Viikko on ollut töissä tolkuton. Kolmen viikon työt on pitänyt yrittää tehdä yhdessä viikossa. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Seuraavat kaksi viikkoa menevät taas maailmalla matkatessa. Lukekaa sitten jälkeenpäin blogista, missä. Näinä aikoina normipäivät ovat olleet sellaisia, että töistä on lähdetty baariin sosiaalisia velvollisuuksia suorittamaan joskus kahdeksan aikaan illalla. Asuntoani en ole juuri päässyt näkemään, tai jos olen, olen käynyt siellä vain nukkumassa. En edes aina siellä.
Torstai-iltana menin töistä olutkellari Helsinkiin, joka on viihtyisä paikka Ritarikadun ja Hallituskadun kulmassa, keskellä maamme hallitsevia instituutioita. Kävelyetäisyydeltä löytyvät niin koti, uskonto kuin isänmaakin, akatemiasta ja työpaikasta puhumattakaan.
Kaksi ystävääni, syyriankurdilainen näyttelijä ja suomalainen toimittajatar, päättivät samana päivänä repäistä ja kävelivät maistraattiin virallistamaan jo pidemmän jatkuneen suhteensa. Syyriassa avioliittoa ei tunnusteta lailliseksi ellei toinen kahdesta käänny toisen uskontoon - oletusarvoisesti se on tietysti aina nainen, jonka tämä pitäisi tehdä. Meille uutinen tuli samoin kuin nuorenparin vanhemmillekin: olihan sitä jo aavisteltu, mutta että sillä tavoin yhtäkkiä, kenellekään kertomatta... Ostin häälahjaksi kierroksen olutta, Stadin panimon stouttia ja Suomenlinnan Indian pale alea. Olihan se vähän banaalia, mutta mitä siihen hätään muutakaan keksisi. Ja sentään kuulimme suufilaisia lauluja ja runoutta, kurmandžiksi ja arabiaksi.
Perjantai-iltana Amerikka hakkasi Suomen jääkiekossa ja jälki oli sen mukaista Sörkan ja Kallion baarien liepeillä, jossa typertyneet suomalaisuroot hoippuivat seinien vieriä pitkin ja haastoivat toisilleen riitaa, ilmeisesti amerikkalaisten puutteessa.
Minun piti kertoa myös kuolemasta, joka on korjannut ainakin kolme merkittävää ajattelijaa viimeisten viikkojen aikana. Olen pitkään miettinyt, mitä siitä sanoisin, ja kieltäytynyt jo kerran julkisesta kirjoituksesta, koska en tiedä. Ensinnäkään mitä sanoisin, ja toiseksi, mikä minä olen sanomaan.
Professori Linnart Mäll, suuri orientalisti, filosofi, lingvisti, buddhalainen mystikko, UNPO:n perustaja, tiibetiläisten, tšetšeenien, suomensukuisten kansojen, Amerikan intiaanien ja lukemattomien muiden alistettujen tai YK:ssa ei-edustettujen kansojen puolustaja, omintakeinen ja usein kontroversaali ja eksentrinenkin ajattelija, menehtyi viime viikonloppuna syöpään rakkaassa Tartossaan, joka silloin ja aina oli minunkin kotikaupunkini. Hän ei aina ollut helppo ihminen, joi ja epäili paljon, ei helposti uskonut ihmisten olevan sitä, mitä sanoivat olevansa, mutta hän oli suuri opettaja ja tärkeä muistuttaja. Hänen ansiotaan oli, että tapasin Dalai-laman ja merkittäviä kaukasialaisia vaikuttajia. En tunne buddhalaisuutta tarpeeksi tietääkseni, mitä kuolemanjälkeinen elämä hänelle merkitsi, mutta mitä ikinä se olikin, toivon, että hänen suuri ajatteleva henkensä jotenkin jatkuu, ehkä niiden opiskelijoidensa kautta, jotka oppivat vielä paljon minua enemmän.
Niin ikään surukseni sain tietää Roman Kuptšinskin, suuren ukrainalaisen kirjoittajan, tutkivan journalistin ja lahjomattoman rikosten paljastajan kuolemasta. Jos en koskaan ollutkaan henkilökohtaisesti läheinen hänen kanssaan, sitä enemmän hänen kirjoituksillaan oli vaikutusta siihen, mitä opiskelijana ja paljon myöhemminkin tiesin turvallisuuspalvelujen korruptiosta sekä idässä että lännessä, järjestäytyneestä rikollisuudesta ja etenkin likaisesta energiapolitiikasta Keski- ja Itä-Euroopassa. Myös Kuptšinski kuoli syöpään. Myös hän oli väsymätön ajattelija, epäilijä ja juomamies.
Nämä suuret vanhemmat herrasmiehet tuskin muistaisivat minua, paitsi korkeintaan yhtenä nuorista kasvoista, joita vastaansa tuli, mutta minä muistan heitä, ja niinhän sen kuuluukin olla. Heitä ilahduttaisi tieto siitä, kuinka monta heidän artikkeleistaan, kirjoituksistaan ja ajatuksistaan minä tavalla tai toisella välitin puolestani nuoremmilleni. Ehkä se olikin paras, mitä heidän kunniakseen saatoin tehdä.
Kukaan ei voi tehdä kaikkea. Kukin tekee osansa. Niin usein ihminen tuntee olevansa yksin, mutta se hyöty historian opiskelemisesta on, että huomaa, kuinka aina ennen on ollut, ja nytkin on, ja tulevaisuudessakin on oleva, niitä jotka ajattelevat, ja jotka kantavat soihtua edelleen. Hyvän ja pahan välinen taistelu on ikuinen eikä meidän tehtävämme ole viedä sitä lopulliseen voittoon, vaan ainoastaan omalta osaltamme varmistaa, ettei vastapuolikaan saa lopullista voittoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti