Kirjat

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Tilhet

Vuoden tullessa loppuunsa lumihiutaleet putoilevat hiljalleen entisestäänkin poikkeuksellisen valkean kaupungin vaipaksi ja puistoissa sirisee tilhiä, englantilaisittain böömiläisiä vahasiipiä. En muistakaan koska viimeksi näin tilhiparvia. Kysymyksessähän on mitä erikoisin kolmilajiseen sukuun kuuluva lintulaji, jolla ei ole Euroopassa lähisukulaisia. Se pesii kesät syvällä taigan havumetsissä syöden hyönteisiä, mutta muuttuu syksyn tullen marjansyöjäksi, vaeltaen sitten etelää kohti sitä mukaa kuin pihlajat ja muut marjapensaat tyhjentyvät. Käyneiden marjojen prosessointiin linnulla on poikkeuksellisen tehokas maksa. Muuten tilhiparvet olisivatkin pysyvästi humalassa.

Vuodenvaihteen aiheuttamassa ajan kulumisen ahdistuksessa ja paossani nykyajan menosta olen hankkinut viime vuosisadan alkupuoliskolla kirjoittaneen suomalaisen dekkarikirjailijan Vilho Helasen koko tuotannon eli ns. Rauta-sarjan, jossa sodanjälkeisen pääkaupunkiseutumme rikosvyyhtiä selvittelee varatuomari Kaarlo Rauta. Opin uuden sanan - 40-luvulla ei puhuttu Helsingissä jengeistä eikä liigoista eikä vielä ilmeisesti lättähatuistakaan, jotka tulivat kuvioihin 50-luvulla, vaan järjestäytyneen rikollisuuden kentässä mellastivat keilit. Mihin tämä keili-sana sittemmin on kadonnut ja mistä se on alun perin johdettu?

Helasella oli värikäs elämä. Paitsi kirjailijana, hän ehti kunnostautua myös lehtimiehenä, tiedemiehenä, vakuutusyhtiömiehenä ja poliittisena aktivistina. Hän otti osaa Viron vapaussotaan 1919 ja oli sittemmin aktiivinen heimoaatteessa ja Akateemisessa Karjala-Seurassa. Hänen kansallismielisyytensä meni niin pitkälle, että hän tuki myös Lapuan liikettä, IKL:ää ja Suur-Suomi-aatetta sekä avusti välirauhan aikana saksalaisten hyväksi toiminutta tanskalaista vakoojaa Kyrreä. Tästä hänet sodan jälkeen tuomittiin maanpetoksellisena vankilaan, josta hän vapautui 1951. Kuollessaan vuotta myöhemmin Frankfurtissa äkilliseen sydänkohtaukseen (tai niin ainakin kerrotaan) hän toimi Helsingin Sanomain reportterina.

Ensimmäisessä lukemassani Helasen romaanissa on mielenkiintoinen kontrasti siihen saksalaismielisyyteen, joka vei hänet vankilaan asti, sillä tarinan roistoksi, järjestäytyneen rikollisuuden organisaatiota johtavaksi ja vakoiluunkin sekaantuneeksi Ristilukiksi paljastuu saksalainen entinen natsi, josta Helanen vielä kertoo, että tämä Tallinnan Gestapon komentajana oli armottomasti vainonnut eestiläisiä patriootteja.

Minulla on nyt viisi kilpailevaa kutsua uudeksivuodeksi, kolme niistä Helsingissä ja kaksi kaukaisemmissa paikoissa Latviassa ja Kehä III:n toisella puolen. Libanonissa vietetyn jouluviikon jäljiltä tuntuu kuitenkin paremmalta ajatukselta orientoitua nukkumiseen, muutamaan hyvään kirjaan ja tipattomaan tammikuuhun, ainakin mikäli sääennuste purevista pakkasista pitää paikkansa. Suomen ilmasto ja taksien hintataso tekevät bilehoppailusta täälläpäin aika epämiellyttävän ja vetäytyminen kaikista bilekutsuista olisi tasapuolisempi ratkaisu kuin valinnan tekeminen.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Joulu Libanonissa

Vietin jouluviikon Libanonissa, josta palasin sunnuntaina hankien peittämään Helsinkiin. Matkustin edellisenä sunnuntaina ja se olikin todella korkea aika. Habibi oli lentokentällä vastassa ja tuntui kuin en olisi aikoihin nukkunut yhtä sikeästi kuin sinä yönä. Jos olen nyt edes jotenkuten sielun voimissa, kaikki on Beirutissa vietetyn maanantain ansiota. Siihen kuului kaikkea, mitä Beirutissa pitääkin. Terapeuttinen ja äärettömän pitkä päivällinen habibin kanssa kaikkine libanonilaisine lisukkeineen alkuruoista ähween ja ärgileen. Sekavaa poukkoilua baarista toiseen Gemmayzéssa ja Hamrassa. Aamuyön ajelua pitkin jo tyhjentyneitä katuja ja Barbarin manussia.

Ensimmäisenä päivänä huomasin Libanonissa kaiken sen, mitä olin kaivannut; kaiken, mikä siellä on hyvää ja inspiroivaa. Seuraavina päivinä tulin toki sitten huomaamaan myös kaiken sen, mikä on stressaavaa ja ärsyttävää - alkaen liikenteestä. Libanon on erikoinen maa myös siinä suhteessa, että siellä on erityisen runsas määrä sellaisia asioita, jotka yhtä aikaa - tai mielentilasta riippuen - joko aiheuttavat kaipuuta tai ärsyttävät. Kuten esimerkiksi loputon merkityksetön sosiaalinen puheenporina, suunnitelmien ja lupausten joustavuus täydelliseen paikkansa pitämättömyyteen saakka ja ihmiselon sietämätön narsistinen tarkoitus.

Kahden päivän jälkeen roolini muuttui taas rentoutuneesta vastaanottajasta, josta joku muu piti huolen, matkaoppaaksi ja huolehtijaksi, jonka piti joka hetki laatia suunnitelmia, huomioida muita ihmisiä erilaisine ja ristiriitaisine tarpeineen ja olla selvillä kaikesta tulevasta, vaikka se oli mahdotonta. Niinpä varsinainen loma jäi pariin päivään ja loput matkasta oli sitä, mitä suurin osa lomamatkoista tuppaa olemaan: turismia, sosiaalisia velvollisuuksia, hymyilemistä, edustamista, matkakumppanista ja hänen tarpeistaan huolehtimista, laskujen maksamista (olenhan mies) ja eri tahojen kaikenlaisen palautteen sisäistämistä.

Mutta viis minun tuntemuksistani. Libanon oli kesäkuun jälkeen muuttunut yllättävän vähän, mutta vaikka sanonnan mukaan "Beirut ei ikinä muutu - sinä muutut", niin Beirut oli joissain suhteissa hyvinkin muuttunut. Ensinnäkin loputtomat määrät poliittisia julisteita oli kadonnut suur-Beirutin kaduilta, seiniltä ja muureista. Suoritus on ollut suorastaan uskomaton, koska jopa Dahiyen halki vievän valtatien varret on siivottu Hizbullahin julisteista. SSNP:n hakaristit ovat kadonneet Hamran kujilta. Geagean ja Aounin kannattajien kilpailevat julisteet eivät enää kyräile toisiaan Sassinella eivätkä riipu rue Gourod'n yllä.

Toinen silminnähtävä muutos Beirutissa on Hamran yöelämän merkittävä vilkastuminen ja diversifikaatio. Aiemmin Hamrassa oli toisaalta kahviloita, toisaalta hämyisiä ja maineeltaan kyseenalaisia yökerhoja, ja vain muutamia todella viihtyisiä pubeja ja sosiaalisia kahvilan ja baarin yhdistelmiä, jotka olisivat samalla olleet myös suosittuja. Nyt niitä on kymmeniä ja monet sijoittuvat Hamrakadun ja AUB:n välisille pienemmille yksisuuntaisille kaduille.

Hamran vilkastuminen lienee seurausta uusien sääntöjen lisääntymisestä Gemmayzéssa, jossa nyt suurin osa suosituimmista paikoista sulkee ovensa jo yhdeltä yöllä - libanonilaisittain kohtuuttoman aikaisin. Tämän jälkeen jäljelle jäävät enää tupaten täydet ja savuiset yökerhot - tai ajaminen Hamraan jatkamaan sellaisia sosiaalisia aktiviteetteja, jotka vaativat, että osapuolet myös kuulevat, mitä toinen sanoo. Hamran eduksi lienee koitunut myös Gemmayzén halki vievän yksisuuntaisen kadun ja vähien parkkipaikkojen kohtuuton kuormittuminen, joka tekee alueesta illasta pitkälle aamuyöhön erittäin rasittavan lähestyä ja navigoida.

Jouluviikko on Beirutin kiireisimpiä, koska tuhannet tai jopa miljoonat ulkolibanonilaiset tulevat silloin kotiin perheidensä luo. Jouluaatto ja joulupäivä vietetään yleensä perhepiirissä sekä poukkoillen automatkan päässä olevien ystävien ja tuttavien perheissä vieraissa. Muut päivät näitä ennen ja näiden jälkeen taas ovat sellaisia, että nuorempi väki pakkautuu Beirutiin ja muihin bilekaupunkeihin kuten Jouniéen ja Batrouniin. Tunnelma muodostuu varsin tiiviiksi.

Vietin jouluaaton sekä joulupäivän Beshmezzinin kylässä Kourassa, Pohjois-Libanonissa, ja joulumenot vastasivat pääpiirteissään kahta aiemmin siellä viettämääni joulua - 2006 ja 2007. Suunnattomia määriä ruokaa huuhdottiin alas erinomaisilla libanonilaisilla viineillä ja siinä sivussa annettiin ja vastaanotettiin lahjoja. Ihmisiä tuli ja meni, esitellen uusia tai vanhoja tyttö- ja poikaystäviä, sulhasia ja puolisoita, jotka sitten näiden lähdettyä tai käännettyä selkänsä joutuivat tarkan arvioinnin kohteiksi.

Joulupäivän myöhäisillaksi takaisin Beirutiin ja lisää baareja sekä kotibileitä. Lauantaina kävin Shufvuorilla, druusialueella, Dayr al-Qamarissa ja Beiteddinissä. Siellä oli varsin hiljaista. Kaikki olivat kai joko kotonaan tai Beirutissa bilettämässä.

Jouluaaton päivällä ehdin käydä myös Bybloksessa ja suoritin joulukirkkoni siellä, Kouran isännät huomioiden ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, joka oli tietysti kokonaan arabiankielinen. Koska kirkonmenoissa käytetään kuitenkin muodollista kirjakieltä ja paljon käsitteistöstä on tuttua, ymmärsin siitä melkein kaiken, jopa Raamatun kohdat, joita luettiin. Ajankohtaisemmassa saarnaosuudessa pappi varoitteli vapaamuurareista ja saatananpalvojista. Muita vääräuskoisia kohtaan oltiin sensitiivisempiä.

Ilmat olivat kautta linjan kivoja. Vain vähän ennen matkaani Libanonissa oli koettu pahimpia myrskyjä ja talvisateita pitkään aikaan. Rahtilaivakin oli uponnut Tripolin edustalle vieden mukanaan toistakymmentä merimiestä sekä tuhansia lehmiä ja vuohia. Saapumistani seuraava maanantai oli kuitenkin poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoinen ja seuraava viikkokin sateeton ja lämpötiloiltaan mukiinmenevä.

Mitä vielä sanoisin? Tulin huomaamaan, että eri kielet sopivat eri tarkoituksiin. Tunteista puhuminen on paljon helpompaa muilla kielillä kuin suomeksi, jolla kielellä sellaiset asiat muuttuvat raskaiksi ja ahdistaviksi. Suomi tuntuu sopivan paremmin asiakuvauksiin, analyysiin ja kronologiaan. Englanti on lyömätön kieli smalltalkiin ja kaikkihan sitä ymmärtävät äidinkielestään riippumatta.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Kohottava ilta

Mikä kaunis illallinen Lauttasaaressa: meksikolaista ruokaa, eettisesti valitut viinit, jälleen uhanalaisista demokratioista Georgiasta ja Libanonista. Ilolla panin merkille, että Stockmannin Alkon valikoimasta löytyy nykyisin myös Ksaran erinomainen Cuvet du Troisième Millénaire.

Illallisen jälkeen katselimme Mika Waltarin kansallishenkisen elokuvan Helmikuun manifesti, joka kertoo kansamme vapaustaistelun vaiheista. Tänä päivänä Suomessa ei saatettaisi tehdä tällaista lämminhenkistä elokuvaa lainkaan. Kuinka onkaan kohottavaa nähdä yläviistoon suunnattuja katseita, kun tuomari Kotkan ja poikansa oikeustieteen ylioppilas Kotkan perheen vaiheiden kautta läpikäydään kansallisia kohtalonhetkiämme. Nähdäänpä elokuvassa myös Eugen Schauman ampumaradalla harjoittelemassa ja useampia viittauksia ryssäläisiin ja polsulaisiin salahankkeisiin perustuslaillisia oloja vastaan. Ei kaihdettu esittämästä kirkasotsaisen nuorisomme panosta kansamme vapauden tiellä tahi paljastamasta tsaarinmielisten ja myöhemmin punakapinaan harhautettujen tiettyjen työväen kansankerrosten vahingollisia erheitä.

Voidaan vain toivoa, ettei enää joutuisi tämä kansa samaan tilanteeseen itäisen imperialistisen ikeen uhan alle, saatikka siihen surulliseen vaiheeseen, jossa joidenkin omien tahojen bolševistinen tai muu totalitäärinen joukkoharha saisi aikaan, että jotkin maanpetoksellisuuden versot menevät liian pitkälle ja olisi niiden juuriminen silloin ainoastaan väkivoimin tehtävissä. Aina on nimittäin kaikkien kansojen parissa niitä, jotka omien etujensa, kateutensa ja katkeruutensa vuoksi tahi joidenkin vieraan vallan ruhtinasten kumartamiseksi ovat valmiita vehkeilyin vahingoittamaan kansanvaltaista vapauttamme.

Venäjän hyökkäys Georgiaan kesällä 2008 ja edelleen jatkuva miehitys Georgian alueilla sekä jatkuvat toimet Georgian, Ukrainan ja Baltian maiden horjuttamiseksi muistuttavat myös suomalaisia, puolalaisia ja monia muita, kuinka hauraalla pohjalla kalliisti lunastettu vapautemme oikeastaan on. Abhasian ja Etelä-Ossetian "itsenäisyys" ei ole pelkästään "Naurun asia", kun muistetaan, ettei kyse suinkaan ole Venäjän, Nicaraguan ja Venezuelan vilpittömästä tuesta abhaaseille ja osseeteille, vaan venäläisistä eteentyönnetyistä sotilastukikohdista, jotka on tarkoitettu yksinomaan tuhoamaan vapauden ja kansanvallan ruusuvallankumouksesta lähtien nopeasti edennyttä kehitystä Georgiassa. On huolestuttavaa, missä määrin kauan tosiasioiden saatavuuden jälkeenkin monet johtavat tiedotusvälineet levittävät länsimaissa harhaanjohtavaa georgialaisvastaista ja balttivastaista propagandaa.

Itsenäisyyspäivänä oli hyvä silti nähdä monien nuorten kansalaistemme pitävän pääkaupunkiseudulla valkolakkeja, joilla miellyttävän perinteisillä symboleilla liittävät he elämänsä ja arvonsa osaksi akateemiseen elämään ja eurooppalaiseen sivistykseen pohjaavaa kansallista vapauttamme. Ikävä kyllä elämme maailmassa, jossa on myös osattava ampua. Niinpä näyttää maanosamme nykykehityksen vaiheessa välttämättömältä, että Suomi visusti huolehtisi uskottavasta maanpuolustuksestaan sekä asevelvollisuuden että aluepuolustuksen keinoin, mutta ryhtyisi myös viipymättä toimeen länsi-integraationsa tiivistämiseksi.

Lukiessani lehdistä uutisia venäläisten, pohjoiskorealaisten ja iranilaisten aselastien viimeaikaisista paljastumisista matkalla ruokkimaan salahankkein tuettuja liekkejä Lähi-idän, Etelä-Aasian ja Kaakkois-Aasian demokratioiden ja länsimielisten hallitusten epävakauttamiseksi, tulin myöskin lukemaan Suomessa paljastuneista viimeaikaisista järjestäytyneen rikollisuuden toimista. Oli sattunut hotellikuolemiakin.

Siitä tuli mieleeni hiljattainen saapumiseni lentokoneella Suomeen, jolloin koneessa kuulutettiin, että tulli tulisi tarkastamaan matkustajien passit jo koneen ovelle. Tällöin muut matkustajat lähtivät tavaroineen kohti ovea kun taas muutamat afrikkalaiset nuoretmiehet lähtivät joukolla lentokoneen vessaan. Ja olikin, että koneen ulosmenotunnelissa oli poliisi vastassa nuuskivan koiran kanssa.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Jäätävää

Kööpenhaminassa on puhuttu paljon ilmastonmuutoksesta, muttei tietenkään tehty mitään, millä olisi vaikutusta asiaan, ellei lasketa sitä kuinka paljon lentokonepetrolia on palanut korkean tason vieraiden lennättelyyn pitkin maailmaa.

Tanskalainen ympäristötutkija Björn Lomborg onkin sanonut, että Kööpenhaminan ilmastokokouksen päätyminen epäonnistumiseen voi olla paradoksaalisesti hyvä asia, koska se ehkä pakottaa viimein omaksumaan toisen lähestymistavan lähtökohtaisesti nurinkurisen nykylähestymistavan tilalle. Nykykatsannossa ilmasto on sotkettu kaikkeen mahdolliseen ja paljon puhetta syntyy niin kutsutuista kansainvälisistä sopimuksista, joita minkään valtion ei sitten tarvitse noudattaa. Paitsi ehkä Suomen, koska Suomi aina kiltisti noudattaa mitä tahansa. Samaan aikaan kehitysmaille syydetään miljardeja, jotta niiden ei tarvitsisi kantaa ympäristöstään huolta.

Helsingissä ilmaston lämpenemistä ei ainakaan ole huomannut. Olen joutunut nukkumaan öitäni talvitakki päällä ja seuraavaksi varmaan sormet putoilevat kuoliossa käsistä. Lumimyrskyt ovat riehuneet pitkin Eurooppaa Pariisista Ankaraan, lentokentät ovat olleet suljettuina ja karjalaiva upposi myrskyssä Libanonin rannikolle. Saa nähdä tuleeko joulun pakomatkasuunnitelmistani tätä menoa mitään.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Bangkok

Laosin edellä ja jälkeen kävimme Bangkokissa. Minulle se oli kolmas varsinainen matka Thaimaahan, joten kadut ja temppelit vaikuttivat jatkuvasti tutuilta, vaikkei muisti enää kaikkialla toiminutkaan tarkasti. Meillä oli miellyttävä butiikkihotelli, tällä kertaa uuden kaupungin puolella Silomissa, mikä oli hyvä asia, koska tuli nähdyksi vähän muutakin Bangkokia kuin turistialueita.

Bangkok on moderni aasialainen suurkaupunki, jossa on ja saa kaikkea, ja yleensä naurettavan edullisesti. Toki katseltiin temppelejä ja palatseja, mutta myös kauppoja, koska Luang Prabangissa toden teolla aloitetut joululahjaostokset jatkuivat, ravintoloita ja kaikenlaista muuta. Bangkokissa on metropoliksi niin paljon luontoa, ettei siellä malta olla kuvaamatta suuremmissa puistoissa, esimerkiksi Lumpini-puistossa, viihtyviä kymmeniä lintulajeja ja isoja varaaneja. Kävimme The Orientalin terassilla joen äärellä ja tietysti kirjakaupassa.

Viimeisen illan illallispaikaksi valikoitui libanonilainen ravintola Silomissa. Nimen olen jo unohtanut, mutta eihän niitä siellä kovin monia voi olla. Niinpä tuli todistettua, että Bangkokissakin osataan tehdä mutabbalia, humusta, viininlehtikääryleitä ja kaikkea muuta asiaankuuluvaa. Viini ei kuitenkaan ollut libanonilaista, mistä pieni miinuspiste. Taisi olla jotain eteläamerikkalaista. Vesipiippuakin tuli poltettua.

Kävin keskiviikkona luentomatkalla Turussa. Järkytyksekseni huomasin, että viime vierailustani vanhaan kotikaupunkiin oli jo kulunut kolme vuotta. Nostalgiataso oli korkealla, vaikka vierailu kestikin vain yhden illan, yön ja päivän. Kuten aina nykyisin kampuksilla käydessä, tuntui että opiskelijat nuortuvat vuosi vuodelta. Otetaanko yliopistoihin ihmisiä yhä nuorempina vai mistä kummasta tämä johtuu?

Helsingissä olen käynyt Esplanadin joulumarkkinoilla, perulais-afro-karibialaisessa konsertissa sekä katsomassa uuden elokuvaversion Täällä Pohjantähden alla. Se oli näemmä taas kerran punasävytteisesti tehty. Punakapinoitsijat oli esitetty hyvinä sankareina kun taas laillista järjestystä palauttavat valkoiset ja varsinkin jääkärit ilkeinä lahtareina, jotka silkkaa sadismiaan ja mielivaltaisuuttaan teloittivat kaikki viattomimmat polsut ja jättivät puolestaan punakaartilaiskomentajat henkiin. Sota on aina epäoikeudenmukaista, mutta tarvitseeko sitä aina vääristellä ja osoitella? No, toisaalta elokuvaan oli yritetty saada mukaan hieman sen osoittamista, että molemmilla puolilla oli sekä väkivaltaisempia riehujia että niitä, jotka yrittivät pitää kiinni moraalista.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Itsenäisyyspäivän kirja-arvostelu

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, jotka lukevat tätä blogia sen sijaan että olisivat Hietaniemen hautausmaalla kynttilöitä jättämässä, ottamassa Marskin ryyppyjä tai katsomassa televisiosta linnan juhlia. Valtakuntamme on kestänyt itsenäisenä jo 92 vuotta.

Vaikka onkin itsenäisyyspäivä, käytän tämän tilaisuuden arvostellakseni ruotsalaisen kirjailijan Jan Guilloun romaanin Madame Terror. Se näyttää olevan markkinoilla myös suomeksi. Guilloun tuotanto sai tänä syksynä uuden buustin, kun kirjailija tunnusti maanpetoksensa: hän oli toiminut KGB:n vaikuttaja-agenttina. Myöhemmin hän selitteli toiminnan olleen lyhytaikaista ja motiivina olleen raha, mutta kirjailijan teokset eivät kyllä peittele hänen ideologisia vaikuttimiaan, usein radikaaliin vasemmistoon vivahtavaa perusnarratiivia maailmanpolitiikasta sekä polttavaa amerikkalaisvastaisuutta.

Mikä tekee Guilloun tapauksen mielenkiintoiseksi analysoida on hänen samanaikainen "oikeistolainen" taipumuksensa viehättyä suunnattomasti ritariromantiikasta, kunniamerkeistä, sotilasarvoista ja erilaisista aseista. Ellei hän olisi selvästi seurustellut niin paljon äärivasemmiston kanssa, hänestä olisi varmaan tullut erinomainen edusmies amerikkalaisvastaiselle oikeistokonservatismille. Nämä elementit hänen ajattelussaan auttavat selittämään sitä, miksi hän osoittaa niin suurta ihailua Putinia ja uuden Venäjän tiedustelupalveluja kohtaan, vaikkei toisaalta näytä elävän harhaluuloissa sen suhteen, millainen regiimi Putinin Venäjällä vallitsee.

Madame Terrorin pohjana on varsin mielikuvituksellinen ajatusleikki siitä, mitä tapahtuisi, jos palestiinalaishallinnolla olisi oma salainen ase, ylivertainen supersukellusvene, joka kykenisi upottamaan koko Israelin laivaston ja laittamaan vielä Yhdysvallatkin polvilleen. Tällainen supersukellusvene löytyy tietysti Venäjältä, joka muutenkin Guilloun kirjassa näyttäytyy länsimaihin nähden sekä teknisesti että moraalisesti ylivoimaisena mahtina.

Kirjassa on paljon oivaltavaa pohdintaa maailmanpolitiikan ja median pinnallisesta retoriikasta ja mielikuvien harhaanjohtavuudesta, mutta toisaalta sen epärealistisin kohta on juuri Venäjän rooli. Guillou tuntuu vakavissaan uskovan, että Venäjä voisi epäitsekkäästi auttaa palestiinalaisten asiaa ja vieläpä niin, että sen rooli on kiusallisen hyvin tiedossa Washingtonissa ja Lontoossa. Niin ikään Guillou tuntuu vakavissaan ajattelevan, että puoli maailmaa säntäisi sympatisoimaan ja auttamaan palestiinalaisia ja että vain amerikkalaiset ja heitä myötäilevät britit ovat pahoja. Jopa kirjan ainoa israelilainen henkilö esitetään sympaattisemmassa valossa kuin omilla nimillään kirjassa seikkailevat amerikkalaiset poliitikot ja mielipidevaikuttajat.

Guilloun sankareita ovat venäläiset sekä Lähi-idän äärivasemmistoa edustavat sekulaarit radikaalit PFLP:stä PKK:hon sekä tietysti PLO:n agentit. Hänen roistojaan ovat amerikkalaiset yleensä, uuskonservatiivit aivan erityisesti sekä kaikki heitä myötäilevät eurooppalaiset hallitukset, erityisesti Blair ja "merkityksettömät" Itä-Euroopan valtiot. Guilloun sankarit ovat täydellisen oikeamielisiä ja erehtymättömiä. Hänen roistonsa, varsinkin Rumsfeld, Cheney ja Bush, ovat täydellisen epärehellisiä, typeriä ja epäpäteviä. Maailma on mustavalkoinen paikka Guilloulle.

Lähi-idän historia ja politiikka on ammennettu vasemmistolaisista narratiiveista. Israelin ja Palestiinan historiaa on ilmeisesti opiskeltu ainakin jonkin verran, ja muita paikkoja Lähi-idässä ei juuri tässä maailmankuvassa olekaan. Islamismi näyttää olevan Guilloulle silkkaa amerikkalaisten ja israelilaisten luomusta, mistä muistutellaan siellä täällä, vaikkei kirjassa ole muutoin millään tavoin kyse Afganistanin vastarinnasta tai Hamasin syntyhistoriasta. Turkkia nälvitään paikka paikoin, koska Guillou on jo aiemmissa kirjoissaan paaluttautunut PKK:n ystäväksi, mutta koska kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin AKP on ollut vallassa jo pitkään, Guilloun turkkilaisvastaisuudessa on auttamattomasti vanhentunut äärivasemmistolainen logiikka.

Kirja alkaa kiinnostavasti ja loppupuolella huipentuu jälleen keskinkertaisen kiinnostavuuden tasolle, mutta siinä välillä on sivukaupalla pitkästyttävää epäproosaa, jossa päähenkilöt pohdiskelevat kunniamerkkejä ja sukellusveneen gender-balanssia. Hämmästyttävällä tavalla kirja sivuuttaa operatiiviset huipennuksensa. Vaikka Guillou onkin kritiikittömästi rakastunut Hamiltoniinsa ja muihin päähenkilöihinsä ja hehkuttaa näiden saavutukset tyhmän Amerikan nöyryyttämisessä raamatullisiin mittoihin, lukijalle jää kirjan lopussa epäselväksi, kuinka mainitunlaiset seikkailut olisivat oikeasti auttaneet palestiinalaisten asiaa. Palestiinaa ei saatu kirjassa vapautettua ja superasekin palautettiin Venäjälle.

Ainakaan nyt en jaksa lukea jatko-osia, jos sellaisia on. Siirryn jonkun toisen kirjailijan pariin.

Phou Khao Khuai

Laosin matkan aikana kävimme kahtena eri päivänä Phou Khao Khuain kansallispuistossa, eri päivinä eri osissa. Ensin matkustimme Vientianesta maanteitse aina Ban Haar Khain kylään ja sieltä Namang-jokea pitkin veneellä kansallispuiston alueelle. Jatkoimme sieltä kävellen viidakon läpi vesiputouksille.

Trooppisen Aasian metsissä liikuttaessa tyypillinen ilmiö ovat lintuarmeijat, joissa aaltoina liikkuu paljon erilajisia lintuja. Liikkumalla suurina sekaparvina ne hyödyntävät paremmin eri ravintolähteet sekä saavat suojaa pedoilta. Lintuaaltojen välillä on usein hyvin hiljaista ja tyhjää. Muutenkin lintujen ja eläinten tarkkailu viidakossa on kärsivällisen ihmisen puuhaa. Ääniä kuuluu mutta mitään ei yleensä näy. Kun lopulta jotain näkee, havainnointiin on aikaa korkeintaan sekunteja kun se on taas jo kadonnut lehvästön joukkoon.

Näkyvimpiin lintuihin kuuluvat drongot, jotka ovat keskikokoisia ja elegantteja kiiltävän mustia lintuja. Syövät yleensä suuria hyönteisiä, isommat lajit myös liskoja ja muita pikkueläimiä. Useimmilla lajeilla on pitkä haarautunut pyrstö, kuten avomaiden yleisimmällä lajilla mustadrongolla. Viidakoissa näkee yleensä tuhkadrongoa sekä kahta isompaa lajia, peräsindrongoa ja viiridrongoa. Niin myös Phou Khao Khuaissa.

Tyypillisiä ovat myös monenlajiset timalit ja bulbulit. Suurin osa bulbuleista kuuluu vain pariin sukuun, mutta sen sijaan timalien monimuotoisuus on hyvin runsas eivätkä suvut ole kovin läheisiä toisilleen. Phou Khao Khuain viidakoissa näkyi erityisen runsaasti tiheikkötimaleja ja lymytimaleja, mutta myös keltaminloja ja joitain muita lajeja.

Joella oli paljon vesipuhveleita lepäilemässä joen penkereillä ja usein vedessä. Onnistuin näkemään muutamia mielenkiintoisia lintulajeja, kuten yhden raitavarpuspöllön keskellä päivää sekä arovarpushaukan, joka ei ole aro- vaan metsälintu suurimmassa osassa troopillista Aasiaa, ja isohaukkakäen. Myös smyrnankalastajia oli joella.

Toisena päivänä olimme liikkeellä autolla ja kävimme ensin katsastamassa useita paikkoja Vientianen pohjoispuolisilla kosteikoilla, jotka on lähinnä muutettu riisipelloiksi. Siellä näkyi muun muassa paljon riisikirvisiä, jonkin verran riisikiuruja ja aasiankiuruja, keltavästäräkkejä, mustapäätaskuja, mustadrongoja, kanelipikkuhaikara ja kultakurppo. Erikoista oli myös tavallisen töyhtöhyypän suorittama ylilento. Laji on täällä ilmeisesti talvivieras.

Kansallispuiston läntisissä osissa näkyi ikävä kyllä laajoja hakattuja aukeita ja sinne oli rakennettu tekojärvi toisensa perään, koska Laos haluaa tuottaa vesivoimalla sähköä vientiin, vaikka suurin osa omaa maata on sähköistämättä. Eksyimme vahingossa keskellä kansallispuiston alueita vuoristoheimon kylään, jossa oli kioskin myyjänä aivan valkoihoisen näköinen pikkutyttö. Ehkäpä jossain siellä savimajassa lojuu eurooppalainen lähetyssaarnaaja, joka on opettanut alkuasukkaat pelaamaan jalkapalloa (kuten todistimme) ja siittänyt kylällisen noitina pidettyjä valkoisia lapsia. Kylän kioskista sai Lao-olutta ja Pepsiä.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Luang Prabang

Olen palannut Suomeen ja matkalaukkuni jäivät panttivangeiksi Finnairin ja lentokenttäväen työtaistelussa. Sinne jäivät kaikki Luang Prabangista, Vientianesta ja Bangkokista ostetut joululahjat, jotka oli tarkoitettu jaettaviksi perheenjäsenille ja ystäville Suomessa ja Libanonissa.

Mutta kerrotaanpa ensin Pohjois-Laosin pääkaupungista ja entisestä valtakunnan pääkaupungista Luang Prabangista, joka sijaitsee Mekongin varrella ja metsäisten kukkuloiden siimeksessä. Laosin avautuessa viimeisen vuosikymmenen aikana Luang Prabangista on alkanut muodostua uusi Kaakkois-Aasiassa matkustavien reppumatkailijoiden mekka, vähän kuin Chiangmai on Pohjois-Thaimaassa. Luang Prabangissa vallitsee kotoinen ja leppoisa tunnelma, se on täynnä viihtyisiä majataloja ja ravintoloita. Jos osaa tinkiä niin Luang Prabangista saa halvemmalla silkkejä, kankaita ja muita matkamuistoja kuin Vientianesta. Tosin on syytä katsoa mitä ostaa, koska yömarkkinoilla tarjolla on myös uhanalaisista eläimistä ja sademetsäpuista tehtyä krääsää, kiinalaisen lääketieteen nimissä vodkapulloihin tungettuja käärmeitä ja gekkoja ja muuta kuvottavaa.

Todistimme sentään yöllä majatalossamme, että iso sininen ja punatäpläinen gekkolaji tokkee ei ole ainakaan vielä kuollut sukupuuttoon Luang Prabangista. Viimeksi olen nähnyt lajin öisellä temppelikukkulalla Phnom Penhissä muistaakseni joulukuussa 2000.

Laosin lintutiheys on paljon pienempi kuin Thaimaassa, koska laot ovat vuosikymmenten ajan syöneet lintunsa. Parhaita lintupaikkoja ovatkin temppelialueet, joissa lintujen tappaminen lienee rajoitettua. Sen sijaan temppeleiden riesana on toinen perinne, buddhalaisten tapa parantaa karmaansa vapauttamalla lintuja temppelikäyntiensä yhteydessä. Tätä varten lintuja tietysti pyydystetään massoittain luonnosta ja paitsi että linnut näin vangittuina traumatisoituvat ja pyydystettyjen emojen jälkeläiset kuolevat pesiinsä, myös monet häkkeihin ahdetuista linnuista kuolevat tai sairastuvat. Kyse on eläinrääkkäyksestä uskonnon nimissä. Suosituin vapautettava lintu on suomumanikki, koska nämä pienet loistopeipot viihtyvät tiiviissä parvissa ja joutuvat siten helposti koko parvi pyydystetyksi kerralla verkkoihin ja katiskoihin.

Luang Prabangin ympärillä on monenlaisia nähtävyyksiä, joihin tuktukit ja pickup-taksit rahtaavat repputuristeja. On pari kansallispuistoa, joissa on tarjolla norsusafaria, sekä rikkoutuneiden buddhien hautausmaana toimiva luola. Itse kaupungissa sijaitsevat vuoren päällä oleva kultainen stupa ja kuninkaan linna.