Kirjat

torstai 8. heinäkuuta 2010

Matkalla taas

Kirjoitettu lentokentällä, mutta lähetetty periltä Lontoosta, jossa selvisi sekin, että Espanja oli hakannut Saksan jalkapallossa. Pikkuhotelli Paddingtonin aseman lähellä oli täynnä espanjalaisia, joten asia ei jäänyt havaitsematta.

Olen taas lentokentällä ja minun oli määrä lähteä Lontooseen lyhyelle neljän päivän matkalle, jota varten otin torstain ja perjantain lomaa. Koneen lähtö on kuitenkin vähintään kaksi tuntia myöhässä, todennäköisesti paljon enemmän, koska vasta kahden tunnin kuluttua on luvassa lisää tietoa viivästyksestä. Jos lentoyhtiö olisi vaivautunut edes ilmoittamaan asiasta, olisin voinut viettää hukkaan menneen iltani ja yöni vaikka kotona nukkumalla, sen sijaan, että yritän kahvin voimalla pysyä hereillä kentän epämukavissa tuoleissa.

Luen sangen mielenkiintoista kirjaa, jolla ei ole Luojan kiitos mitään tekemistä tämänhetkisten töideni eikä sosiaalisten suhteideni kanssa, nimittäin Ben MacIntyren kirjaa Herrakansa viidakossa, joka kertoo Elisabeth Nietzschestä, filosofi Friedrich Nietzschen vaarallisesta sisaresta, joka perusti Paraguayn viidakoihin Nueva Germanian arjalaisen siirtokunnan. Yli sadan vuoden jälkeen brittikirjailija MacIntyre matkustaa ylös Paraguayjokea katsomaan, mitä siirtokunnasta on kehkeytynyt kaikkina noina vuosikymmeninä, joiden aikana natsien Kolmas valtakunta tuli ja meni, samoin kommunistinen Itä-Saksa, Paraguay koki diktatuurin toisensa jälkeen, ja kaikenlaista muutakin tapahtui.

Kirja ei jää ainoastaan Nueva Germaniaan tai Elisabethin ja hänen yhtä vastenmielisen ja valheellisen miehensä Bernhard Försterin antisemitistiseen toimintaan. Siinä kuvataan kattavasti myös Nietzschen elämää, samoin pompöösin säveltäjän ja antisemiittien innoittajan Richard Wagnerin, vaimonsa Cosiman sekä monien muiden 1800-luvun lopun eurooppalaisten kulttuurihahmojen, jotka Nietzschejen ympärillä vaikuttivat. Aikakauden puitteet, joista sikisi myös kaksi totalitarismia ja kaksi maailmansotaa, olivat toki mitä kiehtovimmat.

Onneksi kirja on paitsi mielenkiintoisista asioista, myös erinomaisesti kirjoitettu, täynnä loistavaa sarkastista kuvausta fasistisesta ja monenlaisesta muustakin hulluudesta, johon erirotuiset ihmiset eri aikoina ovat ryhtyneet. Minulla ei nimittäin ole vaihtoehtoja, koska tämä oli ainoa kirja, jonka otin lentokentälle mukaan. Ruumaan menneessä laukussa olisi ollut suomalaisen kirjallisuuden valikoituja helmiä käännettyinä englanniksi – Mika Waltaria, Tove Janssonia, pari dekkaria – koska Lontoossa minulla on kuusi tavattavaa kontaktia, kaikki eri kansallisuuksista, ja ainakin yksi näistä lahjakas kirjailija myös fiktion puolella. Hän tosin juuri vastikään päätti sensuroida itsensä. Ymmärrän häntä täysin, mutta suren, ja toivon, ettei hän vielä ole saavuttanut omaa pessimismin astettani.

Minulla on tunne, että voisin henkisesti paljon paremmin, jos minulla olisi aikaa kirjoittaa enemmän. Jos minullakin olisi kuukausien kesäloma, jonka voisin viettää missä haluaisin. Nykyajan työkulttuuri, kännykkä ja sähköposti ovat tuhonneet ajan. En ole kirjoittanut päiväkirjaa säännöllisesti enää viiteen vuoteen, ja yli vuoteen en lainkaan.

On toinenkin asia, jonka olen suureksi huolekseni huomannut: muistin katoamisen. Nuoruudessani minulla oli aina etunani ilmiömäinen muisti, joka tallensi visuaaliset havaintoni ja paljon muutakin hämmästyttävän yksityiskohtaisesti. Niin ei enää ole. Kymmenen tai viidenkin vuoden takaiset muistot alkavat muuttua uduksi, joka on kuin mahdollista fiktiivistä tarinaa tai jonkun muun elämää. Vasta eilen huomasin erään läheisen ystäväni viittaavan yhteisiin kokemuksiimme, joita en enää aidosti muistanut tapahtuneen. Tämä on erityisen huolestuttavaa, koska ennen mainitunlainen muistuttaminen olisi kyllä avannut passiiviset muistilokeroni. Katoaako nyt kaikki lopulta kuin kyyneleet sateeseen?

Muutenkin tuntuu kuin aivotoimintani olisi viimeisten kahden vuoden ajan degeneroitunut, mikä johtuu varmasti osittain työtehtävien älyllisen laadun huononemisesta, mutta en voi olla ajattelematta, että osittain siitä, ettei aikaa kirjoittamiselle enää ole. On näet niin, että henkilölle, jolla on niin vahva visuaalinen muisti kuin minulla, on ollut välttämätöntä kirjata asioita ja siten tallentaa kirjoittaessa myös eräänlainen vaihtoehtoinen loki tapahtumista, ajatuksista, havainnoista ja analyyseistä. Kun tätä tarpeellista prosessointia ei enää ole aikaa tehdä juuri mistään, asiat vain puuroutuvat aivoihin haitalliseksi massaksi, joka kuormittaa henkisesti, muttei tuota mitään lisäarvoa.

Nykyaikana ei ole enää suotavaa kirjoittaa, ei varsinkaan analyyttisesti, koska silloinhan joku joutuisi lukemaan. Kukaan ei halua enää lukea. Kaikki haluavat vain hoitaa asioita pinnallisesti, suullisesti, katoavasti, ohimenevästi – kännyköillä, epämääräisillä viesteillä, hymiöillä ja niin edelleen. Missään tapauksessa ei haluta tarkkaa dokumentointia saati analyyttistä kirjoitettua aineistoa, joka tuottaisi jotain uutta. Sitä alkaa kysyä itseltään, miksi ylipäätään vaivautua.

Asioita on nykyisin muodikasta prosessoida ja vatvoa ilman minkäänlaista laatua tai lisäarvoa. Sanomalehdetkin ovat täynnä löysää puppua ja suoranaista roskaa. Niissä saa nykyään olla joka artikkelissa asiavirheitä, joita ei vaivauduta edes korjaamaan, koska ilmeisesti epämääräiset mielikuvat ovat tärkeämpiä ja asiahan on joka tapauksessa jo mennyt ohi. Sillä ei ole väliä, miten asiat ovat, vaan mitä niistä puhutaan ja miltä jostakusta tavallisesta pulliaisesta tai yhdentekevästä julkkiksesta tuntuu. Kaikesta on tullut subjektiivista hömppää. Ihmiset haluavat vain ikuisesti löpistä tyhjänpäiväisyyksiä. Yhteiskunta haluaa loputonta tyhjäkäyntiä.

On myös kummallista, mitä elämän perspektiiville tapahtuu. Nuorena sitä pyrki jotakin kohti, tuli vahingossa eläneeksi merkittävää elämää ilman että huomasi elävänsä sitä juuri silloin, ja odotti jotain suurta tulevaksi, valmistautui tulevaisuuteensa. Sitä tulevaisuutta ei koskaan tullut. Jonain kauniina päivänä vain huomasi, että se, mikä oli tärkeintä, oli silloin, ja edessä ei olisi enää mitään erityisesti uutta. Vain valjuja variaatioita entisestä. Palveluksia muille. Tulevien sukupolvien valmistamista tulevaan, jos on onnistunut itsensä sellaiseen asemaan saamaan. Testamentin kirjoittamista. Menneiden vääristynyttä muistelemista. Nuorempien oppimestarointia tai heidän puuhistaan ärsyyntymistä.

On murheellista degeneroitua sille asteelle, jossa ärsyyntyy nuorempiensa puuhista, ajatuksista ja riekkumisesta. Mikä siinä ärsyttää? Sekö, että he tekevät niitä samoja virheitä, joita itse teki vasta vähän aikaa sitten, ja lisäävät vähän omia päälle, mikä jotenkin osoittaa, ettei ihmiskunta edisty? Vai sekö, etteivät he ota meitä huomioon, meidät vain sivuutetaan, vanhat pierut, vaikka edustaisimme ylivertaista osaamista ja viisautta? Vai sekö, että he sittenkin ovat jossain asiassa edistyneet ja ovat siten ylivertaisia?

Sitä näkee, että ovat vielä perässä, mutta että vauhti on vääjäämättä kovempi kuin itsellä, joten on vain ajan kysymys, milloin menevät ohi ja ehkä pidemmälle kuin mihin itse parhaimmillaan ylsi. Viimeksi mainittu ajatus olisi itse asiassa toivoa herättävä, ellei samanaikaisesti kollektiivinen yhteiskunta kulkisi niin monien virheiden ja tuhon tietä, että sen minkä joku nuori lupaus voisi saavuttaa, moni vanha ja nuori idiootti ehtii vielä tärvätä. Osa parhaista tapetaan, tai jos elää turvallisemmissa paikoissa, sortuu huumeisiin, masennukseen, itsemurhaan, ja kuka selviää läpi, kyynistyy ja ryhtyy kysymään itseltään, miksi vaivautua.

Nuorena halusi kaikenlaista, ja ne asiat, joita halusi, muodostivat itsessään tavoitteita. Ne olivat itsessään tavoittelemisen arvoisia ja määrittivät seikkailujen tietä, joka niiden luo johti. Vähitellen yhä useammat niistä asioista menettävät hohtoaan. Sitä, minkä on saavuttanut, alkaa pitää itsestäänselvyytenä tai saavutettuna etuna. Unelmien sijaan alkaa esittää kysymyksiä: Tarvitaanko sitä nyt todella? Eikö siitä sittenkin ole enemmän riesaa kuin hyötyä? Liian kallista. Ei ole aikaa. Ei tunnu realistiselta. Antaa olla. Niinpä elämään jää jäljelle yhä vähemmän ja vähemmän, koska vanha vähitellen kuihtuu, haalistuu ja katoaa, ja uutta ei enää tilalle tule, koska tahto sitä kohti heikkenee. Kyynisyys ja nihilismi valtaavat alaa.

Onni seuraa toiveiden toteutumisesta. Ensin tahdotaan, sitten pyritään, löydetään tie, ja voitetaan. Mutta entä kun tahtoo yhä vähemmän, tai vain niitä samoja asioita, joista on jo tullut olemassa olevia asiaintiloja tai rutiinisuorituksia? Kun mikään lisäpanostus ei enää tuo lisää laatua siihen, mitä nyt sitten tekeekin, tai jos toisi, se laatu olisi vain helmiä sioille. Silloin onnikin katoaa.

Ja onnen hetket ovat nimenomaan niitä samoja, jolloin hetkellisesti tuntee itsensä taas lapseksi, löytää jotain aivan uutta, huomaa haluavansa taas jotain, aavistaa saavuttavansa sen ja lopulta saavuttaa. Onni on ehkä suurimmillaan viimeisillä metreillä ennen saavutusta; kun ei ole vielä saavuttanut, mutta on juuri alkanut uskoa saavuttavansa. Hetkellä, jolloin jokin hullu unelma on juuri muuttunut mahdolliseksi, epätodennäköinen todennäköiseksi. Kun aavistaa tien olevan tässä kaunis, mutta mutkan takana vielä kauniimpi. Mutta voi mikä onnettomuus, jos tietää, että se viimeisin taaksejäänyt mutka oli kaikkein kaunein, eikä edessä enää olisi mitään sen veroista...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti