Kansanmurhan muistopäivä

Keväällä muistin blogissani tšerkessien ja armenialaisten kansanmurhien muistopäiviä, joten on aiheellista muistaa tänään tšetšeenien kansanmurhan muistopäivää. Tšetšeenit muistavat huomattavasti tšerkessejä ja armenialaisia myöhemmin 23. helmikuuta 1944 alkanutta operaatiota, jolla Neuvostoliitto pyrki likvidoimaan tšetšeenit: pyyhkimään heidät pois sekä kansakuntana että maana kartoilta.

Maailman median tietoisuudesta Tšetšenian konflikti on jo kauan loistanut poissaolollaan, ja se mikä on poissa silmistä, on myös poissa mielistä. Venäjä ei ole onnistunut pyyhkäisemään tšetšeenejä maastosta eikä tuomaan vakautta Pohjois-Kaukasiaan, jota se haluaisi hallita omana alueenaan. Päinvastoin, levottomuudet ovat levinneet ja viime aikoina taas kiihtyneet Dagestanissa, Kabardi-Balkariassa ja Karatšai-Tšerkessiassa. Tšetšeniassa valtaan nostetut nukkehallitsijat, jotka tuntuvat edustavan pikemminkin järjestäytynyttä rikollisuutta kuin kompromissihaluisia tšetšeenejä, toimivat niin Tšetšenian kuin Venäjänkin lakien ulkopuolella, tehden mitä lystäävät ja tappaen kenet haluavat.

Jos Venäjä jossain on onnistunut niin Pohjois-Kaukasian häivyttämisessä länsimaisten tiedotusvälineiden huomiosta. Onhan paljon helpompaa ja turvallisempaa raportoida palestiinalaisten ahdingosta mukavasti Jerusalemista käsin tai vatvoa Irakin ja Afganistanin operaatioiden oikeutusta kuin yrittää toimittajana harjoittaa ammattiansa kriittisesti ja uskottavasti Venäjän Pohjois-Kaukasiassa.

Diaspora sentään muistaa: täällä tai vaikka tällä tšerkessien ylläpitämällä sivustolla, jossa 66 vuoden takaista tragediaa on käsitelty seikkaperäisesti. Kymmenen vuotta sitten, kun Tšetšenian kauhut olivat tuoreempina päivälehtien sivuilla, Yo'av Karny kirjoitti tämän artikkelin Washington Postissa. Artikkelista tekee entistäkin vaikuttavamman, että sen kirjoittaja on juutalainen.

Haitin maanjäristys ja Madeiran mutavyöryt olivat tietysti inhimillisiä katastrofeja, mutta kauheinta on sittenkin se, mitä ihmiset tekevät tieten tahtoen toisilleen. Ja siinäkin suhteessa sisällissotien ja perinteisten sotien kauhut kalpenevat sen kylmyyden rinnalla, jota valtion hallitus harjoittaa päättäessään tietoisesti murhata miljoonia ihmisiä, yrittäessään oman imperialistisen utopiansa edistämiseksi tuhota kokonaisen kansan, sen historian, sen muistot ja sen oikeuden olla olemassa.

Tämä pahuus on sitäkin pimeämpää, kun vuosikymmenien jälkeen miljoonat ihmiset yhä haluavat tietoisesti valehdella ja kiistää, pimittää historian, kieltää puhumasta siitä. Ei voi olla ajattelematta, että nämä ihmiset tekisivät sen kaiken uudestaan jos voisivat. Ja jos olenkin sanonut paljon kriittistä ja kyynistä joukkotiedotuksesta niin maailman media on sittenkin se mahti, joka estää heitä voimasta. Tänä päivänä edes suurvalta ei voi noin vain surmata kokonaista kansaa joutumatta maksamaan siitä liian kalliin hinnan, vaikka paljon muuta voikin rangaistuksetta tehdä.

Pienemmille rosvovaltioille ja diktaattoreille hinta voi olla vielä kovempi, ja hyvä niin. Juuri tästä asiasta Barack Obama puhui Nobel-puheessaan, jatkaen siten humanitäärisen intervention käsitteen julkisuuteen tuoneen Bill Clintonin viitoittamalla tiellä. Milošević ja Saddam syöstiin vallasta. Motiiveja on aina muitakin kuin puhtaasti humanitäärisiä, mutta ainakin sotatoimet näitä diktaattoreja vastaan olisivat olleet paljon vaikeampaa, jos he eivät olisi syyllistyneet kansanmurharikoksiin.

Tämä päivä vaikuttaa muutenkin alakuloiselta. Kevään pitäisi olla pian tulossa, mutta pakkasta on yhä kuin sanonko kenen helvetissä. Kaunistahan lumipeite on, mutta päivänä muutamana tuijotin ulos ja kaikki vaikutti kuin pysähtyneeltä, kuolleelta. Vähän kuin omakin elämäni, joka tuntuu olevan jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa, odotuksessa.