Vaihtoehdoista

Vietin viikonlopun Lontoossa. Nähtävyyksiä on tosin tullut katselleeksi, koska aika tuli käytettyä tehokkaasti merkittävän akateemisen hankkeen parissa. Se ei sentään estänyt sitä, että osa työskentelystä tapahtui kahviloissa ja pubeissa, mutta kaikki kävelyetäisyydellä samasta pienestä Notting Hill Gaten asunnosta.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä palasin Suomeen masentavien ja irrelevanttien toimieni pariin. Asuntoni on itkua herättävä painajainen, sillä viime viikolla muuttokuormani viimein tuli Afrikasta sillä seurauksella, etten enää mahdu edes kääntymään asunnossani. Afrikassa oli sentään mahdollista mennä kadulle ja lahjoittaa tavaransa köyhille. Täällä siitäkin joutuisi maksamaan omaisuuden, että saisi kärrättyä asioita jonnekin kierrätyskeskukseen.

Niin monet asiat, jotka olivat Syyriassa, Libanonissa ja Etiopiassa kaikin puolin hyödyllisiä, kuten vaikka astiat, viinitelineet ja sohvat, ovat Suomessa hyödyttömiä, koska eihän minulla täällä käy vieraita eivätkä he asunnossani mahtuisi käymäänkään. Täällä ei myöskään ole pihaa. Tai terassia. Kaikki ulkona on julkista. Nyt vasta valkenee koko se fundamentaalinen muutos, joka elämänlaadussa tapahtuu muutettaessa lämpimistä matalan hintatason maista kylmään ja kalliiseen Pohjolaan.

Yksi tärkeä syy palata Suomeen oli se, että täällä olisi enemmän vaihtoehtoja, paremmat mahdollisuudet tunnustella vaihtoehtoisia tapoja käyttää aikansa ja elämänsä ja löytää paremmin aikaa myös akateemisille harrastuksille, mutta mistä sitä aikaa repii, kun lomia ei ole ja illat ja viikonloput kuluvat kaikki arkiasioiden järjestelemiseen, täällä kun ei ole varaa pitää palkollisia.

Viime viikolla käteeni tarttui Katja Boxbergin ja Taneli Heikan kirja Lumedemokratia, joka on vuodatus suomalaista konsensuspolitiikkaa, autoritääristä ja salailevaa hallintotapaa, ähkyistä keskustelukulttuuria ja neuvostoliittolaista suomettumista vastaan. Olin tätä ennen kuullut kirjasta useasti, mutta nyt se vasta sattui kouraan.

Täytyy sanoa, että kyseessä on teos, joka ansaitsee paljon syvällisemmän huomioinnin kuin mitä päältäpäin näyttäisi. Asiat, joista siinä puhutaan, ovat totta ja me kaikki alitajuisesti tiedämme, että ne ovat totta, mutta silti kierrämme ja kiellämme. Ainoa, missä kirjoittajat mielestäni menevät hieman metsään, on se, että saadakseen kontrastia synkälle Suomi-kuvalleen he idealisoivat Länsi-Eurooppaa huomaamatta, että monet Suomea koskevat ongelmat ovat olleet ja ovat yhä todellisuutta muuallakin.

Ehkä heille vain jäi päällimmäiseksi kuva kesäisestä Tanskasta, jossa on jo pitkään ollut ihailtavan avoin keskusteluilmapiiri. Muistan aina aikoinaan matkustaessani lautalla viikoittain Malmöstä Kööpenhaminaan, kuinka tanskalainen ilma oli jotenkin vapaampaa hengittää kuin ruotsalainen, enkä nyt puhu mistään sauhuista ja huuruista vaan siitä, miten asioista keskustellaan, millainen lehdistö on ja niin edelleen. Mutta jos sitten ajatellaan vaikkapa Ruotsia saati Saksaa niin tietyt suomalaiset ilmiöt eivät näyttäydykään enää niin endeemisinä. Kyllähän Virokin aina ajoittain tuntuu äärettömästi vapaammalta kuin Suomi, kunnes sitten taas tulee hetkiä, jolloin kyseisen rakkaan maan pienuus iskee vasten kasvoja.

Mitä enemmän maailmaa näkee, sitä enemmän alkaa kyseenalaistaa suomalaisia totuuksia ja näkemään konsensuksella tarjoiltujen valheiden läpi. Ensialkuun se herättää matkamiehessä suuttumuksen, petetyksi tulemisen ja vastareaktion tunteita. Vähän myöhemmin alkaa kuitenkin myös huomata, mikä kaikki Suomessa on hyvää ja kaunista, ja kuinka kaikkialla maailmassa on omat ongelmansa ja sokeat pisteensä, absurdit konsensuksensa ja vaikenemisensa. Eivät ne tietystikään ole samoja, vaan vaihtelevat maasta toiseen.

Kaikki yhteiskunnat, omammekin, ovat niin kuin intialaisen sadun elefantti, jota kolme sokeaa tunnustelee eri puolilta, ja päätyy siten kolmeen täysin erilaiseen tulkintaan elefantista. Vatsaa tunnustellut ajattelee sen tynnyrimäiseksi, kärsää tunnustellut käärmeen tapaiseksi ja jalkaa tunnustelleella on oma käsityksensä. Sitten ovat vielä ne muut sokeat, jotka eivät edes tunnustele, mutta väittävät silti tietävänsä jotain kyseisestä elefantista, vähän niin kuin kaikki ne suomalaiset, jotka uskovat varmasti tietävänsä millainen Amerikka on tai millaisia arabit ovat.

Ihmiset ovat loppujen lopuksi enimmäkseen samanlaisia olentoja ja se, mitä kutsumme kulttuuriksi, ja minkä oletamme olevan jotain syvää, on yleensä jotain varsin pintapuolista ja muuttuu hyvinkin nopeasti. Kuvittelemme toisin, koska keksimme itsellemme teini-iässä tai viimeistään parikymppisinä voimakkaita identiteettejä, joihin sitten lopuksi aikuisiäksemme pyrimme linnoittautumaan, antaen niille kansallisia, uskonnollisia ja poliittisia selityksiä vaikka loputtomiin. Kuinka moni valitseekaan identiteettejään vain reagoidakseen johonkin, mikä tuotti pettymyksen?

Ihmisten luomilla järjestelmillä on kehityskaarensa. Instituutiot syntyvät usein innostuksen vallassa, kun pieni joukko valistuneita ja asialleen omistautuneita yksilöitä uskoo missioonsa. Sittemmin niiden hierarkkisuus kasvaa ja ne pöhöttyvät. Visionäärien tilalle johtajiksi nousee keskinkertaisia politrukkeja. Suuret organisaatiot korruptoituvat väistämättä, menettäen alkuperäiset tarkoituksensa ja missionsa ja korvaten rationaalista toimintaa symbolisella. Vakauden lisääntyessä puolueet alkavat muistuttaa toisiaan ja virastot kafkamaistuvat. Rakentaminen ja luominen loppuvat ja alkaa vallitsevan ylläpito, joka saa ajoittain fanaattisia muotoja: kynsin ja hampain, valhein ja myytein, pidetään kiinni jostain, mikä jo kadotti merkityksensä.

Maailmaa matkatessa nousee kuitenkin valtakuntien tuhkista yksi ajatus, joka vaikuttaa säilyttämisen arvoiselta. Länsimaisen demokratian kauneus ei ole siinä, että enemmistö olisi aina oikeassa, vaan siinä, että vapaus ja demokratia on yhdistetty toistensa välttämättömiksi vastinpareiksi. Kaikissa yhteiskunnissa on nimittäin jokseenkin samoissa suhteissa vähemmistö aidosti hyviä ja luovia ihmisiä, vastaavasti vähemmistö aidosti pahoja ja tuhoavia ihmisiä, ja suuri enemmistö ambivalentteja egoistis-konformistisia olentoja, joiden käyttäytyminen riippuu ympäröivän yhteiskunnan parametreistä.

Hyvä yhteiskunta on se, joka takaa vapauden hyville ihmisille ja pitää pahoja aisoissa. Paha yhteiskunta on se, jossa pahat nousevat hallitsemaan mielivallan keinoin. Totalitääriset kokeilut osoittavat raadollisesti, kuinka ambivalentti massa voi toimia pahuuden palveluksessa niin erilaisissa yhteiskunnissa kuin vaikkapa Saksa, Venäjä, Kambodža ja Iran.

Paljon puhutaan demokratiasta ja hyvästä hallinnosta, mutta harva kykenee näkemään, mihin niitä todellisuudessa tarvitaan: mikä merkitys valtaa rajoittavilla pelisäännöillä on koko yhteiskunnan terveydelle. Demokratiaan halveksuvasti suhtautuvien länsimaisten elitistien kannattaisi muistaa, että mikään yhteiskuntafilosofinen myytti ei ole ollut yhtä sitkeä - ja yhtä toteutumaton - kuin valistunut itsevaltius. Sen nimissä on päinvastoin tehty kaikki maailmanhistorian pöyristyttävimmät rikossarjat.

Libertaristien ja anarkistien kannattaa puolestaan muistaa, että valta tosiaan kasvaa kiväärien piipuista ja siinä on turha inistä luonnonoikeuksistaan. Ihmisoikeuksia on vain jos joku niitä takaa. Euroopassa on ihmisoikeuksia, koska ensin Iso-Britannia ja myöhemmin Yhdysvallat, jatkeenaan Pohjois-Atlantin liittouma, on niitä meille taannut. Ei se länsimainen demokratia niin kauhean huono asia olekaan ollut.