Majakka

Kaikki alkoi oikeastaan Sopronista ja Berliinin muurista ja Neuvostoliiton hajoamisesta, joilla oli käänteentekevä vaikutus yhteiskunnallisen kiinnostukseni herättämisessä koulupoikana. Vapaus kiinnosti kovasti. Oli hienoa, kun kokonaiset kansat, kokonainen manner vapautui verenpunan tahrimasta tummanharmaasta painajaisestaan.

Vapaus on myös merellä. Ensimmäisenä vuotena yliopistossa löysin rannikolta veneen ja veneellä pari erityisen vapaata saarta. Siellä kokoontui muita vapauden ystäviä. Pimeyden langetessa majakkaan sytytettiin valo, jotta pimeällä merellä navigoivat löytäisivät vapaille saarille. Ja monet löysivät. Paljon puhuttiin pyöreän pöydän äärellä. Moni huomasi saarella, ettei ollutkaan ajatuksineen yksin. Saivat innostusta ja rohkaisua tulevaan merimatkaansa kauas tuntemattomaan.

Muistikuvani ovat hatarat siitä, mitä tapahtui yli kymmenen vuotta sitten. Usva jotenkin vain sakeni saaren ympärillä. Majakan torniin kyllä kiivettiin joka ilta ja valo sytytettiin, mutta monet parhaista ja innostavimmista lähtivät retkilleen suureen maailmaan, niin kuin pitikin; valmistuivat, hankkivat vakavasti otettavia työpaikkoja, menivät naimisiin, tekivätpä kuka mitäkin. Kymmenen vuotta sitten minäkin lähdin saarelta, kävin siellä vain pari kertaa jälkeenpäin. Samat vanhat parrat istuivat kittaamassa rommia pyöreän pöydän ääressä ja nurkkiin oli pesiytynyt hattivatteja ja hörhöjä.

Kaikki kunnia vanhoille parroille, majakassa kuitenkin paloi valo, joskus himmeä, mutta valo kuitenkin. Mutta en tunnistanut saarta enää samaksi, jonka muistin.

Vähän aikaa sitten soudin pitkästä aikaa takaisin saarelle katsomaan, mitä siellä oli vuosikymmenen aikana tapahtunut. Ja katso ihmettä: Majakassa paloi valo kirkkaana. Pyöreän pöydän ääressä kuului oikea äänten sorina. Kun avasin oven ja astuin sisään, näin paljon uusia kasvoja, joiden olemassa olosta en ollut lainkaan tiennyt. Innostuneita kasvoja, jotka olivat varmoja itsestään ja esittivät häpeilemättä ajatuksiaan. Lukuisia nuoria tähtiä oli omatoimisesti saapunut saareen ja ylläpiti nyt majakkaa kirkkaana. Pari vanhaa partaakin vielä istui vartiossa alakerran mustuneen pöydän ääressä tuoppeineen ja toteineen.

Kuuntelin ja ihmettelin suuresti imponeerattuna. Oli sanoja, jotka olivat vaihtuneet vaikka tiesin pian niillä viitattavan samoihin asioihin, joista ennen oli puhuttu hieman eri termeillä, ja oli uusia nimiä, kirjoja ja teorioita, joita heiteltiin ristiin rastiin, mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö majakassa palava hehku olisi ollut sama ellei kirkkaampikin kuin ennen. Ja minä kun olin puoliksi melankolisena odottanut löytäväni puolihylätyn majakan hämähäkinseitteineen ja sitä hoitamasta korkeintaan viimeisen mökkihöperön ja hänen koiransa.

Silloin mieleeni muistui elävänä tarina, joka joskus yli kymmenen vuotta sitten kerrottiin majakan alakerran pyöreän pöydän ääressä.

Tarinassa oli kaapuun pukeutunut muukalainen, joka saapui mustan linnakkeen portille, pitäen koko ajan miekkaansa näkymättömissä kaavun sisällä. Hän ohitti ensimmäiset vartijat, näki julmuuksia ja vääryyksiä muurin sisäpuolella, orjuutetussa kaupungissa. Hän kulki kohti keskellä olevaa tornia, jossa tiesi tyrannin asuvan. Piti miekkaa koko ajan näkymättömissä, vaikka mieli paloi vetää se esiin.

Vähän ennen tornia hän katsahti taakseen, ja näki, kuinka portista tuli perässä toisia kaapuun pukeutuneita, jotka pitivät jotain piilossa kaapujensa alla, ja jotka kulkivat myös kohti tornia. Ja silloin muukalainen tiesi matkan olleen sen arvoinen.

Ilman majakanvaltaajia, kuka jaksaisi jatkaa kulkuaan mustia torneja kohti?