Juhannus Virossa

En muistellut viime kesän juhannusta niin innokkaasti. Olin silloin Helsingissä, satoi, oli kylmää ja harmaata, ja koko kaupungissa oli läsnä vain ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia. Yksikin turisti tilitti lehdessä tulleensa vartavasten kuuluisaa juhannusta varten juhannusmaa Suomen pääkaupunkiin vain löytääkseen sen tyhjänä. Kaikki suomalaiset olivat mökeillään. Ehkä siellä paistoi aurinko. Nyt minulla ei ole enää mökkiä, mihin mennä, ei ainakaan lyhyellä etäisyydellä Helsingistä, joten siis juhannukseksi lahden yli Viroon.

Virolaisetkin viihtyvät juhannuksena mieluummin maalla, mutta Viro pitää juhannuksen yhä oikeaan aikaan kesäpäiväntasauksen kohdalla, joten virolaiset olivat viikonloppuna jo juhlineet ja nauttineet vapaapäivistä keskellä viikkoa. Suomessa juhannus on siirretty viikonlopun yhteyteen vapaapäivien minimoimiseksi. Eihän se nyt sovi, että kansa juhlisi keskellä viikkoa. Hukkuisivatkin varmaan sankoin joukoin Suomen järviin, mikä jostain syystä näyttää aina olevan hirveä ongelma, vaikka ainakaan vielä kukaan ei ole ehdottanut kuivattaa kaikkia järviä, tehdä niihin betonikaiteita tai yksinkertaisesti parhaaseen suomalaiseen tapaan kieltää järvien läheisyyteen meneminen ilman jonkinlaista valtiollisesti järjestettyä kontrollia, josta kansalaisten täytyy maksaa kesämökkiveroa, järviveroa tai jotain muuta.

Jo menomatkalla lahden yli Lindan katamaraanilla huomasin, että ainakin nopeilla aluksilla oli tapahtunut selvä muutos matkustajakunnassa. Aiemmin suurin osa matkustajista oli aina suomalaisia, jotka olivat menossa Tallinnaan juomaan tai tulossa sieltä olut- ja viinalastin kera. Nyt ylivoimainen enemmistö matkustajista oli nuorehkoja virolaisia miehiä, jotka lienevät Suomessa töissä. Ei Suomessa varmaan enää nousisi yksikään rakennustyömaa tomusta ilman lähialueilta tulevaa työvoimaa, koska Suomessahan pienipalkkainen pätkätyö ei kannata. Joukossa muutamia kaupan kassoja, varmaankin myös väsyneitä siivoojia menossa kotimaahansa hyvin ansaittuun viikonlopun viettoon.

Suurimmaksi osaksi suomalaiset ja virolaiset ovat kulttuurisesti lähimpiä sukukansoja, ainakin jos liiviläisiä ei enää lasketa, ja tiedän oikein hyvin, että virolaisetkin osaavat örveltää ja häiriköidä siinä missä suomalaiset. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että vaikka laivat olivat täynnä vapaalle päästettyjä isokokoisia nuormiehiä, kukaan ei ollut kaatokännissä. Muutamat toki pääsivät oluiden naukkailun vauhtiin laivalla, mutta yksikään ei häiriköinyt, oksentanut eikä kaatuillut. Jos laiva olisi ollut täynnä suomalaisia työmiehiä edessään pidennetty juhannusviikonloppu, tilanne ei takuulla olisi ollut sama.

Toinen pieni asia: vastaanotto. Sekä Tallinnan että Helsingin päässä virolaisilla oli vastassa perhe, sukulaisia, kavereita tai tyttö- tai poikaystävä. Ihmiset tervehtivät toisiaan iloisina. Toisten noutaminen omalla autolla satamasta tai lentokentältä on mitä luonnollisin asia suurimmassa osassa maailmaa, mutta ei Suomessa, jossa se on jostain syystä iso vaiva. Happamat ja alakuloiset suomalaiset marssivat vain tyhjin katsein lähimpään metroon tai bussiin varoen kohtaamasta toistensa katseita. Jos jostain kuuluu ääniä, se ärsyttää. Kaikki ärsyttää. Joku intialainen tutkimus totesi vastikään, että suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Millähän ihmeen perusteella? Itsemurhatilastojenko? Ostovoiman - hyvä vitsi!

Tallinnassa hinnat ovat nousseet. Ei se toki vielä kallis kaupunki ole, paljon halvempi kuin Helsinki, Tukholma, Lontoo, Wien tai Pariisi, mutta alkaa olla samaa hintatasoa kuin Bryssel. Onneksi virolaisten ostovoima on sekin noussut. Vaikka virallisesti lama (masu) on yhä vallalla, asiat näyttävät jo päässeet nousuun. Viro toipuu. Euroopan talouden suurimmat ongelmat ovat rakenteellisina Välimeren maissa, Ranskassa ja Saksassa.

Euroopan unioni käyttää noin 40 % budjetistaan, 55 miljardia euroa, vuosittain maataloustukiaisiin, joiden suurimmat vastaanottajat ovat Ranska, Saksa, Espanja, Italia ja Britannia. Eivät siis suinkaan EU:n köyhät itäiset jäsenmaat, kuten meille usein valehdellaan. Ranska yksinään saa sekä absoluuttisesti että suhteellisesti mitattuna suurimman siivun maataloustukiaisista, 15 miljardia euroa. Se on samalla kokoonsa nähden Euroopan pienin kehitysavun antaja. Itsekkyys palkitaan. Mainitut viisi EU:n suurinta jäsenmaata saavat yhteensä noin 50 miljardia euroa maataloustukia, eli kaikki muut jäsenmaat yhteensä jakavat jäljelle jäävät viisi miljardia. Olisiko tässä ehkä miettimistä Suomelle, joka on intohimoisesti tukenut EU:n maataloustukiaispolitiikkaa samassa rintamassa Ranskan kanssa? Kannattaisiko sittenkin mieluummin kuulua vapaakaupparintamaan Baltian maiden ja Tanskan kanssa?

Jos rikkaat maat oikeasti haluaisivat auttaa köyhiä maita, ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin vapauttaa kauppa ja poistaa maataloustukiaiset, joiden suurimpia pyörittäjiä maailmassa ovat Länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat, samat voimakeskittymät, joiden kuvitellaan olevan vapaakaupan ja kapitalismin asialla. Mutta ei, on paljon helpompi heitellä pitkin poikin irrallisia miljoonia tuottamattomaan hyväntekeväisyyteen, joka ei pitkällä tähtäimellä auta ketään, ja valittaa muiden tekemisistä.

No mutta palataanpa Viroon. Tallinnassa käytiin syömässä, kahvilla, oluella, kaupoissa. Onnistuin löytämään kolme eri filmatisointia Akuninin kirjoista, mutta ikävä kyllä ilman viroksi tekstityksiä, joten taas on hyvä tilaisuus yrittää opetella paremmin ymmärtämään venäjää. Aiemmin kehumani Statski sovjetnikin ja Turetski gambitin jouduin hankkimaan uudelleen, koska aiemmat (viroksi ja englanniksi tekstitetyt) kappaleet osoittautuivat niin suosituiksi Syyriassa, että lainattiin aina uudelleen lainaajalta toiselle eivätkä koskaan palautuneet minulle. Olkoon, toivottavasti tulevat hyvään tarpeeseen; ainakin Statski sovjetnik on erinomaisen oivaltava myös syyrialaisessa kontekstissä tulkittuna. Löysin lisäksi myös filmatisoinnin Valkeasta bulldogista. Odotan innolla katselemista; olen kuullut, että se on (toisin kuin juonellisesti raiskattu Turkkilainen gambiitti) hyvin uskollinen kirjalle, joten en tekstityksiä ehkä tarvitsekaan.

Sitten Tallinnasta junalla vanhaan kotikaupunkiini Tarttoon, joka henkisesti on tietysti aina oleva kotikaupunkini. Yksi niistä. Tallinnassa ajoittain viileäkin tuuli kävi yli terassien, kun sen sijaan Tartossa nautittiin tavanomaisesti Etelä-Viron kesäkuisesta helteestä. Emajoen rannat ja Toomemäki kukoistivat ihmeellisen rehevää ja syvää vihreyttään. Rüütlillä oli yllättävän hiljaista, perjantain ja lauantain iltoinakin. Opiskelijaelämä on hiljentynyt kesäkaudeksi, suuri osa kansasta varmaankin vietti viikonlopun Pärnussa, jossa oli samaan aikaan Hansapäivät.

Niin kuin aina, osa vanhoista kantapaikoista oli aivan ennallaan, ja ne, jotka ennenkin olivat vaihtuvia muutaman vuoden välein, olivat taas vaihtuneet. Joten tarjolla oli sopiva sekoitus vanhaa ja uutta. Taas joku uusi lasipalatsi on rakennettu uudelle puolelle. Viimeisetkin vanhankaupungin historiallisista rakennuksista alkavat olla komeasti restauroidut. Vallikraavilla on tosin vieläkin muutama puutalo, joista saisi varmaan melko edullisesti itselleen kunnostamisprojektin.

Vehreyden lisäksi linnustokin tervehti ilahduttaen. Tavanomaiset pähkinänakkelit, nokkavarpuset ja viitatiaiset. Emajoen vanhassa poppelirivistössä Vapaudensillan ja Lotjapajan välissä tammitikka ahkeroi kaarnojen kimpussa. Suomessa kaikki vanhat lehtipuut olisivat jo kaadetut ajat sitten, kun joku olisi saanut päähänsä, että maisemointi edellyttää kaiken panemista sileäksi. Niittyjen tilalle pitää saada millimetrinurmikoita. Vallikraavin mutkassa Wilden takana lauloi idänuunilintu. Niihin olen jostain syystä tänä kevätkesällä törmännyt joka puolella.

Divareista tuli taas mukaan iso pahvikassillinen kirjoja. Turkestanin kuuluisimman runoilijan Navoin elämäkerta. Teos Port Arthurin historiasta vanhojen karttojen kera. Venäläisen historioitsijan kirja siitä, miten KGB yritti löytää tukea maailmanvalloitukselleen okkultismista, pimeyden voimista ja parapsykologiasta ja perusti tätä varten oman yksikön. Pronssikiistasta oli julkaistu ainakin kolme kirjaa, joista valikoin yhden, samoin yhden Herman Simmin tapauksesta. Aivan Viron itsenäistymisen jälkeen julkaistu mustavalkokuvitettu kirja Bysantin ja Arabian valtakuntien historiasta. Enn Tarton muistelmat.

Jalkapalloon ei voinut tietysti olla Tartossakaan törmäämättä. Päädyimme todistamaan Ghanan voittoon päätynyttä ottelua Yhdysvaltoja vastaan Illegardissa, jossa näytti siltä, että kaikki olivat yksituumaisesti Ghanan tukena, raivokkaimmin espanjalaiset, ja kaksi amerikkalaisturistia jäi kovin yksin. Kun Amerikka teki yhden maalin, toinen heistä sai sentään sanotuksi: "Näittekö? Jeesus teki tuon maalin. Hän on aina viime kädessä valkoisten puolella."