Ukrainan vaaleista

Tämänhetkisten ovensuukyselyjen perusteella näyttää siltä, että Ukrainan presidentinvaaleissa tulee toinen kierros, jossa vastakkain ovat oppositiojohtaja Viktor Janukovitš ja pääministeri Julia Tymošenko. Oranssivallankumouksen johtaja ja istuva presidentti Viktor Juštšenko jää kauas näiden taakse. Hänen suosionsa alkoi laskea oranssikoalition jatkuvien riitojen myötä jo aiemmin mutta Ukrainaa erityisen pahasti koetellut lama lienee sinetöinyt hänen kohtalonsa.

Janukovitš oli aikanaan Ukrainan entisen autoritäärisen presidentin Leonid Kutšman suojatti ja hänen väärentämisensä vaalivoittoon - sekä yritys myrkyttää Juštšenko - saivat Ukrainassa aikaan niin kovan vastareaktion Venäjän toimia vastaan, että tuloksena olivat oranssivallankumous, uudet vaalit ja oranssikoalition näyttävä voitto. Venäläistyneessä Itä-Ukrainassa ja etenkin Donbasin valtavissa teollisuuskaupungeissa Janukovitš säilytti kuitenkin kannatuksensa ja venäläismielisten oligarkkien ohjaama media varmisti aivopesun jatkumisen seuraavina vuosina.

Vaikka Janukovitš voittaisikin myös vaalien toisen kierroksen, länsimaiset toimittajat manaavat täysin virheellistä kuvaa Ukrainasta. Juštšenkon kansansuosion putoaminen ei ole mikään todiste siitä, että kansa on kääntänyt selkänsä demokratialle ja Euroopalle - tai vieläpä että Ukrainan kansa haluaisi Venäjän vallan takaisin maahan. Jatkuva negatiivinen ja pessimistinen uutisointi Ukrainasta on omituista ja kertoo enemmän Länsi-Euroopan kuin Ukrainan henkisestä tilasta.

Vallankumoukset tapahtuvat silloin, kun niille on tarve, tilaisuus, kannatus ja myös riittävä ulkopuolinen hyväksyntä. Nuoriso jaksaa liehuttaa lippuja kaduilla viikkoja, joskus kuukausiakin. Ei kuitenkaan vuosia. Vallankumoukset eivät ole tarkoitettuja jatkumaan vuosikausia, vaan kun jonkin maan regiimi on muuttunut, tarvitaan normaaliutta. Ihmiset eivät jaksa elää ikuisissa kriiseissä. Jos hallitus, joka on noussut vallankumouksessa valtaa, ei kykene viemään uudistuksiaan läpi niin, että kansan ylimitoitetut odotukset täyttyisivät, kansa tulee jälleen tyytymättömäksi.

Se, että Janukovitš voittaisi Ukrainan presidentinvaalit, ei tarkoita, että oranssivallankumous on mitätöity, tai että Juštšenko ja Tymošenko eivät saaneet aikaan yhtikäs mitään. Itse asiassa he saivat aikaan todella paljon. Ukraina on nyt aivan eri valtio kuin mitä se oli Kutšman aikana. Siitä kertoo jo se, että ylipäätään valta voi vaihtua demokraattisissa vaaleissa. Kutšman aikana niin ei olisi ollut, vaan vastaehdokkaat olisivat kuolleet salaperäisiin ampumisiin, myrkkyihin ja auto-onnettomuuksiin, tuhansia kuolleita sieluja olisi lisätty äänestäjiin ja vaalitulokset väärennetty. Venäjä olisi käynyt uhkailemassa sekä äänestäjiä että poliitikkoja. Miljardit olisivat vaihtaneet omistajaa oligarkkien, poliitikkojen ja tiedustelukenraalien kesken.

Paljon on tapahtunut. Demokratiaan ei kuulu, että vaikka poliitikko olisi saanut paljon hyvää aikaan, hän saa jatkaa presidenttinä elinikänsä. Sellainen on tyypillistä autoritäärisille valtioille ja epädemokratioille, joissa johtajaa pitää ylistää ja sillä perustella, ettei valta koskaan vaihdu. Demokratiaan ei kuulu, että vallan vaihtuminen demokraattisissa vaaleissa on katastrofi ja maailmanloppu, yhden lopullinen voitto ja toisen lopullinen tappio. Se tarkoittaa, että vaalituloksen jälkeen muodostetaan uusi koalitio ja hävinneet aloittavat oppositiopolitiikan tekemisen, valmistautuen seuraaviin vaaleihin.

Mitä vakiintuneempi demokratia, sitä todennäköisemmin vaalitulokset menevät lähemmäs tasan: 51 %:n ehdokas voittaa presidentinvaaleissa 49 %:n ehdokkaan. Koska kummankin puolen vakiintuneet kannattajat todennäköisesti aina kannattavat omaa ehdokastaan, vaalituloksen ratkaisijoiksi nousee kansan "liikkuva" vähemmistö. Demokratiassa kaikki maan politiikka ei olekaan kiinni presidentin valinnasta vaan tärkeämpi rooli on parlamentin kokoonpanolla ja sen luottamusta nauttivalla hallituksella.

Mikäli Janukovitšista tulee Ukrainan seuraava presidentti, ratkaisevaa on, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Janukovitš on jo etukäteen lievitellyt vastustajiensa pelkoja puhumalla Ukrainan eurooppalaisuudesta ja demokraattisuudesta. Hän ei ole uhonnut palauttavansa maan Venäjän helmaan ja rakentavansa uuden rautaesiripun erottamaan Ukrainaa länsinaapureistaan. Hän ei ole uhkaillut vainojen käynnistämisellä oranssivallankumouksellisia vastaan eikä ole ilmoittanut sensuurin toimeenpanosta väärin ajattelevaa lehdistöä vastaan.

Ukrainan kypsyyskoe eurooppalaisena demokratiana on, pystyykö Janukovitš jatkamaan aiempien vastustajiensa käynnistämällä tiellä demokratian vakiinnuttamiseksi, hyvän hallinnon edistämiseksi ja länsi-integraation tiivistämiseksi, vaikka viimeksi mainittu tie onkin tällä hetkellä tukossa Länsi-Euroopan rakenteellisten itse aiheutettujen ongelmien vuoksi - asia, josta myös Turkki, Georgia ja Moldova EU:n ratapihalla jatkuvasti kärsivät.

Puola ja Romania pystyivät kypsyyskokeen läpäisemään aiemmin. Kun Aleksander Kwasniewski aikoinaan korvasi Lech Wałęsan ja myöhemmin Ion Iliescu korvasi Emil Constantinescun, ulkopuoliset pelkäsivät, että Puola ja Romania palaisivat entisaikoihin. Sen sijaan Kwasniewski ja Iliescu olivatkin kääntäneet takkejaan ja jatkoivat edeltäjiensä aloittamilla teillä, vieden Puolan ja Romanian talouden ja poliittisen järjestelmän uudistuksiin sekä EU:n ja NATO:n jäseniksi.

Janukovitšilla on mahdollisuus samaan, mutta on myös asioita, jotka tekevät Ukrainan tiestä vaikeamman kuin Puolan ja Romanian tiet olivat. Ensinnäkin Puola ja Romania pääsivät etenemään suuren osan matkastaan aikana, jolloin Venäjällä valtaa piti periaatteessa länsimielinen Jeltsin. Putinin kansallismielisen imperialismin aikana samanlainen irtiotto olisi ollut vaikeampaa ja vastatoimet härskimpiä. Toiseksi, Puolan ja Romanian etuna oli myös Länsi-Euroopan paljon nykyistä innokkaampi suhtautuminen EU:n ja NATO:n laajenemiseen. Sittemmin varsinkin Saksa ja Ranska ovat alkaneet vaikeuttaa kaikkea laajentumista ja etenkin kaikkea sellaista, mikä ärsyttäisi Venäjää. Ja Venäjäähän nyt ärsyttää mikä vain.

Jos Janukovitš pystyy jatkamaan oranssivallankumouksessa valitulla tiellä ja vahvistamaan Ukrainan itsenäisyyttä, instituutioita ja demokratiaa, hän jää historiaan pragmaattisena johtajana, joka luotsasi maataan parempaan tulevaisuuteen. Sellainen presidenttikausi häivyttää muistista asiat, joita Kutšman kauden lopulla tapahtui ja joihin Kutšma ja hänen hallintonsa sotkivat Janukovitšinkin osallisiksi. Jos taas Janukovitš kääntää suunnan takaisin kohti autoritääristä politiikkaa ja riippuvaisuutta Moskovan tuesta sellaiselle, hän jää historiaan epäsuosittuna vasallina, joka taannutti maansa hyvin alkaneesta paluusta muun Euroopan yhteyteen takaisin samaan viiteryhmään Venäjän, Valko-Venäjän ja Keski-Aasian kanssa.