Karpaateilta Suomeen

Moldovassa käymisen ja aiemmin mainittujen poliisivälikohtausten jälkeen oli tullut aika yrittää uudelleen Karpaateille kiipeämistä. Tällä kertaa sää olikin mitä suosiollisin. Ensin junalla Ivano-Frankivskista Nadvirnaan, sieltä pikkubussilla ylös vuorille pieneen kylään, josta Kamazin lavalla lopulta viimeiset parikymmentä kilometriä pyökki- ja kuusimetsien halki Gorganvuorille Zubrivkan alueelle. Mukanamme ukrainalaiset kontaktimme Ivano-Frankivskin yliopistosta sekä pari tusinaa nuorta biologian opiskelijatarta.

Kolmen päivän ajan oleskeluamme vuoristossa siunattiin erinomaisilla sateettomilla säillä ja 30 asteen lämpötiloilla. Virtavästäräkit riehuivat valtoimenaan leiripaikan viereisessä koskessa. Karpaattien luonto oli kukkeimmillaan. Syötiin ja juotiin paljon, laulettiin nuotiolla, ja viimeisenä päivänä lopulta käveltiin alas vuorilta aina Jaremtšen vuoristokaupunkiin saakka.

Sitten olivatkin kaksi lomaviikkoa kuluneet loppuun ja oli aika hankkiutua takaisin Helsinkiin. Länsi-Ukrainasta ajaa Tallinnaan yhdessä vuorokaudessa, vaikka pitäisi monia pysähdyksiäkin. Auto lastattiin tietysti täyteen jo Ukrainasta, koska kaikki on siellä niin edullista, ja lasteja vielä täydennettiin kuriositeeteilla Puolassa, Liettuassa ja Latviassa. Tallinnassa olimme niin väsyneitä ajamisesta, ettemme enää jääneet sinne vaan ajoimme auton seuraavaan lahden ylittävään alukseen. Siellä koimme unohtumattoman suomalaisen kulttuuripläjäyksen, kun toisessa baarissa oli ohjelmana karaokea ja toisessa bingoa. Valitsimme karaoken ja saimme kuulla möreiden miesäänien laulavan "aikuinen nainen mä oon".

Ukrainassa luin jälleen uuden teoksen Boris Akuninilta, oikealta nimeltään Grigori Tškhartišvililtä. Hänen erinomaisista venäläisistä historiallisista salapoliisiromaaneistaan ehdittiin suomentaa Asaselin salaliitto, Turkkilainen gambiitti, Leviatanin purjehdus, Akilleen kuolema sekä puolikasteos Patasotilas, mutta sen jälkeen sarja jostain syystä keskeytettiin. Kyselin vieläpä asiaa muutama vuosi sitten kustantajalta, joka epämääräisesti vastasi olleen joitain "ongelmia" sopimuksen kanssa. Hyvin outoa. Poliittisesti terävimmät tsaarinajan loppua käsittelevät kirjat kuten Valtioneuvos jäivät suomalaislukijoilta näkemättä. Viroksi julkaisusarja on jatkunut jatkumistaan. Myös englanniksi Akuninin kirjoja on jo saatavilla huomattavasti enemmän kuin suomeksi.

Tänään ostin Akateemisesta kirjakaupasta myös Marjane Satrapin loistavan sarjakuvan Persepolis. Katsoin elokuvan sen ilmestyessä Beirutissa. Hizbullah yritti saada elokuvan esityksen kiellettyä, koska se loukkasi Iranin valtaapitäviä, mutta esittivät tietysti siitä huolimatta.

Ukraina ja ukrainalaiset tekivät suuren vaikutuksen. Ensinnäkin muutos, joka maassa on tapahtunut viimeisten viiden vuoden aikana - oranssivallankumouksen jälkeen - on kouriintuntuva. Se ei näy ainoastaan fyysisen ympäristön ja infrastruktuurin parantumisena ja kaunistumisena, uusien talojen rakentamisena, teiden kunnostuksena ja yleisenä elinolojen parantumisena, vaan myös ja erityisesti ilmapiirissä. Kyyninen korruptio on väistynyt aidon yrityksen tieltä. Ukrainalaiset haluavat tosissaan rakentaa eurooppalaista demokratiaa.

Mukana on yhä aimo annos kansallismielistä uhoa, joka on toki ymmärrettävää, kun ottaa huomioon mitä kaikkea ukrainalaiset ovat joutuneet kärsimään milloin puolalaisten, milloin saksalaisten, itävaltalaisten, unkarilaisten tai varsinkin venäläisten miehityksistä. Länsiukrainalaisten tämänhetkistä venäläisvastaisuutta on pakko ymmärtää, kun katsoo, mitä kaikkea Venäjä jatkuvasti pyrkii tekemään Ukrainan päänmenoksi. Ukraina ja Georgia tarvitsisivat vain sitä samaa, mitä hieman lännempänä sijaitsevat maat kuten Puola, Tšekki ja Unkari saivat Jeltsinin kaudella: aikaa normaaliuteen.

Siirtymämaihin ei tule vakautta sillä, että länsieurooppalaiset hyödylliset idiootit moittivat heitä Venäjän ärsyttämisestä ja ampuvat Eurooppaa nilkkaan. Vakaus saavutetaan vain siten, että maat saavat olla rauhassa edes muutaman vaalikauden ajan - ainakin 10-15 vuotta - niin että ihmisetkin tottuvat hallitusten ja koalitioiden vaihtumiseen normaalien demokraattisten prosessien kautta. Tarvitaan sitä, että vieraan suurvallan asiamiehet eivät saa vapaasti tehtailla viidensiä kolonnia, jaella aseita ja passeja, levittää hävytöntä vihapropagandaa, yhdistää politiikan ja järjestäytyneen rikollisuuden ja varastaa omia energiatoimituksiaan syyttäen sitten muita. Paras mitä länsieurooppalaiset voivat tehdä, on pitää silmänsä ja korvansa avoimina. Asioista on puhuttava oikeilla nimillä ja Venäjän metkut paljastettava alkuunsa, samoin kuin ne poliitikot ja oligarkit, jotka ovat roistoja, olivatpa he kenen vasalleja tahansa.

Maissa, joissa on totuttu siihen, että poliisit ovat korruptoituneita, oikeuslaitos suojelee rikollisia ja poliitikot ovat varkaita, vie aikaa, että instituutioihin voidaan alkaa luottaa. Luottamus alkaa jo instituutioiden edustajista itsestään. Virkamiesten on voitava tuntea työskentelevänsä hyvän valtion edestä, tuntea ylpeyttä siitä, että eurooppalaisen demokratian tiellä ollaan. Poliisien on voitava tuntea ammattiylpeyttä siitä, että korruptoitumattomuutta joku arvostaakin ja että kansalainen voi poliisiin luottaa. Se vie aikaa, muttei se mahdotonta ole. Baltian maat ovat esimerkiksi tämän hyvin osoittaneet. Länsi-Ukrainassa ollaan jo samalla tiellä. Toivottavasti se tie saa jatkua.