Mennäänpä kuitenkin ajassa hieman taaksepäin, 1800-luvulle, jolloin kansalliskieliin ja kansallisvaltioihin pohjaava nationalismi sai Euroopassa ylivallan ja vanhat uskontoihin perustuneet monikansalliset imperiumit hajosivat. Itävalta-Unkarin, Osmanivaltakunnan ja keisarillisen Venäjän raunioilta syntyi monta uutta itsenäistä kansallisvaltiota, kotoinen Suomemme näiden joukossa.
Saksan, Itävalta-Unkarin ja Osmanivaltakunnan tappio ensimmäisessä maailmansodassa sinetöi valtiollisen pluraliteetin itäisen Euroopan kartalle - juuri sen, mitä Putin tarkoitti, kun hän kutsui Neuvostoliiton hajoamista "vuosisadan geopoliittiseksi katastrofiksi". Oli nimittäin niin, että Habsburgien imperiumin tuhon ja Atatürkin vallankumouksen jälkeen Itävalta ja Turkki lakkasivat käyttäytymästä Euroopassa imperialistisesti, kun taas Venäjä ei tällaisista asenteista luopunut vaan siellä tapahtunut bolševistinen vallankumous päinvastoin antoi imperialismille uuden uskonnon, punaisen riivauksen.
Venäjä oli alkanut käyttäytyä riivatusti jo 1800-luvulla. Nationalismin leviäminen aiheutti tsaarin imperiumille skitsofrenian, koska Venäjä lietsoi suuna päänä panslavismia Balkanille ja Itä-Eurooppaan hajottaakseen sen avulla imperiaalisten kilpailijoidensa Itävalta-Unkarin ja Osmanivaltakunnan alueita. Samaan aikaan se kuitenkin organisoi Venäjän imperiumin sisällä isovenäläistä kansalliskiihkoa, venäläistämispolitiikkaa, itsevaltiutta ja ortodoksisen uskonnon valjastamista valtiollisen imperialismin sotaratsuksi. Sortokaudet ja sodat syöstiin alusmaiden ja yhä uusien valloitettujen alueiden piinaksi kuin Ilmestyskirjan irti päästetyt ratsastajat.
Itävalta-Unkarin imperiumi oli suvaitsevainen erilaisia kieliä ja kansoja kohtaan, kunhan ne olivat kristittyjä ja mieluiten katolisia. Osmanivaltakunta oli omana aikanaan ainutlaatuisen suvaitsevainen imperiumi sekä kansalliskysymyksissä että uskonasioissa, kunhan vain alamaiset ymmärsivät kunnioittaa sulttaanin yliherruutta.
Venäjä oli eri maata. Valtakunta oli perinyt geopoliittisen ajattelunsa Tšingis-kaanilta ja suhtautui samalla lailla myös siihen, kuinka tsaaria vastaan asettuvia piti kohdeltaman. Nikolai I:n aikana venäläiseen imperialismiin lisättiin paitsi isovenäläistä kansalliskiihkoa ja rasismia, myös uusi institutionaalinen elementti: poliisivaltio. Modernisoidun salaisen poliisin, Ohranan, rakentamiseen hankittiin asiantuntijoita ja sotilaskuria Preussista sekä provokaatioiden ja propagandan oppia Napoleonin salaisesta poliisista, mutta venäläisen sekurokratian perusluonnetta hallitsi sittenkin bysanttilainen konspiratiivisuus.
Salaisen poliisin konspiraattorit ja hurmahenkiset opritšnikit ryhtyivät rummuttamaan Venäjällä jatkuvaa sotaa sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan. Venäjän imperiumin tukipilareita - tsaarin yksinvaltiutta, ortodoksista uskontoa ja isovenäläistä slaavilaisuutta - uhkasivat yhtäältä ulkovallat, kuten Saksa, Englanti ja Turkki, ja toisaalta niitä syövyttivät sisäiset sairaudet, kuten kaiken maailman uudistusmieliset, liberaalit, yksinvallan vastustajat ja etniset vähemmistöt. Syyllisiä piti löytyä ja löytyikin: juutalaiset, vapaamuurarit, panturkkilaiset ja anglofiilit.
Verikoirat uskoivat imperiumin ryhdistyvän, kunhan alusmaihin toimeenpantaisiin kuri ja järjestys venäläistämisen ja sortokausien muodossa, ja kunhan kansanvihollisia vainottaisiin leppymättömästi. Nykyisin on hyvin tunnettua, että maailmankuulu juutalaisvastainen pamfletti Siionin viisaiden pöytäkirjat tuotettiin Ranskassa Venäjän salaisen poliisin toimeksiannosta. Amerikkalainen sarjakuvataiteilija Will Eisner on koonnut tarinan sarjakuvan muotoon teoksessaan The Plot, joka nykyisin löytynee Suomenkin kirjakaupoista.
Venäjälle ei riittänyt kansallisen yhtenäisyyden levittämiseksi vertikaalinen kurinpito, vaan imperiumi ryhtyi myös kansallisen ja rodullisen venäläistämisen horisontaaliseen levittämiseen ennennäkemättömän laajalle maa-alalle. Koska Venäjän valloittamat alueet eivät olleet missään tyhjiä, tämä politiikka edellytti uusia innovaatioita: kansanmurhia ja etnisiä puhdistuksia. Venäjän valtaamilla alueilla koettiinkin jotain, mitä Euroopassa ei ollut nähty sitten Espanjan reconquistan: valtavia maita ja alueita tyhjennettiin väkivalloin alkuperäisistä väestöistään, näiden historia ja kulttuuri pyyhkäistiin pois kartalta, kirjastot poltettiin, intelligentsia tapettiin ja tilalle asutettiin venäläisiä jostain imperiumin muilta laidoilta.
Länsi-Euroopassa Venäjän kansanmurhapolitiikka aiheutti vain vähän vastalauseita, sillä läntinenkin Eurooppa houri pian juutalaisvastaisten salaliittoteorioiden kuumeessa ja katsoi lisäksi, että Venäjän valloituspolitiikka kohdistui ennen kaikkea islaminuskoisia alueita vastaan: Krimillä, Kaukasiassa, Volgan alueella ja Keski-Aasiassa surmattiin ja karkotettiin Osmanivaltakunnan alueille miljoonia ja taas miljoonia muslimeja. Meidän tietoisuudestamme kaikki tämä on pyritty järjestelmällisesti pyyhkimään. Lukija voi itse muistella, kuinka paljon kuuli koulun historian tunneilla krimintataarien tai tšerkessien kansanmurhista 1800-luvun puolivälissä ja loppupuoliskolla.
Kyseessä olivat vuosisadan suurimmat kansanmurhat, jotka lisäksi sysäsivät tapahtumat kauhun tielle muuallakin. Venäjän imperiumin toimeenpanema kansallisen vihan ja vainoharhaisuuden politiikka levisi nimittäin pian sen kilpailijoiden alueille sekä etelään että länteen, johtaen armenialaisten vainoamiseen Osmanivaltakunnan itäosissa ja juutalaisvainoihin Keski-Euroopassa. Eurooppalainen vihan kuume yltyi joukkopsykoosiksi 30-luvulle tultaessa ja vaikka tämänjälkeiset tapahtumat ovatkin eurooppalaisten muistissa pitkää esinäytöstä paremmin, on osa maanosamme älyllis-historiallista epärehellisyyttä uskotella itsellemme, että kyse oli vain Hitleristä ja natseista.
Saksa sai toimia syntipukkina, jota pilkkaamalla ja piiskaamalla Eurooppa tunsi vapautuvansa alitajuntansa hirviöiden aiheuttamasta syyllisyydentunnosta. Venäjä sai täyden synninpäästön. Kukaan ei puhu krimintataareista ja tšerkesseistä. Kukaan ei kysele, mihin miljoonat turkinsukuiset ja suomalais-ugrilaiset ihmiset katosivat maailmankartalta.
Niin, Suomi: meillä oli monessa suhteessa onnea, ensin autonomian ansiosta ja sittemmin sen kuinka kuin ihmeen kautta onnistuimme välttämään muiden Baltian maiden kohtalot sekä maailmansodassa että sen jälkeen. Pieni ja tuntematon osa Suomen erityistä tarinaa on myös se, että meillä on 1800-luvulta alkaen elänyt yksi Pohjois- ja Länsi-Euroopan vanhimmista islaminuskoisista vähemmistöistä, mišääriläiset tataarit, jotka aikoinaan tulivat Kasimovin kaanikunnan ja Nižni-Novgorodin alueilta.
Nykyisin Euroopassa eletään aikaa, jolloin kuume on taas nousussa. Vielä ei olla joukkopsykoosissa, jossa Eurooppa syöksee itsensä tuhon jumalhämärään. Nousee ehkä uudelleen vanhan valtakunnan tuhkista nahkansa luoneena, heittää syntinsä jonkun syntipukin niskaan, piilottaa luurangot kaappeihin, murhattujen aaveet alitajunnan kellareihin ja vinttikomeroihin. Vielä ei olla siellä, mutta itselleen rehellisen intellektuellin on pakko nähdä merkit - oireet kuumeen noususta.
Populaarikulttuuri kuvastaa usein kollektiivisen alitajunnan ilmiöitä. Länsimaisessa populaarikulttuurissa onkin siirrytty sankaritarinoista ja katastrofielokuvista selvästi mystisen ja vainoharhaisen konspiratiivisen maailmankuvan valtaan. Teinit kätkevät seksuaalisia fantasioitaan vampyyritarinoihin ja ihmissusiin - Euroopan ikiaikaiset myytit on kaivettu jostain Grimmin veljesten usvasta. Koulutetut aikuiset ahmivat Dan Brownin kirjoja. Heti virallisten totuuksien ja sovinnaisen kulttuurin takana vellovat islamofobinen hysteria ja amerikkalaisvastainen paranoia, molemmat takaumia tsaarin Venäjän aikaisista tuntemuksista. Liberaalisuus ja uudistukset nähdään taas heikentävinä uhkina ja ulkopuolinen maailma, varsinkin islamilainen maailma, nähdään petoina porteillamme.
Kuten 1800-luvulla, myös meidän aikanamme Venäjä ja Serbia ovat olleet aikaansa edellä. Ne toimeenpanivat etnisiä puhdistuksia ja kansanmurhia 90-luvun alusta lähtien ja loivat kansalliskiihkoista ja kovasti fasismia muistuttavaa ideologiaa, jonka peruspilareita olivat yksinvaltius, ortodoksinen usko ja kansallismielisyys.
Osan niiden nationalistisesta vihasta saivat kokea kristityt naapurikansat, kuten katoliset kroaatit ja ortodoksiset georgialaiset, mutta pääosa vihanlietsonnasta on suunnattu islaminuskoisia kansoja vastaan: tšetšeenejä, bosniakkeja ja albaaneja. Ehkä juuri jälkimmäisestä syystä Länsi-Euroopassa on löytynyt häpeällisessä määrin ymmärrystä, silmien sulkemista ja sormien läpi katsomista Venäjän ja Serbian toimille, mistä Aktürk ja Khan kirjoittivatkin edellisen blogitekstin lopussa mainitsemassani artikkelissa.
Massiivinen maahanmuutto Afrikasta, Lähi-idästä ja Aasiasta läntiseen Eurooppaan, joka alkoi 60-70-luvuilla läntisemmässä Euroopassa ja vasta 90-luvulla Suomessa, on rajusti ja nopeasti muuttanut kaupunkikuvaa etenkin mantereemme suurkaupungeissa. Samalla se on lietsonut eurooppalaisten piilevää kuumetautia ja suunnannut vihaa yleensä maahanmuuttajia ja erityisesti islaminuskoisia vastaan. Asiaa ei ole mitenkään auttanut terrorismin nouseminen tapetille maailman puheenaiheeksi läpi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen eikä se, että virallinen totuus, media, sovinnaiset poliitikot ja virkakunta eivät ole halunneet antautua keskustelemaan kansalaisia varsinaisesti kuohuttavasta asiasta: muutoksesta omassa välittömässä elinympäristössään.
Venäjällä vallitsee yhä painostavampi keinotodellisuus, vihan ilmapiiri, joka kiedotaan kansallishenkiseen mytologiaan ja propagandistiseen, yleensä valheelliseen tapaan nähdä ympäröivä maailma. Pedot portilla ja lukemattomat salaliitot. Venäjällä käyminen, joka aiemmin tuntui aina kiehtovalta seikkailulta, on varsinkin viime vuosina muuttunut ahdistavaksi, ikään kuin suuri näkymätön varjo riippuisi valtakunnan yllä läpitunkevan pimeänä ja raskaana.
Koska Pohjois-Kaukasian muslimienemmistöiset tasavallat sekä Volgan alueen tasavallat Tatarstan ja Baškortostan eivät itsenäistyneet ja Venäjän sotatoimet ja terrori Pohjois-Kaukasiassa ovat vieläpä ajaneet satojatuhansia ihmisiä etsimään rauhaa muista Venäjän osista, muslimien osuus Venäjän väestöstä on jatkuvasti noussut ja nousee edelleen nykyisistä ehkä 15-20 prosentista niin, että Venäjän ennustetaan muuttuvan muslimienemmistöiseksi valtioksi vuoteen 2030 mennessä. Jos Venäjän historian vanhat merkit toistuvat, asia ratkaistaan mieluummin kansanmurhalla kuin sopeutumisella muslimienemmistöön saati antamalla selvästi muslimienemmistöisten ja ei-venäläisten, alueellisesti pienten tasavaltojen itsenäistyä.
Samaan aikaan on ennustettu, että mikäli nykyiset demografiset trendit, erityisesti maahanmuutto, jatkuvat, muuttuu myös Euroopan unionin alue muslimienemmistöiseksi vuoteen 2050 mennessä.
Trendeissä on tietysti hyvä muistaa, että ne eivät juuri koskaan säily täysin samoina pitkään. Muuttovirrat eivät jatku ikuisesti samoina, varsinkaan jos Euroopalla ei enää talousvaikeuksen myötä ole tarjota niitä taloudellisia etuja ja työpaikkoja, joiden perässä ihmiset tänne virtaavat. Euroopan lähinaapuruston, erityisesti Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän, vähittäinen vaurastuminen tulee myös vähentämään asteittain väestönkasvua näissä maissa sekä tekemään niistä puolestaan houkuttelevampia maahanmuuttokohteita köyhemmille Afrikan ja Etelä-Aasian ihmismassoille. Eurooppaan kauempaa muuttaneiden muslimien lapsiluku tuskin säilyy sukupolvesta toiseen yhtä korkeana kuin ensimmäisillä sukupolvilla, vaan eurooppalaistuttaessa elintason, koulutustason ja kulttuuritekijöiden muutos vaikuttaa myös syntyvyyteen.
Kristitty väestö lisääntyy puolestaan tällä hetkellä erityisesti Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa, joista väestöä niin ikään virtaa Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Muuan helluntailainen tuttavani hehkutti hiljattain minulle sitä, millä vauhdilla kristinusko lisääntyy myös Kiinassa, kun kommunismi on raivannut sille tilaa rapauttamalla Kiinan perinteisten uskontojen asemaa. Mene ja tiedä.
Onkin mielenkiintoista ajatella, että ehkä jo sadan vuoden päästä rodullisesti valkoihoisen väestön pääasiallisena uskontona maapallolla on islam, kun taas kristityistä suurin osa on rodullisesti mustia afrikkalaisia sekä latinalaisen Amerikan mestitsejä.
Joskus epäkypsänä teini-ikäisenä minua ärsytti ajoittain se, miksi pohjoismaalaiset tytöt ihastuivat aina Välimeren ympäristöstä tuleviin poikiin, ja myöhemmin oleskellessani ja asuessani paljon Välimeren ja Lähi-idän alueella hämmästelin sitä, miksi sikäläiset nuoretmiehet ovat niin ihastuneita blondeihin neitoihin. Suomalaismiehiä miellyttävät slaavilaiset naiset ja niin edelleen. Ehkäpä ihmiskunnalla on pimeiden puoliensa lisäksi sisäänrakennettu toivo myös siitä, että erilaisuudet vetävät puoleensa. Yleensä aina on olemassa trendejä ja vastatrendejä, erilaiset voimat vaikuttavat samanaikaisesti eri suuntiin.
En usko, että maapallon väestö homogenisoituu tasaisesti sekoittuneeksi ruskeaksi massaksi tai että yksi uskonto vie voiton ja muut katoavat. Luonnolla on aina taipumus monipuolistua. Kansat sekoittuvat ja taas eriytyvät uusiksi ryhmiksi. Uusia uskontoja nousee ajoittain ja vanhat muuttavat muotoaan tai sopeutuvat maailman muutoksiin. Mikään ei ole ikuista, mutta toisaalta aine ja energia eivät myöskään katoa minnekään. Myös ihmiskunnan geenit pysyvät ja siirtyvät uusille polville, ne vain sekoitetaan yhä uusiksi yhdistelmiksi. Uskontojen perusarvot ja kulttuurien erityispiirteet sekoittuvat toisiinsa ja pulpahtavat jälleen esille uusissa paketeissa.
Minua ei ole koskaan häirinnyt se, että ympärilläni on diversiteettiä, oli se sitten luonnon monimuotoisuutta tai monikulttuurisuutta. Vapaus, joka sen takaa, on mitä luonnollisin perusarvo. Paljon uhkaavampaa on se, millä tavoin tietty osa väestöstä kaikkina aikoina reagoi monimuotoisuuteen pelolla, kammolla ja hysterialla, ja ajoittain tämä väestönosa onnistuu tartuttamaan kuumeensa myös suureen enemmistöön, etenkin jos enemmistö kokee, ettei sen legitiimejä huolenaiheita ole otettu huomioon.
Siksikin on tärkeää, että maahanmuuttoon liittyvät "kansan syvien rivien" huolenaiheet otetaan vakavasti. Kotouttamiseen ja sopeuttamiseen on kiinnitettävä huomiota, samoin ehkäistävä väärin perustein tapahtuvaa muuttovirtaa mm. karsimalla katteettomia sosiaalietuuksia ja kannustamalla sen sijaan paljon nykyistä tehokkaammin tuettuun kielenopetukseen ja työelämään integroitumiseen. Muuten edessä on yhä kohoava rasistinen kuume ja vaarallisten autoritääristen ja tuhoisienkin virtausten nouseminen koko Euroopassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti