Kirjat

lauantai 29. tammikuuta 2011

Arabipalo

Tunisiasta alkanut arabipalo on jatkunut suurmielenosoituksina Egyptissä, Algeriassa, Jordaniassa, Libanonissa ja Jemenissä. Jokaisessa maassa mielenosoitusten kohteet ovat hieman erilaisia, mutta paljon on myös yhteisiä tekijöitä, näistä kärjessä korruptio, työttömyys ja autoritääriset hallintotavat. Myös Syyriasta on raportoitu mielenosoituksia, jotka on kuitenkin heti murskattu. Sijaintipaikat viittaisivat Syyrian kohdalla kurdien aktiivisuuteen. Ulkomailla oleileva syyrialainen diaspora sen sijaan on riemuinnut jokaisesta uudesta vallankumousuutisesta.

Egyptissä tilanne on yltynyt loppuviikosta vallankumoukselliseksi. Vielä perjantaiaamuna olin melko varma, että vallankumous Egyptissä epäonnistuisi, koska Hosni Mubarakin hallinto on valmis menemään paljon pidemmälle kuin Tunisian Ben Ali, ja koska länsimaat, Yhdysvallat etunenässä, eivät uskalla ottaa sitä riskiä, jonka vallanvaihto Egyptissä voisi tuoda vakaudelle. Euroopan ja Yhdysvaltain pahimpia harhoja Lähi-idän politiikassaan onkin ollut vakauden samaistaminen hallitusten ja hallitsijoiden vallassa pysymiseen. Tällä on menetetty paljon uskottavuutta.

Yhdysvaltain erityisrasite on ollut sen liiallinen läheisyys Israeliin enkä näe mahdolliseksi, että Yhdysvallat pystyy saavuttamaan uskottavuutta arabimaailmassa ilman, että se ottaa etäisyyttä Israeliin. Israel on kiistatta osa ongelmaa: se ei näe alueellista kokonaisuutta omilta kapeilta turvallisuusintresseiltään, ja siksi Israel on ollut Egyptin, Saudi-Arabian ja Syyrian johtajien kanssa eturivissä väittämässä amerikkalaisille ja eurooppalaisille, ettei demokratia sovi arabeille. Eräs syyrialainen ystäväni kutsui tätä asennetta länsimaiseksi arroganssiksi ja rasismiksi.

Israelin ystävät ovat minulle aina yrittäneet väittää, että Israel on ainoa demokratia alueella ja siksi sitä pitää puolustaa. Täytyy sanoa, että minä näkisin tietysti mieluiten sekä Israelin että arabimaat demokratioina ja koko alueen elävän rauhassa ja toistensa olemassaolon hyväksyen. Mutta jos minut asetetaan tilanteeseen, jossa minun on pakko valita seitsemän miljoonan israelilaisen edun ja miljardin muslimin edun väliltä niin vaaka ei silloin kallistu israelilaisten eduksi, etenkään kun en usko, että Israelin etu pidemmällä tähtäimellä on se, että sen ympärillä on korruptoituneita diktatuureja.

Diktatuurit luovat illuusion vakaudesta, eivät vakautta. Mubarak saa syyttää itseään siitä, että miljoonat egyptiläiset ovat viime päivinä vastustaneet häntä kaduilla, välittämättä siitä, että heitä on ammuttu kyynelkaasulla, vesitykeillä, kumiluodeilla ja oikeilla luodeilla, että tuntematon määrä ihmisiä on kuollut ja yli tuhat haavoittunut. On suureksi häpeäksi Obamalle ja Hillary Clintonille, että he ovat jatkaneet tukensa antamista Mubarakille - olisi ollut parempi olla vaikka hiljaa ja passiivisia. Toivon, että Nobel-komitea katselee nyt uutisia ja muistaa, kuinka Obama leikkasi pois Bushin aikana myönnetyt rahoitukset kansalaisjärjestöille ja demokratia-aktivisteille arabimaissa.

Egyptin turvallisuuspalvelu on vuosikymmenet vanginnut, kiduttanut ja korruptoinut ihmisiä ja Tunisian tuoma inspiraatio on nyt viimein katkaissut kamelin selän. Mubarak on ilmoittanut erottavansa hallituksen, mutta ei ainakaan vielä näytä todennäköiseltä, että hän suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään maasta. Tähän vaadittaisiin se, että riittävän voimakkaat tahot regiimin sisällä kääntävät takkinsa ja liittyvät vallankumouksellisiin. Uutisia on jo saatu, että armeija ja poliisi olisivat tehneet näin eri kaupungeissa, mutta Egypti sulki koko internetin ja matkapuhelinliikenteen torstaina, joten saatavat uutiset ovat olleet paljolti al-Jazeeran varassa. Al-Jazeera on korkeatasoinen satelliittikanava, muttei missään nimessä puolueeton - se on yleensä ollut Qatarin, Syyrian, Hizbullahin ja Hamasin asialla, mikä on näkynyt myös Libanonin ja Palestiinan uutisoinnissa, ja Mubarakin hallinto on edustanut vastapuolta.

On syytä muistaa, että egyptiläiset eivät vihaa Mubarakia siksi, että Yhdysvallat tuki häntä, vaan siksi, että hän oli autoritäärinen hallitsija, joka pönkitti valtansa korruptoituneeseen valtaeliittiin ja häikäilemättömään turvallisuuspalveluun. Se, että Syyrian ja Iranin johtajat haluavat päästä Mubarakista eroon, ei tarkoita, että he olisivat oikealla puolella. Egyptin kunniaksi on todettava, että Syyriassa ja Iranissa kansa ei olisi saanut niitäkään vapauksia ja mahdollisuuksia kuin Egyptissä. Egypti ei ole suinkaan ollut alueen pahin diktatuuri.

Vaikka toivonkin, että Egyptin vallankumous onnistuu, on syytä muistaa, että siihen liittyy myös valtavia riskejä. Egypti on yli 80 miljoonalla ihmisellään paljon isompi maa kuin Tunisia. Pelkästään koptilaisia kristittyjä on Egyptissä kahdeksan miljoonaa - jos al-Qa'ida ja vastaavat tahot onnistuvat lietsomaan Irakin tapaista väkivaltaa vähemmistöjä vastaan, tämä voi pahimmillaan tarkoittaa kahdeksan miljoonan pakolaisen virtaa Eurooppaan. Siihen tilanteeseen Egyptiä ei saa päästää. Ongelma on, että varsinkin kaoottisissa tilanteissa nousee helposti niitä voimia, jotka kaappaavat vallankumouksen aivan omiin tarkoitusperiinsä. Tunisialaisten ja egyptiläisten on oltava varuillaan, koska vallankumous on vasta ensimmäinen askel paljon pidemmällä tiellä yhteiskunnan uudistamiseksi.

Egyptin islamistien tärkein ryhmittymä, Muslimiveljeskunta (al-Ikhwan al-Muslimin), on paljon suurempi ja myös radikaalimpi kuin Tunisian tärkein islamistiryhmä, maanpakoon ajettu Renessanssipuolue (Hizb an-Nahda). Itse asiassa Egyptin Muslimiveljeskunnasta on olemassa hyvin ristiriitaisia arvioita sekä määristä että radikalismin asteesta, mikä johtuu siitä, ettei Muslimiveljeskunta ole yhtenäinen, vaan se on jakautunut moniin kuppikuntiin, joista toiset maltillisempia, toiset radikaalimpia. Muslimiveljeskunnan todellista kannatustasoa ei ole päästy mittaamaan rehellisissä vaaleissa, mutta oletettavasti se on huomattavasti suurempi kuin Renessanssipuolueella Tunisiassa.

Aina on olemassa myös vaara, että vallan kaappaa jonkinlainen sotilasjuntta tai tiedustelupalvelun korkeiden upseerien klikki, joka sitten liittoutuu Syyrian ja Iranin kanssa, jolloin Muslimiveljeskunnan pahimmat osat voivat muodostaa Hizbullahin kaltaisen valtion valtiossa. Tällöin olisi ajauduttu ojasta allikkoon. Huolimatta tämänkaltaisista suurista vaaroista, on väärin ajatella, että niiden patoamiseksi tarvitaan diktaattoreita ja yksipuoluejärjestelmiä, sillä tällaiset järjestelmät johtavat vain vihan patoutumiseen, mielipideilmaston kieroutumiseen ja ennen pitkää yhä vaarallisempaan ruutitynnyriin.

Libanonissa viimeaikaiset suurmielenosoitukset edustavat toisenlaista tilannetta, sillä mielenosoittajat edustavat vallasta syrjäytettyä länsimielistä ja sekulaaria demokraattista Tulevaisuusliikettä (Tayyar al-Mustaqbal), jonka johdossa ovat olleet murhatun Rafiq Haririn sukulaiset. Viime viikkoina Hizbullah on saanut kaapattua vallan Libanonissa ja pääministeriksi on nimitetty Syyrian ja Hizbullahin tukema Najib Miqati, tripolilainen telekommunikaatiomiljonääri. Tulevaisuusliikkeen nuoriso on osoittanut mieltään siksi, että Hizbullahin vallananastus - joka on perustunut asevoiman käyttöön ja sillä uhkailuun, ei vaalitulokseen - uhkaa mitätöidä kevään 2005 seetrivallankumouksen saavutukset ja siis syöstä Libanonin vastakkaiselle tielle kuin Tunisia.

Iranin ja Syyrian ote Libanonista vahvistuu väistämättä Maalis-8-hallituksen myötä ja nämä pyrkivät saamaan valta-aseman erityisesti turvallisuusvoimista ja tietoliikennesektorista. Maalis-8-liittouma pyrkii myös estämään tai vesittämään Libanonin erikoistuomioistuimen johtamat Rafiq Haririn, Samir Qasirin, Gibran Tuenin ja lukuisien muiden Hizbullahin vastustajien murhien tutkimukset. Uutiset viittaavat yhä enemmän siihen suuntaan, että kaikkien noiden vuosina 2005-2008 tehtyjen murhien takana oli nimenomaan Hizbullah, vaikkakin käskyt ehkä tulivat Iranista ja Syyrian hyväksynnällä.

Euroopassa seurataan sivusta. Toivon, että Euroopassa opitaan nyt jotakin lähialueesta, mutta pahoin pelkään, että koemme ainoastaan uuden déjà vun niistä ajoista, jolloin hallitsevat eliitit toistelivat kuorossa, että Neuvostoliitto on ikuinen eikä demokratia sovi Itä-Eurooppaan. EU:n eliitin ainoa johdonmukaisuus Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on ollut vallitsevan järjestelmän ja olemassa olevien vallanpitäjien tukeminen hinnalla millä hyvänsä. Arabiyhteiskuntaa ei ole tavoitettu eikä haluttukaan tavoittaa, ja nyt se kostautuu. Toivoa sopii, että herätys tulee ajoissa, ennen kuin arabipalosta ottavat hyödyn demokratian vastaiset voimat - ennen kuin vanhat tyranniat vain korvautuvat uusilla ja ollaan ajauduttu ojasta allikkoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti