Tapahtui tuolla jossain

On eri asia nähdä konflikteja ja kärsimystä televisiosta ja lehdistä ja pitää niiden tapahtumapaikkoja itselleen vieraana maailmana, vieraina paikkoina, kuin nähdä konflikteja ja kärsimystä maailmassa, jota pitää yhtenäisenä ja omanaan, ja paikoissa, jotka muistaa hyvin ja yksityiskohtaisesti, koska on asunut siellä. On eri asia nähdä tuntemattomien ihmisten kärsivän, etenkin jos he tuntuvat ulkomaalaisilta ja muutenkin vierailta, kuin nähdä sellaisten ihmisten kärsivän, joihin on tutustunut ystävinä, sukulaisina ja naapureina.

Olen aiemmin kertonut, että suuri osa syyrialaisista ystävistäni on lähtenyt maasta, asuu, opiskelee ja työskentelee nykyään kuka missäkin, Arabiemiraateissa, Qatarissa, Saudi-Arabiassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Suomessa, Ruotsissa, Ranskassa, Iso-Britanniassa, Jordaniassa, Egyptissä... Mutta eivät kaikki ole lähteneet maasta. Niiltä, jotka ovat yhä Syyriassa, tulee jatkuvasti viestejä joko suoraan tai ystävien ja sukulaisten kautta. Ne eivät ole lainkaan hauskoja viestejä, vaikka niissä olisi mukana vitsejä, sarkasmia ja hymiöitä.

Yksi kertoi juuri kuinka Ranska oli hylännyt hänen viisumihakemuksensa, kun hän olisi mennyt tapaamaan veljeään, joka on ranskalaisen kanssa naimisissa ja asuu Ranskassa. Aiemmin sama henkilö oli ollut tervetullut Länsi-Eurooppaan. Hänellä on akateeminen työpaikka ja asumislupa maailman rikkaimmassa maassa. Nyt häntä tunnutaan kuitenkin rankaisevan siitä, mitä Syyriassa tapahtuu.

Hänen vanhempansa ovat yhä Homsissa, Syyrian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, jossa on merkittävä kristitty vähemmistö. Aikaisemmin salainen poliisi levitti ystäväni äidistä valheita uhkaamistarkoituksessa, ja antoi ymmärtää, että jos poika tekisi tai sanoisi ulkomailla vääriä asioita, äidille voisi "terroristien toimesta" sattua jotain. Viime viikolla tarkk'ampujan luodit lävistivät vanhempien asunnon ikkunat. Kukaan ei onneksi kuollut. Minä olen ollut siinä asunnossa monta kertaa, katsonut siitä ikkunasta, nähnyt siltä parvekkeelta ympäröiville katoille, moskeijojen minareetteihin ja käynyt katsomassa läheisessä kirkossa säilytettävää neitsyt Marian vyönsolkea.

Toinen syyrialainen ystäväni palasi käymään kotimaahansa, huolestuneena läheistensä turvallisuudesta ja ajatellen, että jos ei sekaantuisi politiikkaan, ei ehkä tulisi ongelmiakaan. Hän meni hiljattain naimisiin ja hänellä on pieni lapsi. Rajalla salainen poliisi pidätti hänet heti ja häntä pidettiin lähes kahden kuukauden ajan vangittuna.

Vangitsemisen aikana salainen poliisi pakotti hänet antamaan kaikki tunnuksensa ja salasanansa eri sosiaalisille sivustoille. Hän joutui istumaan tietämättömänä, mitä kaikkea turvallisuuspalvelu päivien aikana teki hänen tunnuksillaan, kuinka niitä käytettiin hänen ystäviään ja tuttaviaan vastaan, ja mitä kaikkea hänen nimissään lähetettiin, väärennettiin ja urkittiin. Tämä ystävä ei jälkeenpäin halunnut kertoa, mitä kaikkea muuta turvallisuuspalvelun käsissä tapahtui, mutta jotain voi päätellä siitä, kuinka hän lyhyesti asian totesi: "Olen fyysisesti ok, hengitän yhä, mutta henkisesti en ole enää entiseni." Hän lakkautti sosiaaliset sivustonsa.

Kolmannen syyrialaisen ystäväni veli, 15-vuotias poika, on ollut nyt kaksi viikkoa vangittuna. Salainen poliisi etsi häntä nimeltä ja sieppasi kadulta, ja sukulaiset saivat vasta pitkän etsinnän jälkeen tietää hänen olevan sotilastiedustelun hallussa, kuulemma tuhannen muun samanikäisen kanssa. Puolue on ilmoittanut, että maassa on kasvanut tietty ikäpolvi, jolta puuttuu kunnioitus, ja että näille ihmisille on tehtävä jotain.

En ole puhunut asiasta, mutta nyt puhun, koska pojan veljet ovat jo kuuluttaneet asian julki netissä eikä yksi suomalainen blogi siis voi enää pahentaa tilannetta. Minua suututtavat länsimaalaisissa hyvinvointivaltioissa elävät ihmiset, joiden mielestä on oikein piestä, vangita ja kiduttaa lapsia, koska nämä huutavat kaduilla iskulauseita ja kirjoittelevat asioita netissä; ihmiset jotka ajattelevat, että "sitähän ne ovat kerjänneet"; ihmiset, joiden mielestä on oikein toimittaa diktatuureille puhelin- ja internet-verkkojen vakoiluteknologiaa tai rakentaa Qaddafille asetehtaita.

Tapasin tämän pojan, joka nyt on jossain kellarissa lukemattomien samanikäisten kanssa, silloin kun hän oli 12-vuotias. Silloin hän keräsi vanhoja kolikoita ja kirjoitti mystistä skifi-romaania. Hän antoi minulle lahjaksi Irakin kuningaskunnan ja Saddamin aikaisia seteleitä sekä itse tekemänsä puisen taideteoksen, johon hän on maalannut molemmille puolille mystillisiä abstrakteja kuvia, käyttäen mustaa, valkeaa ja punaista väriä. Hänen signeerauksensa löytyy taide-esineestä kolmella eri kirjainjärjestelmällä kirjoitettuna. Ehkä jos sijoitan esineen grönlantilaisen valaanluisen suojelustoteemin viereen, se auttaa poikaa pääsemään vapaaksi. Toivottavasti jotenkuten ehjin nahoin.

Toivon, että hän vapautuu, ja että siihen asti hän jaksaa. Toivo sinäkin! Ja toivon, etteivät hänen isoveljensä joudu samaan tilanteeseen kuin Amirin ja Khalilin sarjakuvan iranilainen päähenkilö Zahran paratiisissa.

Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka ovat hysteerisiä kaiken maailman asioiden suhteen, ja jotka keksivät mielikuvituksellisia abstrakteja salaliittoteorioita maailman tragedioista tukemaan poliittisia tai uskonnollisia mielipiteitään, mutta joilta puuttuu kokonaan empatia todellisen maailman todellisia ihmisiä kohtaan.

Vain empatiavammaiset ihmiset voivat jatkaa puhumista diktatuurien puolesta. Länsimaalainen, turvallisessa yhteiskunnassa elävä ihminen, joka ryhtyy opettamaan autoritäärisestä maasta tulevaa ihmistä siitä, että autoritaria on tämän parhaaksi, on vastenmielinen. Länsimaalainen ihminen, joka kantelee emigranteista näiden kotimaan turvallisuusviranomaisille, on halveksittava ja ansaitsisi tulla kohdelluksi maanpetturina - länsimaisen demokratian petturina nimittäin. Tällaisia ihmisiä Suomessa riitti neuvostoaikana ja riittää ikävä kyllä edelleen.