska fasistit ovat aina pohjimmiltaan raukkiksia, jotka potkivat ja uhoavat pienempiään vastaan, puukottavat selkään ja juonittelevat takanapäin, mutteivät koskaan uskalla uhmata suoraan vahvempiaan. Stalin liittoutui Hitlerin kanssa Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa eikä suostunut uskomaan omia vakoojiaan, jotka varoittivat operaatio Barbarossasta. Puna-armeija taisteli vahvaa Saksaa vastaan vasta kun sen oli pakko. Venäjä ei ole kertaakaan hyökännyt Natoa tai Yhdysvaltoja vastaan, uhonnut vain. Sen sijaan se on pitkin historiaansa jatkuvasti hyökkäillyt puolueettomia maita ja pieniä naapureitaan vastaan. Sellaisia valtioita vastaan, jotka eivät millään tavoin uhanneet Venäjää.

Fasistisen nationalismin nousu on todellinen uhka Euroopan lähitulevaisuudelle, mutta Viro ja Georgia eivät ole niitä, joita meidän pitäisi pelätä. Pikemminkin tulee pelätä niiden puolesta, sillä aivan liian usein nämä pienet kansat jätetään yksin seisomaan vapauden ja avoimen yhteiskunnan puolustajina fasismia vastaan.