Lviv ja Ivano-Frankivsk

Lähdin lauantaina lahden yli Tallinnaan ja vaikka Tallinnassa olivatkin lauantaina tanssi- ja laulupidot, jatkoimme nopeasti etelään Pärnuun, jossa suoritimme ensimmäiset laajemmat elintarvike- ja varustehankinnat tulevaa Karpaateille kiipeämistä varten. Sitten matka jatkui halki Latvian. Pitkästä aikaa matkustin Via Balticaa pitkin, kun Tarton-siteideni vuoksi olen niin monet kerrat matkustanut Tarton kautta ja sitten jatkanut sieltä Valgan kautta Latvian hienoimmalle näköalareitille, joka kulkee Valmieran, Cēsisin sekä Siguldan ja Turaidan linnojen kautta. Siitä reitistä pitäisi joskus kirjoittaa erikseen.

Olimme tulleet Viroon vasta iltapäivällä, joten Etelä-Latviaan saavuttaessa oli jo yö. Ensimmäinen yöpyminen tapahtui motellissa Bauskassa vähän ennen Liettuan rajaa. Sunnuntain kuluessa ajettiin sitten Liettuan ja Itä-Puolan halki pysähtyen muutamilla kosteikoilla. Itä-Puolan halki Ukrainaan ajaessa näkee helposti etniset valkovenäläiset kylät siitä, että niissä on ortodoksikirkot sekä tien varsilla pitkiä penkkejä, joilla äijät ja baabuškat istuvat katsomassa huvikseen ohi kulkevaa liikennettä.

Ukrainan rajalle saavuttiin yhdeltätoista yöllä ja Ukrainan puolella yövyttiin armenialaisessa Ararat-hotellissa heti Rava-Ruskan ulkopuolella. Maanantaina ajettiin halki Länsi-Ukrainan. Käytiin tutustumassa keskieurooppalaiseen kaupunkiin, jonka nimi on ukrainaksi Lviv, saksaksi Lemberg, puolaksi Lwów, venäjäksi Lvov ja latinaksi Leopolis. Nykyisin kaupunki on muun Länsi-Ukrainan tavoin kaikkein ukrainalaisinta ja patrioottisinta aluetta tässä nuoressa eurooppalaisessa demokratiassa, jonka yllä isovenäläisen imperialismin ja fasismin uhka riippuu kuin Damokleen miekka näinä aikoina. Länsi-Ukrainan pääkaupunki Lviv on erinomaisen miellyttävä, kulttuurisesti monimuotoinen ja kaunis kaupunki. Siellä on 800 000 asukasta ja vaikuttaakin Helsinkiä isommalta.

Ukrainassa on nykyisin tolkuttoman edullista. Hyvästä hotellihuoneesta saa maksaa kymmenisen euroa yöltä, täydestä illallisesta puolitoista euroa. Erinomaisia paikallisia oluita, viinejä ja perinneruokia ei Länsi-Ukrainasta puutu.

Varsinaiseen päämääräämme Ivano-Frankivskiin saavuimme Lvivistä vielä hyvissä ajoin maanantai-iltapäivänä ja ilta ja yö tietysti venähtivät pitkiksi. Ivano-Frankivsk on alun perin ollut puolalaiselta nimeltään Stanisławów Puolan perintöprinssin mukaan (ukrainaksi Stanyslaviv ja saksaksi Stanislau), mutta Hruštševin kaudella, kun neuvostovalta suhtautui hetkellisesti myönteisesti ukrainalaiseen kansallistuntoon, kaupunki nimettiin uudelleen Ukrainan kansallisrunoilijan Ivan Frankon mukaan. Nimi sopi ukrainalaisille vapautuksen jälkeenkin, joten sitä ei lähdetty enää muuttamaan.

Ivano-Frankivsk on miellyttävä pikkukaupunki, jossa on useita tärkeitä yliopistoja ja siksi poikkeuksellisen vireä elämä kahviloissa, terasseilla ja baareissa. Mahtaako missään maailmassa olla samanlaista tiheyttä kauniita nuoria naisia kuin täällä? Näkymät saavat ajoittain päät pyörälle. Niska kipeytyy, kun päätä on koko ajan käänneltävä kaikkiin suuntiin näkymien vuoksi.

Ivano-Frankivskissa on myös runsaasti ukrainalaiskansallisia muistomerkkejä ja sankarihautoja. Keskuspuiston ikivanhojen hevoskastanjojen ja saarnien katveessa olevat partisaanien sankarihaudat kaivettiin Ukrainan itsenäistyessä yöaikaan salatuista paikoistaan, koska ukrainalaiset eivät olleet vielä varmoja, palaisiko venäläismiehitys.

Länsi-Ukrainassa useimmat osaavat kyllä venäjää, mutta sen puhumisella ei juuri saa ystäviä. Varsinkin viime aikojen politiikallaan ja tolkuttomalla propagandallaan Venäjä on saanut kansan vihat päälleen. Ukrainan kieli on varsin erilaista kuin venäjä - länsimurteissa muistuttaen usein enemmän puolaa ja tšekkiä kuin venäjää. Kannattaa kuitenkin opetella edes perussanastoa ukrainaksi, niin suosio on taattu.

Lvivissä ja Ivano-Frankivskissa on kansallismielisiä baareja, joihin pääsee vain koputtamalla merkitsemättömälle ovelle ja sanomalla "Slava Ukraini". Venäläisiä kutsutaan täälläpäin moskaleiksi eli moskoviiteiksi sen korostamiseksi, että alkuperäinen Rus ja Kiovan valtakunta olivat toki Ukrainassa. Oikeastaan pitäisikin sanoa, että Moskovan valtakunta on mongolien muokkaama ja Mongolivaltakunnan hallitsemisperinteitä seuraava Ukrainan äpärä, joka valtakunnallisessa nuoruudessaan ei vieläkään ole oppinut elämään ihmisiksi naapurikansojen saati omien kansallisten vähemmistöjensä kanssa. Venäjän kielikin on lähinnä varsin uusi ukrainan murre.

Suomessakin on totuttu Ukrainaa ja sen historiaa vähättelemään - sitähän kutsuttiinkin pitkään Vähä-Venäjäksi. Kysymyksessä on kuitenkin yksi Euroopan suurimmista valtioista, joka sijoittuu koossaan heti Saksan, Turkin, Ranskan, Britannian ja Italian kintereille, mutta ohittaa Espanjan ja Puolan. Miljoonakaupunkeja on runsaasti ja talouspotentiaali merkittävä.

Eurooppalaistuminen eteni nopeasti kaikilla aloilla heti oranssivallankumouksesta 2004 lähtien. Silloin aloitettiin myös monia korruptionvastaisia kampanjoita ja siitä asti on vaikkapa suomalainen päässyt Ukrainaan helposti ja ilman viisumia. Kohtelu rajalla oli kaikin puolin eurooppalaista ja sivistynyttä. Ei tietoakaan Venäjälle ja Valko-Venäjälle ominaisesta kiusanteosta ja vainoharhaisuudesta. Valtaan tultuaan Viktor Juštšenko laati esimerkiksi säännöt, joiden mukaan poliisien palkat 10-kertaistettiin mutta samalla tehtiin rangaistavaksi potkuilla ja vankilalla se, että poliisi tavattiin virantoimituksesta mukanaan enemmän kuin tietty määrä rahaa. Paitsi poliisin toiminnassa, edistys on silminnähtävää myös kaupunkien ja pienempienkin paikkojen ulkoasussa.

Länsi-Ukrainassa ymmärtää hyvin, että jos vain Venäjä jättäisi Ukrainan rauhaan riittävän moneksi vuodeksi, se saavuttaisi nopeasti Puolan nykyisen tason ja olisi valmis integroitumaan Eurooppaan. Ikävä kyllä Ukrainan tulevaisuutta varjostaa yhä synkemmin venäläinen imperialismi. Venäjä pyrkii Ukrainassa aktiivisesti häirintään ja subversiivisiin operaatioihin, joissa se käyttää hyväkseen laajaa viidettä kolonnaa, venäläisväestöä, jota tuotettiin neuvostoaikana miljoonittain Itä-Ukrainan synkkiin miljoonaväestöjen teollisuuskaupunkeihin, kuten Harkova, Donetsk ja Luhansk. Tätä kautta venäläisten kaasuputkien kaasu katoaa moskovalaismielisten oligarkkien kautta ja osa ehkä palaa takaisin Venäjälle laittomasti, mutta Venäjä käyttää kaasutoimituksia jatkuvana aseena Ukrainan (ja muun Euroopan) poliittiseksi manipuloimiseksi. Roman Kuptšinskin hiljattainen kirja aiheesta (Gazprom in Europe) on valaiseva.

Samoin yritetään venäläisen median avulla agitoida usein absurdillakin propagandalla neuvostoaikana venäläistynyttä ukrainalaisväestöä. Erityisesti Odessassa ja Krimillä väestö on käännytetty erittäin moskovalaismieliseksi. Ukrainan kahtiajako jyrkkenee kaiken aikaa Venäjän toiminnan vuoksi. On kuitenkin muistettava, että monet venäjänkielisetkin Ukrainassa ovat niin tuohtuneita Venäjän propagandasta ja pyrkimyksistä tuhota demokratia, että ovat ryhtyneet tukemaan ukrainalaista nationalismia.